Nils-Erik Ekblomin ohjaama ja Tom Norrgrannin kanssa käsikirjoittama indie-draamakomedia Pihalla käsittelee kahden teini-ikäisen pojan, Mikun (Mikko Kauppila) ja Eliaksen (Valtteri Lehtinen), kesäromanssia, vaikeita perhesuhteita ja itsensä löytämistä.

Halusin tehdä elokuvan, jossa henkilön seksuaalinen suuntautuminen on yhdentekevää. Uskon, että olemme matkalla uudenlaiseen yhteiskuntaan, jossa ei ole väliä kenen kanssa aikuinen yönsä viettää. Halusin liittää sen ajatuksen perinteiseen kasvutarinaan. Siitä käynnistyi elokuvan tekeminen.

Pihalla on ollut jo pidemmän aikaa kovassa nosteessa kansainvälisesti. Sillä on ollut yli 50 esitystä kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla, ja sen oikeudet on myyty yli 10 maahan, muun muassa Ruotsiin, Saksaan, Ranskaan, Iso-Britanniaan ja Yhdysvaltoihin.

Näyttelijöiden työtä on ylistetty kansainvälisissä elokuvajulkaisuissa ja festivaaleilla.

Olemme innoissamme, että näyttelijäkaartimme mahtava työ saadaan vihdoin kotimaisen yleisön nähtäväksi, Nils-Erik Ekblom sanoo.

Pihalla on kolmas homoaiheinen elokuva joka saa ensi-iltansa Suomessa kahden vuoden sisällä Tom of Finlandin (2017) ja A Moment in the Reedsin (2017) lisäksi.

Ei vastaavaa aiemmin

Nils-Erik Ekblom on tehnyt lyhytelokuvia ja musiikkivideoita. Hän kehitteli kauan tarinoita, joista voisi tehdä pitkän elokuvan, indie-tuotannon.

Kirjoitin kolme pitkän elokuvan käsikirjoitusta, mutta ne jäivät pöytälaatikkoon, koska niistä ei mielestäni tullut sellaisia, että ne olisivat olleet realistisia toteuttaa.

Sitten Tom Norrgrann kertoi hänelle leffaideastaan. Oli vuosi 2015.

Emme olleet nähneet vuoteen, kun Tom soitti ja kertoi kesäleffaideasta, jossa nuori poika järkkää tuhobileet ja joutuu vanhempien landelle, jossa hän tapaa naapurin Eliaksen ja rakastuu.

He alkoivat kehitellä sitä eteenpäin. Tarinat, joita Ekblom oli aiemmin kirjoittanut, olivat hänestä aika synkkiä ja vaikeita. Nyt uudenlainen pirteä ja simppeli lähtökohta innosti.

Kun Tom kertoi, että nuoren homon aikuiseksi kasvamista ja arkea ei ole elokuvissa käsitelty ilman kliseitä, se teki vaikutuksen. Tilausta sellaiselle siis todella olisi. Me päätimme tehdä elokuvan, ilman niitä kärjistystä ja kliseitä.

Omaa elämää

Ekblomin mukaan käsikirjoitukseen ammennettiin omasta kokemusmaailmasta.

En ollut vielä kolmekymppinen, kun minusta alkoi tuntua, että olin jo sen ikäinen, että kykenin muistelemaan ja nostalgisoimaan nuoruuttani, aikaa jolloin olin 17-19 -vuotias. Nyt pystyn objektiivisesti tarkastelemaan tapahtumia ja ihmisiä, joita silloin ympärillä oli. Myös Tom oli miettinyt samaa.

He liittivät kokemaansa elokuvan tarinaan. Tunteita, joita olivat kokeneet.

Ammensimme elokuvaan omasta elämästämme. Perheemme ja ystävämme ovat hahmoissa ja tilanteissa.

Nils-Erik Ekblom ja Tom Norrgrann halusivat näyttää sensuroimattoman version nuoruudesta, sensuroimattoman version aikuisuuden kynnyksellä olevasta suomalaisesta teinistä, joka sattuu olemaan homo. Teinin matkan taustalla ovat suomalaiset maalaismaisemat ja kaksi rikkinäistä perhettä.

Rooleihin haluttiin

Elokuva päätettiin tehdä alusta lähtien omakustanteisesti.

Päätimme, että emme hae elokuvaan rahoitusta. Käyttäisimme säästöjämme. Laskimme paljonko meillä oli ja mihin se riittäisi.

Rooleihin tulvi hakemuksia. Niitä tuli muutamassa päivässä jo yli 300.

Lopulta poistimme roolihaun netistä, koska hakemuksia tuli niin paljon, ettemme pystyneet käsittelemään niitä.

Äitien roolit kiinnostivat. Myöskään elokuvan äidit eivät ole sellaisia, joita on totuttu näkemään.

He ovat ainutlaatuisia räjähtelevyydessään. Teimme heistäkin toisenlaisen kuvan. Syvensimme perhesuhteita ja tarttumapintaa.

Elokuvan henkilöt ovat karkeita, juroja ja itsekeskeisiä. He ovat väärinymmärrettyjä, välinpitämättömiä ja eksyneitä. Mutta he ovat myös intohimoisia, rakastavia ja rohkeita.

Tarina yhä paremmaksi

Pihalla-elokuvaa kuvattiin 13 päivää, viikonloppuisin. Kuvauspaikat olivat tuttuja, ja niitä löytyi kavereiden kautta.

Kohtaukset kuvattiin pääosin vain kahdella otolla. Näyttelijät olivat niin kovaa kamaa, että se hoitui ja etenimme nopeasti.

Myös dialogiin satsattiin alusta asti. Esimerkiksi niin, että Ekblom sanoi näyttelijöille: ”Jos jokin ei sovi omaan suuhun, unohda se ja tee siitä omaa tekstiäsi.” Oli vapaus pyöriä käsikirjoituksen ”punaisen langan” ympärillä. Se tuotti tulosta.

Koska kuvasimme vain viikonloppuisin, meille jäi noin viikko aikaa tsekata materiaalia ja tehdä tarinasta entistä parempi.

Kaikki sujui hyvin. Toivon, että kuvausten ja koko prosessin ”luovuuden myrsky” välittyy elokuvasta.

Haasteellista on ollut elokuvan jälkituotanto ja levitys, koska ne olivat Ekblomille ja Tom Norrgrannille uutta, suurin askel ottaa.

Näyttelijät ovat erityisesti jääneet Nils-Erik Ekblomin mieleen.

On ollut hienoa seurata heidän työskentelyään. Mieleen on jäänyt myös uskallus päästää irti materiaalista, jonka kanssa työskentelee.

Tärkeä viesti

Elokuva on saanut runsaasti myönteisä palautetta.

Olemme saaneet palautetta, että Pihalla-elokuvan maailma on juuri sellainen, jossa moni olisi halunnut kasvaa aikuiseksi. Ja että vihdoinkin on tehty elokuva siitä. Dialogin realistisuutta on kehuttu.

Homous on normaalia. Haluamme välittää sen viestin.

Elokuva on otettu kiitellen vastaan kansainvälisillä festivaaleilla. Ekblomia mietitytti uppoaako sen huumori kansainväliseen yleisöön. Mutta huolet ovat olleet turhia ja elokuvan on toiminut maailmalla.

Vain Suomessa on ihmetelty, kun heteromies tekee homoaiheisen elokuvan.

Mutta ilmapiiri on meillä muuttunut ja muuttuu koko ajan. Meneillään on suuri kehitys, mutta on paljon parannettavaa. Esimerkiksi keskustelu homoseksuaalisuudesta on perustunut tunteisiin ja pelkoon. Eikä siitä vieläkään puhuta. Seksuaalisuudesta ylipäätään on vaikea puhua.

Nuorten tilanne on lähellä Nils-Erik Ekblomin sydäntä.

Nuorilla on paljon kysymyksiä, mutta vastauksia on vaikea saada.

Elokuvan Suomen ensi-ilta jännittää häntä.

Koti on aina koti, vaikka se on kiertänyt maailmalla. En voisi olla ylpeämpi siitä, mitä olemme tehneet ja saavuttaneet.

Jatko-osa?

Nils-Erik Ekblom ja Tom Norrgrann suunnittelevat uusia elokuvia.

Myös Pihalla-elokuvan jatko-osaa on mietitty. Se voisi vaikkapa kuvata ikää kahdenkympin ja kolmenkympin välillä. Siihen sijoittuu paljon asioita, joita olisi antoisaa tuoda esiin.

Toivomme, että Pihalla-elokuva avaa meille ovia, jotta pääsemme kiinni ammattimaisempiin tuotantoihin.

Pamela Tolan ohjaama Swingers (2018) kertoo neljän pariskunnan parinvaihtoviikonlopusta – kyllä, juuri sellaisesta parinvaihtoviikonlopusta. Lähtöasetelma on kepeä, mutta jokaisen pariskunnan taustalla kummittelee kriisinpoikasia lapsenhankinnasta impotenssiin ja keski-iän kriisiin. Viikonloppu kylpytakeissa tietenkin nostaa ongelmat pinnalle ja soppa on valmis. Elokuva kuvattiin viime kesän helteisessä Mäntsälässä.

Swingers perustuu tanskalaiseen menestyskomediaan, Mikkel Munch-Falsin Swingeriin (2016). Uudelleenfilmatisoinnista ei täysin ole kyse, sillä käsikirjoitus löysi uuden muodon ja sovituksen ohjaaja Pamela Tolan ja käsikirjoittaja Niina Lahtisen käsissä.

Swingers on näyttelijänä paremmin tunnetun Pamela Tolan ensimmäinen pitkä elokuva. Ohjaaja kertoo tunnelmien olevan jännittyneet mutta samalla innostuneet.

Tietenkin odotan innolla, mitä ihmiset elokuvasta ajattelevat. Meillä ei ole ollut kovin montaa ennakkokatselua, sillä elokuva valmistui aika viime tinkaan – vaikkakin ajoissa. Toivottavasti yleisön huumorintaju menee yksiin omani kanssa, Tola sanoo.

Elokuvan käsikirjoituksessa Tolaan vetosivat teemojen runsaus sekä kiinnostava ja hauska lähtöasetelma. Lisäksi Tola koki, että kiusallisuus, häpeällisyys ja vaikeat tunteet ovat kiinnostavia käsiteltäviä aiheita.

Näiden tunteiden käsittely on otollista maaperää komedialle. Tykkään itse häpeäkomedioista, Tola naurahtaa.

Tanskalainen elokuva taivutettiin häveliään saunakansan huumoriin

Elokuvan tanskalainen versio kertoo ihmisistä keski-iän kriisin kourissa: ihmisistä, jotka ovat kyllästyneitä jopa parinvaihtoon. Se maailma tuntui Tolasta vieraalta, ja siksi suomalaisversiossa suurin osa roolihahmoista saapuu parinvaihtoviikonloppuun ensikertalaisina. Sitä kautta Tola uskoo myös katsojalle syntyvän enemmän kosketuspintaa ja samaistumisen kohteita roolihahmoihin. Käsikirjoitusta piti miettiä suomalaiseen huumorintajuun sopivaksi.

Uskoisin, että vaivaantuneisuudesta kertominen ja sen näyttäminen voisi purra suomalaisiin. Vaikka suomalaiset ovat saunakansaa, niin kyllä me olemme aika häveliästä porukkaa, Tola sanoo.

Tolalle oli myös tärkeää, että hän sai tuoda omia ideoitaan ja näkökulmiaan elokuvaan.

Koin, että maailmankuvan, joka elokuvassa on, on oltava sellainen, jonka voin itse allekirjoittaa, Tola sanoo.

Se tarkoitti esimerkiksi sitä, että alkuperäiskäsikirjoituksen naisroolit muuttuivat sovitusvaiheessa. Tanskalaisessa alkuperäisversiossa naiset olivat Tolan mukaan sivuosassa ja tiettyyn muottiin mahdutettuja.

Elokuvan ajatus oli, että keski-ikäinen nainen on vähän surkea. Mietin, haluammeko väittää, että keski-ikäinen nainen on sellainen, että on syytäkin vaihtaa nuorempaan. Meidän elokuvassa vanhemmat naiset ovat upeita, Tola sanoo.

Asioiden käsittely komedian kautta on Tolan mielestä hyvä tapa käsitellä vaikeita asioita. Kaikessa voi nähdä huumoria.

En itse tykkää katsoa elokuvia, jotka ovat vain ahdistavia. Kun asioille voi pikkuisen nauraa, ne on helpompi ottaa vastaan. Surun ja ahdistuksen keskellä on hirvittävän voimaannuttavaa ja eheyttävää, kun voi hetkellisesti nauraa. Suru, ahdistus ja nauru eivät ole toisiaan poissulkevia, Tola sanoo.

Tola halusi tuoda myös elokuvan äänimaailmaan swinger-meininkiä. Ääniraidassa soikin muun muassa swing ja jazz.

Tapasimme elokuvan säveltäjä Pessi Levannon ja äänisuunnittelija Jyrki Rahkosen kanssa jo ennen kuvauksia ja mietimme pitkään säveltäjän kanssa elokuvan äänimaailmaa. Toisaalta mietimme myös sitä, miten voisimme hieman sekoittaa asioita, samalla tavalla kuin elokuvassa sekoitetaan synkkää ja kevyttä. Olen itse äänellisesti herkkä ja äänet vaikuttavat minuun voimakkaasti. Siksi äänimaailma oli minulle elokuvassa tärkeä asia, Tola sanoo.

Tie näyttelijästä ohjaajaksi

Siirtyminen kameran toiselle puolelle ja pitkän elokuvan ohjaaminen on ollut jo pitkään Tolan tavoitteena ja unelmana. Mahdollisuus ohjata Swingers-elokuva tuli silti yllättäen.

Elokuvan näyttelijät kiittelivät pressitilaisuudessa Tolan ohjaamisessa näkyvän näyttelijätaustan hyvällä tavalla. Osa näyttelijäkaartista tunsi toisensa jo pitkältä ajalta. Esimerkiksi Pamela Tola, Aku Hirviniemi ja Marja Salo ovat kaikki Teatterikorkeakoulun samalta vuosikurssilta.

Tuttuus ei silti pelasta näyttelijääkään myötähäpeän tunteilta. Siitä näyttelijä voi kuitenkin ammentaa omaan työhönsä.

Aloitimme tietoisesti niistä kiusallisista kohtauksista, joissa kaikki olivat paikalla ja joissa oli kiusallista olla. Näyttelijälle on hyvä, jos voi käyttää omaa olotilaansa kohtauksessa hyödyksi ja kääntää sen vahvuudeksi. Vaikeaa tunnetta vastaan ei kannata taistella vaan mennä sitä vastoin sitä kohti, Tola sanoo.

Hyppy kameran edestä sen taakse on ollut Tolalle mielekäs, mutta hän tunnistaa ihmisten halun lokeroida näyttelijä tiettyyn sopivaan lokeroon.

Totuus on kuitenkin se, että moni luova ihminen haluaa ja kykenee tekemään monenlaisia asioita. Olen tehnyt kameran edessä töitä 15 vuotta, se on minulle arkipäivää. Tämä on vain nyt toisesta kulmasta ja roolista samaa asiaa. Mutta olen huomannut, että joskus ihmisiä kummastuttaa, mitä kaikkea oikein haluat tehdä, Tola sanoo.

Seuraavaksi Tola aikoo palata kesken jääneen elokuvakäsikirjoituksen pariin. Työn alla on vanhempien naisten road movie, jota hän on työstänyt jo pidempään.

Mutta kunhan tämä kiertue elokuvan kanssa päättyy, pidän hetkisen lomaa. Viimeiset yhdeksän kuukautta ovat olleet aika tiukkaa aikataulua, Tola päättää.

Matti Kinnunen on Oulusta kotoisin oleva ohjaaja ja käsikirjoittaja, jonka edellinen teatterielokuva Miss Farkku-Suomi sai varsin hyvän vastaanoton. Kinnusen elokuvauran taustalla ovat elokuvakerhot ja elokuvien kova fanittaminen. Hän kertoo katsoneensa aikoinaan kaikki mahdolliset elokuvat ja ensi alkuun arvostaneensa erityisesti tarkovskilaista, hieman mystistä elokuvakerrontaa.

Oman tekemisen myötä olen oppinut arvostamaan hyvin kirjoitetun, taitavasti ja merkityksellisesti punotun käsikirjoituksen panosta elokuvaan.

Elokuvassa saisi Kinnusen mielestä olla myös jotakin yhteiskunnallista, mutta yhteiskunnallisuus ei ole Kinnuselle sama asia kuin poliittisuus, vaan hän peräänkuuluttaa laajempaa kuvaa, universaaleja teemoja, hyvinä esimerkkeinä brittiläiset Ken Loach ja Mike Leigh, joiden arkirealismin kuvauksessa pilkahtelee usein varsin hersyvä huumori. Tämän kaltaiset tarinankertojat löytävät jokapäiväisestä arjesta ja ihmisten jokapäiväisestä elämästä jotain kertomisen arvoista, tunnistettavaa ja koskettavaa. Tällainen kerrontatapa puhuttelee Kinnusta itseään.

Kinnusen uusin elokuva Pieniä suuria valheita perustuu Juha Koirasen alkuperäisideaan, jonka pohjalta Kinnunen työsti käsikirjoituksen yhteistyössä Koirasen kanssa. Kinnunen ja Koiranen tuntevat toisensa jo elokuvakoulusta, jossa he opiskelivat peräkkäisillä vuosikursseilla. Herrat ovat muutoinkin ystäviä keskenään, ja Kinnunen kertookin pääsevänsä hyvin nopeasti samalle aaltopituudelle lukiessaan Koirasen tekstiä ja ymmärtää, mitä Koiranen haluaa tekstillään kertoa.

Juhan alkuperäisversiossa oli jo vahvasti olemassa isän ja pojan suhde. Näkyi jo silloin, että siinä on jotain erityistä ja herkkää. Kiusaamisteema oli myös hyvin vahvasti näkyvissä. Ne me otimme peruspilareiksi ja aloimme muokata käsikirjoitusta niiden ympärille.

Voisi kuvitella, että omaa tekstiään olisi helpompi ohjata elokuvaksi kuin jonkun toisen kirjoittamaa tekstiä, mutta Kinnusen mukaan mitään oleellista eroa ei ole. Ohjaaminen on aina ohjaamista.

Ero ei ole niin suuri kuin voisi kuvitella. Siinä vaiheessa kun ottaa ohjaajantontin haltuunsa, käsikirjoittajapuoli unohtuu aika nopeasti työstä.

Kinnusen mukaan käsikirjoitus ei juurikaan elä ja muutu enää kuvauksissa, silloin mennään eikä meinata. Harjoitusvaiheessa saatetaan repliikkejä vielä muuttaa tai poistaa, jos ne tuntuvat turhilta, mutta kuvaaminen on sen verran kallista puuhaa, että silloin homman pitää toimia kuin kuuluisassa Strömsössä.

Teimme käsikirjoitusta pitkään ja perusteellisesti. Kohtaukset olivat jo sillä lailla mietittyjä, ettei muutoksiin ollut tarvetta. Ja näissä olosuhteissa eli Suomen tuotantomaailmassa kun tehdään, niin siinä vaiheessa kun tuotanto käynnistyy, sitähän mennään vaan, se on aika tiukkaa ja tiivistä se työtahti.

Elokuvan isää Harria ja tämän poikaa Simoa näyttelevät tosielämän isä ja poika eli Mikko ja Niila Nousiainen. Kinnunen kertoo, että Mikko Nousiaisen lupauduttua elokuvaan oli elokuvan kuvauspaikoilla Kainuussa rooliin sopivan pojan haku jo täydessä käynnissä. Nousiainen vinkkasi ohjaajalle, että hänellä olisi sattumoisin rooliin sopiva 12-vuotias poika tiedossa, mutta Kinnunen oli niin iloinen saatuaan Mikko Nousiaisen elokuvaansa, että vinkki meni aluksi täysin ohi korvien.

Ei keittiönaturalismia

Elokuvan kuvista loistavat poissaolollaan nykyistä arkitodellisuutta vahvasti ilmentävät puhelimet ja tietokoneet. Jopa television ruudusta näkyy lumisadetta – käsite jota voi olla hankala selittää alle 20-vuotiaille. Elokuvan tapahtumien sijoittaminen jollekin tietylle vuosikymmenelle on tehty vaikeaksi, eikä suinkaan sattumalta. Pienehkö budjettikin asetti omat raaminsa.

Tarinaan tavoiteltiin universaalia ajattomuutta ja myös elokuvallisuutta. Olemme normibudjettiin nähden puolikkaalla liikkeellä. Se mitä pelkäsin ja mitä itse vierastan, on sellainen niin sanottu keittiönaturalismi, mikä helposti hiipii elokuvaan. Mitä pienemmillä resursseilla ollaan liikkeellä, sitä enemmän kaikki kuvauspaikalla olemassa oleva esineistö vie elokuvaa vääränlaiseen naturaan. Tämä oli selkeä tyylivalinta, mikä ulotettiin koskemaan kaikkea, myös puvustusta ja maskeerausta.

Kinnunen painottaa kuvien merkitystä elokuvassa. Kuvattaessa käytettiin paljon laajakulmakuvia, joilla pyrittiin saamaan kuviin ja ihmisten ympärille tilaa ja avaruudellisuutta.

Jos verrataan elokuvaa vaikka perinteiseen tv-sarjaan – jos ei nyt puhuta ison budjetin HBO-sarjoista – niin elokuvassa kerrotaan kuvalla, ja kuvassa täytyy olla jotain arkipäiväisyyttä suurempaa ja mielenkiintoisempaa. Jos ei sitä siellä ole, se asettaa tarinalle ihan hirvittävän isot paineet, jos kuva ei hengitä ja tuo uutta tasoa tullessaan.

Jos kuvat eivät ole hyvin rakennettuja ja mielenkiintoisia, jopa näytteleminen alkaa näyttää paljon kehnommalta kuin mitä se oikeasti onkaan. Hyvin tehdyt kuvat auttavat myös näyttelijän ilmaisua, ja kaikki minkä katsojaa kokee ja elää näyttelijän kanssa, niin sitä helpompi siihen on samaistua.

Elokuvassa kiusaaminen oli lähtöteema, ja jokaisella katsojalla on varmasti aiheesta omakohtaisia kokemuksia, joita peilata elokuvaan. Matti Kinnunen halusi kuitenkin kiusaamisteeman lisäksi elokuvaan muutakin. Koulu on yksi tapahtumaympäristöistä, mutta Kinnunen halusi laajentaa tapahtumat koko pieneen yhteisöön.

Minulla oli sellainen vahva olo, että emme pärjää pelkästään kiusaamisteemalla vaikka se kattava onkin. Itselleni tärkein, ja varmaan osittain siksi sinne piilotettukin, on Harrin eli päähenkilön näkökulmasta tarkasteltuna se, kuinka hän ei itse ymmärrä, kuinka suuri merkitys hänen valinnoillaan ja teoillaan on tässä tarinassa sille ainoalle ihmiselle, jolla on enää hänen elämässään merkitystä. Jos hän niin sanotusti ryssii tämän, niin se tulee määrittämään hänen oman poikansa elämää. Se on oikeasta elämästä totta ja tunnistettavaa.

Markku Pölösen Oma maa -elokuva on sodanjälkeisiin jälleenrakennusvuosiin ajoittuva rakkaustarina. Varakkaan leipomosuvun tytär Anni (Oona Airola) rakastuu sotainvalidi Veikkoon (Konsta Laakso), ja pari lähtee Pohjois-Karjalan korpeen raivaamaan itselleen asutustilaa.

En ole aikaisemmin tehnyt käsikirjoitusta, jonka lähtökohta on yhteinen ainakin 450 000 suomalaiselle, Pölönen sanoo viitaten kodeistaan lähtemään joutuneisiin siirtokarjalaisiin ja rintamalta palanneisiin miehiin.

Elokuvan nimi tulee rintamalla kiertäneestä huhusta, jonka mukaan kaikki sodasta hengissä selvinneet saisivat kotiin palattuaan omaa maata.

Markku Pölönen on itse syntynyt vuonna 1957, mutta hänen mukaansa Suomessa elettiin 1960-luvulla vielä 40-lukua, ainakin maaseudulla.

Esimerkiksi pellon raivaus on minulle tuttua lapsuudesta. Sähkö meille tuli vasta, kun olin 14-vuotias.

Tv-sarjasta elokuvaksi

Alun alkaen Pölösellä oli tekeillä tv-sarja, joka ei kuitenkaan saanut rahoitusta.

Siinä olisi ollut 11 perhettä, joiden vaiheita sarjassa olisi seurattu. Annin ja Veikon rakkaustarina oli siinäkin keskustarina.

Solar Filmsin tuottaja Rimbo Salomaa piti Pölösen käsikirjoitusta hyvänä ja tarjoutui tuottamaan sen pohjalta elokuvan. Pölönen muokkasi tv-sarjan käsikirjoituksesta elokuvakäsikirjoituksen nopeassa aikataulussa, noin puolessatoista kuukaudessa. Lopulta hän oli niin poikki, että joutui soittamaan useita romaaneja ja elämäkertoja kirjoittaneen Antti Heikkisen apuun.

Heikkisellä ei tunnetusti ole kirjallista ummetusta.

Paula Vesala toi naisnäkökulmaa

Pölösen ja Heikkisen käsikirjoittaman elokuvan dramaturgina on toiminut Paula Vesala. Pölönen kertoo hauskasti Vesalan tulosta projektiin.

Tuottaja Rimbo Salomaa toi jostain takahuoneesta tällaisen ”rusketusraidat rallallaa” -poptähden, jolla ei luulisi olevan mitään tekemistä minkään raivaajaeepoksen kanssa. Paula osoittautui loistavaksi tyypiksi, valtavan älykkääksi työhulluksi. Hän toi kerrontaan naisnäkökulmaa ja raikkautta.

Vesala myös oikoi käsikirjoituksen sovinnaisuuksia. Esimerkkinä Pölönen mainitsee kohtauksen, jossa Anni ja Veikko laulavat työnteon lomassa.

Alun perin Anni lauloi siinä työväenlaulua ja Veikko vanhaa pornolaulua. Paula käänsi asetelman toisin päin ja pisti Annin laulamaan pornolaulua.

Elokuvan lopetuskin olisi ollut toisenlainen ilman Vesalan vaikutusta.

Kun mietimme, miksi Anni palaisi Veikon luo, minä ehdotin, että hän olisi ollut raskaana. Sehän olisi se tavallinen tarina. Paula kuitenkin tyrmäsi ajatuksen täysin ja totesi, ettei se silloin olisi mikään rakkauden teko, vaan pikemminkin epätoivon.

Kaupunkilaistyttö ja maalaispoika

Oma maa on rakkaustarina, mutta sen päähenkilö on selkeästi Anni, jonka sitkeys ja periksiantamattomuus heijastelevat yleisemminkin suomalaisen naisen kovaa osaa sotavuosina ja heti niiden jälkeen.

Kuten Elina Kivihalmeen hieno dokumentti Tuntematon emäntä (2011) näytti, naiset pitivät maatalousyhteiskunnan pyörät pyörimässä, kun miehet olivat rintamalla. Tilanne pysyi osin samana myös sodan päätyttyä — olihan niin moni mies kaatunut tai haavoittunut sodassa.

Pölösen elokuvassa Anni ja Veikko tulevat melko erilaisista taustoista: Anni on kaupunkilainen ja varakkaan perheen tytär, kun taas Veikko on entinen tukkijätkä ja vailla omaisuutta.

Pääparin taustat ovat erilaiset tietysti kontrastin takia, mutta myös siksi, että todellisuudessakin Suomessa solmittiin sodan jälkeen erikoisia liittoja. Yhteen saatettiin mennä ennen kuin oli tavattukaan.

Urhea suomenhevonen

Elokuvassa tie naisen sydämeen käy hevosen kautta. Veikon taistelupari sodassa on ollut Annin ja tämän veljen Liinu-hevonen. Tapa, jolla Veikko kohtelee Liinua, tekee Anniin vaikutuksen.

Sodassa palveli 60 000 suomenhevosta, joista 20 000 kaatui. Ilman hevosia ei sotavuosista ja jälleenrakennuksesta olisi selvitty. Ne olivat voiman lähde, mutta toivat myös omistajilleen parempaa palkkaa esimerkiksi metsätöissä, Pölönen muistuttaa.

Annia näyttelevä Oona Airola on ollut hevosten kanssa tekemisissä pikkutytöstä lähtien. Liinua esittävä Onnen Usva ei ollut aivan helposti käsiteltävä hevonen, mutta elokuvasta sitä ei huomaa.

Oona on ihmemimmi, osaa ratsastaakin ilman satulaa.

Onnea matkassa

Pölösen mielestä elokuva vaatii onnistuakseen myös tuuria. Oman maan kohdalla esimerkiksi sää suosi kuvauksia.

Talvikuvausjakso oli aikataulusyistä lykätty huhtikuun toiselle viikolle, jolloin talvi on yleensä jo ohi. Mutta me saimmekin kunnon 40-luvun talven. Muutenkin säätila muuttui otollisesti kohtausten mukaan. Elokuva näyttää siltä, kuin olisimme kuvanneet neljänä eri vuodenaikana, vaikka kuvausjaksoja oli vain kaksi.

Näyttelijöille vaativin paikka oli kohtaus, jossa Veikko on vähällä hukkua jäiseen veteen. Todellisuudessa näyttelijöille ei kohtauksessa ehtinyt tulla kylmä, sillä vieressä oli lämpimällä vedellä täytetty palju, jossa he saivat lämmitellä.

Annin ja Veikon rintamamiestalo rakennettiin elokuvaa varten, sillä sen piti näyttää sisätiloistaan keskeneräiseltä.

Talo ehti olla pystyssä neljä päivää. Kyllä siinä timpureilta itku pääsi, kun talo poltettiin. Lohdutin heitä, että elokuvassa talo saa tavallaan ikuisen elämän.

Vuosikymmenen tauko

Markku Pölösen edellisestä elokuvasta on vierähtänyt jo vuosikymmen. Hän on kertonut julkisuudessa avoimesti flopanneista ohjaustöistään, konkurssista ja rahoituksen saamisen vaikeuksista.

Lieksasta (2007) piti tulla kansainvälinen elokuva, mutta sen tekemisessä oli ongelmia alusta lähtien. Taloudellisista syistä se oli lopulta pakko tehdä suomenkielisenä versiona. Elokuva ei syntynyt onnellisten tähtien alla, toisin kuin tämä Oma maa nyt.

Pölönen haaveilee edelleen tekevänsä Lieksasta sellaisen version, jota alun perin suunnitteli. Siihen kuulemma riittäisi neljä kuvauspäivää lisää.

Olen todella kaivannut elokuvien tekemistä. Viime ajat ovat olleet pelkkää onnellisuutta.

Tuukka Temosen toinen pitkä fiktioelokuva Valmentaja kertoo mediavaikuttaja ja yritysvalmentaja Jari Sarasvuon tarinan. Elokuvaa ei ole tehty yhteistyössä Sarasvuon kanssa, vaan kyseessä on Temosen tulkinta ristiriitaisia tunteita herättävästä julkisuuden henkilöstä.

Liike-elämän tarinat kiinnostavat minua, koska pystyn samastumaan niihin. Tunnen Sarasvuon tarinan. Olen kuvannut Jaria paljon, sillä olin Diilissä toisena ohjaajana vuonna 2004, jolloin sarjassa kilpailtiin työpaikasta Sarasvuon Trainers’ House -yrityksessä. Lisäksi olen tehnyt Trainers’ Houselle videoita ja osallistunut Jarin valmennuskursseille, Temonen kertoo kotonaan Iitin Sääskjärvellä.

Idea Sarasvuosta kertovasta elokuvasta sai alkunsa jo kolme–neljä vuotta sitten. Idean saatuaan Temonen soitti ensi töikseen Sarasvuolle, joka oli ollut ajatuksesta yllättynyt.

Sarasvuo ei ole tätä pyytänyt eikä toivonut. Jari kuitenkin suhtautui asiaan niin, ettei hän voi elokuvan tekemistä estääkään. Toivottavasti hän katsoo elokuvan jossain vaiheessa. Uskon, että lopun kaiken hän pitää siitä.

Vihjeiden tulkintaa

Heini Heikkilän käsikirjoitus perustuu pitkälti Jari Sarasvuon omiin kirjoituksiin ja puheisiin. Sarasvuon kirjoittamien kirjojen lisäksi inspiraatiota on ammennettu esimerkiksi Sarasvuon Yle Puhe -radiokanavalle tekemistä ohjelmista, joihin Tuukka Temosella on viha–rakkaus-suhde.

Sarasvuon Yle Puheen lähetykset ovat välillä raivostuttavaa marttyyrimeininkiä ja itsesääliä, välillä taas nerokkaita.

Temosen mukaan Sarasvuo on kertonut ja kirjoittanut itsestään niin paljon, että materiaalista ei ollut pulaa.

Jari on jättänyt lukemattomia vihjeitä, joita olemme sitten tulkinneet. Olemmeko löytäneet niistä todellisen Jarin? Toivottavasti.

Elokuvassa tehdään melko rohkeitakin tulkintoja. Esimerkiksi Sarasvuon ja Jussi Parviaisen lyhyt ystävyys esitetään homoeroottisiakin sävyjä saavana hullaantumisena.

Jari on itse puhunut ja kirjoittanut siitä sellaisena, Temonen väittää.

Vaikutteita musiikkivideoista

Valmentajan audiovisuaalinen kerronta lainaa siinä määrin mainos- ja musiikkivideoestetiikasta, että sitä voi pitää suorastaan epäelokuvallisena. Janne Huttusen säveltämä musiikki ei vaimene kohtausten taustalta hetkeksikään.

Tulen musiikkimaailmasta ja myös musiikkivideomaailmasta, Apulanta-yhtyeen basistina julkisuuteen tullut ja yli sata musiikkivideota ohjannut Temonen perustelee ja jatkaa:

Olen tottunut siihen, että tarinan taustalla on aina musiikki. Musiikki tuo rytmin kohtauksiin ja myös nopeuttaa niitä, varsinkin jos kohtauksissa on paljon puhetta.

Pitkälti 1990-luvulle sijoittuvan Valmentajan lavastuksessa ja puvustuksessa pystyttiin hyödyntämään Temosen edellisen Teit meistä kauniin -elokuvan rekvisiittaa, sillä myös se kertoi samasta vuosikymmenestä.

Olen itse kasvanut 1990-luvulla, joten aikakausi on minulle tuttu, mistä on ollut hyötyä elokuvan teossa. Kyseistä vuosikymmentä ei myöskään ole käsitelty kovin paljoa suomalaisessa elokuvassa.

Kaikille elokuvan nuorille avustajille 1990-luku ilmiöineen ei sen sijaan ollut yhtä hyvässä muistissa.

Pyysin erästä työntekijää hankkimaan minulle valokuvia muun muassa Lepakosta, jossa Radio City aikoinaan toimi. Hän hankki kaikki muut pyytämäni kuvat, mutta ei ymmärtänyt, mihin ihmeeseen oikein tarvitsin niitä lepakoiden kuvia.

Kouvola kuvauspaikkana

Elokuva on kuvattu osittain Kouvolassa, joka on Tuukka ja Olga Temosen kotikunnan naapurikaupunki.

Helsingissä on hirveän vaikeaa kuvata elokuvia: on ahdasta, ihmisiä on liikaa ja pysäköintijärjestelyt ovat kalliita. Kouvolassa pysäköinti on ilmaista, minkä lisäksi Kouvolaa ja siihen nykyään kuuluvaa Kuusankoskea on aikoinaan rakennettu isolla rahalla. Vanha raha näkyy paikkakunnalla edelleen, ja sopivia kuvauspaikkoja oli helppo löytää.

Tuukka Temosen mielestä pääkaupunkiseudun yrityksillä on myös olevinaan suuria liikesalaisuuksia, joita halutaan varjella.

Siksi siellä esiintyy haluttomuutta tv- ja elokuvatuotantoihin.

Seuraavaksi Temonen tekee elokuvan kouvolalaisesta pararatsastaja Jaana Kivimäestä, joka joutui vakavaan onnettomuuteen vuonna 2004 ja halvaantui alaraajoista. Elokuva kuvataan ensi kesänä.

Nyt toivotaan voimakkaita tarinoita naisista. Koetamme vastata huutoon.

Työntekijät ja kalusto valmiina

Temosten tapa tehdä elokuvia on heidän mukaansa aavistuksen verran erilainen kuin muilla.

Lähdemme tekemään, ja jos jotain rahaa tulee jostain, niin hyvä.

Yhteistyökumppaneita ja sponsoreita on paljon, ja ne myös näkyvät elokuvassa.

Ainahan yritysmaailma osallistuu taiteen rahoittamiseen, elokuva-alan lisäksi esimerkiksi oopperassa. Ei siinä ole mitään poikkeuksellista. Vastineeksi tarjoamme sponsoreillemme näkyvyyttä, ja yritysviestintään erikoistunut firmani tekee heille myös ihan konkreettisia mainosvideoita vastalahjaksi.

Omasta videoiden tuotantopalvelusta on Tuukka Temosen mukaan ollut paljon hyötyä elokuvien tekemisessä.

Resurssipääoma on hyvä, ja meillä on valmiiksi työntekijöitä sekä kalustoa. Elokuvan tekemiseen liittyvä riski ei ole niin iso kuin sellaisella yrityksellä, joka tekee yhden elokuvan kolmessa vuodessa.

”En seuraa enää uutisia”

Elokuvan ensi-iltaa edelsi mahtipontinen markkinointikiertue, joka oli suunnattu pitkälti yritysväelle. Kiertueella Tuukka Temonen, entinen kokoomuspoliitikko ja kunnallisvaikuttaja, pääsi myös kertomaan yhteiskunnallisia näkemyksiään.

Helsingin tilaisuudessa Temonen ilmoitti olevansa totaalisen kyllästynyt kaikkeen julkiseen keskusteluun ja lakanneensa seuraamasta muita lehtiä kun Seiskaa.

Oikeasti?

Kaikkialla muualla paitsi Seiskassa uutisointi on nykyään negatiivista, täynnä pienen piirin poliittista ahdistusta. Uutiset koskevat lähinnä sitä, mitä joku sanoo Twitterissä. Olen kuullut, että Trump on Yhdysvaltain presidentti ja ettei hänestä pidetä; minun ei tarvitse kuulla sitä joka päivä, Temonen kärjistää.

Presidentintekijät -dokumenttielokuvansa (2014) myötä kohun keskelle joutuneen Temosen mielestä kaikkien pitäisi opetella näkemään jotakin positiivista myös inhoamissaan ihmisissä. Lausunnolla hänen voi aavistaa viittaavan yhtä lailla Jari Sarasvuohon kuin itseensäkin.

Selma Vilhunen on niittänyt viime vuosina menestystä sekä lyhyiden ja pitkien fiktioiden että dokumenttielokuvien ohjaajana ja käsikirjoittajana. Vuonna 2012 ensi-iltansa saanut Pitääkö mun kaikki hoitaa? oli Suomen ensimmäinen Oscar-ehdokas lyhytelokuvien sarjassa vuonna 2014.

Pari vuotta myöhemmin valmistunut pitkä fiktio Tyttö nimeltä Varpu sai myös innostuneen vastaanoton, ja Vilhusen tuoreinta dokumenttielokuvaa Hobbyhorse Revolutionia (2017) on esitetty elokuvafestivaaleilla ympäri maailman. Se voitti viime vuonna Tampereen elokuvajuhlilla sekä Risto Jarva -palkinnon että kotimaisten pitkien elokuvien sarjan.

Vilhusen, Kirsikka Saaren, Elli ja Jenni Toivoniemen sekä Venla Hellstedtin vuonna 2010 perustama tuotantoyhtiö Tuffi Films on saanut melkoisen startin.

Teiniraskaus ja äärioikeisto samaan kässäriin

Hölmö nuori sydän syntyi käsikirjoittaja Kirsikka Saaren ja Vilhusen yhteistyönä, aivan kuten Oscar-ehdokas Pitääkö mun kaikki hoitaa?

Saaren idea käsikirjoitukseen perustui osittain omiin kokemuksiin, sillä hänen paras ystävänsä oli tullut äidiksi 16-vuotiaana. Saarea hämmästytti yhä, miten luottavaisesti nuoret naiset silloin suhtautuivat tulevaisuuteen. Hän halusi kirjoittaa myös viimeisen vuosikymmenen aikana nähdystä äärioikeiston noususta ja rasistisen puheen normalisoitumisesta.

Lisäksi Saari on itsekin kotoisin Itä-Helsingistä, joten ympäristö oli jo entuudestaan tuttu.

Idea käsikirjoitukseen kristallisoitui nuoressa miehessä, josta hän oli kuullut kampaajaltaan. Tämä 15-vuotias poika oli ollut yöllä sairaalan parvekkeella röökillä ja hänestä oli tulossa isä. Poika oli uhkunut itseluottamusta ja kertonut, miten hänestä tulee hyvä isä ja miten hän pystyy kyllä hoitamaan kaiken.

Tästä pojasta syntyi käsikirjoituksen itu.

Nuorten suuhun sopivaa puhetta

Nuoria päähenkilöitä Kiiraa ja Lenniä näyttelevät Rosa Honkonen ja Jere Ristseppä, joista jälkimmäinen tekee debyyttinsä elokuvassa. Tarina kerrotaan pääosin Lennin näkökulmasta.

Vilhusta jännitti kuvausten lähestyessä, miten hän onnistuisi kuvaamaan teini-ikäisen pojan kokemuksia välttäen pahimmat kliseet. Niin että käsikirjoitus tuntuisi elävältä elämältä ja siitä välittyisi aito tuntemus siitä, miltä tuntuu olla nuori mies Itä-Helsingissä.

Koska itselläni ei ollut kosketusta näihin kokemuksiin, olin vähän huolissani. Kerroin näistä huolista näyttelijöille ja heistä oli suuri apu. Kysyin Jereltä aivan suoraan, että lähdetäänkö yhdessä tutkimusmatkalle näyttelemisen ja kertomisen maailmaan. Ja että voitko ottaa minut mukaasi nuoren miehen elämään.

Nuoret saivat harjoituksissa ja myöhemmin vielä kuvauksissa muokata käsikirjoitusta omaan suuhun sopivaksi. Lisämausteen henkilöiden väliseen kemiaan valkokankaalla tuo myös se, että päähenkilön parasta ystävää Myldeä näyttelee Joona Helenius, joka on Ristsepän paras kaveri myös oikeassa elämässä.

”Elokuva tapahtuu Lennin kasvoissa”

Kun Kiira tulee raskaaksi ja päättää pitää lapsen, on päähenkilö Lenni yhtäkkiä vakavan haasteen edessä.

Lenniltä puuttuu malli siitä, miten olla vahva mies ja isä. Hän on aika yksin ja etsii roolimalleja sekä suuntaa elämälleen. Aikuista joka olisi kiinnostunut hänestä ja joka antaisi vastauksia hänen kysymyksiinsä. Tässä tilanteessa naapurin äärioikeistolainen Janne (Ville Haapasalo) on hahmo, josta Lenni löytää turvaa, Vilhunen kertaa.

Kuvauksen johtoajatuksena oli tilan antaminen näyttelijäntyölle ja tilanteiden läheltä seuraaminen.

Olimme jo aloittaneet kuvaukset, kun minulle kirkastui, että tämä elokuva tapahtuu Lennin kasvoissa. Miten kohtausten käänteet ja ydin näkyvät aina hänen kasvoillaan.

Vilhunen halusi antaa kuvauksissa näyttelijöille vapauden heittäytyä tilanteisiin. Tätä avitti myös kuvaaja Lisabi Fridellin asenne.

Hän on itsekin loistava heittäytyjä ja aina todella kokeilunhaluinen.

Keskustelua ja uskallusta

Vilhunen on tehnyt useamman elokuvan, joissa joko kaikki esiintyjät (Hobbyhorse Revolution, Ponitytöt) tai päähenkilö (Tyttö nimeltä Varpu) ovat olleet nuoria tai lapsia. Hänen mielestään aikuisten ja lasten kanssa työskentely on kuitenkin lopulta hyvin samankaltaista.

Erilaista on se, miten kuvauksiin valmistaudutaan. Nuorten kanssa tarvitaan enemmän keskustelua, jotta varmistutaan siitä, että he voivat hyvin ja tietävät mitä tapahtuu. Kerroin myös miten näyttelijäntyö on uskalluslaji ja kannustin heitä olemaan tosi rohkeita.

Itse kuvauksissa aikuisten ja nuorten kanssa työskentely ei kuitenkaan juuri poikkea. Kohtauksissa tehdään draamaa, jossa henkilöillä on erilaisia tahdon suuntia, se ei muutu miksikään, oli kyseessä sitten aikuiset tai nuoret.

#metoo tuonut uusia käytäntöjä alalle

Ohjaajan on hyvä pysyä kartalla siitä miltä näyttelijöistä tuntuu, sekä kuvausten aikana että niiden jälkeen. Näyttelijäntyö on melkoista oman itsensä likoon laittamista ja paljastamista, ja ohjaajan pystyttävä suojelemaan näyttelijää tässä tilanteessa.

Vilhunen on myös pannut merkille miten Me too -kampanja on tuonut uudenlaisia käytäntöjä elokuva-alalle.

Työhyvinvointiin kiinnitetään enemmän huomiota tuotantoyhtiöissä. Nykyään tuotannoissa aika usein kerätään jälkeenpäin tietoja siitä, miten kuvaukset ovat menneet. Meillä Tuffi Filmsissä on laadittu yhdenvertaisuussuunnitelma, josta kerromme myös kaikille uusille työntekijöille.

Suunnitelma on luettavissa netissä Tuffi Filmsin sivuilla, missä tuotantoyhtiö haastaa muut alan toimijat tekemään omansa.

Koko uutisen voi lukea tästä. 

Olavin Virran tuntevat kaikki suomalaiset – ainakin jos kuuluvat niin sanottuihin suuriin ikäluokkiin. Olavi Virta tuli tunnetuksi paitsi armoitettuna laulajana, niin myös elokuvista. Timo Koivusalo kertoo, ettei ole kuitenkaan kohdentanut uutta elokuvaansa Olavi Virta erityisesti suurille ikäluokille:

Elokuvantekijän täytyy aina pitää mielessä, että tarina pitää pystyä katsoa tarinana, oli kohde kuinka tuttu tai tuntematon tahansa. Ensin tulee stoori, siinä bonuksena jos tykkää aiheesta.

Koivusalon elokuvat ovat monasti käsitelleet viihdetaiteilijoita, joista monet ovat kansakunnan kaapin päälle nostettuja niin sanottuja suurmiehiä, ainakin viihdeteollisuuden ja kansankulttuurin puitteissa. Koivusalo kertoo, ettei suinkaan ole vältellyt naisista kertovia tarinoita.

Olavi Virrasta tulee etsimättäkin mieleen Laila Kinnunen, josta saisi erinomaisen tarinan.

Kinnusen ja Virran aikakaudesta puhuttaessa Koivusalo kertoo, että häntä on aina kiinnostanut se, millaisen sankarin mikäkin aikakausi synnyttää, ja mihin tarpeeseen se tulee.

Jos ajatellaan Sibeliusta, maailmanluokan säveltäjäneroa, niin Suomi kyllä tavallaan otti ja nosti hänet kansalliseen käyttöönsä, se aikakausi tarvitsi sellaisen sankarin. Sitten taas sotien jälkeen Tapio Rautavaaran, Repe Helismaan ja Olavi Virran kaltaiset. Seuraava sukupolvi hylkäsi nämä ihanteet ja alkoi kapinoida niitä vastaan, tuli Irwin joka oli oman aikansa sankari. Se on hirveän kiinnostavaa, ne syntyvät aina tarpeeseen.

Koivusalolle elämäkertaelokuva on rakkaimpia elokuvan lajeja, varsinkin jos siihen vielä liittyy musiikki. Olavi Virran tapauksessa tarina on Koivusalon mukaan jo valmiiksi kuin elokuvaa, klassista Hollywood-kaavaa noudatellen ryysyistä rikkauksiin, ja kun kaikki mahdollinen on saavutettu, kaikki myös menetetään.

Koivusaloa kiinnostaa taiteilijaelämäkerroissa usein esiin tuleva kaikille tuttu kaava, jossa menestystä seuraa vääjäämätön tuho. Laulujen lunnaat ovat raskaat, ja tämä tulee esiin jo edellä mainittuja suomalaisia muusikoita ja taiteilijapersoonia käsitelleissä elokuvissa Kulkuri ja joutsen (1999), Rentun Ruusu (2001) ja Sibelius (2003), jotka Koivusalo on ohjannut. Koivusalo huomauttaa, että taiteilijakuvausten ollessa kyseessä rappiota myös saatetaan romantisoida, samaa tapahtuu myös aivan tavallisille pulliaisille, siitä ei kukaan vain kiinnostu samalla tavalla.

Kun saavutat kaiken, olet huipulla ja olalle taputtelijoita riittää, luulisi että ei ole mitään hätää. Moni onnistuu kuitenkin ryssimään elämänsä täysin. Onko niin, että taitelija joka pystyy välittämään katsojalle ja kuulijalle tunteita, hänen pitää olla valmiiksi jo herkkä, vai onko niin, että vaikka olisi kuinka vahva ihminen, niin pää ei kestä kaikkea sitä olalle taputtelua, hurraamista ja suosiota. Kun aplodit vaimenevat, huuma korvataan jollakin, ja tavallisesti pullosta tai jostakin muusta.

Olavi Virran tyttären kokemukset

Samoihin aikoihin Koivusalon elokuvan ensi-illan kanssa ilmestyy myös Olavi Virran tyttären kirjoittama kirja isästään. Koivusalo oli jo kirjoittanut elokuvan käsikirjoituksen miltei valmiiksi, kun hän otti yhteyttä Virran tyttäreen Ilseen, jolta Koivusalo sai paljon tarinoita ja taustatietoa.

Ilse kertoi kirjoittaneensa teinityttönä päiväkirjaa, jonka asioita oli myöhemmin käynyt äitinsä kanssa läpi ja kirjoittanut asioita kirjan muotoon omille lapsilleen. Kenellekään muulle hän ei ollut näyttänyt tekstejään.

Koivusalo pyysi saada lukea tekstin, jossa koko Olavi Virran kultakausi nähtiin nuoren tytön silmin, perheen sisältä käsin katsottuna. Koivusalo pyysi saada kääntää tekstin suomeksi ja näyttää sitä kustannustoimittajalle, ja nyt kirja siis on ilmestynyt. Virran perheessä kärsittiin isän menestyksen mukanaan tuomista lieveilmiöistä, ja Olavi Virta oli myös äkkipikainen ja jopa väkivaltainen lapsiaan kohtaan. Koivusalo ei pyrkinyt mitenkään silottelemaan Virrasta antamaansa kuvaa, mutta kertoo materiaalin runsauden pakottaneen valintoihin.

Materiaalia, tarinoita ja herkullisia juttuja olisi ollut niin paljon. Suht kaunis kuva tämä on, vaikka kipeätkin asiat ovat siellä mukana. Aika monelle aikalaiselle Olavi Virrasta mieleen tulevat juuri viinanjuonti ja ongelmat, niin tavallaan sitä puolta ei halunnut korostaa vaikka se tässä on läsnä hyvinkin voimakkaasti. Varsinkin Olavin loppuaikoja – hän oli hyvin sairas mies – ei halunnut pitkittää. Yritin etsiä niitä kohtia, jotka itseäni kiinnostivat, ja silloin painottuvat ne asiat, joista ei tiedä paljon ennalta, esimerkiksi nuoruudenaika.

Autenttista ajankuvaa

Olavi Virta -elokuvaa on kuvattu Nakkilan Villilän studioilla ja eri paikkakunnilla Suomessa ja jopa Malagassa asti sekä monissa autenttisissa miljöissä, kuten Hotelli Tammerissa ja Helsingissä Astoriassa. Koivusalo onkin tyytyväinen siitä, että edes jotakin on tajuttu säilyttää suunnilleen ennallaan.

Epookissa työläin asia on aina kuvauspaikat, lavasteet ja rekvisiitta, kun kaiken joutuu rakentamaan tavallaan tyhjästä.

Koivusalolla assistentit ovat haalimassa rekvisiittaa ja rakentamassa epookkia. Esimerkiksi elokuvassa nähtävien ajankuvaan sopivien autojen hankkimisesta vastasi oma henkilönsä, jonka tehtävänä oli selvittää millaisilla amerikanraudoilla Virta ajeli, ja sitten hankkia vastaavanlainen auto. Kun oikea vuosimalli löytyi, piti auto vielä teipata oikean väriseksi. Koivusalo onkin kiitollinen että hänellä on aina ollut hyvä tiimi tekemässä lavasteita, puvustusta ja etsimässä rekvisiittaa. Koivusalon mukaan tuntuu koko ajan siltä kuin joku olisi pielessä, jos jokin edellä mainituista ei toimi.

Olisi helppoa jos tämä kertoisi vain yhdestä vuodesta, mutta tässä on pitkä kaari. Yhtenä päivänä saatettiin kuvata montaakin eri vuosikymmentä, ja joutui vaihtamaan kaiken aina kerrallaan, se on iso ruljanssi. Mutta sitten kun se onnistuu, se on kuvaustilanteessa myös näyttelijöille hienoa, näyttelijöiden ei tarvitse omalla kropallaan todistaa, että onhan tämä totta, vaan he voivat elää siinä vähän rennommin.

Kädestä suuhun elämistä

Koivusalo tekee elokuvia omalla tuotantoyhtiöllään Artista Filmi, joka työllistää viisi henkeä.

Se on täysin kädestä suuhun elämistä, kertoo Koivusalo.

Jotkin vuodet yhtiö kitkuttelee nollabudjetilla, kun ei ole tuotantoa päällä, ja silloin kehitellään seuraavaa tuotantoa, josta toivon mukaan taas tulee rahaa. Omalla firmalla on aina riskinsä, mutta myös tietty vapaus toteuttaa asioita.

Siinä on se hyvä puoli, että pystyy itse resurssoimaan. Kaikki rahat, jotka ovat käytössä, tuottaja Koivusalo pystyy antamaan ohjaaja Koivusalolle, ja raha näkyy varmasti kankaalla eikä mene vääriin paikkoihin. Se on hyvin käsityöläisammatti.

Tuotantoyhtiöillä, jotka tekevät esimerkiksi tv-tuotantoja, rahoitus on tasaisempaa. Me olemme keskittyneet pitkiin elokuviin, ja ikinä ei tiedä mikä leffa on se viimeinen. Joka kerta on ihme, kun leffalle saa rahoituksen!

Kahdeksan vuotta sitten Aleksi Salmenperä kirjoitti Juha Jokelan Fundamentalisti-menestysnäytelmään perustuvaa elokuvaa. Laura Birn ja Tommi Korpela olivat tulossa sen pääosiin. Mutta se ei saanut rahoitusta elokuvasäätiöltä. He olivat olleet innoissaan intiimistä ”bergmanilaisesta” käsikirjoituksesta. Kielteinen rahoituspäätös harmitti.

Birn ja Korpela ehdottivat että elokuva toteutettaisiin ilman rahaa. Salmenperä halusi luopua aiheesta. Hänellä oli mielessään henkilöhahmo, joka tuijottaa läppärin tyhjää näyttöä ja vilkkuvaa kursoria.

Salmenperää houkutteli täydellisen riippumaton tuotanto. Hän oli miettinyt perinteistä kaavamaista tapaa, miten elokuvia tehdään. Kun tarinat tulevat yhdestä ”tuutista”, tiukkoja aikatauluja ja kohtausten tarkkaa sisältöä, ”myllyä”, jonka läpi joudutaan menemään.

Tämä lähti liikkeelle tekemisen innosta ja uteliaisuudesta. Halusin tehdä vapaana.

Suuri tarve

Salmenperä alkoi kirjoittaa käsikirjoitusta, jossa on muun muassa läppäriä tuijottava mies. Tommi Korpela ja Laura Birn tulivat mukaan kehittelemään tarinaa. He päättivät kirjoittaa ja kuvata elokuvan ilman rahoitusta, omilla ehdoilla, ja antaa jäljen näkyä.

Salmenperä kysyi tutuilta ammattilaisilta alkavatko he tehdä elokuvaa ilmaiseksi, ainakin aluksi, ja että matkan varrella selviäisi saadaanko rahoitusta. He innostuivat toisenlaisesta tavasta tehdä. Hän kysyi elokuvaan myös muita eturivin näyttelijöitämme ja kaikki lähtivät mukaan.

Oli siis suuri tarve ja halu kertoa erilainen tarina erilaisella tavalla. Neljässä vuodessa tuli valmista.

Syntyi elokuva, jonka keskiössä on viisi vuotta yhdessä ollut taiteilijapari. Nainen on näyttelijä, mies kirjailija. Naisen ura on nousussa, mies tuijottaa jumissa tietokoneen kursoria. Se on kuvaus parisuhteista, taiteesta ja menestyksen hinnasta.

Aloimme tehdä Tyhjiötä läheltä omaa elämänpiiriämme ja ammatillisia kokemuksiamme.

Tarina uusiin suuntiin

Salmenperä kirjoitti tarinan perusrungon, aluksi muutaman kohtauksen ja sitten se kuvattiin. Kehittely Birnin ja Korpelan kanssa jatkui. Tarina kulki moneen suuntaan, ei eivät aina tienneet minne, mutta se oli myös vapauttavaa. Eikä ollut tietoa kuinka paljon aikaa kaikkeen kuluisi – vuosi tai kymmenen.

Sitten kirjoitin stoorin proosamuodossa ilman dialogia. Kun kaikki sujui hyvin, suunnittelin miten elokuva alkaisi ja loppuisi.

Kuvaukset alkoivat vuonna 2014. Niiden aikana kaikilla oli myös muita töitä, ja Tyhjiötä kuvattiin, kun se oli mahdollista. Salmenperä teki samaan aikaan perinteisellä tavalla elokuviaan Häiriötekijä (2015) ja Jättiläinen (2016).

Tyhjiön tarina sai uusia suuntia sen mukaan, missä tekijät olivat. Kun Tommi Korpela esitti rahtilaivan kapteenia saksalaiselokuvassa Deadweight (2016), Tyhjiön Eerokin on rahtilaivalla – etsimässä inspiraatiota. Kun Aleksi Salmenperä kuvasi Havannassa Korpelan ja Kari Hietalahden kalastussarjaa Incredible Fishing with Hissu ja Tommi, Tyhjiössäkin ollaan Havannassa.

Kun Tyhjiötä kuvattiin, kirjoitin vain sen hetkisen kuvauspäivän materiaalin. Kun sitä kertyi, aloimme leikata. Kun näin mitä syntyi, pystyin parantamaan ja terävöittämään kirjoitusotettani, Salmenperä kertoo.

”Tiesimme mihin lähdimme”

Kuvaukset sujuivat hikisissä merkeissä, kun kaikki tekivät kaikkea. Perinteistä hierarkiaa ei ollut. Pienen kuvausryhmän täytyi välillä improvisoida ja tehdä nopeasti päätöksiä. Se oli haastavaa mutta antoisaa. Mustavalkoisuuden avulla saatiin elokuvan maailma haltuun.

Tavoitteenamme oli tehdä upea elokuva, johon nappaamme rahat myöhemmin, hän naurahtaa.

Yle lähti mukaan kuvausten puolivälissä.

Ylen rahoituksella pääsimme kuvaamaan Hollywoodiin. Saimme lisäksi levitystukea elokuvasäätiöltä.

Tämä on lähes täysin talkooleffa. Teimme riskillä, että emme tulisi saamaan mitään. Tiesimme kuitenkin, mihin lähdimme ja uskoimme pärjäämiseemme.

Kaikki ovat olleet hyvillään kokeilevasta ja paineettomasta tekotavasta. Kuvaustilanteiden intiimiydestä ja rauhallisuudesta.

Ihmisen paineet ja pelot

Yksi lähtökohtamme oli, että tiedämme mistä kerromme.

Tyhjiön ihmiset kamppailevat asioiden kanssa, jotka ovat tuttuja kaikille. Ne vaikuttavat ja näkyvät yhä enemmän.

Esimerkiksi se, kun helposti unohtuu, mikä on elämässä tärkeää. Kun arvot menettävät merkityksensä ja tietynlainen narsismi sekoittaa pään. Vain voittajat ja menestyjät ovat jotain -ajattelu. Aikaansaamisen pakko. Kun asetamme itsellemme liikaa paineita. Kun mietimme, miten sijoitamme perhe-elämän elämäntilanteeseen. Monet pelot.

Elokuva kuvaa myös luovaa työtä tekevien ihmisten menestymisen tuskaa. Kun itsekritiikki ja tyytymättömyys kasvavat niin suureksi, ettei mikään kelpaa itselle eikä mistään saa otetta.

Se ei ole uutta. Jo Akseli Gallen-Kallela sanoi: ”Ensimmäinen ja viimeinen. Välillä ei ole mitään.” Henkilöhahmoissa on meitä kaikkia. Ei tarvinnut mennä kauas itsestä kun kokemukset tuntuvat tutuilta.

Todentuntuinen

Tyhjiössä on Aleksi Salmenperän elokuville ominaista mustaa huumoria ja omaperäisyyttä.

Tätä pidetään raikkaana, ainutlaatuisena ja todentuntuisena. Se oli tavoitteemme: teemme elokuvan joka tuntuu todelta, ei muottiin ahdetulta perustarinalta.

Mieleen on jäänyt muun muassa se, kun olimme Hollywoodissa. Asuimme Tommin kanssa teltassa, koska rahaa oli vähän. Kuvasimme salaa, koska kuvausluvat olisivat maksaneet. Saimme sakot kuvatessamme rannalla. Myös kuvaukset Havannassa, jossa kuvasin itse. Olin saanut pikaisen koulutuksen repussani matkaavan kameran käyttöön.

Tyhjiö ja sen loppu on toiminut hyvin.

Mitä ****** tapahtui, katsojat ovat kysyneet. Heidän on ollut vaikea uskoa, että niin todella käy.

Olen onnellinen että olemme maalissa tämän kanssa. Tämä todella kannatti.

Seuraavaksi suuri tuotanto

Aleksi Salmenperä alkaa marraskuussa ohjata tv-sarjaa. Se on suuri suomalais-ruotsalainen yhteistuotanto, joka sijoittuu Ruotsiin. Salmenperä on ideoinut konseptin.

Marko Mäkilaakson (War of the Dead, 2012), (Ella ja kaverit 2 – Paterock, 2013) käsikirjoittama ja ohjaama It Came from the Desert on Cinemawaren legendaariseen Amiga-peliin perustuva live-action -jatko-osa, nostalginen tribuutti vanhoille 1950-luvun creature feature -klassikoille eli B-luokan hirviöelokuville sekä 1980- ja 1990-luvun toimintakomedioille.

It Came from the Desert on kiertänyt viime syksystä lähtien festivaaleja eri puolilla maailmaa ja löytänyt hyvin kansainvälisen yleisönsä. Nyt se nähdään Suomen valkokankailla.

New Mexico. Ystävykset Brian ja Lukas lähtevät aavikolle juhlimaan Lukaksen morocross-kilpailun voittoa, jonka pääpalkintona on tapaaminen B-toimintaleffojen tähden The Eradicatorin kanssa. Joukkoon liittyy myös Lisa, johon Brian on aina ollut ihastunut. Juhlat alkavat ja meno kasvaa. Brian ja Lukas ajautuvat syrjäiseen paikkaan, josta he löytävät salaisen tutkimuskeskuksen, josta paljastuu salainen operaatio. Brianin ja Lukaksen täytyy pelastaa maailma ja tulla oikeiksi elämän sankareiksi.

Jättimuurahaiset eloon

Vuonna 1989 ilmestyi tietokonepeli It Came from the Desert, jossa pelaajan ohjaama tohtori kulkee pelikartalla pyrkien suorittamaan erilaisia tehtäviä oikeassa järjestyksessä. Tarkoituksena on estää maahan syöksyneen meteoriitin säteilyn jättimäisiksi muuttamien muurahaisten maailmanvalloitus.

Peli teki suuren vaikutuksen nuoreen Marko Mäkilaaksoon. Hän diggasi siitä täysillä. Elokuva It Came from the Desert on kunnianosoitus tuolle lapsuudensuosikille.

Mäkilaakso halusi tehdä pelistä elokuvan, mutta ajatteli, ettei koskaan saisi siihen elokuvaoikeuksia. Hän suunnitteli elokuvaa aavikolla olevista jättihämähäkeistä, jonka nimeäisi It Came from Desertiksi. Hän yllättyi kun sai Cinemawarelta lisenssin tehdä adaptaatioeloluvan pelistä.

Se oli hienoa.

Riittävää budjettia tehdä 1950-luvulle sijoittuva elokuva ei kuitenkaan ollut. Syntyi peliin perustuva live-action -jatko-osa.

Se kuvattiin Espanjassa aavikolla, jossa on kuvattu menestyselokuvia. Sisäkohtaukset kuvattiin joulukuisessa Turussa. Kuvauspäiviä oli 20.

Budjetti oli minimaalinen. Otimme siitä kaiken ilon irti.

Pienellä budjetilla ja kieli poskessa

Marko Mäkilaaksoa pieni budjetti ja aikataulujen tiukkuus ei haittaa. Hän tekee niiden raameissa ja laittaa hommat toimimaan. Keinot löytyvät. Tekee aina niin hyvin kuin mahdollista.

It Came from the Desert on tribuutti elokuville, joiden kanssa Mäkilaakso kasvoi. Hän on päästänyt ulos maailman, jonka näki lapsena ja nuorena. Hän on yhä siinä maailmassa.

Käsikirjoituksen tekeminen oli hauskaa, koska olen kasvanut lajityypin kanssa. Se oli helppoa.

Pari jenkkiläistä käsikirjoittajaa työsti käsikirjoitusta ja Mäkilaakso muokkasi sitä. Käsikirjoitus valmistui noin neljässä kuukaudessa. Mäkilaaksolla oli selkeä visio johon hän uskoi alusta asti. Sillä mentiin.

Tiesin, ettei tämä ehkä ole ihan kaikkien makuun, mutta tämä on minun tapani ilmaista itseäni ohjaajana. Olen aiemmin tehnyt samanlaisia elokuvia muun muassa Yhdysvalloissa, pienellä budjetilla ja kieli poskessa. Tunnen itseni hyvin kotoisaksi tässä maailmassa. Toivottavasti se välittyy.

It Came from the Desertin yksi mielenkiintoisuus suomalaisittain on, että se on tehty kokonaan englanniksi ja casting sekä koekuvaukset olivat Englannissa. Mäkilaakso halusi elokuvaan mahdollisimman tehokkaat näyttelijät, ja ne hän sai. Pääosissa ovat Harry Lister Smith, Alex Mills, Vanessa Grasse ja Mark Arnold. Elokuvassa on myös paljon suomalaista osaamista. Esimerkiksi elokuvan musiikki on Mäkilaakson veljen käsialaa.

Sitten olimme aavikolla ja pidimme hauskaa.

Toive maailmalta

It Came from the Desert on suomalainen feature creature, harvinaisuus. Se yhdistelee CGI:tä ja practical-tehosteita. Sellaisia elokuvia ei ole Suomessa juurikaan tehty.

Indie-elokuville on haasteellista saada Suomessa rahoitusta. Saada rahoittajat näkemään sen maailman ja luottamaan siihen. Luottamaan, että katsojia on. Mutta saimme myös elokuvasäätiön tukea.

Suomalaiset rahoittajat ovat nähneet indie-elokuvat ristialttina. Marko Mäkilaakson mukaan niiden osuus on kuitenkin kasvamassa Suomessa. Uusia tekijöitä on tulossa. Asenne elokuvia kohtaan on muuttumassa. Ne ovat yhä hyväksytympiä. Niitä ei enää katsota vain alaspäin.

Niille pitäisi antaa mahdollisuus, eikä väheksyä ”elokuvan mustina lampaina”. Se seinä pitäisi rikkoa täysin. Myös indie-elokuvien ohjaajat ovat vakavasti otettavia, eivät he leiki.

Kaikenlaisille elokuville on tilausta, laidasta laitaan. Oma yleisö löytyy, Mäkilaakso sanoo.

Täydet salit

It Came from the Desert on mennyt maailmalla hyvin. Sieltä kantautuu vahva viesti ja toive, että genre-elokuvia tehtäisiin Suomessa lisää ja vietäisiin maailmalle. Siellä odottaa suuri yleisö. Suomalaisia tekijöitä pidetään ainutlaatuisina.

Olen hyvilläni, että saimme It Came from the Desertin tehtyä, ja että se on otettu maailmalla hienosti vastaan ja elokuva on myynyt hyvin. Että se on löytänyt yleisönsä. Olen ollut näytöksissä, jossa salit ovat täynnä. Katsojat huutavat, taputtavat, nauravat ja ovat fiiliksissä. Se on antoisaa.

Elokuva on nähty uudenlaisena, ronskina ja rohkeana, joka rikkoo kaavoja.

En yritä muuttaa maailmaa. Toivon vain, että elokuvasta jää hyvä fiilis.

Mäkilaakso työstää parhaillaan tv-sarjaa, kuvaukset alkavat joulukuussa. Valmisteilla on myös leffa Yhdysvaltoihin.

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja on Tiina Lymin ohjaama, Tuomas Kyrön samannimiseen romaaniin pohjautuva draamakomedia kaikkien tunteman vanhan jurottajan eli Mielensäpahoittajan ja tämän lapsenlapsen Sofian (Satu Tuuli Karhu) tutustumisesta. Elokuvia paljon nähneet tietävät, että draamakomedia on todella vaikea elokuvataiteen laji, ja siksi onkin hienoa, että uusin Mielensäpahoittaja-elokuva onnistuu sekä koskettamaan että naurattamaan. Tiina Lymi kertoo draamakomedian kaltaisen hybridin olevan hänelle luontaisin tekemisen laji.

Kaikki mitä teen on jollakin lailla kulkeutunut sitä kohti aina. En innostu tai kiinnostu puhtaasta komediasta, siihen täytyy aina liittyä häpeää, kuolemaa, pelkoa, paniikkia, noloutta ja sen sellaista, todellista hätää. Se alkaa naurattaa minua.

Vaikka elokuva perustuukin Tuomas Kyrön kirjaan, oli tekstiä tietenkin muokattava elokuvan muotoon. Tiina Lymi kertoo, että ei ollut edes lukenut kirjaa ennen kuin sai eteensä Kyrön tekemän aihion, jonka pohjalta käsikirjoitusta lähdettiin muokkaamaan. Lähtötilanne oli selvillä: emäntä on kuollut ja pojan tytär tulee taloon omine ongelmineen. Tästä eteenpäin Tiina Lymi sai melko vapaat kädet kirjoittaa. Mukaan tiimiin hän otti Juha Lehtolan, koska kirjoitusaika oli rajallinen. Valmista tekstiä palloteltiin muutaman kerran edes takaisin Tuomas Kyrön kanssa.

Kohtaamattomuuden korjaamista

Mistä elokuva sitten kertoo? Tiina Lymi huomauttaa, että jokainen katsoja päättää sen asian itse. Hänelle se kertoo kohtaamattomuuden korjaantumisesta.

Kun elämä asettaa henkilöt tarpeeksi tiukkaan paikkaan, missä he joutuvat valitsemaan mitä tehdä nyt, kun tilanne on tämä? Lähdetkö pois vai jäätkö? Jos jäät, hyväksy ja rakasta. Jos et hyväksy ja rakasta, lähde pois. Silloin ne ihmiset löytävät itsestään niin paljon rakkautta läheisiään kohtaan, että kaikki jäävät ja kerääntyvät yhdessä uuden sukupolven ympärille.

Sukupolvien välinen kuilu on välillä leveämpi, välillä kapeampi. Tiina Lymi ei halua lähteä neuvomaan ketään, mutta muistuttaa, että toistensa hyväksymisellä kuilu ei repeä ylittämättömäksi rotkoksi. Lymi kertoo, ettei hänellä itsellään ole laajaa sukua, mutta on aina toivonut, että sellainen olisi. Häntä kiehtoo perheen dynamiikka, se että on ympärillä ihmisiä, jotka Lymin sanoin on ikään kuin tuomittu rakastamaan sinua.

Mielensäpahoittaja sanoo, että elämässä on nämä ja nämä parhaat asiat. Elokuvan aikana hän on kasvanut ihmisenä niin paljon, että ymmärtää sanoa, että ehkä ne ovat vain minun mielestäni parhaat, sinä löydät omat parhaat asiat elämästäsi.

Eräs 50+ ihminen, jolla on viisi lasta, sanoi kerran hyvin viisaasti, että jos lapsi ei 15-vuotiaana haistattele niin kaikki ei ole hyvin, ja jos se vielä 25-vuotiaana haistattelee niin kaikki ei ole hyvin. Kyllä kai kaikkien täytyy tehdä se isän ja äidin murha, että voi irrottautua ja kasvaa aikuiseksi ja sen jälkeen kohdata uudella tasolla, kahtena aikuisena.

Sukupolvien eriytyminen omiin poteroihinsa on osittain myös kulttuurillinen asia. Mitä etelämmäs Euroopassa mennään, sitä tiiviimpiä tuntuvat eri sukupolvien väliset suhteet olevan. Suomessa ollaan kuitenkin Tiina Lymin mielestä edistytty, nuorempi sukupolvi osaa jo avoimemmin osoittaa tunteitaan. Mielensäpahoittajan jurottava sulkeutuneisuus ei ole enää miehen ainoa vaihtoehto. Lymin mukaan kaikkea ei kuitenkaan tarvitse aina analysoida puhki, joskus on hyvä päättää, että jatketaan tästä vain eteenpäin.

Vaikkei Tiina Lymi tuokaan omia kokemuksiaan suoraan esiin kirjoittaessaan ja elokuvia tehdessään, toteaa hän kuitenkin, että on paras kertoa siitä mistä tietää.

En usko, että mitään taidetta voi tehdä mistään muusta kuin itsestään, niistä aiheista jotka itseään askarruttavat tai mihin hakee ratkaisua, yrittää päästä kohti totuutta, että miksi tämä on näin tai tuntuu tältä. Se mitä ne asiat ovat, ei kuulu muille, ne voivat olla kuinka verhottuja tahansa.

Elokuussa ensi-iltansa saava Puluboin ja Ponin leffa (2018) on näyttelijänä ja laulajana uraa tehneen ohjaaja Mari Rantasilan neljäs lastenelokuva. Elokuva perustuu kirjailija ja lastentarhanopettaja Veera Salmen kirjasarjaan Puluboista ja Ponista. Kirjasarjaan kuuluu jo viisi osaa ja siitä on tehty teatteriversioita, kuunnelmia ja minisarja Yleisradiolle. Elokuussa valkokankaalla nähdään ensimmäinen elokuvaversio.

Elokuvan Poni, oikealta nimeltään Mai (Jenni Lausi) on seitsemänvuotias tyttö, jota askarruttaa koulun alku. Kesän alussa Poni tapaa Puluboin, pulumaisen pojan, joka rakastaa pullaa, ja jonka mielestä r-kirjainta ei saa sanoa ääneen. Kamalan koulun alku unohtuu, kun Puluboin maailmassa voi antautua mielikuvituksen laukkaan.

Risto Räppääjä -elokuvilla ohjaajana suuren yleisön tietoisuuteen noussut Rantasila on viettänyt hiljaiseloa ohjausrintamalla: edellisestä ohjauksesta, Risto Räppääjä ja viileä Venla (2012), on ehtinyt vierähtää jo kuutisen vuotta. Tavoitteena oli päästä työstämään hyvää käsikirjoitusta. Sellainen löytyi vihdoin Puluboin ja Ponin leffasta. Käsikirjoitus tarjosi ohjaajalle uusia mahdollisuuksia.

Minuun vetosi tarina, joka mahdollisti visuaalisesti ja äänellisesti erilaisten maailmojen kohtaamisen. Siinä oli ikään kuin kolme maailmaa: reaalimaailma, joka oli Ponin kotona ja ympäristössä, Puluboin kanssa oleva mielikuvitusmaailma ja sitten vielä Ponin mielikuvat pistokokeista ja luurangoista ja muista yksityiskohdista. Tämä kiinnosti minua, sillä ihan sellaista en ole tehnyt aiemmin, Rantasila sanoo.

Rantasilan rakkaus väreihin syntyi jo lapsuudenkodissa. Voimakkaat värit, väridramaturgia ja visuaalisuus ovat olleet hänen ohjauksissa tärkeässä osassa. Mietitty värimaailma on vahvasti läsnä myös Puluboin ja Ponin leffassa.

Värit ovat minulle todella tärkeitä. Äitini oli kuvaamataidon opettaja ja meillä oli kotona paljon värejä ja värikästä taidetta. Lapsena värit toivat minulle valtavan paljon lohtua, apua ja iloa. Väreillä on valtava merkitys myös tunnelämään.

Vahvan visuaalisten mahdollisuuksien lisäksi tarinassa oli monia kiinnostavia teemoja. Mielikuvituskavereita itsekin omistanutta Rantasilaa kiinnosti erityisesti mielikuvituksen voima ja vaarat.

Elokuvassa Ponin isä sanoo Ponille, että sinä olet leikkisi pomo, niinkuin reksi on koulun pomo. Mielikuvitus on ihana asia, niin lapsille kuin aikuisillekin, mutta sitä pitää pystyä hallitsemaan. Lapsilla voi olla joskus vaikea hahmottaa, mikä on totta ja mikä ei. Tätä teemaa oli tärkeä käsitellä, Rantasila pohtii.

Käsikirjoituksessa kiehtoivat lisäksi sen henkilöhahmot, erityisesti Poni. Rantasilan mielestä on tärkeää, että elokuvissa nähdään erinäköisiä päähenkilöitä.

Poni oli sellainen tyttöhahmo, joita harvemmin tehdään. Poni on toimija ja hän on tyttöjä, jolla on monia eri tunteita, hän on varsinainen tunnepesä. Ja harva tuolla pyörii ponin turvassa tai on pulumaisia piirteitä omaava androgyyni, sinitukkainen beatbox-jätkä, Rantasila naurahtaa.

Lapsen on saatava olla lapsi

Rantasila on aiemminkin kantanut huolta siitä, että lapset joutuvat liian aikaisin aikuisten maailmaan. Elokuvissaan hän pitää huolen siitä, että lapset saavat olla lapsia.

En halua tehdä sellaisia lastenelokuvia, joissa lapsi joutuu vastaamaan vanhemmistaan tai heidän ongelmistaan, vaikka olen tätä teemaa aikuisten elokuvissani käsitellytkin. Lapsen on saatava olla lapsi ja saatava elää lapsen tunteita ja asioita, jotka ovat sillä hetkellä tärkeitä. Se on ollut minulle tärkeä kokonaisteema: Poni on ikäisensä lapsi ja elokuvassa mennään lapsen tunne-elämä edellä.

Elokuvassa lasten kanssa työskentely asettaa omia rajojaan, sillä lapsen jaksaminen ja keskittymiskyky on erilaista kuin aikuisen. Lapsen jaksaminen on otettava huomioon mutta kuitenkin niin, että hän tekee työn niin hyvin kuin pystyy. Se pitää ohjaajan ottaa huomioon

Näiden välillä on tasapainoteltava. Jos lapsi on väsynyt, niin sitä on vaikea paikata. Jenni Lausi, elokuvan Poni, on nuorin, jonka kanssa olen tehnyt näin ison roolin. Hänellä on valtavan hyvä keskittymiskyky, mutta silti seitsemän tuntia päivässä 30 päivän ajan on hirveä kakku. Se pitää ohjaajan ottaa huomioon, Rantasila sanoo.

Lasten kanssa työskentely myös inspiroi Rantasilaa. Tapa, jolla lapset kokevat uudet asiat, on voimallinen – siinä ovat läsnä kohtaaminen ja riemu.

Mietin, että noin pitäisi aina suhtautua työhön, varsinkin taiteilijana. Nähdä ja kokea lapsen silmillä, täysillä. Se on ihana puoli lasten kanssa työskentelyssä, Rantasila sanoo.

Vaikka lasten maailman kuvaaminen onkin Rantasilalle tärkeää, ei hän halua leimautua vain lastenelokuvien tekijäksi.

Ajattelen niin, että hyvä on hyvä leffa ja huono leffa on huono leffa, genrestä riippumatta. Kolmen ensimmäisen Risto Räppääjän jälkeen minut laitettiin ohjaajana lastenelokuvakategoriaan. Se ei ole huono asia, mutta ei pidä paikkansa, että haluaisin tehdä vain lastenelokuvia. Toki teen mielelläni lasten elokuvia, koska lasten kanssa on kiva tehdä töitä, Rantasila toteaa.

Näyttelijätaustan hyödyt ja haitat

Teatteritaiteen maisteriksi vuonna 1987 valmistunut Rantasila uskoo, että ohjaajana työskentely on saanut ehdottomasti tukea näyttelijätaustasta.

Jos vaikka ajatellaan Risto Räppääjä -elokuvia, niin ne eivät olisi sen näköisiä kuin mitä ovat, ellen olisi näyttelijä ja muusikko. Mutta vaikka näyttelijätaustasta on hyötyä, on ohjaajan asema kuvauksissa erilainen. Näyttelijä voi elää hetkessä, siinä missä ohjaajan on tehtävä satoja päätöksiä päivässä ja vastattava kokonaisuudesta, Rantasila toteaa.

Rantasila kuvaakin ohjaajan työtä tunteen ja älyn liitoksi. Näyttelijätausta on asettanut myös haasteita.

Aikanaan, 1980-luvulla oli vähän kirosana, että ihmiset tekivät monia asioita. Oli asenteena, että suutari pysyköön lestissään. On ollut haastavaa päästä tekemään tätä työtä. Enää se ei ole niin vaikeaa, kun on päässyt näyttämään osaamistaan useammassa elokuvassa, saanut uskottavuutta.

Itsestäänselvyys moniosaajuus ei ole, vaan ammattitaidon ja kolmen ammatin ylläpitäminen vaatii töitä.

Näyttelijäntyö on vähän eri asemassa, sillä olen tehnyt sitä jo niin pitkään ja laulamista voi treenata kotonakin. Ohjaamaan on kuitenkin pakko päästä, se on ammateistani uusin. Tosin kyllähän ensimmäisen lyhytelokuvan tein jo vuonna 1999, eli on siitäkin jo kaksikymmentä vuotta, Rantasila naurahtaa.

Rantasilalla on jonossa kaksi käsikirjoitusta ja kesällä pieni rooli Ylellä esitettävässä Aikuiset-komediasarjassa. Haaveissa on myös mahdollinen jatko Ponin tarinalle.

Mielelläni tekisin kakkososan saman Ponin kanssa. Toki se riippuu siitä, miten yleisö ottaa elokuvan vastaan, Rantasila sanoo.

Suomalaisten suuhun sopii sanonta ”On parempi katsoa kuin katua.” Elokuvassa Ville näyttää asenteellaan, että meillä on hyvin vähän todellisia esteitä, jotka estävät tavoittelemasta unelmiamme. Se, että päästäänkö lopulta maaliin, ei ole tärkeintä, koska liikkeelle lähdettyään aina päätyy johonkin ja ollaan lähempänä unelmaa.

Aleksi Purasen esikoisohjaus Wheels of Freedom on erilainen roadmovie. Siinä liikkeelle lähdetään 9 km/h kulkevalla sähköpyörätuolilla – määränpäänä Lissabon. Wheels of Freedom on elokuva unelmien tavoittelusta, siitä vaikeasta polusta, joka unelmien takana usein jää onnistumistarinoiden varjoon. Ville Jaaranto (37) on sekä vammaisen kehonsa, kotikaupunkinsa jäykän byrokratian että omien rutiiniensa vanki. Hän haluaa tilanteeseensa muutosta.

Olen ollut Villen henkilökohtaisena avustajana. Ville kertoi minulle, että hänellä on haaveena ajaa sähköpyörätuolillaan jonnekin kauas. Silloin määränpää ei vielä ollut tarkemmin tiedossa. Ajattelin heti, että siinä on dokumenttielokuvan ainekset. Se kiinnosti heti. Kesällä 2014 kuvasimme teaserin, jolla saimme tuottajan kiinnostunaan.

Elää ja olla elossa ovat eri asiat Villelle. Hänessä roihuava liekki välittyy vahvasti, tuntuen kutkuttavalta aivan eri tavalla moneen muuhun arjen harmauteen tyytyvään verrattuna. Unelmien tavoittelu on kovaa työtä, pettymyksiä, onnea, naurua sekä uusia lähtöjä, oikotietä ei ole. Vapaus haaveenaan ja yhdenvertaisuus agendanaan Ville lähtee sähköpyörätuolillaan matkalle Euroopan halki. Mutta onko hän ja ympäröivä maailma siihen valmis?

Kun haimme elokuvalle rahoitusta, meille sanottiin ensin, että minikaivurilla on jo ajettu Hangosta Kuusamoon, tässä ei aineksia ole. Emme uskoneet siihen vaan puskimme eteenpäin. Alunperin olimme tekemässä pitkää elokuvaa, mutta rahoittajat epäilivät sitä ja olivat sitä mieltä, että elokuva on korkeintaan puolituntinen. Me olimme vahvasti sitä mieltä, että elokuva on pitkä. Lopulta saimme rahoittajat puolellemme.

Matkalla tuntemattomaan

Aleksi Puranen on aina halunnut kertoa tarinoita ja kouluttautui elokuva-alalle.

Tämä on ensimmäinen dokumenttielokuvani. Olen kouluttautunut fiktioelokuvien käsikirjoittajaksi, joten se asetti aluksi vähän haastetta dokumentin tekemiseen. Mutta elokuvan tekeminen on aina elokuvan tekemistä, oli kyseessä dokumentti tai fiktio. Tämä oli minulle ensimmäinen hyppäys dokumenttielokuvan puolelle. Olen oppinut paljon.

Käsikirjoittamista helpotti, että Puranen tunsi päähenkilön. Tiesi muun muassa mitkä asiat tulevat tapahtumaan, mitkä todennäköisesti tapahtuvat ja mitkä eivät tapahdu. Kun hän kuvasi Villen reissun valmisteluja, hän odotti malttamattomana, milloin se alkaa. Tiedossa oli seikkailu. Etukäteen ei ollut varmaa tulevasta ja miten kuvauspäivät sujuvat.

Tunsin Villen ja olin tietoinen vammaisen ihmisen maailmasta, joten siinä mielessä minulle ei tullut suuria yllätyksiä. Luonnollisesti siihen meni oma aikansa että henkilöt tottuivat kameran läsnäoloon. Kuvaajamme oli kuvannut paljon realitya, joten käytimme hänen oppejaan. Silloin kun emme kuvanneet, olimme paljon yhdessä. Kamera oli mukana vaikkei kuvattu. Totuttelimme sen läsnäoloon.

He ovat elokuvassa luonnollisia

Ensimmäiset kuvat, jotka päätyivät lopulliseen elokuvaan, kuvattiin heinäkuun lopulla 2016. Kuvauspäiviä oli ”silloin tällöin”, ja pääkuvausjakso alkoi toukokuussa 2017. Viimeiset kuvat kuvattiin elokuussa 2017. Elokuva leikattiin Saksassa.

Olin henkisesti valmistautunut siihen, että mikä tahansa kuvauspäivä voi olla viimeinen.

Mieleeni on jäänyt muun muassa se, kun Ville ajoi myös sivuteillä pikkupaikkakuntien halki. Oli mahtavaa päästä näkemään muutakin kuin valtateitä, joita aina ajaa: tällaista Suomessa on! Ja se tilanne, kun sattumalta eräs herra tuli kauppaamaan autoa Villelle… Pienen kuvausryhmämme etu oli se, että olimme nopeasti paikalla, kun jotain tapahtui.

Sote-Suomi vs. unelmat

Ajankohtainen elokuva tarjoie konkreettisen maiseman sote-Suomesta, jossa arjen harmaudessa kapuloita rattaisiin tulee enemmän kuin tarpeeksi, kun maailmaa katselee harvinaista moniniveljäykistymää sairastavan Villen näkökulmasta. Villen sairaus AMC, Arthrogryposis multiplex congenita, on synnynnäinen ja monioireinen nivelten jäykistymäsairaus. Suomessa syntyy vuosittain noin 1–6 lasta, joilla on AMC. Se luokitellaan harvinaisiin sairauksiin.

Wheels of Freedomin yhtenä teemana ovat vammaisten oikeudet ja niiden toteutuminen tässä ajassa. Pohdittavaksi jää, miten Sote tulee mylläämään Villen – ja muiden vammaisten – elämää. Tukeeko tulevaisuuden vammaispalvelujen saatavuus vaikkapa itsemääräämisoikeutta?

Elokuva välittää sen viestin, että jos on unelmia, niitä lähdetään tavoittelemaan vaikka ne olisivat epätodellisia saavuttaa. Kun uskoo siihen ja itseensä, että joka tapauksessa saavuttaa jotain ja se voi johtaa uusiin tavoitteisiin ja mahdollisuuksiin. Tietty periksiantamattomuus. Perisuomalainen ajattelutapahan on, että kun on mahdollisuus epäonnistua, ei yritetä ollenkaan, koska siinä voi nolata itsensä. Ville tiesi, että miten tahansa voi käydä, mutta silti hän lähti.

Vammaisten elämää ja ”terveiden” vamma

Ville haluaa välittää viestin myös vammaisten oikeuksista.

Vammaispalveluissa pyritään aina huolehtimaan ”välttämättömistä asioista.” Siitä mikä on ”kohtuullista”. Se ärsyttää Villeä. ”Kohtuullisuus” määrittelee mitä vammainen voi tehdä. Jos esimerkiksi haluaa lähteä lomareissulle, on epävarmaa kuinka paljon kustannetaan avustajien matkoja ja muuta. Se oli yksi vääntö myös tässä elokuvassa. Byrokratia ja paperisota, Aleksi Puranen sanoo.

Jäykän byrokratian ja paperisodan helpottaminen pudottaisi taakkaa monen vammaisen harteilta.

Olisi paljon parannettavaa.

Minua kiinnosti erityisesti elokuvan seikkailu. Mies, joka päättää ajaa sähköpyörätuolillaan 6000 kilometriä. Tietynlainen vinksahtaneisuus kiehtoi. Myös suomalaisten epäonnistumisen pelon asennevamma tuli siinä merkittäväksi, hän painottaa.

Villeä jännitti millainen elokuva olisi. Hän on ollut siihen tyytyväinen.

Ville on pähkäillyt koska teemme jatko-osan. Tuottaja Pasi Hakkion kanssa olemme pallotelleet että se olisi fiktio. Se kiehtoo. Ensin dokkari ja sitten fiktio. Niin ei ole kukaan tehnyt. Meillähän on valmiina hyvä tarina ja henkilöt. Tästä olisi hyvä jatkaa, Aleksi Puranen toteaa.

Ohjaaja Arto Halonen kertoo olleensa aina kiinnostunut ihmismielestä ja sen ulottuvuuksista, siitä miten mieltä voidaan hyväksikäyttää niin hyvään kuin pahaankin. Halonen on myös lukenut paljon hypnoosista, ja eräässä hypnoosia käsittelevässä kirjassa hän törmäsi hypnoosissa tapahtuneisiin rikoksiin. The Guardian Angel – suojelusenkelin tanskalaistapaus, jossa pankkiryöstö tehtiin hypnotisoituna, oli yksi niistä.

Lähtökohta elokuvalle oli paitsi kiinnostava rikosmysteeri, niin myös ihmisten hyväksikäyttöä ja manipulointia. Elokuvan lisäksi samasta tarinasta kertova kirja ilmestyy näinä päivinä.

Aivan huikea tarina, joka pysäytti minut ajattelemaan, miten tämä korreloituu ja yhdistyy nimenomaan tähän aikaan ja päivään, miten ihmisiä manipuloidaan. Tässäkin tarinassa löydetään ihmisestä hyvää ja positiivista, se voidaan kääntää ikään kuin palvelemaan pahaa.

Arto Halonen tunnetaan myös dokumentaristina ja The Guardian Angelin rikostarina antaisi mahdollisuudet käsitellä aihetta myös dokumentin keinoin. Halonen kertoo kuitenkin, ettei varsinaisesti pohtinut dokumentin tekoa. Myös kirjan suhteen päädyttiin kirjan toisen kirjoittajan Kevin Frazierin kanssa fiktioon.

Aiheen tullessa vastaan sen vaan tuntee kumpi lajityyppi on oikea. Tässä tapauksessa tuntui heti siltä, että tämä on tarina, joka pitäisi tehdä fiktion keinoin, ja nimenomaan linkittää tähän aikaan paremmin. En miettinyt sitä dokkarivaihtoehtoa kauheasti. Tietysti kun vuodet vierivät – tämä on aika pitkä prosessi – jossain vaiheessa mietin dokkaria, mutta päädyin aina kuitenkin fiktioon.

Paljon taustatyötä

Halonen kertoo aloittaneensa aiheen kehittämisen jo yli 20 vuotta sitten, kun hän teki ennakkotutkimuksia Tanskassa. Valtionarkistossa tapauksesta on valtavat arkistot. Halonen löysi tapauksessa hypnotisoinnin kohteeksi joutuneen Palle Hardrupin (elokuvassa Cyron Melville), joka oli muuttanut nimensä, ja pääsi myös haastattelemaan häntä.

Arto Halonen kertoo omaavansa myös omakohtaista kokemusta niin hypnotisoituna olemisesta kuin hypnotisoinnista, ja kokemusten antaneen perspektiiviä tarinan toteuttamiselle. Se, voiko jonkun pakottaa tekemään rikos hypnoosissa, jakaa mielipiteitä, mutta kun The Guardian Angelia on näytetty ennakkonäytöksissä suomalaisille ja tanskalaisille hypnotisoijille, he ovat olleet hyvinkin yksimielisiä siitä, että se tapahtuisi elokuvassa kuvatun kaltaisen prosessin kautta.

Tällä tavoin ihminen saadaan hypnotisoitua rikoksiin omaan tahtoaan ja moraaliaan vastaan, se voidaan kiertää. Kun mennään oman moraalin sisälle, sitä voidaan ohjata tiettyyn suuntaan, ja se on pelottavaa, koska se herättää myös kysymyksen, miten paljon me kaikki olemme manipuloituja?

Halonen näkee korrelaation elokuvan tarinan ja nykyajan ihmisten manipuloinnin välillä vahvana. Hän mainitsee vaikuttamisen ja piilovaikuttamisen vahvoina alueina muun muassa terrorismin, jonka piirissä esiintyy voimakasta manipulointia ja suoranaista hypnotisointia, sekä sosiaalisen median maailman trollitehtaineen, jossa faktatieto pystytään kumoamaan valheellisen tiedon massavaikutuksen kautta.

Halosen mukaan myös ihmisten välisissä suhteissa esiintyy piilovaikuttamista ja manipulointia. Mikä on hyvää ja positiivista vaikuttamista, mikä taasen negatiivista, on seikka, joka hänen mielestään olisi hyvä tiedostaa ja kyseenalaistaa.

Siitähän tässä on kyse, että käyttäisimme tätä vahvaa keinoa hyviin asioihin.

Elokuvassa esiintyvä puolalainen hypnotisoija ja taikuri, tohtori Dabrowski (Rade Serbedzija) on fiktiivinen hahmo, joka on koostettu kahdesta todellisuudessa eläneestä ja vaikuttaneesta henkilöstä. He olivat molemmat Palle Haardrupin tapausta tutkineita psykiatreja, jotka käyttivät myös hypnoosia apunaan. Varsinkin Paul Reiter oli erikoistunut hypnoosiin ja oli avaintekijä etsittäessä ja löydettäessä Hardrupin mieltä kahlitseva lukko.

Hän oli henkilö, joka löysi lukon ja yhteyden näihin post-suggestiivisiin merkkeihin.

Kansainväliset kuviot

Monet elokuvan näyttelijät ovat varsin tunnettuja nimiä kansainvälisesti ja myös varsin kiireisiä, joten aikataulujen suhteen projekti oli haastava. Myöskin rahoituksellisesti oli haasteita. Muun muassa suositusta Game of Thrones -sarjasta tuttu tanskalaisnäyttelijä Pilou Asbaek, joka oli erittäin kiinnostunut tekemään roolin, piti saada jotenkin sovitettua aikatauluun tämän työkiireiden välillä. Muuten projekti olisi saattanut taas lykkääntyä jopa vuosilla. Oli tärkeää saada Rade Serbedzija ja Josh Lucas mahtumaan samaan aikaikkunaan. Halonen sanookin että peli oli hermoja raastavaa.

Elokuva on osittain filmattu Kroatiassa. Halonen kertoo tehneensä aiemmin kaksi elokuvaa kroatialaisen tuottajan kanssa. Isänmaallinen mies kuvattiin Kroatiassa, ja Halonen on ollut myös osatuottajana makedonialais-suomalais-kroatialaisessa elokuvassa, jonka ohjaaja oli The Guardian Angelissa nähtävä Rade Serbedzija.

Tunnen sikäläiset olosuhteet ja sen ryhmän, siinä on se synergia tuottajan kanssa. Kroatiassa on äärimmäisen hyvä kansainvälinen kuvausryhmä tai -ryhmiä, koska he ovat tehneet paljon kansainvälisiä tuotantoja Game of Thronesista lähtien. Olin työskennellyt sen ryhmän kanssa. Olennainen osa oli tietysti rahoituksellinen lähtökohta. Kroatia on niitä maita, joissa on se verokäytäntö, että osa siellä käytetystä rahasta palautuu tuotantoon. Kustannukset ovat halvemmat kuin täällä.

Omista elokuvallisista vaikutteistaan ja vaikuttajistaan Halonen kertoo, ettei ole ollut koskaan yhtä ohjaajaa seuraava henkilö. Lukuisat yksittäiset teokset, kuten Fellinin ja Chaplinin urien loppupuolen elokuvat ovat tehneet pysyvän vaikutuksen. Ettore Scolan nimi nousee myös esiin. Yksittäiset teokset ovat voineet tehdä vaikutuksen, mutta ei niin että Halonen olisi lähtenyt seuraamaan esimerkiksi jotain tiettyä tyylilajia.

Pikemminkin tietyt hienot elokuvat ovat antaneet uskoa siihen, että elokuvalla voi antaa hienoja ja vaikuttavia kokemuksia.

Virpi Suutarin elokuvan keskiössä on liiketoiminnan sijasta ihminen, olemassaolon peruskysymykset. Näkymä katvealueelle, jossa halutaan yhä elää ja yrittää, mutta myös moderniin Suomeen, jossa otetaan sujuvasti haltuun uudet teknologiat ja toimintatavat.

Suutarin Yrittäjä-elokuvassa seurataan nyhtökauran keksineiden Maija Itkosen ja Reetta Kivelän hullunmyllyä start up -yrityksensä kanssa. Samaan aikaan Pohjois-Satakunnassa Honkajoella Laineen perhe hankkii elantonsa liha-autonsa ja pienen tivolinsa avulla.

Yrittäjä vie katsojat modernista Suomesta tyhjenevälle maaseudulle. Sen päähenkilöissä on silti paljon samaa: luovuutta, sitkeyttä ja riskinottokykyä.

Nyhtökauran ja perinnekinkkujen Suomi

Suutari sai idean elokuvaan kolmisen vuotta sitten.

Laitoin ”etsintäkuulutuksen” Suomen Yrittäjien kautta potentiaalisista päähenkilöistä. Sain yli 200 vastausta eri puolilta Suomea. Luin yrittäjien tarinoita, otin heihin yhteyttä ja kävin tapaamassa heitä.

Elokuvan päähenkilöt löytyivät loppujen lopuksi sattumien kautta. Suutari törmäsi ”nyhtökauranaisiin” Slushissa, jossa he jakoivat minigrip-pusseissa oudon makuisia näytteitä. Laineen perheen hän tapasi paikallisessa sekatavarakaupassa. Perheen isä Jani Laine kutsui kuvausryhmän kahville ja tarjosi kauppaamiaan palvilihatuotteita kahvin kyytipojaksi.

Kun menin Honkajoelle ensimmäisen kerran, se tuntui vähän Twin Peaksilta. Siellä on pääkatu, paljon autioituneita liiketiloja, kasvihuoneita sekä eläinten ”jälkikäsittelylaitos”. Ajattelin, että en saa mitään irti, mutta sitten tutustuin Laineen perheeseen. He kiinnostivat minua, elokuvantekijänä näin heissä Fellinin elokuvien runsautta, monia elementtejä: lihaa, sirkusta, karismaattisia lapsia.

Perheellä ei ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin yrittäjyys.

Heistä voisi helposti ajatella yhteiskunnan tukien varaan heittäytyjinä, mutta he eivät ole tehneet sitä. Heillä on omanarvontuntoa ja luovaa kapasiteettia pyörittää yritystään. Kaikilla ei sitä ole. He ovat melkoisia sankareita. Heidän pääeetoksensa on, että he luottavat vain omaan itseensä. Siinä mielessä se kuvastaa kahta Suomea.

Vaikka suurin osa yrittäjistä tienaa vähemmän kuin keskituloinen palkansaaja, yrittäjät tuntevat paloa omaan työhönsä. Vapauden kokemus – minä päätän itse asioistani. Se on yrittäjyyden hienoimpia puolia.

Suutarille oli antoisaa päästä seuraamaan nyhtökauran tuotannon käynnistymistä ja kasvua sekä Maijan ja Reetan matkaa. Laineen perheessä häntä kosketti vanhempien ja lasten ponnistelut perheen elannon hyväksi.

Että työttömyys vähenisi

Suutari kokee, että keskustelu yrittäjyydestä on lisääntynyt.

Hallitus kannustaa ihmisiä yrittäjiksi ja toivoo sitä kautta vähentävänsä työttömyyttä. Olen lukenut taloustieteilijöiden ajatuksia siitä, että yrittäjyys tulee koskemaan yhä useampia tavalla tai toisella. Se on trendi joka tulee kasvamaan. Monenlainen yrittäjyys lisääntyy ja ihmisiltä vaaditaan sitä, että he ovat valmiimpia ja joustavampia keksimään itselleen työtä, vaihtamaan työtehtäviä työuran aikana ja kouluttautumaan uudestaan. Sellainen, joka on joustava ja kekseliäs ja valmis ottamaan vastuuta omasta elämästään pärjää tulevaisuuden maailmassa.

Mutta kaikista ei siihen ole. Yhteiskunta on muuttunut. Hyvinvointivaltion järjestelmät eivät välttämättä pysty katkaisemaan ylisukupolvista syrjäytymistä samalla tavoin kuten aiempina vuosikymmeninä. Odotettavissa on siis tulevaisuuden maailma, jossa monen pitäisi työllistää itse itsensä.

Suutari lähestyy aihetta Yrittäjä-elokuvassa ”karnevalistisessa mutta humanistisessa luontoelokuva-hengessä”. Häntä kiinnostaa erityisesti ihminen arkipäiväisen selviytymiskamppailun keskellä. Tutkia, millainen on yritteliäs ihminen.

Elokuvieni aiheet ovat aina tulleet minusta itsestäni. Perustin mieheni kanssa Euphoria Film-tuotantoyhtiön. Myös se on saanut pohtimaan yrittäjyyttä.

Harvinaista toiveikkuutta

Virpi Suutari suosii dokumentaristi Albert Mayslesin neuvoa: henkilöitä on lähestyttävä ystävällisin sydämin. Ihminen on kuin lapsi, ja huumori on lempeää.

Dokumenttielokuvieni tekemisen ytimessä on kysymysten esittäminen ja todellisuuden esiintuominen. Tekijänä en halua ottaa kantaa esimerkiksi siihen, mikä on oikein tai väärin. Jätän sen katsojien pohdittavaksi.

Hänen elokuvillaan ei ole yhtä opettavaista sanomaa. Yrittäjä-elokuva avaa näkymän kahteen hyvin erilaiseen suomalaiseen yrittäjyyteen: toinen on perinteisempi pien- ja sekayrittämisen Suomi, toinen korkeasti koulutettu globaaleilla näyttämöillä operoiva kasvuyrittäjän Suomi.

Toivon, että se kertoo jotain oleellista ihmisen paikasta maailmassa ja välittää myös optimismia.

Elokuvasta huokuva optimismi on harvinaista työelämän kuvauksessa, myös suomalaisessa dokumenttielokuvassa.

Realistinen kuva

Elokuva antaa realistisen kuvan siitä, että yrittämisen alkutaival ei ole mitään glamuröösiä puuhaa, johtamista pöydän takaa, vaan siihen kuuluu kaikki – tehtaan pesuvälineiden huolehtimisesta kansainvälisten miljoonasijoittajien tapaamisiin. Yrittämisen alku on juuri sitä, stressaavaakin. Sen jälkeen punnitaan yrittäjän sitkeys ja periksiantamattomuus.

Se vahvisti ajatusta, että yrittäjyyden ytimessä on tarve päättää omista asioistaan, kokea vapautta.

Pienimuotoinen yrittäminen – joita suurin osa yrittäjistä kuitenkin on – ei ole tähtitiedettä. Olisi hienoa, jos ihmiset uskaltaisivat kokeilla yrittäjyyttä ilman, että alkutaipaleeseen liittyy liian suurta riskiä.

Yleinen suhtautuminen yrittämiseen on myös tervehtynyt: tänään yrittäjyyttä ei enää koeta minään kapitalistisena riistona, jossa voitot revitään toisten selkänahasta.

Täytyy pitää huolta siitä, ettei meille synny yksinyrittämisen köyhälistöä, joilla ei ole mahdollisuuksia huolehtia omasta eläkkeestään ja sosiaaliturvastaan. On paljon parannettavaa ja tehtävää. Moni yrittäjä on tyhjän päällä.

Vuoden hienoimpien dokumenttien sarjaan

Yrittäjä palkittiin Tampereen elokuvajuhlilla (11.3.2018) kolmella palkinnolla: yli 30 minuuttisen elokuvan erikoispalkinnolla, yleisöpalkinnolla ja Kirkon mediasäätiön palkinnolla. Tampereen elokuvajuhlien jury kuvailee elokuvaa: ”Elokuva on kuvaus kahtia jakaantuneesta Suomesta, mutta ennen kaikkea kuvaus ihmisestä, joka on pohjimmiltaan samanlainen Honkajoelta Helsinkiin; jokaisella meistä on tarve uskoa, toivoa ja rakastaa sekä tulla rakastetuiksi.”

Elokuva sai maailman ensi-iltansa Göteborgin elokuvajuhlien dokumenttielokuvien pääkilpasarjassa helmikuussa 2018, ja saa toukokuussa Pohjois-Amerikan ensi-iltansa Hot Docs-festivaalin Word Showcase -sarjassa, joka esittelee vuoden hienoimpia dokumenttielokuvia.

Suutari työstää parhaillaan pitkää kansainvälistä dokumenttielokuvaa Aino ja Alvar Aallosta. Ensi vuoden lopulla valmistuva elokuva on jo ostettu useisiin maihin.

Aino ja Alvar Aalto olivat suuria ja suosittuja taiteilijoita, sen ajan brändääjiä ja superyrittäjiä. He edustivat lisäksi sosiaalista oikeudenmukaisuutta.

Heikki Kujanpää on ohjannut Mikko Reitalan kanssa käsikirjoittamansa elokuvan Suomen hauskin mies, joka on mustan huumorin sävyttämä draama elämänhalusta ja naurun voimasta – ja ihmisen hirveydestä.

Tarinan vastakkaisuudet kiinnostivat minua: kaikkein kauhistuttavin ja koskettavin, ilo ja julmuus, Heikki Kujanpää sanoo.

Suomen sisällissodan aikaan sijoittuva tarina juontaa juurensa todellisista tapahtumista.

Luin eräästä väitöskirjasta anekdootin, jonka mukaan ”Kuolemansaareksi” kutsutulla Ison Mjölön vankileirillä elokuussa 1918 ryhmä työväenteatterilaisia harjoitteli huvinäytelmää Suomen tulevan kuninkaan ”kunniaksi.”

Mietin, miten oli mahdollista, että niissä olosuhteissa kuolemaantuomitut vangit pystyivät ylipäätään harjoittelemaan? Leirillä nähtiin nälkää, sota oli hävitty ja toivo mennyt. Silti vangit saivat jostain voimaa esiintyä ja naurattaa toisiaan. Pilkkanäytelmää tehtiin hengen uhalla. Lisäksi tekijöitä odotti tuomion täytäntöönpano.

Luettuani lisää sain selville, että vankien tekemä näytelmä oli viihdyttävä myös joidenkin valkoisten vartijoiden mielestä ja he alkoivat suojella hanketta.

Balanssi koskettavuuden ja huumorin välillä

Suomen hauskin mies on ollut Kujanpäälle pitkä projekti.

Käsikirjoitus ei syntynyt helposti. Tarkoitukseni oli tehdä elokuva huumorin rajat särkevästä voimasta, että ilman narriutta ei ole sivistystäkään. Aihe tuntui henkilökohtaiselta ja myös ajankohtaiselta, ainakin sillä hetkellä, kun tarinaa kirjoittaessani pariisilaisen satiirilehden toimittajia räjäytettiin hengiltä.

Kujanpää aloitti komediallisilla versioilla, mutta mitä enemmän hän kirjoitti, sitä selkeämmin teksti muuttui draamaksi. Haaste oli löytää balanssi koskettavuuden ja huumorin välillä. Niiden seitsemän vuoden kuluessa, jolloin elokuvan käsikirjoitusta työstettiin, myös Pekko Pesonen ja Sami Parkkinen kirjoittivat versionsa. Niistä ei tosin jäänyt paria repliikkiä lukuun ottamatta paljoakaan valmiiseen käsikirjoitukseen. Sen Kujanpää kirjoitti Mikko Reitalan kanssa.

Mikko näki mihin olin pyrkimässä. Hänkin koki aiheen henkilökohtaiseksi ja auttoi työstämään käsikirjoituksen valmiiksi. Olemme kirjoittaneet Mikon kanssa muutakin, joten yhteistyölle oli hyvä pohja.

He kirjoittivat siitä myös näytelmän Helsingin kaupunginteatterille. Se on mennyt hyvin, ja on jatkuvasti loppuunmyyty. Näytelmä eroaa elokuvasta tarinaltaan ja tunnelmaltaan.

Huumori kumpuaa tuskasta

Elokuvassa Martti Suosalo on Toivo Parikka, Suomen hauskin mies. Hän johtaa kuolemaan tuomittujen vankien teatterijoukkoa.

Olin yhteydessä Suosaloon jo elokuvahankkeen alussa ja hän innostui käsikirjoituksen varhaisesta versiosta. Parikan roolin saattoi kirjoittaa juuri häntä varten.

Muihin rooleihin valittiin niihin parhaiten sopivat näyttelijät.

Elokuvassa on groteskeja tilanteita, jotka saattavat ihmiset huvittavaan valoon. Eristetyllä vankilasaarella kaikki on suhteellista. Vahvat arvot ja itsestäänselvyydet joutuvat naurunalaisiksi. Draaman keskellä huumori kumpuaa siitä mistä suurin tuska: epäoikeudenmukaisuudesta ja kuolemanpelosta.

Haalistunut maailma

Usein sanotaan, että kuvauksissa on taianomainen tunnelma. Kujanpään mukaan juuri sellaista oli Kotkassa viime kesänä.

Mukana oli satoja ihmisiä, kaikki keskittyneenä toteuttamaan samaa päämäärää. Näin, että ammattilaiset ympärilläni kokivat kuvausjakson ja elokuvan teon erityisen merkityksellisenä. Kuvauspäiviä oli 26.

Huumorin ja vankileiriympäristön yhdistäminen oli yllättävä haaste elokuvan visuaalisessa toteutuksessa. Elokuvan kieli löytyi vastakohta-ajattelusta. Lavastuksen lähtökohta ei ollut aikakauden valokuvissa, vaan mielikuvissa ja kohtausten tunnelmissa. Loimme kuvaaja Heikki Färmin ja lavastaja Kaisa Mäkisen kanssa alitajuisesti vaikuttavan haalistuneen maailman, johon vähän kerrassaan värit palautuvat. Äänisuunnittelun lähtökohta oli samansuuntainen; sen dramaturgia rakennettiin ihmisten ja joukkojen äänillä.

Naurun voima

Heikki Kujanpää ei pidä termistä ”sanoma” elokuvanteossa. Elokuva rakastaa katsojiaan vain puhtaasti elokuvan keinoilla. Hänen ensisijainen tehtävänsä elokuvantekijänä on herättää tunteita, viedä katsojat matkalle tai kirkastaa asioita. Tässä elokuvaprojektissa Kujanpäälle oli merkityksellistä naurun voima purkaa rakennettuja rajoja ihmisten väliltä. Ahdistavissakin olosuhteissa mikä tahansa yhteisö voi selvitä, jos se osaa käsitellä asioitaan huumorin keinoin.

Pressinäytöksissä on ollut enemmän porukkaa kuin normaalisti. Saleista on poistunut hymyileviä ihmisiä, jotka kertovat olevansa vaikuttuneita. Vaikka yleensä noihin näytöksiin mennään tunnesuojaus päällä ja yskähdellään pimeässä. Harvoin käy myöskään niin, että toimittajat nauravat ääneen. Nyt sellaista tapahtui.

Huimaavin palaute tuli ruotsalaisen yhteistuotantoyhtiön CEO:lta. Kokenut elokuvantekijä näki elokuvan loppumiksauksen ja kertoi, ettei ole aikoihin kokenut yhtä vahvaa elokuvan magiaa kuin tässä.

Odotan yleisön palautetta. On kiinnostavaa, kuinka elokuva otetaan vastaan.

Eri tavalla

Sisällissotaa ja vankileirin tragedioita on tärkeä käsitellä, mutta aikakauden kuvaamisessa on omat vaaransa.

Halusin välttää puisevan realistista historiankerrontaa eli pelkkää representaatiota tapahtumista. Yritin lähestyä vuotta 1918 eri tavalla kuin aiemmissa aikakauden kuvauksissa.

Tärkeämpää kuin mitä Kujanpää itse ajattelee vuoden 1918 tapahtumista, oli tehdä mukaansatempaava tarina. Tarina, joka periaatteessa voisi tapahtua missä tahansa missä on vangittuja ja alistettuja tai niitä, jotka uskaltavat narriudellaan kyseenalaistaa vallanpitäjät.

Suomen hauskin mies osallistuu viimeisenä mustana hevosena Suomen satavuotisjuhlaan. Se ei pyri pönkittämään nationalistista itsetuntoamme. Päinvastoin. Elokuva kertoo, että itsenäinen Suomi syntyi pihtisynnytyksellä ja oikeastaan vasta sitten, kun oli pakko kohdata kaikki se häpeä, kauna ja syyllisyys, jota ihmiset olivat sodan jälkeen kantaneet sisällään. Kun Saksan häviön myötä myös infantiili kuningashanke kaatui, suomalaisten oli pakko alkaa tulla toimeen ihan vain keskenään.

Suomessa tehtiin sisällissodan loppuvaiheessa valinta saksalaisen kuninkaan ja tasavallan välillä – syntyi itsenäinen Suomi. Silloin suomalaiset, kuten elokuvassa vangit ja vartijat, löysivät yhtenäisyyttä kulttuurin kautta, mielipide-eroista huolimatta.

Oululaisten Juuso Laation ja Jukka Vidgrenin käsikirjoittama ja ohjaama elokuva Hevi reissu kertoo pohjoispohjanmaalaisen pikkukylän ainoan ja parhaan hevibändin Impaled Rectumin matkasta maailman maineeseen. Taivalkosken perukoille eksyvän norjalaisen metallifestivaalin pääjehun tapaaminen käynnistää kuitenkin tapahtumasarjan, joka johtaa kaveriporukan lopulta kohti Norjan vuonoja. Hevi reissu on Laation ja Vidgrenin ensimmäinen kokopitkä elokuva.

Elokuva on hartaudella rakennettu rakkaustarina metallimusiikille ja metalliskenelle. Hevi reissun toinen ohjaaja, Juuso Laatio, on itsekin metallimiehiä.

Metallimusiikki on kulkenut mukana yhdeksän-kymmenvuotiaasta saakka. Sen jälkeen sillä ei olekaan ollut rajoja. Oma taustani on klassisen musiikin puolella ja kaikkea musiikkia rakastan mutta hevi on se, joka on jäänyt soimaan stereoihin, Laatio sanoo.

Elokuvan uskottavuus- ja laaduntarkastus asettuikin harrastuneisuuden myötä luontaisesti Laation harteille.

Huumori matkustaa Teksasiin

Hevi reissu saa maailmanensi-iltansa Teksasissa maaliskuussa järjestettävällä South By Southwest -festivaalilla. Pertti Kurikan nimipäivät -punkyhtyeestä kertova dokumenttielokuva Kovasikajuttu palkittiin samaisella festivaalilla yleisöpalkinnolla vuonna 2013.

Elokuvan tuottaja Kai Nordbergin mukaan kyseessä on ensimmäinen kerta suomalaisen elokuvan historiassa, kun kotimainen komedia saa ensi-iltansa tämän kaliiberin festivaaleilla. Kansainvälinen festivaalipaikka on erityisesti komedialle harvinaista herkkua.

Alan sanontanakin on, että ‘humor doensn’t travel’. Yleensä huumori on niin kulttuurisidonnaista, ettei se välttämättä aukea muualla. Voi toki olla, että siellä joku on ajatellut, että tervetuloa katsomaan tällaista suomalaista draamaelokuvaa, Vidgren naurahtaa.

Poroja viliseviin Koillismaan jylhiin maisemiin ja pikkukylälle sijoittuva tarina lienee omiaan lisäämään kansainvälistä kiinnostuskerrointa.

Voisin kuvitella, että pohjoisen eksotiikka on se, joka tässä elokuvassa kansainvälisesti iskee. Onhan tässä paljon todella outoa, Vidgren pohtii.

Kaupunkiin sijoitettuna samanlaista vetovoimaa tuskin olisi ollut, Laatio sanoo.

Pikkukylän sankareista

Hevi reissu kuvattiin viidentuhannen asukkaan Taivalkoskella, joka sijaitsee Kuusamon kyljessä. Elokuva naljailee, vaikkakin lämminhenkisesti, pikkukylämentaliteetille.

Jukka Vidgrenin mukaan Taivalkoskelle päädyttiin siksi, että haluttiin pysyä Oulun leveyspiireillä.

Lappi ei ole meille ominta aluetta, Koillismaa oli lähempänä meitä ja kuitenkin omalaatuinen alue, jossa hienot maisemat ja porotalous ovat läsnä. Se oli lähinnä sitä mitä paikalta etsimme, Vidgren kuvaa kuvauspaikan valintaa.

Pikkukaupungissa kasvaneelle kuvasto ja toimintakulttuuri tuntuvat tutulta. Juorut kulkevat valonnopeudella, pitkä tukka leimaa liimanhaistelijaksi ja kyläläisen menestys sinetöidään kunnan viirillä. Ohjaaja Juuso Laation mukaan pikkukylä on universaali tarina: ihmiset tuntevat toisensa ja juttu kiertää. Ohjaajista Jukka Vidgren on itsekin pikkukaupungissa kasvanut.

Toki oma tausta vaikutti siihen, että yhteisön kuvausta tarvinnut juuri pysähtyä kirjoitusvaiheessa miettimään. Hahmot tulivat vähän luonnostaan, Vidgren sanoo.

Vaikka tavoitteena olikin tehdä hyväntahtoista naurua, oli Taivalkoskella pidetty ennakkonäytös Laation ja Vidgrenin mukaan tiukin paikka tähän mennessä. Elokuva sai kuitenkin ohjaajaparin mukaan hyvän vastaanoton paikallisilta.

Kyllä siitä tykättiin ja kiiteltiin kovasti. Taivalkoski näkyy enimmäkseen positiivisessa valossa ja lämmöllä pikkukylämeininkiä lähestyttiin, Vidgren toteaa.

Lempeää naurua

Laakion ja Vidgrenin tavoitteena oli tehdä elokuva, jossa yleisö nauraa yhdessä elokuvan hahmojen kanssa, ei ilkeästi eikä henkilöhahmoille. Vidgrenin mukaan elokuvaa on verrattu muun muassa Spinal Tapiin. Genren näkökulmasta vertausta voi perustella, mutta Spinal Tapin hahmoja ei esitetä mitenkään sympaattisessa valossa. Sille linjalle ei tässä elokuvassa Vidgrenin mukaan haluttu lähteä. Ohjaajien mukaan tasapainon löytäminen Hevi reissua tehtäessä naurun ja tarinan hahmojen kunnioituksen välillä ei ollut vaikeaa.

Kummankaan meidän huumorintaju ei ole lähtökohtaisesti ilkeää. Elokuvassa sattuu ja tapahtuu, mutta ilkeyteen emme tähdänneet. Kliseisesti voi sanoa, että tilanteet lopulta kirjoittivat itse itsensä. Kyllähän hahmot ovat itselle jo vähän todellisia, Vidgren sanoo.

Elokuvan loppu vihjaa, että Impaled Rectumin tarina ei jää tähän. Jatko-osa siintää Laition ja Vidgrenin ajatuksissa. Viisi vuotta kestäneen käsikirjoittamisprosessin tuloksena materiaalia jäi käyttämättä yllin kyllin.

On meillä varovaisia ajatuksia ilmassa, mutta toki tämä riippuu siitä, miten elokuva otetaan vastaan. Materiaalista ei toki ole pulaa, Vid­gren naurahtaa.

Simo Halisen käsikirjoittama ja ohjaama draama Kääntöpiste kertoo kolmesta ihmisestä elämän kääntöpisteellä. Elokuva on Halisen kolmas pitkä näytelmäelokuva, aiempia ovat olleet Cyclomania (2001) ja Kerron sinulle kaiken (2013), josta Halinen pokkasi parhaan käsikirjoituksen Jussi-palkinnon. Lisäksi Halinen on ohjannut ja käsikirjoittanut tv-sarjoja ja häneltä on ilmestynyt kaksi romaania.

Kääntöpistettä Halinen alkoi kirjoittaa syksyllä 2014 ja kuvaukset käynnistyivät 2017. Ammatikseen kirjoittava Halinen alkoi työstää elokuvan käsikirjoitusta lyhyempien novelli-elokuvien käsikirjoitusaihioiden pohjalta. Alkuperäisenä tarkoituksena oli, että kaikki tarinat sijoittuisivat junaan. Tämä prosessi tuotti 3–5 lyhytelokuvaideaa.

Kun kokonaisuus ei ottanut tuulta siipiensä alle, ohjaaja palasi yhteen alkuperäisistä ideoista, joka oli hänestä kaikkein kiinnostavin. Se sisälsi elokuvan alkuasetelman, jossa kolme hyvin erilaista nuorta miestä päätyy samaan junan makuuvaunuun. Ohjaaja alkoi miettiä, mitä junamatkan aikana voisi tapahtua.

Aloin miettiä, mitä siinä voisi tapahtua ja tajusin, mikä on se asia, joka junamatkan aikana tapahtuu. Se alkoi synnyttää niin kiinnostavaa jatkoa, että lähdin vain kirjoittamaan siitä eteenpäin.

Teemat kasvavat tarinasta

Halinen ei lähtenyt kirjoittamaan elokuvaa minkään suuren johtoteeman ympärille, eikä Kääntöpiste ole genre-elokuva. Kirjoittaessa henkilöt ja tarina kehittyivät omaa tahtiaan, elivät niin sanotusti omaa elämäänsä.

Siihen ei sinänsä sisälly mitään mystiikkaa tai temaattista ajattelua, että olisin ensin ajatellut elokuvan isoja teemoja. Lähdin vain kirjoittamaan, ja niin kuin kirjoittaessa usein on, jotkin henkilöt ja tilanteet kiehtovat tarpeeksi paljon.

Vaikka yhtä isoa johtoteemaa ei elokuvassa olekaan, ei se tarkoita teemattomuutta. Sattuma, onni ja onnettomuus, ihmisten väliset suhteet ja lojaliteetit, niistä löytyy elokuvan ydin, elämän paradokseja unohtamatta.

Halinen kertoo halunneensa kirjoittaa niukan ja tiukan moraliteetin, tarinan, joka olisi lähellä antiikin draamaa, lännenelokuvaa tai suomalaista murhaballadia, jossa tapahtuu hurja tapahtumasarja ja jossa ihmiset eivät yksinkertaisesti voi mitään itseään suuremmille voimille.

Elokuvassa kaikki henkilöt joutuvat testaamaan omaa kykyään olla lojaaleja lähimmäisilleen hyvin erilaisista lähtökohdista, se on ehkä se perusajatus. Toinen mikä minua kiinnosti, oli ajatus kohtalosta – tai sattumasta – kuinka suurta osaa se näyttelee elämässä. Meidäthän on kasvatettu niin, että kunhan vain tehdään oikeat asiat oikeassa järjestyksessä, elämä menee hyvin. Mutta sitten on tällainen asia kuin sattuma, eli tapahtuu jotakin yllättävää, joka muuttaa meidän elämänkulun. Minua kiinnosti nimenomaan tämä sattuman tematiikka. Ja sitten vielä se paradoksi, miten huono tuuri elämässä saattaakin joskus johtaa hyviin asioihin, ja hyvä tuuri johtaa huonoihin asioihin.

Nimenomaan se ristiriita päähenkilöissäni, että he tekevät kaikki virheitä, mutta jostakin syystä juuri nimen omaan ne virheet johtavat onnen ja hyvien asioiden äärelle. Mutta he eivät tietenkään voi sysätä syrjään niitä asioita, jotka ovat tapahtuneet siinä matkan varrella.

Kielivalinnat kumpusivat aihepiiristä

Elokuva on rahoitettu Suomen ja Ruotsin yhteistyönä. Halinen kertoo tuottajallaan olevan hyvät kontaktit pohjoismaihin ja tuottajan vastanneen rahoituksen hankinnasta.

Istuin toki rahoittajien kanssa palavereissa, mutta elokuvaa ja sen tekemistä en joutunut erityisemmin perustelemaan.

Kääntöpisteessä puhutaan valtaosin englantia, mutta kansainvälisyys ei ollut lähtökohtana. Kielivalinta kumpusi luontevasti aihepiiristä. Halinen kirjoitti dialogin suoraan englanniksi. Kieli ei tuottanut näyttelijöille ongelmia, pikemminkin liian hyvää englantia jouduttiin huonontamaan, jotta uskottavuus säilyisi.

Jouduimme vähän ruttaamaan heidän englantiaan, koska se ei saanut olla liian hyvää. Joissain paikoissa olisi ehkä saanut rutata vähän enemmänkin. Idea oli, että sen pitää sisältää myös virheitä, kun he puhuvat vierasta kieltä.

Näyttelijöistä ainoastaan Laura Birn oli ohjaajalle tuttu, sillä he olivat asuneet sattumalta aiemmin naapureina samassa taloyhtiössä. Työn kautta Halinen ei Birniä tuntenut, joskin arvosti tätä jo ennalta kovan luokan ammattilaisena. Samuli Vauramoa ohjaaja ei tuntenut ennalta lainkaan, vaikka olikin nähnyt Vauramon aiemmin tekemän koe-esiintymisen tallenteen, jossa tämä esitti monologin englanniksi.

Halinen muisti näyttelijöitä etsiessään Vauramon vakuuttavan esiintymisen, ja koki siinä olevan jotain samaa kuin Kääntöpisteen päähenkilössä. Halinen päättikin pyytää Vauramon koekuvauksiin. David Nzinga tuli mukaan kuvioihin etsittäessä afrikkalaistaustaista näyttelijää. Halisen mukaan sellaisen löytäminen on helpommin sanottu kuin tehty.

Euroopassa ei ole kauheasti afrikkalaistaustaisia nuoria miesnäyttelijöitä. Ranskankielisellä alueella on, mutta se on ihan oma savottansa lähteä rakentamaan yhteistyötä ranskalaisten kanssa. Ruotsista löytyi lopulta kolme–neljäkin potentiaalista vaihtoehtoa. Kävin ne läpi ja David oli paras vaihtoehto tähän rooliin.

Kallellaan ihmissuhde-elokuvaan

Halinen kertoo omaavansa laajan elokuvamaun, joka on kallellaan ihmissuhde-elokuvaan. Ohjaaja tunnustautuu sekä eurooppalaisen että amerikkalaisen art house -elokuvan ystäväksi. Varhaisteininä ohjaajaan kolahti Michelangelo Antonionin Blow-Up – Erään suudelman jälkeen (Blow-Up, 1966), kun hän näki sen televisiosta mustavalkoisena.

Se sai jotenkin ymmärtämään kuinka hieno elokuva voi olla, kuinka mystinen se voi olla.

Kun Halinen vuosia myöhemmin näki Antonionin elokuvan Elokuva-arkiston esityksessä uudelleen – tällä kertaa laajakankaalta – noin kymmenen vuotta sitten, hän ei tiennyt, mitä odottaa.

Ensimmäistä kohtausta lukuun ottamatta muistin elokuvan ulkoa kohtaus kohtaukselta kuin helminauhana.

Myös Francis Ford Coppolan varhaistyö Sadeihmisiä (The Rain People, 1969) teki Haliseen suuren vaikutuksen. Teini-ikäisenä myös Godardit olivat kovaa valuuttaa.

Taru Mäkelän ensimmäinen Varasto-elokuva vuodelta 2011 perustui Arto Salmisen samannimiseen romaaniin (1998), jonka pohjalta Veli-Pekka Hänninen teki käsikirjoituksen. Hänninen vastaa myös uuden Varasto 2 -elokuvan käsikirjoituksesta, joka ei enää pohjaudu Salmisen tekstiin. Näyttelijöiden ohella myös kuvaaja Jouko Seppälä ja tuotantoyhtiö Kinosto Oy ovat samoja kuin ensimmäisessä Varastossa. Kaikki ensimmäisessä osassa esiintyneet näyttelijätkin halusivat onneksi mukaan, mutta aikatauluissa oli Mäkelän mukaan hieman sovittelemista.

Varastolle on Mäkelän mukaan suunniteltu jatkoa jo muutamia vuosia. Käsikirjoitus oli valmiina pari vuotta sitten, mutta rahoituksen järjestyminen otti aikansa.

Hivuttamalla saa vaikka kuun taivaalta, Mäkelä toteaa naurahtaen.

Tuotantoyhtiö Kinosto on Mäkelän ja Jouko Seppälän perustama ja omistama. Tuotantoyhtiön ilmapiiri ja asenne muistuttavat Mäkelän mukaan Enid Blytonin kirjoista tutun viisikon seikkailuja, joissa kyse on lähinnä siitä, mitä herkkuja tänään syötäisiin evääksi.

Ne ovat omat bileet ja niillä eväillä tehdään. Meillä on tavallaan oma hauska hermeettinen tyhjiö, jossa elokuvanteko on eräänlainen piknik-retki.

Suomi on muuttunut

Varasto 2 ei ole Suomi 100 -juhlaelokuva, vaan ohjaajan mukaan ehkä enemmänkin sisällissota 100 -elokuva, jonka myötä voi tarkastella yhteiskuntaa laajemmalla skaalalla. Koska kahden elokuvan tekemisen välillä on kuutisen vuotta, voikin kysyä onko mikään muuttunut?

Suomihan on muuttunut, paljonkin. Ihmisten sinnittely marginaalissa on entistä voimallisempaa. Työväenluokka on ulkoistettu Suomesta ja koko Euroopasta, se on iso kriisi. Mitä sitten? Ratkaisu on yrittäjyys, sellainen aktiivimalli.

Olemme pyrkineet olemaan uskollisia alkuperäisaiheen keksijälle Arto Salmiselle. Hänkin tutki tarkasti sitä, mitä ympärillä tapahtuu, millainen on tämä tämän hetken Suomi.

Mäkelän mukaan tarinallisesti elokuvien välillä on nyanssieroja, koska Varasto 2 on kirjoitettu suoraan elokuvaksi. Ensimmäisessä Varasto-elokuvassa oli taustalla romaani ja näytelmä, ja ohjaajan mielestä se oli aika staattinen. Käsikirjoitus jouduttiin muokkaamaan jo valmiina olevien tekstien pohjalta, nyt kirjoitettiin suoraan elokuvan kielelle. Henkilöt ovat kuitenkin pysyneet samoina.

Arto Salmisen henkilöt ovat niin väkeviä, niissä sielu ja liha ovat niin kohdallaan, ne ovat niin toimivia, että ne voi laittaa mihin tahansa yhteyteen ja ne toimivat omalla täysin järkähtämättömällä epäloogisella logiikallaan. Ja Artollahan oli taustalla se, että hän hirveän tarkkaan tutki, katsoi ja kuunteli ihmisiä ympärillään. Varaston henkilöt on poimittu Arton omista duunikavereista, erilaisista hanttihommista.

Huumori on katsojan mielessä

Molemmissa Varasto-elokuvissa huumori kukkii, vaikkakin usein musta sellainen. Onko Varasto 2 -elokuvassa jopa enemmän huumoria kuin ensimmäisessä?

En tiedä, huumorihan liittyy ihan mihin tahansa, tragediassakin voi olla huumoria. Tässä on enemmän henkilöitä kuin ykkösessä, ja kaikki henkilöt generoivat erinäköisiä konflikteja. Huumorihan on katsojan mielessä.

Ohjaajan mukaan Varasto 2 on komediaa, mutta hän muistuttaa, että komediassakin on aina myös tumma pohjavire.

Räsymatossakin on aina tummat loimilangat, joiden välistä väri hehkuu, Mäkelä havainnollistaa.

Mäkelä muistuttaa, että elämän realiteetit eivät aina ole niin kovin kepeitä, mutta niillekin voi nauraa. Ja remakka nauru voi olla jopa ainoa tapa vastaanottaa vastoinkäymiset.

Alitajuiset vaikutteet

Taru Mäkelä on nähnyt elämänsä aikana niin paljon elokuvia, että suoranaisia suosikkeja on vaikea nimetä. Ohjaajan mukaan hän on saattanut päätyä tekemään elokuvia, koska hänen on ollut pakko lopettaa liiallinen, jo lähes neuroosin puolelle livennyt elokuvien katselu.

Nyt elokuvien katselu on Mäkelän mukaan balanssissa, tekemisen myötä ei enää hirveästi ehdi itse katsella elokuvia. Välillä on kuitenkin miltei pakko, kun huomaa teinivuosien suosikkielokuvien pyörivän Helsingissä Elokuva-arkiston sarjassa. Kyseessä olivat Lina Wermüllerin elokuvat, joita Mäkelä ei ollut nähnyt yli 40 vuoteen.

Yhtäkkiä tajusin, että olen saanut aivan hirveästi vaikutteita Wermüllerin komedioista ja yhteiskunnallisista farsseista. Nyt kun on perspektiiviä, huomaa, että vaikutteet ovat selviä. Niistä ei ole tietoinen, se on alitajuista.

Cheek on henkilönä tuttu ja samalla tuntematon. Rap-artisti, joka on tempaissut itsensä kotimaan kirkkaimpien tähtien joukkoon. Jare Tiihosen kolmivaiheiseen suunnitelmaan kuului ensin Alpha Omega -albumi (2015), JHT Musta lammas -kirja (2016) ja viimeisimpänä elokuva Veljeni vartija.

Miksi JP Siili tarttui haasteeseen ja päätti käsikirjoittaa ja ohjata elokuvan yhdestä Suomen rakastetuimmista ja vihatuimmista muusikoista?

Innostuin ajatuksesta, kun minua tähän kaksi vuotta sitten marraskuussa kysyttiin, että kiinnostaako lähteä kirjoittamaan ja ohjaamaan elokuvaa Cheekistä? Siinä kohti tuli pilkku. Olin, että kiinnostaako? Hän on päättänyt lopettaa uransa kesällä 2018. Kiinnostaa. Minua kiinnosti se, miten mies, joka on menestynyt supertähteyteen asti tekemällä sitä mitä rakastaa, on ajautunut tilanteeseen, jossa hänen on lopetettava uransa.

Miksi juuri Siili, siihen hän ei osaa vastata. Tuottajat ja Tiihonen itse tietävät parhaiten vastauksen siihen. Hän kuitenkin myöntää tavanneensa Tiihosen erään toisen produktion tiimoilta joskus ja ehkä jääneen siitä syystä räppärin mieleen. Siili on ohjannut aiemmin myös toisen musiikkielokuvan, Hurriganes-yhtyeestä kertovan Ganesin (2007).

Siili luuli sen jäävän ainoaksi musiikkia käsitteleväksi elokuvakseen. Vaikka musiikki onkin molempien elokuvien keskiössä, projekteihin liittyi suuria eroavaisuuksia. Ganesissa musiikin lyriikoilla ei ollut tarinan kannalta minkäänlaista merkitystä. Veljeni vartijassa tilanne on toinen.

Cheekin musiikki, joka on lyriikoiltaan hyvin päiväkirjamaista, kertoo tapahtumista, jotka ovat tapahtuneet Jarelle oikeasti, ne ovat tarinan kertojan kannalta kultakaivos. Ne olivat kultakaivos siinä vaiheessa, kun sommitteli tarinaa, kirjoitti käsikirjotusta, kun pääsi valitsemaan sellaisia biisejä, joilla oli relevanssia suhteessa siihen, mitä tarinassa tapahtuu, parhaassa tapauksessa vie tarinaa eteenpäin, mutta vähintään kommentoi sitä, mitä on tapahtumassa tai on tapahtunut.

Niiden kautta pystyy tuomaan sellaisen, ei mitään metatasoa, mutta sellaisen syventävän tason. Sellaisia asioita rouhivan raidan sinne tarinan alle, jota ei oikeastaan millään muulla keinolla, eikä varsinkaan sellaisella vakuuttavuudella, pysty tekemään. Se oli kyllä riemastuttava mahdollisuus, jota oli ilo käyttää ja sommitella tuohon stooriin.

Vähitellen tutuksi

Siili myöntää, ettei Cheekin musiikki ole aikaisemmin ollut hänen elämässään suuressa roolissa. Sen sijaan Jare Tiihosella oli elokuvan taustajoukoissa merkittävä rooli.

Cheek ei ollut minulle musiikillisesti läsnä kuin muutamien tunnetuimpien ralliensa kautta. Siksi osa sitä materiaaliin perehtymisprosessia oli tietenkin sukeltaminen tuohon Cheekin laajaan tuotantoon. Suhteellisen tuntemattomasta vähitellen tutuksi.

Jare oli mukana… Luonnehtisin sitä konsultin rooliksi. Hän on kuitenkin oman musagenrensä, oman musiikkinsa, oman henkilönsä paras asiantuntija, niin oli aivan loistavaa, että pystyimme imemään tähän elokuvaan kaikkea sitä, mitä supermuistilla varustettu kaveri pystyy antamaan. Eri työvaiheissa totta kai revittiin kaikki, mitä ei oltu pultattu, ja muutama pultattukin asia.

Ohjaaja kertoo, että kaikilla Veljeni vartijan tapahtumilla on todellisuuspohja, mutta joitakin asioita, tapahtumajärjestystä tai tapahtumien syy-seuraussuhteita on dramatisoitu. Myös joitakin henkilöitä on yhdistetty.

Tällaista perusmuokkausta, jotta tarpeelliset asiat mahtuvat niitten muutamien elokuvan punaisien lankojen varaan. Silti lähtökohtaisesti kaikki asiat siellä on elettyä ja koettua.

Jotain annettavaa

Cheekin ohella Veljeni vartijan toinen tähti on kiistattomasti tuplaroolin tekevä Antti Holma. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Siili tekee yhteistyötä näyttelijä-kirjailijan kanssa. Kuinka työskentely Holman kanssa sujui?

Tutustuminen oli nopea ja helppo, yhteistyö oli täysin mutkatonta. Antti on keskittynyt ja älykäs, hänen aivonsa ovat merkillisellä tavalla omansa laiset, hänen näkökulmansa eivät ole ihan arkisia ja hän on minua miellyttävällä tavalla järjestelmällinen ja tarkka. Aivan superhelppo työkaveri ja sen lisäksi myös näyttelijänä tosi skarppi, teknisesti taitava ja herkkä.

Siili toivoo, että fanit saavat elokuvasta tarvitsemansa, mutta lähti ennen kaikkea tekemään elokuvaa, jolla olisi myös jotakin yleispätevää kerrottavana. Ei pelkästään musiikkielokuva, vaan myös veljestarina, joka käsittelee kiinnostavia teemoja.

Se mitä supertähteyteen liittyy, ja siihen että kaveri tosiaan on ajanut itsensä tilanteeseen, että kokee huipulla ainoaksi mahdollisuudekseen lopettaa. Toisaalta ihan keskiössä on tietenkin sen tutkiskelu, kuinka meidän tällaiset ylisukupolviset perheissä ja suvuissa periytyvät erilaiset käyttäytymismallit vaikuttavat. Jos tällaiset kiinnostavat, niin silloin tällä elokuvalla on jotain annettavaa.

Jare Tiihosen ei ole tarvinnut miellyttää ketään, mutta tarvitseeko elokuvan miellyttää?

Ei tarvitse, mutta elokuvan täytyy olla jänteinen, jännitteensä ylläpitävä kokemus ja mielekäs. Miellyttämistäkin on monenlaista, kauhuelokuvat aiheuttavat vastenmielisyyden tunteita, jotka ovat taas nautittavia, kun niitä voi turvassa nauttia. Ainakaan elokuvan ei pidä mielistellä.

Perjantaina 25. tammikuuta 1918 Mannerheim käskytti suojeluskuntajoukot aloittamaan ylläköllä venäläisvaruskuntien aseistariisunnan Vaasassa, Lapualla, Ylistarossa, Seinäjoella ja Ilmajoella. Tammisunnuntaina 28. tammikuuta suojeluskuntalaiset ja Vöyrin sotakoulun joukot riisuivat Ylistarossa 400 venäläissotilasta aseista. Kaikki Etelä-Pohjanmaan venäläisvaruskunnat riisuttiin aseista neljässä päivässä.

Se oli Suomen historian tärkeä käännekohta.

Ilkka Vanteen ohjaama dokumenttielokuva Tammisunnuntai 1918 tuo esiin tapahtumat, joista on pitkään vaiettu. Dokumentin on käsikirjoittanut Antti Tuuri ja tuottanut Marko Röhr. Ilkka Vanteelle aihe alkoi avautua vasta dokumentin tekemisen myötä.

En tiennyt Tammisunnuntaista kovin paljon, joten ryhdyin tutustumaan vuoden 1918 alun tapahtumiin perusteellisesti ryhtyessäni tekemään dokumenttia.

Idea Ylistarossa

Tammisunnuntai 1918 -elokuvan idea syntyi Ylistarossa vuonna 2015. Sen rahoitusta oli pari vuotta kehitellyt Vapaussodan ja Itsenäisyyden Etelä-Pohjanmaan Perinneyhdistys ylistarolaisen Pekka Kärnän vetämänä, tuotantoyhtiöksi oli tullut MRP Matila Röhr Productions Oy.

Joulukuussa 2017 tuottaja Marko Röhr MRP:stä soitti Ilkka Vanteelle ja kysyi, olisiko Vanne kiinnostunut ohjaamaan elokuvan.

Olen tehnyt MRP:n kanssa kolme leffaa ja yhden Antti Tuurin kanssa, joten en pohtinut myöntävän vastauksen antamista kauan, Vanne kertoo.

Vanne oli tutustunut sisällissodan vaiheisiin myös kirjallisuuden kautta. Hän on lisäksi ollut tuotantokoordinaattorina Rauni Mollbergin keskenjääneessä Jääkärin morsian -elokuvassa, joka sivusi aihetta (Mollberg kehitteli Jääkärin morsian -elokuvaa vuonna 2005, työnimi oli Jääkärin morsiamet).

Tammisunnuntain rahoituspäätös syntyi vasta tammikuun lopulla 2017, ja Ylistaron kuvausten piti olla helmi-maaliskuun vaihteessa, jotta saisimme ne tehtyä talviolosuhteissa, joten valmisteluaikaa ei jäänyt paljon.

Junan kaato monesta palasta

Viikon kuvausprosessi autenttisilla tapahtumapaikoilla oli Vanteen mukaan erittäin hektinen.

Parhaimmillaan meillä oli parisataa avustajaa ja vajaa kymmenen hevosta. Onneksi sain kokeneen ja ammattitaitoisen kuvausryhmän.

Ylistarolaiset antoivat suurta apua Pekka Kärnän johdolla, ja hankalilta vaikuttavat ongelmat ratkesivat vaivattomasti. Sääkin suosi, sillä kuvausviikko oli koko talven ainoa luminen Etelä-Pohjanmaalla, muuten keli oli kuin marraskuussa sekä ennen että jälkeen kuvausten.

Melkoinen kokemus oli kuvata Ylistaron kirkossa, joka on maamme kolmanneksi suurin – sinne mahtuu 2500 ihmistä. Junan kaato oli tarkoitus kuvata myös Ylistarossa, mutta samaan aikaan pidetyt hiihdon MM-kisat nielivät Haapamäen höyryveturipuiston kaluston, joten jouduimme koostamaan kohtauksen monesta palasta ja osittain digitaalisesti. Kuvasimme myös studiossa.

Myös arkistomateriaalilla on elokuvassa hyvin tärkeä osuus. Elokuvan muodon ja ilmeen muokkautumisessa oli ratkaisevaa yhteistyöni kuvaaja Teemu Liakan ja leikkaaja Altti Sjögrenin kanssa.

Tapahtumat kuin ne tapahtuivat

Elokuva muun muassa taustoittaa Tammisunnuntaihin johtaneita syitä ja ristiriitoja.

Tarkoitus on kertoa tapahtumista sellaisinaan, niin kuin ne tapahtuivat, mahdollisimman objektiivisesti. Näistä Etelä-Pohjanmaan tapahtumista tammikuun lopulla 1918 on yleisesti tiedetty varsin vähän, vaikka paikallisesti niiden muistoa on ylläpidetty.

Toiminnan päämääränä oli riisua maakunnassa olevat venäläiset varuskunnat aseista, siksi tästä näkökulmasta nimi vapaussota sodan alkuhetkistä on perusteltua. Sota kehittyi hyvin nopeasti kansalaissodaksi, sisällissodaksi, johon sekaantui venäläisiä ja saksalaisia joukkoja.

Vuosi 1918 jakoi suomalaiset kahteen leiriin ja sodan raskaat jälkiselvittelyt viilsivät kansaamme syvät haavat, jotka ovat onneksi paljolti parantuneet, mutta eivät kuitenkaan vielä kokonaan hävinneet.

Siksi on tärkeää yhä edelleen käsitellä näitä sadan vuoden takaisia tapahtumia monelta kannalta, jotta voimme olla sinut menneisyytemme kanssa ja kohdata uusia haasteita.

Lastenelokuvalla menee Suomessa hyvin. Vuosituhannen alusta lastenelokuviin on panostettu yhä määrätietoisemmin. Nykyään kokoperheen kotimaisia valmistuu vuosittain ja ne keräävät myös isoja katsojamääriä. Samalla myös tekijöiden suhtautuminen lastenelokuviin on muuttunut. Supermarsun ohjaajan Joona Tenan mukaan lastenelokuvia pidetään nykyään tekijöidenkin mielestä tärkeinä ja niitä halutaan tehdä.

Meillä tekijöillä on omia lapsia, joiden kanssa käydään elokuvissa. Oman kulttuurin lastenelokuvat nähdään tärkeinä, sillä lastenelokuvissa pitää olla tuttuja ja samaistuttavia asioita. Lastenelokuvia on myös kiva tehdä. Elokuvien tekeminen on tietynlaista leikkimistä, silloinkin kun tehdään vakavaa aikuistenelokuvaa, ja lastenelokuvissa tämä leikkiminen vielä korostuu.

Omakohtaisuus johdatti Joonan Tenankin ohjaamaan Supermarsua. Oman tyttären myötä Tena oli miettinyt lastenelokuvan tekemistä ja kun tuttu tuottaja Marko Talli ehdotti hänelle Paula Norosen kirjoihin perustuvaa Supermarsua, Tena lähti mielellään mukaan.

Tuottaja Marko Talli oli innostunut Paula Norosen Supermarsu-kirjoista ja he olivat Paulan kanssa jo aloittaneet käsikirjoituksen työstämisen, kun Marko kertoi asiasta minulle. Lähdin kehittämään hanketta siitä eteenpäin. Tämä sattui sikäli sopivasti, että oma tyttäreni on juuri elokuvan kohderyhmän ikäinen ja olin miettinyt lastenelokuvan tekemistä.

Tenan perheestä löytyi entuudestaan yksi Supermarsu-kirja, joten aihe oli ohjaajalle sikäli tuttu. Tarkempi perehtyminen kirjoihin alkoi Tenalla kuitenkin vasta elokuvaprojektin myötä.

Kirjasta kankaalle

Kirjan tai kirjasarjan sovittaminen valkokankaalle on oma projektinsa. Supermarsun kohdalla yhden kirjan sijaan elokuvaan on otettu kirjasarjan hahmot, joille on luotu jäntevä elokuvallinen tarina. Yhteistyö kirjailija Norosen kanssa sujui Tenan mukaan poikkeuksellisen hyvin.

Olen tehnyt kirjailijoiden kanssa aiemminkin yhteistyötä ja sanoisin, että Paula on ollut sujuvin ja helpoin yhteistyökumppani. Yhteinen huumorintaju löytyi heti, mikä on tällaisessa projektissa tärkeintä. Marko ja Paula olivat jo kehittäneet käsikirjoitusta, jota lähdin työstämään elokuvaksi yhteistyössä Paulan kanssa.

Supermarsussa on fantasiaelementtejä. Päähenkilö Emilia muuttuu Supermarsuksi otettuaan huikan lemmikkimarsunsa juomapullosta. Fantasiamaailman tuominen elokuvaan vaatii digitekniikkaa ja cgi-animointia. Maailmalla digitehosteet ja tietokoneanimointi ovat arkipäivää, mutta Suomessa tehdyissä elokuvissa niitä ei kovin suuressa mittakaavassa ole vielä hyödynnetty.

Tietyt digiefektit ovat arkipäivää Suomessakin, sillä useissa tuotannoissa kuvista poistetaan tai lisätään jotain pikkujuttuja. Se on peruskauraa, mutta puhdas cgi-animaatio oli uusi haaste minulle.

Jouduin oppimaan sitä kieltä ja työprosessia, joka on hyvin erilainen kuin normaalissa elokuvassa. Kaikki pitää suunnitella ruudun tarkasti ja mitään ei animoida ruutuakaan enempää, koska se on kallista. Normaalissa live action -elokuvassa kuvataan paljonkin materiaalia, joka prosessoidaan leikkausvaiheessa. Animaatio taas tehdään etukäteen.

Mutta siksihän tätä työtä tekee ja siitä pitää, koska projektit ovat erilaisia myös teknisesti ja aina oppii uusia asioita.

Valkokankaalle tarvitaan attraktiota

Elokuvien, kuten FC Venus (2005) ja Syvälle salattu (2011), lisäksi Joona Tena on ohjannut paljon televisiosarjoja, viimeisimpinä Sykettä ja Robaa. Perustyön Tena näkee elokuvissa ja televisiotuotannoissa hyvin samanlaisena, mutta erojakin on.

Työ on nykyään hyvin samanlaista. Elokuvia ja televisiota tehdään samanlaisella kalustolla ja samojen tekijöiden toimesta. Elokuviin vaaditaan kuitenkin enemmän audiovisualista attraktiota, jotta ihmiset saadaan kotisohvilta teattereihin. Tämän takia elokuvissa budjetti per minuutti on isompi kuin tv-tuotannoissa. Ja tämä näkyy myös käytössä olevassa ajassa. Elokuvia ei tehdä niin kiireellä kuin tv-sarjoja, joihin pitää rajallisemman ajan takia löytää oma kuvakielensä ja kerrontansa.

Kunnianhimoisemmat televisiotuotannot, kuten Syke ja Roba, vaativat Tenan mukaan tekijöiltä paljon.

Työryhmästä on saatava kaikki irti, ja kun sitä monta vuotta tekee, niin siihen myös väsyy. Tarkoitus onkin pitää nyt taukoa televisiosarjoista. Ovia en tv-sarjoilta sulje, aina voi tulla jotain kiinnostavaa tarjolle, mutta jatkossa olisi tarkoitus keskittyä käsikirjoittamiseen ja kehitellä seuraavia pitkän elokuvan hankkeita. Ne ovat tosin vielä niin alkuvaiheessa, että niistä ei voi oikein tarkemmin vielä puhua.

Anna-Leena Härkösen romaanin pohjalta tehty elokuva Kaikki oikein kertoo pariskunnasta, joka voittaa lotosta jättipotin. Elokuvan tuottajan ja kirjailija Anna-Leena Härkösen aloitteesta elokuvan ohjaajaksi valikoitui Lenka Hellstedt, joka on myös toinen elokuvan käsikirjoittajista. Hellstedt tuli projektiin mukaan jo varhaisessa vaiheessa, noin kaksi ja puoli vuotta sitten.

Siinä vaiheessa valmiina oli muutaman sivun mittainen juonitiivistelmä, josta elokuvaa alettiin työstää eteenpäin.

Roolitus elokuvaan sujui perinteisen kaavan mukaan eli koekuvausten kautta haettiin sopivan ikäisiä ja oloisia näyttelijöitä. Ohjaaja ei ollut tehnyt aiemmin yhteistyötä Elsa Saision tai Antti Luusuaniemen kanssa.

On aina mielenkiintoista työskennellä itselleen uusien ihmisten kanssa.

Kolmen naisen yhteen sulautunut teksti

Lenka Hellstedt, joka muistetaan muun muassa elokuvistaan Minä ja Morrison (2001) ja Maata meren alla (2009), on ohjaamisen lisäksi toiminut myös käsikirjoittajana. Ehkä juuri siksi kirjailija Anna-Leena Härkönen uskalsi luottaa Hellstedtin kykyihin ja visioon niin paljon, että antoi Hellstedtille varsin vapaat kädet käsikirjoituksen suhteen. Hellstedt jatkoi Jenny Dahlström aloittaman käsikirjoituksen työstämistä.

Kirja on tragikomedia jo lähtökohtaisesti, ja komedialliset piirteet korostuivat vielä lisää käsikirjoitusta muokatessa. Toisesta päähenkilöstä tehtiin aktiivisempi ja enemmän toimintaan osallistuva.

Ohjaajan mukaan Härkönen luki käsikirjoituksen siinä vaiheessa, kun se oli jo lähes valmis. Käsikirjoitusta tehtäessä eri kirjoittajat työskentelivät peräjälkeen – Härkönen ensin, sitten Jenny Dahlströn ja viimeiseksi Hellstedt. Kirjailija kommentoi joitain yksittäisiä kohtia, joita sitten muutettiin.

Tässä on kolmen ihmisen tekstiä sulautunut yhteen ja jälkeenpäin on jo vähän vaikeaa itse muistaa, mikä on mistäkin ja kenen tekstiä.

Hellstedt kertoo tutustuneensa jo aiemmin Härkösen teksteihin ja niiden pohjalta tehtyihin elokuva- ja tv-sovituksiin, ja kokee Härkösen tekstien maailmaan sujahtamisen varsin helpoksi itselleen.

Tykkään siitä lakonisesta ja vähän mustan puhuvasta huumorista, joka hänellä siellä usein on. Tuntuu, että se maailma on helppo ottaa.

Itkua ja naurua

Lenka Hellstedt pitää itse katsojana eniten elokuvista, joissa saa sekä nauraa että liikuttua.

Minusta on hyvä, jos ne asiat mahtuvat samaan elokuvaan. Eli komediallinen draama, draamallinen komedia tai jotain siltä väliltä, ne ovat ominta maailmaani – katsotaan vakavia asioita huumorin kautta.

Brittikomediat ovat lähinnä ohjaajan sydäntä, samoin kuin Woody Allenin ja Pedro Almodóvarin elokuvat. Jos Hellstedtille tarjoutuisi ohjaajan toimi ulkomaisessa produktiossa ja hän saisi vapaasti itse valita näyttelijät, olisi miespäärooli jo varattu Hugh Grantille. Ei olekaan yllätys, että yksi ohjaajan suosikkielokuvista on Mike Newellin ohjaama klassikko Neljät häät ja yhdet hautajaiset (1994), joka Hellstedtille toimii aina.

Tosi hauska mutta sitten itkettää aivan hillittömästi jossain kohdassa.

Alunperin Lenka Hellstedt suunnitteli uraa teatterissa, ja hän kertoo tienneensä teatterista enemmän kuin elokuvista. Parikymppisenä tuleva elokuvan ammattilainen tutustui alaa opiskeleviin ihmisiin ja hänelle tuli ensimmäistä kertaa mieleen, että elokuvia voi tehdä Suomessa ammatikseen. Elokuvan ja television tekemisessä Hellstedtiä viehättää hetkessä oleminen ja nopea ongelmanratkaisu, se sopii ohjaajan mukaan hänen temperamentilleen.

En ollut mikään leffafriikki nuorena. Minulla olikin aikamoinen kiinniottaminen, kun aloin opiskella alaa, kun jotkut olivat katsoneet elokuvia koko pienen ikänsä ja tiesivät niistä kaiken. Edelleenkin koen, että yritän ottaa sitä yleissivistystä kiinni, että mitä kaikkea onkaan jo tehty.

Elämää jättipotin jälkeen

Lottovoitosta kertovassa Kaikki oikein -elokuvassa kiinnostavaa on, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun unelmat voi toteuttaa ja vain taivas on rajana. Raha saattaa kuitenkin tuoda mukanaan myös ongelmia, niin uskomattomalta kuin se saattaakin kuulostaa lottokansasta.

Minua kiinnostaa, miten elämä rakentuu rutiineista, rajoista ja pakoista, joita vastaan me usein purnataan ja jotka tuntuvat välillä tylsiltä, vähän kaurapuuron makuisilta. Haaveilemme muutoksesta, mutta sitten kun ne rajat otetaan pois, niin mitä meillä sitten on? Jos sinulla on kaikki, niin onko sinulla sitten mitään?

Tuoko raha onnea? Tähän ikuisuuskysymykseen Lenka Hellstedin vastaus on, että johonkin rajaan asti varmasti. Jatkuva kamppailu toimeentulon kanssa ei tee ketään onnelliseksi. Rahan ja onnellisuuden suhde ei kuitenkaan ole yksiselitteinen.

Bhutanissa on tutkitusti maailman onnellisimmat ihmiset, vaikka BKT ei ole mikään huikea. Itse ajattelen, että raha tuo mukanaan varmasti paljon ongelmia. Siinä mielessä elokuva on yhteneväinen minun huolenaiheiden kanssa, tai miten minä kuvittelisin tilanteen, jossa pläjähtäisi sellainen jättirahakasa itselle.

Ohjaaja Paavo Westerberg on eittämättä yksi Suomen merkittävimmistä teatterintekijöistä. Nyt hän on ohjannut ensimmäisen pitkän elokuvansa. Emmi Pesosen käsikirjoittaman Viulistin, joka kertoo klassisen musiikin raadollisesta maailmasta.

Sain Emmi Pesoselta ensimmäisen version luettavaksi noin neljä vuotta sitten. Rakastuin heti sen tarinaan, henkilöihin ja siihen maailmaan, johon se sijoittuu. Tuli heti sellainen olo, että tästä aiheesta minulla on jotain sanottavaa ja kerrottavaa ohjaajana. Emmin kanssa kehiteltiin käsikirjoitusta ja kirjoitettiin siitä viimeiset versiot yhdessä. Viulisti sai aika nopeasti rahoituksen ja oli kokoajan muutenkin myötätuulessa.

Musiikki merkitsee Westerbergille paljon. Lapsuudessa pianoa tuli soitettua seitsemän, rumpuja kaksi vuotta. Lopulta kuitenkin teatteri- ja elokuvatyöt veivät häntä mennessään. Westerberg huomauttaa, että musiikki on yksi teatteritaiteen merkittävimpiä elementtejä. Tästä syystä hän on työskennellyt useiden eri säveltäjien ja musiikintekijöiden kanssa.

Olen intohimoinen klasarimusiikin kuuntelija. Yleensä kun tulin lapsena koulusta kotiin ja isä teki kotona töitä kirjailijana, meillä soi aina vinyyliltä Bach, Mozart tai Shostakovich. Tietyllä tapaa olen kasvanut siihen. Tietyllä tapaa Viulisti oli prosessina minulle ensimmäinen syvällinen tutustuminen ammattilaisten klasarimuusikoiden maailmaan, että mitä se solistinen työ vaatii ja miten järkyttävän paljon sen eteen täytyy uhrata.

Alku oli erittäin haastava. Westerberg myöntää, ettei ollut aivan varma, mikä on seuraava, luonnollinen askel prosessille. Sitten hän keksi ottaa yhteyttä kollegaansa, jonka kanssa on syntynyt useita teatteriteoksia.

Onneksi tunsin Sanna Salmenkallion teatteritöitteni kautta. Hän on säveltänyt juttujani ja vaikka mitä, ollut äänisuunnittelijana ja näin. Ensimmäinen ajatus oli, että soita Sannalle. Hän on myös opettanut muusikoita ja näyttelijöitä aikaisemminkin soittamaan, tehnyt paljon draamaa ja yhteistyötä näyttelijöiden kanssa. Hän oli täydellinen henkilö auttamaan tämän elokuvan kanssa.

Taustatyö vaati valtavaa panosta koko työryhmältä, erityisesti näyttelijät saivat suuren määrän uutta omaksuttavaa. Olavi Uusivirta treenasi järjettömästi viulun soittoa, samaten Matleena Kuusniemi. Tanskalainen Silta-sarjan suosikki Kim Bodnia treenasi kapellimestarikoulutuksessa. Westerbergistä on tärkeää, että elokuva pääsee henkilöhahmojen lähelle, maailmaan jonne ei yleensä nähdä. Silmän tasalle.

En halunnut, että sitten kun alkaa oikeasti tapahtua niin joudun panoroimaan kameran pois, vaan nimenomaan voin mennä kohti. Näyttelijät ovat kyllä tehneet ihan uskomattoman matkan. Mehän olimme Sibelius-Akatemiassa, seurattiin erilaisia mestarikursseja ja oppitunteja. Taustatyö on tärkeää tällaisessa leffassa sekä käsikirjoittamisen, ohjaajan, näyttelijöiden että kuvaajan kannalta.

Elämän kokoista

Westerberg ei näe teatterin ja elokuvan tekemistä kovinkaan erilaisena. Ainoastaan aikajänne näissä kahdessa taiteenlajissa on eri. Molempien ytimessä on tarinankerronta. Ammattina teatteriohjaaja ja elokuvaohjaaja ovat kuitenkin täysin erilaiset. Westerberg painottaa, että ohjaaja ei tee koskaan työtään yksin, vaan käy jatkuvaa dialogia muiden taiteilijoiden kanssa.

Työvälineet ovat ihan toiset ja prosessina ne ovat hyvin erityyppiset. Elokuva tehdään viiteen kertaan. Ensin se kirjoitetaan, sitten se suunnitellaan, sitten se kuvataan, sitten se leikataan ja sitten tehdään äänityö. Kaikki nuo prosessit tuovat yhden ison kerroksen itse tarinaan, siihen teokseen. Teatterissa on tämä sama, tietysti usein kirjoitetaan ensin, mutta sitten on yhteislähtö ja kaikki tapahtuu samaan aikaan.

Teatterissa prosessi on yleensä ajallisesti myös lyhyempi. Elokuvassa jos laskee rahoitusprosessin ja koko tekoprosessin yhteen, niin ne ovat yleensä monia vuosia pitkiä prosesseja. Silloin ohjaajan näkökulmasta on tärkeää pitää visio kirkkaana koko matkan, ettei se ehdi kadota siinä. Täytyy muistaa vielä viisi vuotta myöhemmin, miksi tätä ryhdyttiin alunperin tekemään ja mitä me alunperin halusimme sanoa.

Mitä Westerberg sitten itse haluaa taiteellaan sanoa? Hän kertoo, että on mieltynyt Ingmar Bergmanin määritelmään, jonka mukaan hänen omat elokuvansa ovat kuin tuoleja – tehty käytettäviksi. Westerberg toivoo, että pystyisi kommunikoimaan katsojan kanssa maailmastamme jotakin, jota ei pysty sanoin kommunikoida.

Jos ajattelen itseäni katsojana, niin parhaimmillaan taideteos on silloin, kun tekijöiden emotionaalinen maailma ja kehys puhuttelee katsojan tai kokijan alitajuntaa. Se voi olla äärimmäisen intiimikin kokemus ja olla hyvin usein vaikeasti sanallistettavissa. Mielestäni ohjaajan tehtävä on pitää huolta katsojista. Katsojan on viihdyttävä teoksen äärellä ja vasta sen jälkeen minun on ehkä mahdollista päästä siihen tilanteeseen, että kaksi alitajuntaa keskustelee keskenään.

Sanon nyt tämän vaikka se kuulostaa ihan pompöösiltä lauseelta, mutta että katsoja voisi viedä poistuessaan elokuvateatterista mukanaan jotakin, joka on elämää suurempaa. Vähintään elämän kokoista, mutta jolla on sellainen luonne, ettemme pysty tässä sitä dialogia käymään. Robert McKee sanoo, että tarinat ovat elämän työkaluja. Siinä on ehkä vähän turhan amerikkalainen, opettava sävy, en ehkä itse ajattele sitä ihan noin suoraviivaisesti, mutta kyllä sellaiset tarinat, jotka jäävät minuun ja resonoivat vielä sen katsomiskokemuksenkin jälkeen, ovat olleet itselle niitä tärkeimpiä.

Ihana leikki

Westerbergin puheista saa sen kuvan, että erottelu viihteen ja taiteen välillä on turha. Oikeastaan hän ei pidä määrittelyjä kovinkaan tärkeinä, ainakaan tässä seikassa. Hän huomauttaa naurahtaen, että on tärkeää, että katsoja haluaa olla teoksen äärellä vaaditun ajan. Westerberg itse toivoo, että taideteos on tekijöittensä näköinen.

Pidän itse sellaisista taideteoksista, joissa näen tekijöiden oman käsialan, se on minusta tärkeää. Kyllä voi sanoa, että yhtä lailla Krzysztof Kieslowskilla on oma käsiala, mutta niin on Steven Spielbergillakin. Molemmilla on oma käsiala, toinen tykkää toisesta enemmän kuin toisesta ja joku tykkää molemmista, mutta eri syistä.

Niin Viulistia kuin kaikkia muitakin Westerbergin töitä yhdistää yksi merkillepantava asia: dialogi on uskottavaa. Viulistin tapauksessa hän jakaa tästä kiitosta käsikirjoittaja Pesoselle ja osaaville näyttelijöille. Itseensä ohjaajana tämä heijastuu parhaiten ehkä siten, että Westerberg haluaa tietyllä tapaa mennä kaikkien henkilöhahmojen puolelle ja ymmärtää heitä. Eläytymällä henkilöihin saa paljon irti.

Ihminen kiinnostaa. Tässä tapauksessa se edellyttää ensin Emmiltä sitä, että hän on kirjoittanut tämän ja uskaltanut mennä niiden henkilöiden sisään niin, ettei pyri näyttämään ketään ylevänä, vaan että uskaltaa oikeasti kirjoittaa tosia tilanteita ja tosia henkilöitä. Se vaatii suostumista sekä kirjoittajalta että näyttelijöiltä ja ohjaajalta, ja kaikilta ketkä ovat olleet sitä tekemässä. Minulle se on eläytymistä ja lopulta se on ihana leikki. Kun katsoo lapsia, niin nehän sukeltaa heti sinne, että minä olen tämä ja se on heti uskottavaa. Siinä on se leikin elementti. Yksi Viulistin näyttelijöistä sanoi, että kun hän näyttelee, hän on aina kuusivuotias.

Den glider in! Tuolta Nick Borgenin levyttämältä renkutukselta ei päässyt minnekään karkuun keväällä 1995, kun Suomi otti ensimmäisen MM-kultansa jääkiekossa – ja millä tavalla. Isäntämaa Ruotsi kaatui kotikisoissaan Tukholman Globen-areenalla 4–1, kun Ville Peltonen ja Juti näyttivät, miten niitä maaleja oikein tehdään.

Monet suomalaiset muistavat – tai ainakin väittävät muistavansa – missä olivat tuona maagisena hetkenä, kun selostaja Antero Mertaranta lausui loppukaneetiksi se on siinä”. Niinpä onkin syytä tiedustella elokuvan 95 ohjanneelta Aleksi Mäkelältä muistaako hän, missä oli kun loppusummeri soi ja juhlat saattoivat alkaa.

Alan muistaa, kun asiaa on niin paljon kysytty. Asuin Kruunuhaassa, 300 metriä Senaatintorista ja 500 metriä Kauppatorilta. Kavereiden kanssa oli kisastudio, ja kun matsi oli päättynyt, meni minuutti tai kaksi niin alkoi kuulua autojen tööttäystä. Lähdimme ulos ja kohti pääkallonpaikkaa. Kaveri piti ravintolaa Unioninkadulla, sinne ensiksi ja siitä se ilta sitten jatkui.

Elokuvaprojekti sai alkunsa Mäkelän kohdalla, kun Yellow Filmsin tuottajat soittivat hänelle pari vuotta sitten ja ehdottivat elokuvan tekemistä aiheesta. Mäkelälle ei kuitenkaan tuolloin sopinut, koska hän oli jo ehtinyt sopia muita projekteja. Asia jäi hieman kaivelemaan Mäkelää, mutta viime syksynä puhelin soi uudelleen ja tällä kertaa hänelle sopi. Hanke toteutettiin suhteellisen nopealla aikataululla reilussa vuodessa.

Käsikirjoitus oli valmiina, mutta sitä piti hioa. Mäkelän mukaan jääkiekkoa oli liikaa suhteessa muihin tarinoihin. Kokonaisuus ei ollut tasapainossa ja elokuvalle olisi tullut pituutta reilusti yli kaksi tuntia. Mäkelä halusi, että jääkiekkoa karsitaan.

Ei sen takia, ettei jääkiekko olisi ollut mielenkiintoista, vaan sen takia, että muuten muut tarinat olisivat jääneet vähän torsoiksi. Saatiin omasta mielestäni balanssia tarinaan. Sellaista stilisointia. Tarinat olivat valmiina, vähän vain muokkasin sitä oman näköiseksi.

Faktojen mukaan

Aleksi Mäkelä kertoo valinneensa elokuvan näyttelijät itse alusta saakka. Roolituksessa oli sellainen pieni ongelma, että mukaan tarvittiin sekä näyttelemisen että luistelun taitavia nuoria miehiä. Ylitsepääsemättömiä ongelmia tämä ei tuottanut.

Suomessa kun ollaan niin onneksi molempia lajeja taitavia henkilöitä löytyy.

Elokuvaa varten tehtiin paljon taustatyötä, muun muassa haastattelemalla pelaajia ja joukkueen taustahenkilöitä. Yksi käsikirjoittajista matkusti Thaimaahan haastattelemaan kultajoukkueen valmentaa Kurt ”Curre” Lindströmiä. Faktat tarkistettiin huolella. Kun Jutila vitsailee elokuvassa ruotsiksi Curren kanssa, juuri näin tapahtui.

Jutila, Nieminen ja Helminen olivat pelanneet kaikki Ruotsissa, joten he puhuivat ruotsia Curren kanssa. Jääkiekkoon liittyvät tarinat ovat tulleet kaikki pelaajilta itseltään. Toki jälkikäteen on varmasti keksitty lisää ja muokkailtu. Käsikirjoittajat tekivät ison taustatyön, ja se puoli oli kaikki valmiina, kun tulin mukaan projektiin.

Henkilöiden kautta

95-elokuvassa jääkiekkojoukkuetta kuvataan kokonaisuutena, josta ohjaaja halusi irrottaa muutaman hahmon, joita tarkastellaan lähemmin. Valmentaja Curre Lindströmin lisäksi esiin nousee joukkueen kolmas maalivahti Jukka Tammi, joka ei pelannut turnauksessa minuuttiakaan. Ehkä juuri tästä syystä hän onkin niin kiinnostava.

Kaikki muistavat, miten Tammi juhli eniten sen pystin kanssa! Muutoinkin hän on mielenkiintoinen hahmo. Tammi oli porukan jos ei nyt ihan vanhin niin ainakin vanhimmasta päästä. Hänen kauttaan oli myös tavallaan helpompaa katsoa ulkopuolisena joukkueen toimintaa, vaikka hän tietysti oli joukkueen jäsen ja pukukoppipelaaja parhaimmasta päästä.

Voittamisen ja häviämisen kulttuurin eroavaisuudet nousevat elokuvassa esiin, kun Suomi voittaa mestaruuden. Ruotsalaiset olivat valmistautuneet siihen, että oma joukkue voittaa kotikisoissa kultaa, ja kultajoukkuetta varten oli varattu oma bussi, kultakypärät ja hieno ravintola. Sitten tuli kuitenkin takapakkia, kun väärä joukkue meni ja voitti. Ruotsalaiset onnistuivat olemaan kohteliaita vaikka varmasti sapettikin.

Tavallaan Ruotsi voitti, koska Suomi voitti ruotsalaisen valmentajan kanssa eli ruotsalaiset voittivat joka tapauksessa, kävi miten kävi. Usein tuntuu, että ruotsalaiset ovat aina parempia kaikessa, ja ainakin he ovat meitä parempia häviäjiä. Ruotsalaiset tarjosivat Suomen joukkueelle kaiken, minkä olivat itseään varten varanneet etukäteen. On vaikea uskoa, että suomalaiset olisivat tehneet samoin, jos vastaava olisi tapahtunut Suomessa.

Elokuvalliset vaikuttimet ja inhokit

Omista elokuvasuosikeistaan ja innoittajistaan Mäkelä mainitsee ensimmäisenä Chaplinin. Tajuttuaan että elokuvamaailmassa on muitakin ammatteja kuin näyttelijä, oli Scorsese seuraava suuri vaikuttaja. Lukioikäiseen Aleksi Mäkelään Luc Besson teki suuren vaikutuksen elokuvillaan Suuri sininen (1988), Tyttö nimeltä Nikita (1990) ja Leon (1994). Sergio Leonekin vaikuttaa jossain taustalla.

Kuvittelisin, että sukupolveni ohjaajilla on usein suunnilleen samat elokuvalliset vaikuttimet taustallaan, kysyipä asiaa keneltä hyvänsä.

Elokuvan lajityypeistä Mäkelä kokee romanttisen komedian olevan kauimpana itsestään ja sellaisen ohjaaminen ei tule hänelle ensimmäisenä mieleen.

En tunne olevani kotonani romanttisten komedioiden kanssa. Ehkä sen takia sellainen pitäisi joskus tehdä. Mitään varsinaista syytä niiden karttamiseen ei ole, en vain tule katsoneeksi niitä. Ja toinen mitä en nykypäivänä enää jaksa, ovat nämä supersankarielokuvat. Ne kerta kaikkiaan tulevat korvista ulos. Joka kerta kun niitä yrittää katsoa, se on vartin jälkeen pause ja eject.

Pohjoismaiden ensi-iltansa marraskuussa järjestetyssä Night Visionissa saanut Habit (2017) on brittiohjaaja Simeon Halliganin kolmas pitkä elokuva. Halliganin aiemmat elokuvat, Splintered (2014) ja White Settlers (2014) edustivat tyylipuhtaasti kauhuelokuvaa. Uusinta elokuvaa, Habitia, onkin sitten vaikeampi kategorisoida puhtaasti kauhuelokuvaksi.

Kauhu on lähellä Halliganin sydäntä. Hän on muun muassa Manchesterissa vuodesta 2009 järjestetyn kauhu- ja kulttielokuviin keskittyvän Grimmfestin isä.

Rakastan kuitenkin ennen kaikkea elokuvia ylipäätään, en vain yksin kauhua, Halligan sanoo.

Habit perustuu manchesterilaisen kirjailijan Stephen McGeaghin samannimiseen kulttiromaaniin. Se kertoo Michaelin (Elliot James Langridge) tarinan matkasta kaupungin pimeälle puolelle. Michael on parikymppinen ajelehtija, joka ei tahdo saada elämäänsä kuriin ja järjestykseen. Eräänä päivänä matkalla työvoimatoimiston tapaamiseen, Michel tapaa Leen (Jessica Barden), jonka myötä Michaelin arki saa uuden käänteen. Se vie Manchesterin pimeille kujille ja maailmaan, joka ei täysin kestä päivänvaloa. Vastenmielisestä alakulttuurista huolimatta Michael jää koukkuun.

Ohjaaja Simeon Halligan, mistä idea elokuvaan syntyi?

Eräs ystäväni suositteli minulle Stephenin kirjaa, josta en ollut tuolloin vielä kuullut. Luin sen, ja pidin siitä välittömästi. Se oli rosoinen ja todentuntuinen.

Manchesterissa asuvalle ohjaajalle osa romaanin viehätystä oli sen yksityiskohtaisuus. Jokainen paikka joka kirjassa ja elokuvassa mainitaan, ovat olemassa. Se tuo tarinaan oman viehätyksensä.

Otin yhteyttä Stepheniin ja kerroin kiinnostuksestani tehdä kirjasta elokuvasovitus. Stephen luuli ensin, että vitsailemme vain asiasta. Habit on nimittäin hänen esikoisteoksensa, eikä hän voinut uskoa, että olemme tosissamme, Halligan sanoo.

Halligan koki myös tärkeänä tarinan sijoittumisen kotikaupunkiinsa Manchesteriin. Manchesterissa ei ole kuvattu kauhuelokuvaan vuosikymmeniin. Edellinen elokuva, Living Dead at the Machester Morgue, on peräti vuodelta 1974.

Pääosan esittäjä vaiston varassa

Elokuvan pääosassa nähtävä Elliot James Langridge päätyi Habitin Michaeliksi nopealla aikataululla. Rooliin alun perin valittu näyttelijä jäi elokuvasta luovien erimielisyyksien vuoksi pois viime metreillä.

Sain puhelun perjantaina ja elokuvan kuvaukset alkoivat sunnuntaina. Minulla oli 24 tuntia aikaa valmistautua. Roolihahmo rakentui vaiston varaan, Langridge sanoo.

Langridgen edellinen rooli oli Britannian elokuva-alan Bafta-palkinnon saajaksi ehdolla olleessa elokuvassa Northern Soul, joka sijoittuu pohjoisenglantilaiseen Lancashiren kaupunkiin,

Olen itse kotoisin Etelä-Englannista, ja vaikka olenkin näytellyt pohjoisenglantilaista ainakin kolmessa tai neljässä elokuvassa, on paikallisissa murteissa eroja, joita en luonnollisesti hallitse. Manchesterin murretta ei ollut mahdollista ottaa haltuun näin nopeasti.

Langridgen mukaan roolin omaksumista helpotti kuitenkin se, ettei elokuvan keskiössä oleva Michael varsinaisesti puhu paljoa.

Siksi myös murteen hallinta ja vuorosanojen opettelu olivat kuitenkin poikkeuksellisen helppoa, enimmäkseen minun piti vain näyttää kauhistuneelta, Langridge virnistää.

Nuoren miehen kasvutarina ja perheen kaipuu – ripauksella kauhua

Halligan tuntuu olevan tyytyväinen erääseen arvosteluun, jossa Habitia kuvailtiin yhdistelmäksi brittielokuvan yhteiskunnallisen realismin taitajana tunnetun Ken Loachin tuotantoa ja Tarantinon käsikirjoittamaa splatter-klassikkoelokuvaa Hämärästä aamunkoittoon.

Halusin, että elokuva yllättää. Se lähtee käyntiin hyvin draamallisesti mutta tekee sitten yllätyskäännöksen. Se on elokuva, jossa on kauhistuttavia kohtauksia, ei kauhuelokuva. Markkinointitiimimme ei tästä linjanvedosta kylläkään riemastu, Halligan hymähtää.

Elokuvan ytimessä on kaipuu olla osa perhettä, oli se sitten biologinen perhe tai itse rakennettu. Sananparsi ”lihaa ja verta” saa elokuvassa kaksinkertaisen kontekstin. Halliganin mukaan Habit on ennen kaikkea kasvutarina.

Luulen, että osin siksi se myös on vedonnut ennen kaikkea nuoriin aikuisiin, jotka etsivät vielä paikkaansa maailmassa – samoin kuin Michael, Halligan toteaa.

Elokuvassa Michael manipuloidaan mukaan vinksahtaneeseen yhteisöön, koska muut tunnistavat hänet kaltaisekseen. Taustalla on kaipuu samankaltaisten ihmisten seuraan ja halu löytää oma paikkansa maailmassa.

Toki voidaan sanoa, että Michael manipuloidaan mukaan, mutta se tehdään hänen omaksi parhaakseen, Halligan sanoo.

Perhe tuntui olevan Night Visionsissa monen elokuvan teemana. Akatemiatutkija Outi Hakolan mukaan perhe on ollut yksi trendi viimeaikaisissa kauhuelokuvissa. Miksi perhe on juuri nyt niin pinnalla?

Rehellisyyden nimissä en ole ajatellutkaan, että olisin osunut elokuvalla jonkin ajankohtaisen teeman ytimeen. Mutta jos yritän laittaa sitä jonkinlaiseen poliittiseen tai yhteiskunnalliseen kontekstiin, niin luulen, että perheyhteisö tai ylipäätään kaipuu yhteisöllisyyteen liittyy varmaankin tähän aikaan, jossa erillisyys ja ihmisten välillä oleva etäisyys on korostunut. Se saattaa tehdä perheen ja yhteisön käsittelystä juuri nyt tärkeää, Halligan sanoo.

Taiteenlajina elokuva heijastele omaa aikaansa. Jakautunut henkinen ilmapiiri ja ryhmien väliset vastakkainasettelut ovat olleet pinnalla erityisesti Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Toisaalta minusta myös tuntuu, että jokainen saa elokuvasta sen, mitä siitä etsii. Se on elokuvan hienous, Halligan toteaa.

Olen aina ajatellut, että taiteilijalle jouluaiheinen elokuva tai musiikkialbumi ovat epämieluisia. Niiden elinkaari on tavallaan pitkä, koska teokseen saatetaan palata vuosittain, mutta siitä huolimatta teos on ajankohtainen vain pari kuukautta vuodessa.

Nyt menestyneen Kesäkaverit-elokuvan ohjaaja Inari Niemi on ohjannut ja käsikirjoittanut jouluun sijoittuvan Joulumaan. Häiritseekö jouluelokuvien kapea kausi?

Kun lähdin tekemään tätä, ajattelin, että kuka nyt ei rakasta jouluelokuvaa? Tämä ei kuitenkaan ole mikään tonttuelokuva ja isoimpina teemoina on kuitenkin jotain muuta kuin joulu. Joulu on tavallaan vain se ajanjakso, jossa kaikki tapahtuu. Itse ajattelen, että tämä on elokuva, jota voi aivan hyvin katsoa myös joulun ulkopuolella.

Niemi on oikeassa, sillä Joulumaa menee temaattisesti syvemmälle kuin perinteinen jouluelokuva. Tässä ei ole tavalliselle jouluelokuvalle tyypillistä hupailua tai hassuttelua. Vaikka Niemi myöntää olevansa jouluihminen, enemmän häntä kiinnosti joulu ilmiönä.

Se on niin painostettu aika. Jos joulu ei mene putkeen, niin ihminen kokee siitä jotenkin erityistä epäonnistumista tai ahdistusta, koska jouluna pitää olla rauhallista ja olla lähimmäisten kanssa, kaiken pitää mennä oikein siitä lähtien mitä syödään. Kaikki on kauhean määriteltyä. Onnellisuuden paine on aika iso.

Nuo on kiinnostavia hetkiä draaman kannalta, kun kaikki ei mene hyvin. Mielestäni kesässä on vähän sama, tuollaiset ajat joihin ladataan odotuksia, että pitää olla maailman kivointa tai maailman onnellisinta, niin ne ovat kiinnostavimpia hetkiä.

Yli viiteryhmien

Harvassa ovat ne elokuvat, joiden päähenkilönä nähdään keski-ikäinen nainen. Ennen kuin käsikirjoittaja-ohjaaja Niemi mainitsi asiasta, en tullut ajatelleeksi, että Joulumaan päähenkilö tosiaan on keski-ikäinen nainen. Oliko elokuvaa vaikea saada eteenpäin tämän takia?

No ei oikeastaan. Tuottajani Miia Haavisto kiinnostui käsikirjoituksesta ja on varmasti samaa mieltä, että naisia voisi olla enemmän elokuvien keskiössä. Rahoituskin saatiin kasaan yllättävän nopeasti.

Rahoituksen saamiseen auttoi varmasti se, että edellinen elokuva oli niin suuri menestys. Menestystä myös uutuudelle enteilee Joulumaan saama hyvä ennakkopalaute. Niemi kokee palautteen ansiosta onnistuneensa käsikirjoittajana.

Esimerkiksi kolmekymppiset ovat saattaneet samaistua johonkin toiseen kuin oman ikäryhmän hahmoon, tai mieskatsojat enemmän Milka Ahlrothin hahmoon. Minusta on hirveän ihanaa, että samaistutaan yli oman selkeimmän viiteryhmän. Silloin koen onnistuneeni kirjoitustyössä, kun hahmot ovat jotenkin moniulotteisia ja niiden ongelmat ovat yleisesti tunnistettavia, eikä niin että tällä nyt on tämä miesten ongelma ja tällä tämä naisten ongelma.

Niemi ei tarkkaan muista kuinka elokuvan idea syntyi. Inspiraatiota hän haki laulujen nimistä. Joulumaa onkin osuva nimi itse elokuvalle: se todella on muutakin kuin toiveunta, mutta ei tosiaan mikään ihmismielen rauhan valtakunta.

Minulle ei ikinä tule mieleen mitään tarinoita, vaan piti vähän pakottaa itseäni. Lähdin siitä, että mietin minkä tyyppisiä hahmoja haluaisin, kenestä haluaisin kertoa ja minkälaisissa elämäntilanteissa olevan ihmisen ongelma kiinnostaa minua. Välillä mietin itsekin, mistä tämän tarinan kaaren repäisin, jostain se vaan lähti pulppuamaan.

Niemi myöntää olevansa dialogilähtöinen käsikirjoittaja. Hänen mukaansa jotkut kirjoittajat pystyvät kirjoittamaan ensimmäiset versiot kohtausluettelon lailla, mutta se ei tunnu hänelle luontevalta. Hahmot alkavat viedä nopeasti Niemeä.

Sitten vain versioita, versioita, versioita ja karsintaa, karsintaa, karsintaa. Minusta tuntuu, että elokuvissani on aika paljon puhetta, että se dialogi on yksi taso ja se toinen taso on, mitä dialogin alla tapahtuu, miten joku toinen reagoi johonkin mitä toinen sanoo. Samoin myös oma komediatyyli perustuu dialogiin ja aika lakoniseen, mustaan huumoriin. Minulle sellainen tilannekomedia ei ole yhtään tyypillistä, missä ihmisiä pistetään hassuihin tilanteisiin, jossa kaikki menee ihan päin persettä ja sitten se on jotenkin hauskaa. En tykkää katsoa sellaista, vaivaannun niiden ihmisten puolesta ja selkeästi se ei ole tekijänäkään minun juttuni. Sanailuun perustuva huumori enemmän.

Onnea matkassa

Elokuvan roolitus syntyi kivuttomasti. Niemi kertoo saaneensa kaikki näyttelijät jotka alunperin halusikin. Osa näyttelijöistä tuli jo käsikirjoitusvaiheessa mieleen, osa vasta myöhemmin. Suomen nimekkäimpiä näyttelijöitä on kuitenkin hankala saada projekteihin mukaan.

Vaikka näyttelijät halusivatkin tulla, niin se aikataulurumba on välillä aikamoista ja ihmisillä on teatteriesityksiä ja muita leffoja ja tuollaista, mutta onneksi sain nämä tyypit. Osa oli jo kirjottaessa mielessäni, esimerkiksi Milka oli alusta asti mielessä. Anna Paavilainen ja Eero Ritala tuli aika nopeasti. Martti Suosaloa, Tommi Korpelaa ja Mari Rantasilaa rupesin vasta myöhemmin miettimään, heidän hahmonsa olivat aika kasvottomia kirjottaessa.

Mitä Niemi edellyttää hyvältä näyttelijältä? Tätä kysymystä hän mietti pitkään. Hän tuli lopputulokseen, että hyvä näyttelijä uskaltaa. Uskaltaa ottaa haltuun tarvittaessa uusia tilanteita, mutta myös rauhoittua kun tilanne vaatii.

Kuvaus- ja ohjaustilanteessa rauhallinen, eikä kauhean hötkyilevä. On ihanaa, kun näyttelijät ovat usein niin hauskoja kuvauksissa, siellä on näitä hauskoja tyyppejä, joilla läppä lentää. Se on ihan mahtavaa ja koko ryhmälle tulee hyvä fiilis, mutta olennaista on, että siinä tilanteessa uskaltaa kuunnella ja rauhoittua. On myös todella hienoa ja tärkeää, jos näyttelijä kokee itse roolinsa jotenkin mielekkääksi ja haastavaksi, ja on valmis ylittämään itsensä, jos joutuu vaikka tekemään jotakin sellaista, mitä ei ole aikaisemmin tehnyt. On todella ihana asetelma, kun näkee, että näyttelijä oikeasti haluaa tehdä tämän roolin.

Olen pitkin vuotta kysynyt eri elokuvantekijöiltä kuinka suomalainen elokuva heistä voi. Myöskään Niemi ei pääse tätä kysymystä pakoon, vaikka se aiheuttaakin hieman päänvaivaa.

Apua, hirveä kysymys. Kyllähän se aika hyvin voi. Suomessahan ihan katsojatilastollisestikin suurin osa, mitä katsotaan, on kotimaisia elokuvia. Se on todella hieno juttu ja tänä vuonna on ollut paljon hienoja ensi-iltoja. Itse olen paljon keskittynyt tähän tasa-arvo-asiaan, siinä on mielestäni tekemistä vielä. Naisvetoisia elokuvia ei tarinallisesti ole niin paljon kuin miesvetoisia, mutta se on ihan globaali juttu. On hyvä jos nuoret tekijät pääsevät tekemään elokuvia, tulee uusia näkökulmia. Vaikea kysymys, mutta olen toiveikas.

Aivan haastattelun aluksi kerron ohjaaja Teemu Nikille, että Tokion kansainvälisillä elokuvajuhlilla vähän aikaa sitten käsikirjoituksesta palkittu Armomurhaaja muutti käsitykseni eutanasiasta. Nikki nauroi.

Kumpaan suuntaan?

Hänellä leikkaa todella nopeasti. Haastattelun aikana Nikki vaikuttaa samaan aikaan hauskalta, nöyrältä ja älykkäältä. Tämän kaiken lisäksi hän on yksi tämän hetken kiinnostavimmista suomalaisista ohjaajista. Hänen elokuviensa, niin lyhyiden kuin pitkien, kerronta on sujuvaa, mutta ennen kaikkea käsikirjoitukset omaperäisiä ja uskaliaita. Kuinka nämä käsikirjoitukset syntyvät?

Se vaihtelee todella paljon. Yleensä tehdään Jani Pösön kanssa yhteistyötä käsikirjoituksen suhteen. Armomurhaaja lähti vähän sellaisena vanhana haaveena tehdä genre-tyyppinen elokuva ja tuoda se tämän päivän Suomeen.

Pösö toimii tämän ja muiden Nikin elokuvien tuottajana. Siitä huolimatta, että hän on kirjoittanut yhdessä Nikin kanssa lyhytelokuvien lisäksi sekä Lovemilla ja 3 Simoa -elokuvat, Armomurhaajan käsikirjoitus on kreditoitu ainoastaan Nikille.

Ja käsis tuli jotenkin hirveän nopeasti. Niitä hahmoja käytiin myöskin läpi Matti Onnismaan ja Jari Virmanin kanssa. Oli aika selkeää, että haluaisin tehdä elokuvan, joka olisi samaan aikaan hauska, koskettava, hirvittävä ja joka pistää katsojan ajattelemaan. Jos jaksaa katsoa elokuvan loppuun asti.

Nikki on vahvasti sitä mieltä, että elokuva ei saa puuduttaa katsojaa. Vaikka elokuvassa olisi raskaita teemoja, siitä täytyy silti pystyä nauttimaan.

Minusta elokuvan täytyy… No, viihdyttää on varmaan oikea sana. Jos kehtaan väittää, että minulla on asiaa puolentoista tunnin verran, niin katsojan täytyy jaksaa se puolitoista tuntia. Katsoja maksaa leffalipusta, niin mielestäni sen elokuvan täytyy antaa jotain siitä hyvästä.

Eutanasia nousee jälleen pöydälle. Tuottaja Jani Pösö paljasti ennen haastattelua, että hänellä oli hyvinkin vahva mielipide asiasta jo ennen elokuvaa. Hän pitää tärkeänä, että asia on tapetilla ja että siitä keskustellaan. Elokuvan työnimi oli kuitenkin Minä olen Karma, eikä siinä käsitelty eutanasiaa laisinkaan.

Siinä käsiteltiin sitä, että kivusta maksetaan kivulla, eli Hammurabin lakia. Sitä rupesin käsittelemään, koska se on usein se juttu kostajatyyppisissä elokuvissa, että silmä silmästä. Kun rupesin käsittelemään sitä ja kipua yleensäkin, niin tuli ajatus, että jos ajatellaankin sitä kautta kuinka päähenkilö Veijo kohtelee omaa isäänsä. Tai miten Veijo kohtelee ihmisiä, jotka ovat kohdelleet huonosti omia eläimiään.

Siitä tuli se ajatus, että jos meillä olisikin tällainen vanha jäärä, joka asuu yksin ja puolustaa eläinten kunniallista kuolemaa. Se alkoi tuntua hirveän kiinnostavalta. Ja varsinkin kun se mahdollisti, että voi käsitellä eläimiä ja ihmisiä rinnakkain, miten toivonkin ihmisten myös katsovan tämän elokuvan. Miettivän, että mikä ero on ihmisillä ja mikä eläimillä.

Riskibisnes

Nikki kertoo, ettei hänellä ole ollut hirveästi aikaa katsoa elokuvia oman prosessinsa aikana. Hänellä on kuitenkin vahva usko suomalaiseen elokuvaan ja sen kehitykseen. Riskien ottaminen on elokuvan tekemisessä erittäin tärkeää, koska varman päälle pelaaminen näkyy lopputuloksessa.

Kiinnostavia uusia tekijöitä tulee koko ajan. Mielestäni elokuvissa on myös todella paljon variaatiota, ettei ole pelkästään lastenelokuvia, sotaelokuvia ja romanttisia komedioita. Näiden lisäksi tulee genre- ja independent-elokuvaa. Minulla on sellainen tunne, että elokuvantekijät uskaltavat kenties ottaa enemmän riskejä. Ja jos otetaan riskejä, niin on mahdollisuus, että tulee enemmän kiinnostavampia elokuvia. Ettei elokuvan tekeminen ole niin laskelmoitua. Mielestäni se mahdollistaa, että voisi tulla jotain oikeasti piristävää.

Mikä on tuonut näin omalaatuisen ja kekseliään tekijän kotimaisen elokuvan kentälle? Milloin hän tajusi haluavansa elokuvantekijäksi? Mikä saa Nikin tekemään elokuvia?

Olen kasvanut lapsuuteni vhs-kasettien parissa ja joskus kun sain teininä videokameran käyttööni, kuvasin joitain kuvia. Sitten kahdella vhs-nauhurilla leikkasin putkeen kaksi kuvaa. Tajusin, että sehän on helppoa, kun leikkaa kaksi kuvaa peräkanaa, niin pystyy kertomaan tarinaa. Ja kun pystyy kertomaan tarinaa, niin pystyy luomaan ihan omia maailmoja. Pystyy tavallaan sukeltamaan johonkin omaan fantasiamaailmaan, jossa pääsee jumalana temmeltämään.

Se on parasta mitä tiedän. Sen lisäksi pidän siitä prosessista todella paljon. Pidän kuvauksista, pidän työskentelystä ryhmän kanssa. Pidän oikeastaan kaikista osa-alueista elokuvan tekemisessä. Paitsi rahan hankkimisesta.

Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset on Anna Dahlmanin esikoisohjaus pitkän elokuvan saralla. Television puolella hän on sekä ohjannut että varsinkin käsikirjoittanut sketsisarjoja Siskonpeti ja YLELeaks, josta Dahlmanille tutut näyttelijät Joonas Nordman, Pirjo Heikkilä ja Niina Lahtinen nähdään Krisse Salmisen ohella uusimmassa Heinähatun ja Vilttitossun seikkailuista kertovassa elokuvassa. Ohjaaja on tehnyt ydinporukan kanssa töitä jo vuodesta 2011, joten näyttelijänvalinnat uuden elokuvan komediallisiin rooleihin sujuivat luontevasti.

Elokuvaprojekti sai alkunsa, kun elokuvassa poliisien rooleja näyttelevät Aku HIrviniemi ja Janne Kataja alkoivat suunnitella yhdessä Nopoloiden kanssa Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset -kirjan vinksahtaneen maailman siirtämistä valkokankaalle. Niina Lahtinen, jonka kanssa Dahlman on tehnyt paljon yhteistyötä, ehdotti Yellow Filmsille Dahlmania elokuvan ohjaajaksi. Aku Hirviniemi ja Janne Kataja ovat myös oman tuotantoyhtiönsä kautta mukana tuottamassa elokuvaa.

Dahlman kertoo, ettei koe tarvetta ohjeistaa näyttelijöitä mitenkään erityisesti, kun näytellään lapsiyleisölle. Hän sanoo kuitenkin kuuntelevansa herkällä korvalla näyttelijöiden ehdotuksia, varsinkin jos ne ovat hyviä.

Lähtökohtana oli koko perheelle suunnattu komedia, ja kohtauksia pohdittiin yhdessä näyttelijöiden kanssa. Mietittiin mikä niissä on hauskinta.

Heinähatttu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset -elokuvan käsikirjoituksesta vastaavat kirjankin kirjoittaneet Sinikka ja Tiina Nopola. Anna Dahlman on itsekin käsikirjoittaja, joten yhteistyö kuuluisien lastenkirjailijoiden kanssa jännitti hieman aluksi, varsinkin kun Nopolat ovat itsekin käsikirjoittaneet elokuvia aiemmin. Dahlmanin mukaan kaikki sujui lopulta varsin luontevasti, ja ohjaaja sai omia ehdotuksiaankin läpi.

Tiina ja Sinikka ottivat minut avosylin vastaan heti. Teimme yhteistyötä pitkäänkin yhdessä, se muuttui tosi luontevaksi. Mielestäni meillä oli alusta asti visio, että tehdään tästä mahdollisimman hauska ja selkeästi koko perheelle.

Välillä elokuvan käsikirjoitusta saatetaan joutua muokkaamaan rajustikin vielä kuvausvaiheessa, kuten kävi esimerkiksi Napapiirin sankareiden kolmatta osaa kuvattaessa, kun Suomen kesä näytti hyisen puolensa Lapissa. Anna Dahlman kertoo, että Heinähatun ja Vilttitossun seikkailuja Helsingin kesäisessä Jollaksessa kuvattaessa käsikirjoitus pysyi varsin muuttumattomana, joskin kohtausten sisällä saattoi tulla pientä hienosäätöä.

Komediallinen maailmankatsomus

Anna Dahlman valmistautui elokuvan kuvauksiin katsomalla koko perheelle suunnattuja lastenelokuvia urakalla. Oman kahdeksanvuotiaan tyttärensä kautta Dahlman pysyy kosketuksissa lasten maailman kanssa, ja iättömät klassikot kolahtavat edelleen.

Esimerkiksi Ronja Ryövärintytär (1984) on uskomattoman hyvin kestänyt aikaa, senkin katsoin nyt, siitä on varmaan 20 vuotta, kun katsoin sen viimeksi. Tosi hyvä elokuva edelleen.

Dahlman mainitsee erääksi ikisuosikikseen Yksin Kotona -elokuvan (1990), jonka fyysisestä komediallisuudesta voi löytää vivahteita Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset -elokuvastakin, tosin vähemmän väkivaltaisena versiona. Myös kaikki Disney/Pixar -elokuvat, joissa on aikuisiakin naurattavia vitsejä, kolahtavat.

Varsinkin Inside Out – Mielen sopukoissa (2015) on suosikkini, vaikka se onkin aikuisten kuin lasten elokuva. Myös komediaklassikko Kala nimeltä Wanda (1988) on jättänyt lähtemättömän vaikutuksen, samoin Mies ja Alaston Ase -elokuvat iskivät teini-iässä. Komedioita, jotka jaksavat naurattaa alusta loppuun, ei ole kuitenkaan tehty kovinkaan paljon.

Anna Dahlmanille ohjaaminen on tullut ikään kuin vahingossa mukaan kuvioihin, varsinaisesti hän kokee olevansa käsikirjoittaja. Käsikirjoittamiseen ajoi kiinnostus elokuvaan ja televisioon. Toisaalta, kun ohjaamisen makuun on päässyt, ei entiseen ole enää paluuta. Sosiaalisena ihmisenä hän on joutunut miettimään keinoja yhdistää yksinäinen kirjoittaminen yhteisöllisyyteen.

Olen kirjoittanut tosi pienestä tosi paljon. Olen aika sosiaalinen ihminen ja kirjoittaminen on aika yksinäistä, ja aloin jossain vaiheessa miettiä, mikä olisi sosiaalisempi kirjoittamisen muoto, ja käsikirjoittaminenhan on. Olen ajautunut vetämään ryhmäkäsikirjoitusprojekteja, mikä on vielä vähän sosiaalisempaa.

Anna Dahlman kokee komedian olevan lähinnä sydäntään, se sopii hänen maailmankatsomukseensa.

En tiedä pystyisinkö enää kirjoittamaan draamaa, kaikki kääntyy komediaksi. Rakastan kyllä surumielistä komediaa, jonka amerikkalaiset osaavat tosi hyvin, tyyliin Little Miss Sunshine. Siinä voi olla tosi vakavat aiheet, mutta käsittelytapa on humoristinen, se on sellainen selviämismekanismi.

Kirsi Marie Liimataisen viime vuonna valmistunut dokumenttielokuva Toveri, missä olet nyt? (Comrade, Where Are You Today?) saa ensi-iltansa Suomessa. Ohjaaja on Suomen levitykseen tyytyväinen.

Hienoa, että elokuva esitetään nyt Suomessa. On kiinnostavaa nähdä miten se otetaan vastaan, Liimatainen sanoo.

20-vuotias Kirsi Marie Liimatainen lähtee Itä-Berliiniin vuonna 1988. Tampereella hän on kuulunut talonvaltaajiin, nyt suuntana on DDR:n kansainvälinen nuorisokorkeakoulu Wilhelm Pieck, oppiaineena marxismi-leninismi.

Koulun oppilaat tulevat ympäri maailmaa, yli 80 maasta, rautaesiripun molemmin puolin. Osa saapuu maahan laillisesti, toiset peitenimen turvin. He ovat vapaustaistelijoita, puolueaktivisteja, opiskelijaliikkeen edustajia. Heitä yhdistää toivo paremmasta maailmasta. Kampuksella eletään kansainvälisessä solidaarisuudessa, mutta reaalisosialismi näyttää toisen puolen, kun teoria ja käytäntö eivät kohtaa. Kesällä 1989 kurssi päättyy. Samana syksynä Berliinin muuri murtuu.

24 vuotta myöhemmin Kirsi Marie Liimatainen matkustaa Boliviaan, Chileen, Libanoniin ja Etelä-Afrikkaan. Muutaman valokuvan ja koodinimen turvin hän yrittää selvittää, mitä entisille opiskelutovereille ja vapautustaistelijoille tapahtui. Mitä yhteisestä päämäärästä kaikkien kansojen vapauttamisesta jäi jäljelle? Onko tämän päivän globalisoituneessa maailmassa vielä unelmia joiden puolesta taistella?

Elokuvalle ja keskustelulle ollut tilausta

Kirsi Marie Liimatainen aloitti taustatutkimuksen Toveri, missä olet nyt? -elokuvaan vuonna 2006.

Elokuvan tekeminen on ollut erittäin haasteellista. Vasta 2011 saimme rahoituksen kasaan, ja tein sitä muiden töiden ohella, aina kun aika sen salli. Oli suuri saavutus viedä kuvausmatkat seitsemässä maassa päätökseen. Elokuvassa käytetään myös paljon arkistomateriaalia ja sen löytäminen ja yhteen kokoaminen oli todellinen voimanponnistus.

Elokuva sai ensi-iltansa Saksassa elokuussa 2016 ja sitä esitetään siellä vieläkin. Se on saanut laajan kaupallisen levityksen Saksassa, ja on lisäksi kiertänyt festivaaleilla muun muassa Kreikassa ja Itävallassa.

Liimataisen mieleen ovat jääneet esitykset, joissa on ollut niin nuorempaa kuin vanhempaakin väkeä.

Viimeisimmässä esityksessä Saksassa, Cottbusin kaupungissa, nuorin katsoja oli 17-vuotias ja vanhin yli 90. Elokuva on käynnistänyt kiihkeitä keskusteluja, joissa on pohdittu reaalisosialismin virheitä ja mitä niistä voidaan oppia tämän päivän poliittisessa toiminnassa. Toisaalta yleisötilaisuuksissa on muistutettu DDR:n järjestelmän sosiaaliturvasta tai sen tuesta kolmannelle maailmalle. On myös esitetty kysymyksiä nykypäivän tilanteesta – minulta on penätty ”patenttivastauksia” oikeistolaisuuden nousun syihin Euroopassa. Tämänkaltaiselle elokuvalle ja keskustelulle on selvästi tilaus Saksassa.

Silti vasemmistolaisuutta käsittelevään elokuvaan on tänä päivänä hyvin vaikea löytää rahoitusta tai saada sille levittäjää. Ilman vasemmistolaisten säätiöiden tukea tämä elokuva ei olisi koskaan valmistunut.

Unelmien ja todellisuuden ero

Elokuvassa esiintyvät Kirsi Marie Liimataisen opiskelutoverit olivat hänen kanssaan samalla vuosikurssilla Wilhelm Pieck- nuorisokorkeakoulussa ja heistä tuli sen vuoden aikana hyviä ystäviä.

Kun Berliinin muuri murtui 1989, kävin heti tapaamassa isovanhempiani. Kun he lukivat lehdistä ihmisten alistamisesta entisissä sosialistimaissa, he joutuivat kysymään itseltään, olivatko he marssineet väärän lipun alla, oliko kaikki ollut turhaa? Aloin silloin pohtia, mitä kaikki muut samalla vuosikurssilla olleet nuorisokorkeakoulun oppilaat miettivät vuoden -89 jälkeen.

Liimatainen halusi tehdä elokuvallaan selkeän eron sen suhteen, mistä ihmiset vasemmisto- ja kommunistipuolueissa olivat unelmoineet ja pitäneet päämääränään ja mitä reaalisosialismi lopulta edusti. Hän halusi ikään kuin ”puhdistaa” ne päämäärät ja arvot, joita ihmisillä ja hänellä itsellään oli ollut.

Pyrkimyksessä vapauteen ja tasa-arvoon ei ollut mitään väärää.

Kuvia ei kumarreta

Kun Liimatainen tapasi ihmisiä Boliviassa, Chilessä, Libanonissa ja Etelä-Afrikassa, hän huomasi, että he kaikki kaipaavat keskustelua vasemmistolaisuudesta. Virheistä menneisyydessä, mutta myös tämän päivän ongelmista, joihin heidän mielestään vain vasemmistolaiset puolueet saattoivat pureutua: jatkuvasta kuluttamisesta ja epätasa-arvosta.

Toisaalta entiset opiskelutoverini kokivat, etteivät he enää voineet toimia oman maansa vasemmisto- tai kommunistipuolueissa. Esimerkiksi Libanonissa entinen opiskelutoverini koki suureksi ongelmaksi, että puolue asettui tukemaan Syyrian Assadia. Boliviassa toinen opiskelukaverini kauhisteli Bolivian kommunistipuolueen sinnikästä Stalinin ihailua. Silti moni sanoi olevansa edelleen kommunisti tai tulevansa aina olemaan vasemmalla. He elivät arkipäivässään vasemmistolaisten arvojen mukaan. Erityisesti Libanonissa ystäväni näkivät ainoan toivon olevan uudenlaisessa vasemmistolaisessa liikkeessä, puolueessa, joka ei olisi uskonnollinen puolue.

Uudenlaista vasemmistolaista liikettä kaivattiin myös Boliviassa ja Nicaraguassa. Vaikka maiden johtajat viestittävät maassa elettävän 21. vuosisadan sosialismin hengessä, eivät Liimataisen entiset opiskelutoverit olleet asiasta samaa mieltä.

Nicaragualaiset kertoivat pettyneensä Ortegan neoliberalismiin, eikä Bolivian sosialismissakaan eletty tasa-arvossa – siellä käytetään muun muassa lapsityövoimaa. Myös Etelä-Afrikassa ihmisten toiveet eivät toteutuneet. Kun Mandela vapautui, Afrikan Vapautusjärjestöltä odotettiin paljon. Lain mukaan kaikki ovatkin tänään vapaita, mutta epätasa-arvo ja köyhyys eivät ole poistuneet. Mustat asuvat yhä samoissa slummeissa kuin apartheidin aikana eikä siellä näe yhtäkään valkoista.

Tavalliset ihmiset haluavat että maailma on toisenlainen. He haluavat oikeudenmukaisuutta. Mutta valtapelit ja sodat muuttavat kaiken.

Ehkä elokuva yllättää juuri siinä, että sen päähenkilöt asettuvat niin selkeästi itsevaltiutta ja henkilönpalvontaa vastaan, eivätkä pidä mitään itsestäänselvyytenä vaan analysoivat ja kritisoivat. He eivät kumartele kuvia.

Tasa-arvon ja vapauden puolesta taisteltava yhä

Toveri, missä olet nyt? välittää viestin, että maailma ei ole valmis. Myös sen, että tasa-arvon ja vapauden puolesta täytyy taistella tänäänkin. Se näyttää, missä oloissa – poliittisessa ja yhteiskunnallisessa tilanteessa – ihmiset elävät ympäri maailman nyt.

Näissä tavallisissa ihmisissä, ruohonjuuritason ihmisissä, on se toivo. He ovat saaneet tarpeekseen korruptiosta ja puolueiden sisäisistä valtapeleistä. He haluavat johtaa itse, kansana. Tämä ajatus toistui liikkuessani maasta toiseen. Näiden tavallisten ihmisten oikeudentaju on kohdallaan, he tuomitsevat sodat ja haluavat tasa-arvoa. Heille pitäisi löytyä foorumi, jossa he voisivat vaikuttaa asioihin.

Elokuvan Suomen ensi-illasta käynnistyy erikoisnäytösten sarja, jonka aikana elokuva ja ohjaaja kiertävät Suomea yleisön pyynnöstä. Esitysten jälkeen katsojilla on mahdollisuus keskustella elokuvan taustoista ja teemoista ohjaajan kanssa.

Saksan ohjaajaliiton palkinto

Kirsi Marie Liimatainen voitti vastikään (5.11.) Munchenissä jaetun Saksan ohjaajaliiton Metropolis 2017-palkinnon parhaasta dokumenttielokuvan ohjauksesta.

Marraskuussa Toveri, missä olet nyt? julkaistaan myös Etelä-Amerikassa, jossa käynnistyy koko mantereen kattava ei-kaupallinen kiertue 100 kopiolla Rosa Luxemburg-säätiön lanseeraamana.

Tästä on hienoa jatkaa, Kirsi Marie Liimatainen sanoo.

Jokainen suomalainen ja ruotsalainen elokuvan ystävä tuntee Jörn Donnerin, joka työnarkomaanin tavoin työskentelee vuodesta toiseen. Ensi vuoden helmikuussa 85 vuotta täyttävä Donner ei näytä hidastavan tahtiaan. Otava on julkaissut tänä vuonna häneltä kaksi kirjaa: Suomea ruotivan Suomi Finlandin sekä Samu Nyströmin kanssa toteutetun, Helsinkiä vuosina 1917–1918 käsittelevän yhteiskirjan ”Merkillinen on nyt maailman meno”.

Olen elänyt kauemmin kuin monet miehet ja aion kyllä elää ja toimia niin kauan kuin vaan jaksan. Mutta kyllähän olen itsekin tietysti havainnut sellaisia merkkejä, etten enää jaksa yhtä hyvin, tai voi tehdä töitä yhtä paljon kuin aikaisemmin.

Käsite ”yhtä paljon kuin aikaisemmin” onkin valtava määrä. Yli 60-vuotisen uransa aikana Donner on tehnyt yli 20 elokuvaa ja kirjoittanut yli 50 kirjaa. Ensi vuonna on tulossa ainakin yksi kirja ja elokuva, mutta niiden jälkeen Donner ei vielä päättänyt mitä tehdä.

Teen semmoisen pienen muistoelokuvan Ingmar Bergmanista. Helmikuussa julkaistava romaani valmistui jo keväällä, mutta siinä on vähän jälkitöitä niin sanoakseni. En ole päättänyt, mitä sitten teen. Ihmisillä on yleensä sellainen käsitys, että minulla on hyvin pitkäaikaisia selviä suunnitelmia, mutta tällä kertaa minulla ei ole. Oikeastaan olen tyytyväinen, että minun ei tarvitse olla sellaisessa oravanpyörässä enää. Helmikuun jälkeen, kun se romaani tulee, niin sitten katsotaan.

En tiedä mitä sitten haluan… Mutta mahdollisesti haluan tehdä elokuvan tästä romaanista, mutta se olisi vuonna 2019. Se on vaikea ja kova työ, jos se tehdään.

Uusia kuvia Suomesta

Ensimmäinen Perkele! – Kuvia Suomesta sai ensi-iltansa vuonna 1971. On poikkeuksellista, että jatko-osaa saadaan odottaa lähemmäs 50 vuotta. Donner kuvasi työryhmineen lukuisia haastatteluja ympäri Suomen, rekkakuskeista poliitikkoihin. Merkittävin ero edelliseen osaan onkin siinä, että poliitikkojen ääni on nyt jätetty kokonaan pois.

Tämähän on paljon kiltimpi omalla tavallaan, tässä ei pornoilla eikä haastatella poliitikkoja. Olimme kyllä haastattelemassa, mutta poistettiin ne kelvottomina, niin sanoakseni. Ajattelin, että voisin tehdä vähän toisenlaisen version ja se on tämä. Matkalla sattuu sellaista, että ne eivät istu siihen lopulliseen filmiin.

Eroja löytyy myös suomalaisissa ihmisissä, vaikka Donner Perkele 2 – Kuvia Suomesta -näytöksen jälkeen vitsaileekin yleisölle, että suomalaiset ovat pysyneet 9000 vuotta samanlaisina. On kuitenkin huomattavaa, kuinka vapautuneesti haastatellut esiintyvät kameran edessä verrattuna ensimmäiseen osaan. Myös rahasta puhutaan suoremmin kuin ensimmäisessä Perkeleessä, jossa asiaa kainosteltiin ja josta jopa vaiettiin.

Suomi oli niin paljon köyhempi maa siihen aikaan. Maahan on ulkoisesti muuttunut ja toisaalta rikkaat ovat entisestään rikastuneet ja köyhät ovat suhteellisesti köyhtyneet.

Suomea ja maailmaa kahtia repivä äärioikeisto ja rasismi on jätetty uudessa elokuvassa ainoastaan välimerkiksi, johon jätetään sen suuremmin syventymättä. Siitä huolimatta elokuva on erittäin yhteiskunnallinen ja siinä äänensä saa kuuluviin myös Suomeen rantautunut pakolainen. Käsittelytavasta voi tulkita, ettei Donner jaksa huolestua äärioikeiston noususta.

Se nyt on vähän muotia. Jos menee sanomaan näille rasisteille, että se on muotia, niin nehän varmaan vihastuu, mutta sitähän sekin on. Ne ovat kopioineet vanhoja esimerkkejä, kuten natsitervehdykset… Eiväthän he ole itse näitä kokeneet, vaan kansainväliset sosiaaliset mediat levittävät kaikenlaista tällaista. Paitsi että sosiaaliset mediat levittävät hyviäkin asioita, niin myös huonoja. Siitä esimerkkinä ilmeisesti Venäjän erilaiset toimenpiteet länsimaisen demokratian tasapainottomaan tilaan saattamiseksi.

Donner ei paljoa säästele sanomisissaan ketään. Huomautan, että häneltä puuttuu suomalaiselle hyvin ominainen miellyttämisen tarve. Se näyttäytyy rehellisyytenä, joka yhdistää niin molempia Perkeleitä kuin myös hänen tähänastista uraansa.

No juu, olen kai päässyt siihen ikään, jolloin tämä miellyttämisen tarve on pienempi. Sen lisäksi kai minulle nyt on kehittynyt myös jonkinlaista itseironiaa – ja tästä esimerkkinä se, että aloitan tämän koko elokuvan tällä sydänleikkauksella. Ainakin yritän olla rehellinen.

Suomen ensimmäinen feministi

Suomalaista elokuvaa käydään katsomassa tiuhaan, mutta Donneria katsojaluvut eivät hämää. Hän huomautti keskustelutilaisuudessa yleisölle, että hänen elokuvansa ei kilpaile Pekka Puupään ja Tuntemattoman sotilaan kanssa. Suosiosta, hän täsmensi. Kuinka kotimainen elokuva voi?

No meillähän on sellaista kaupallista, niin sanotusti kansanomaista tuotantoa, joka on menestynyt aika hyvin. Minä en ole viitsinyt nähdä niitä filmejä, mutta numeroista päätellen ne menestyvät hyvin. Mutta kun tullaan elokuvaan, jossa on vähän enemmän substanssia, tyyppiä Aki Kaurismäki tai vastaavaa, niin niitähän on hyvin vähän.

Minähän tein elokuvan Armi elää! ja se saavutti määrätyn yleisön. Aika pienen tosin, se nyt on koko tilanne tällainen. Mutta kyllähän on tietysti ymmärrettävää ja hyväksyttävää, että tuollainen kansanomainen, niin sanottu roska menestyy. Aikoinaan oli puupäät ja muut rillumareit, ja nyt on sitä samaa – vähän toisella tavalla.

Oletko nähnyt yhtään hyvää kotimaista elokuvaa viime aikoina?

Kaurismäen Toivon tuolla puolen. En muista nähneeni muuta kotimaista elokuvaa joka olisi sen verran kiinnostava, mutta täytyy myöntää, etten muutamaa viimeisintä ole nähnyt. Ikitietä en ole nähnyt, sehän on kuulemma hyvä. Ja kai on pakko joskus vuoden aikana nähdä Tuntematon sotilas, mutta ei ole kiirettä.

Ei se ole kiinnostava. Pidin jo aikoinaan vähän koomisena, että kolmannen kerran, kuten olen itse sanonut, hävitään jatkosota. Kyllähän filmiaiheita löytyy, mutta tähänhän on suuri raha sitten tullut mukaan.

Viime aikojen hätkähdyttävä kohu kotimaisen elokuvan kulisseissa tapahtuvasta seksuaalisesta ahdistelusta on noussut suureksi puheenaiheeksi. Donner on kuitenkin pessimistinen, että kohu johtaisi sen suurempiin toimenpiteisiin.

Nythän on kuitenkin niin, jos puhutaan sukupuolten välisestä tasa-arvosta, niin ei se ole Suomessakaan toteutunut… Mutta paremmassa jamassa se kyllä on kuin vaikka Yhdysvalloissa.

Tästä muistuukin mieleeni, kuinka äitini on joskus maininnut Donnerin olleen, ei vain Suomen ensimmäinen sivari, mutta myös ensimmäinen feministi.

No ei. Ensimmäisiä, ehkä. Ainakin miehenä sellainen. Olen kauan puhunut tästä tasa-arvokysymyksestä ja se nyt vain on sillä tavalla, että kuuroille korville puhuu silloin, jos ei ole paljon valtaa. Ja minun valtani on hyvin pientä, se koostuu joskus jostakin vaikutusvallasta, mutta enemmän vaikutusvaltaa minulla oli itse asiassa kansanedustajana kuin nyt normaalikansalaisena. Sen lisäksi minua iskee vastaan tällainen ikärasismi, joka merkitsee sitä, että henkilö, joka on yli 80 vuotta, on liian vanha, häntä ei lasketa.

Oletko mielestäsi liian vanha?

En, olenhan edelleen hyvin aktiivinen. Mutta kyllähän minun täytyy tietysti tietää, olla tietoinen siitä, että jonain päivänä tulee seinä vastaan. Ja seinä on kuolema.

Ihmiset hieraisivat pari vuotta sitten silmiään, kun Aku Louhimiehen ilmoitettiin ohjaavan kolmannen filmatisoinnin Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta. Osa oli projektista innoissaan, toiset sanoivat, ettei uutta versiota tarvita. Nyt elokuva saa ensi-iltansa ja se on saanut ylistäviä ennakkoarvioita.

Elokuvan työryhmä haluaa painottaa, että tämä ei ole vain kolmas versio jo nähdystä elokuvasta. Louhimies huomauttaa, että Tuntematon sotilas on nähty myös kymmeniä kertoja teattereissa ja oopperassa. Väinö Linnan romaani on klassikko, joka avaa lukuisia mahdollisuuksia erilaisille tulkinnoille. Ensimmäisen kerran Louhimies luki kirjan armeijassa.

Ihan sattumalta. Maastopuvun housuihin piti tunkea jotain luettavaa ja vaihtoehtona oli Virsikirja tai Tuntematon sotilas, kun silloin oli tehty se taskupainos. En olisi sitä muuten lukenut.

Louhimies kertoo, ettei ole asian kanssa yksin. Suurin osa elokuvan ennakkoon nähneistä katsojista eivät kuulemma ole koskaan lukeneet kirjaa, saatikka nähneet siitä aiempia filmatisointeja. Ennen lehdistönäytöksiä pyydetään erikseen kohteliaasti, että arvosteluista jätettäisiin juonipaljastukset pois. Kuuluuko Tuntematon sotilas yleissivistykseen, vai onko yleissivistys rapautunut? Kuinka suomalaisten yleissivistys voi?

Mielestäni se voi tavallaan hyvin, koska olen myös sitä mieltä, ettei siihen välttämättä tarvitse kiinnittyä. Vaikka kirja on klassikko, niin ei se tarkoita, että sitä välttämättä luettaisiin. Ei meidän tarvinnut lukiossa lukea Tuntematonta sotilasta. Jos itsenäisyyspäivänä ei katso telkkaria, niin ei siinäkään sitä näe. Seitsemän prosenttia meistä on ruotsinkielisiä, hekään eivät lue tuollaista kirjaa koulussa. Ehkä meitä vanhemmilta tulee sellainen oletus, että kaikki nykyään tuntisivat tarinat, mutta näin ei suinkaan ole.

Aikansa epätasa-arvoa

Suurin haaste Louhimiehen uusimmassa elokuvassa liittyi rahoittamiseen. Kuukausia ennen elokuvan ensi-iltaa on ehditty parjata lukuisia erilaisia kauppojen hyllyille ilmestyneitä Tuntematon sotilas -tuotteita. Louhimies näkee, että eri sponsoreilla on eri tapoja tuoda esiin osallistumisensa elokuvan rahoittamiseen.

Kaikki ketkä ovat elokuvan nähneet huomaavat, ettei se ole siellä millään tavalla läsnä, elokuvassa ei ole mitään tuotesijoittelua. Eri sponsoreilla on eri tapa tuoda esiin, kuinka he ovat elokuvassa mukana. Elokuvien tekeminen Suomessa on kuitenkin kulttuuritoimintaa, eihän tämä voi olla bisnestä, kun meitä on vaan 5,5 miljoonaa. Näin isoa elokuvaa ei voisi tehdä, jos ei löytäisi yhteiskunnan tuen lisäksi muita sponsoreita, auttajia ja tukijoita

Näyttelijät valikoituivat elokuvaan suhteellisen helposti. Louhimies painottaa, että lähti hakemaan hyvää tiimiä, koska hahmojen on tuettava toisiaan. Hän kertoo olevansa etuoikeutettu saadessaan Suomen parhaat näyttelijät elokuvaansa.

Kuten tässä on usein käynyt ilmi, niin tarinassa on tietysti naisrooleja aika vähän. Mutta se oli sen ajan epätasa-arvoa, kun vain miehet joutuivat rintamalle. Ei sitä voinut valita. Ja tietysti elokuva kerrotaan jalkaväkimiehen perspektiivistä, kuten koko kirjakin, niin siinä on tällainen asetelma.

Ennen opintoja Taideteollisessa korkeakoulussa Louhimies opiskeli pari vuotta historiaa Helsingin yliopistossa. Historiallinen totuudenmukaisuus on hänelle tärkeimpiä elementtejä omissa elokuvissaan. Hän on kuullut jo nyt kiistelyä historian harrastajien keskuudessa, esimerkiksi elokuvassa nähtävistä tankolippaista.

Kyllä opinnot varmasti vaikuttivat sekä aikoinaan Käskyyn että tähän. Olen halunnut, että elokuva on historiallisesti tavallaan tosi. Minun olisi vaikea tehdä Quentin Tarantinon Kunniattomat paskiaiset -tyyppistä toisen maailmansodan kuvausta. Se ei ole ihan tarpeeksi sarjakuvaa, eikä kuitenkaan yhtään realistinen, niin minulle se on vaikea tyylilaji. Sinänsä minulla ole mitään sitä elokuvaa vastaan, mutta itse en tekisi. Halusimme, että kaikki historialliset asiat olisivat tässä oikein.

Aku ja Satumaa

Louhimies kertoo olevansa etuoikeutettu saadessaan tehdä unelmatyötään. Elokuvaunelmia on myös hänestä tänä syksynä julkaistun elämäkertakirjan nimi, jonka on kirjoittanut Satu Jaatinen. Unelmat ovat toteutuneet ohjaajan itsensä nähden siksi, että halu on yksinkertaisesti ollut niin suuri. Mukana on ollut myös runsaasti onnea. Kysymykseen miksi ohjaat, Louhimies ei löydä vain yhtä perustelua.

On varmasti monta syytä, miksi se on onnistunut. Olen tietysti halunnut sitä tosi paljon, yrittänyt pitkään ja ollut myös onnekas. Joku asia on loksahtanut paikalleen, ja kun olen päässyt tekemään yhden pitkän, niin sen jälkeen on helpompi päästä tekemään toinen.

Ja tietysti olen ollut tosi hyvien ihmisten ympäröimä. Vaikka elokuvaohjaaja näyttäytyy tässä vähän laivan kapteenina, niin kyllähän siinä on koko miehistö siinä ympärillä. Kaikkien panos on tärkeä. Sitten jos tuntuu, etten enää osaa tehdä elokuvia, niin sitten tehdään jotain muuta. Mutta tämä nyt on se, mitä yritän tehdä.

Unelmaprojekteja Louhimiehellä riittää, eikä hän välttämättä tahtoisi jättää klassikkojenkaan ohjaamista tähän. Ensin hän ajattelee mahdollisuuksia läheltä, mutta innostuu lopulta laajentamaan klassikkojen kirjoa Ruotsiin ja kauemmaksi.

Ihan todella mielelläni tekisin Kalevalan, se nyt on ihan varmasti sellainen. Myös Tove Janssonin Sommarboken (Kesäkirja) on sellainen, mikä kiinnostaa kovasti, jos nyt puhutaan suomalaisista klassikoista. Siitä seuraava olisi varmaan Ruotsin puolella, Astrid Lindgreniä olisi hieno tehdä. Tai joku vielä tekemätön Tolkien.

Kotimainen elokuva voi Louhimiehestä hyvin, joskaan sitä ei voi suoraan verrata eurooppalaiseen elokuvaan. Hän painottaa, ettei kotimainen elokuva ole bisnestä, vaan pikemmin kulttuuritoimintaa kuten muissakin pohjoismaissa.

Meillä kuitenkin aika monet suomalaiset katsojat ovat kiinnostuneita suomalaisesta elokuvasta, se on hyvä asia. On myös hyvä asia, että tehdään erilaisia elokuvia. Itse olen sitä mieltä, että Suomessa pitäisi panostaa nimenomaan lastenelokuviin, jotta ainakin ne olisivat omalla kielellä. Mutta muuten en osaa arvioida sitä, se on katsojan tehtävä.

Ovatko he kiinnostuneita suomalaisista elokuvista vai eivät, miten niitä kommentoidaan. Tietysti suomalaiset elokuvat kilpailevat kaikkien muiden elokuvien kanssa siitä, mikä ketäkin kiinnostaa. Tietysti on hyvin paljon kiinni myös mediasta, mistä kirjoitetaan, puhutaan ja keskustellaan. Se on osa sitä, että elokuva sitten löydetään.

Anteeksiantamaton kertoo Haagissa Bosnian sodan rikoksista tuomitun ja Suomessa asuvan Esad ”Zenga” Landzon tarinan. Voiko sotarikollinen saada anteeksiannon ja löytää sovituksen, jos hänet on tuomittu rikoksista ihmisyyttä vastaan? Esad Landzo ei ole löytänyt vastausta vuosien etsinnänkään jälkeen. Lars Feldballe-Petersenin ohjaama ja Ari Matikaisen tuottama elokuva Anteeksiantamaton kertoo Esadin viimeisestä yrityksestä saada vastaus.

Lars Feldballe-Petersen otti Ari Matikaiseen yhteyttä neljä vuotta sitten. Hän etsi tuottajaa elokuvaidealleen Bosnian sodasta tuomitusta sotarikollisesta, joka oli suorittanut tuomionsa loppuun Suomessa. Matikainen oli hieman hämmentynyt siitä, että Bosnian sodasta tuomittu sotarikollinen istuu suomalaisessa vankilassa. Mikä tämä elokuvaidea on, Matikainen kysyi.

Minä en vielä silloin tiennyt, että Haagissa tuomitut sotarikolliset sijoitetaan vankiloihin ympäri maailmaa sopimusten mukaan kuka mihinkin. On mielenkiintoista, mihin heidät laitetaan istumaan tuomioitaan. On aikamoinen ero, onko turkkilaisessa vai suomalaisessa vankilassa. Heidät sijoitetaan kiintiöiden mukaan. He eivät voi itse valita paikkaa, Ari Matikainen kertoo.

Feldballe-Petersen oli tutustunut Matikaisen töihin ja ajatellut, että Matikaista ei hirvitä lähteä tekemään elokuvaa.

Yleisesti ajatellaan, että dokumentin päähenkilö on ikään kuin ansainnut elokuvansa, sankaritarinan, kertomuksen selviämisestään. Halusimme, että tämä elokuva on ristiriitainen – miten pahantekijästä tekee elokuvan ilman, että hänestä tehdään väärinymmärretty nuori tai uhri. Hänhän kantoi vastuun teoistaan ja kärsi tuomionsa.

Feldballe-Petersen näytti vuosien aikana kuvaamaansa materiaalia Matikaiselle. Hän oli Haagin oikeudenkäyntien jälkeen lähettänyt sähköpostia monelle sotarikoksista tuomitulle. Esad Landzo oli ainoa, joka vastasi. Landzo sanoi, että hän teki väärin ja on syyllinen tekoihinsa. Muut tuomitut vastasivat vain, että he olivat sotilaita ja tekivät mitä pitikin, mitään keskustelunaihetta ei ole.

Voiko sotarikosta sovittaa?

Esad Landzo värvättiin 19-vuotiaana vanginvartijaksi Celebicin vankileirille Bosniaan vuonna 1992. Hän sai tekemistä toimettomaan elämäänsä ja paljon valtaa, jota tukivat vihapuheet ja muiden kannustus. Esad tuomittiin sotarikoksista Haagissa ja hän vietti vuosia suomalaisessa vankilassa. Hänen oma maansa, kansansa ja perheensä oli tuominnut hänet. Esad kuvitteli, että tuomion suorittaminen, asunto Helsingin esikaupunkialueella sekä töissä käyminen auttaisivat hänet kiinni takaisin elämään.

Aloimme tehdä elokuvaa ajatuksella, että voiko sotarikosta koskaan sovittaa. Pääseekö siitä takaisin tavalliseen elämään? Esad oli kärsinyt tuomionsa, ja pahin aika hänelle on ollut tuomion jälkeinen aika.

Esad toivoi, että hän pystyisi hyväksymään menneisyytensä. Hän vietti monta vuotta uskoen ja toivoen, mutta ei löytänyt kaipaamaansa rauhaa. Hänen tiensä johti umpikujaan. Jäljellä oli enää yksi vaihtoehto – palata takaisin rikospaikalle. Hän päätti etsiä anteeksiantoa niiltä, jotka hän petti ja joiden omaisia hän murhasi, mutta ennen kaikkea hänen oli etsittävä anteeksiantoa itseltään.

Anteeksiantamaton herättää kysymään, pitäisikö Esad Landzon kaltaisille rikollisille antaa anteeksi ja olemmeko me siihen valmiita?

Ohjaajan Lars Feldballe-Petersen muotoilee asian näin:

With this film, I have the opportunity to explore what happens when the person who crosses the line tries to return to society, into the community, normality. Not only do I follow this process from within the depths of a tormented mind, but a follow through until the other side where it is clear that the punishment, the mental work, and all good deeds in the word seem wasted because he still has not had the opportunity to give something back. Travelling back to meet the victims and those left behind, I finally approach an answer to the question of whether it is possible to lift the curse that war calls upon the executioners as well as the victims. Esad believes it; and with this film, I hope to prove him right.

Vaikea aihe

Anteeksiantamaton on avannut Matikaisen silmät monella tavalla.

Tämä on ollut hyvin opettavaista. Aiempien töiden vuoksi minulla oli maaperä tähän elokuvaan. Jossain vaiheessa kuitenkin tuntui, että eikö maailmassa ole muuta kuin sotaa ja sen henkisiä vaikutuksia. Puhuimme paljon ja kävimme tätä prosessia läpi, joten en ole menettänyt toivoani ihmiskuntaa kohtaan, Matikainen toteaa.

Kukaan ei ole sanonut, että tämä ei ole tärkeä aihe – avata pahantekijän maailmaa ja sielunmaisemaa, syitä, miten ihmisestä tulee pahantekijä. Mutta tämä koetaan myös vaikeaksi monessa maassa. Elokuvan kansainvälinen levitysyhtiö on hämmästynyt siitä, kun jotkut ihmisoikeusfestivaalit jakavat elokuvan aiheen keskittyen uhrien tarinoihin. En silti väheksy uhrien kokemuksia millään tavalla.

Saksassa elokuvan tekijöille sanottiin suoraan, että omaa likapyykkiä on ihan tarpeeksi, sitä ei haluta lisää eikä elokuvaa halua kukaan nähdä.

Vastasin, että olisiko helpompaa käsitellä Jugoslavian tapahtumien kautta omaa sotasyyllisyyttä, että asioissa päästään eteenpäin. Tämän tuotannon aikana olen ollut sitä mieltä, että meidän pitää pystyä katsomaan pahaa silmiin. Avata sitä, mikä tekee ihmisestä pahan, ja mikä siihen on johtanut.

Vuosikymmenestä toiseen syntyy nuorten miesten joukko, joka omaksuu tietyn ajatuksen tai ideologian ja tekee lyhyessä ajassa hirmutekoja, jotka tuhoavat myös heidän elämänsä. Siitä kaikki konfliktit aina alkavat – jakaudutaan kahtia: ”nuo ovat pahoja ja me hyviä, eikä meidän tarvitse keskustella noiden kanssa, koska ne on niitä ja me ollaan meitä.” Sitten roihahtaa. Suomessa roihahti samalla tavalla 1918. Nyt sadan vuoden jälkeen alamme vihdoin puhua sovituksesta, vuoden 1918 tapahtumista. Suomikin tarvitsee paljon sovitustyötä.

Hirmutekojen tapahtumapaikalla

Kuvaukset Bosniassa olivat hyvin erikoiset. Oli tärkeää ymmärtää maan kulttuuri ja miten kaikki toimii.

Kesti puolitoista vuotta ennen kuin löysimme uhreja ja heidän omaisiaan, jotka suostuivat elokuvaan. Melkein kaikki olivat sitä mieltä, että on järjetöntä tehdä tätä elokuvaa – varsinkin Esadista, ja tuoda hänet maahan. Meille sanottiin, että kukaan ei voi taata turvallisuuttamme jos tulemme Bosniaan.

Löysimme Bosniasta organisaation, joka toimii sovittelun ajatuksella. Se hoitaa sodan jälkeisiä traumoja. He ymmärsivät elokuvaamme ja alkoivat luottaa meihin. Syksyllä 2015 menimme Bosniaan kuvaamaan. Kuvasimme uhreja ja omaisia hirmutekojen tapahtumapaikalla, entisellä vankileirillä. Sotilaita ja poliiseja oli turvanamme, ja niinhän sen siellä piti ollakin. Kaikki sujui hyvin.

Sodan ja historian raadollisuus

Matilaisen mielessä on ollut sodan raadollisuus. Siinä ei ole koskaan voittajia. Kaikki tekevät toisilleen pahaa. Sota sattuu kaikkiin eikä siinä ole mitään järkeä. Vaikka olemme fiksuja, silti sodimme. Jostain syntyy aina se uusi sukupolvi, joka on unohtanut historian opetukset.

Entä Bosnian sodan seuraava sukupolvi?

Kun Anteeksiantamaton esitettiin Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla Helsingissä, esityksen jälkeen puheenvuoroa pyysi Bosniasta kotoisin oleva nuori nainen. Hän kysyi, mistä olimme saaneet historiatiedot, että bosnialaiset ovat muka kiduttaneet serbejä jollain leirillä. Hän oli todella hämmästynyt näkemästään. Hänelle ei ole koskaan kerrottu, että sitä on ollut Bosniassa.

Matikaisen mukaan historiaa kerrotaan siinä määrin kuin se on ”tarpeellista” ja miten se maan vallitsevaa tilannetta hyödyttää. Historia on myös poliittinen työkalu. Sitä on kaikkialla, myös meillä.

Olemassaolon ydin

Anteeksiantamattoman yksi viesti on, että puheyhteyttä ei pitäisi koskaan menettää.

Emme halunneet tehdä julistuksellista elokuvaa vaan annamme katsojien pohtia itse. Olisinko valmis antamaan anteeksi noin suuren mittakaavan asian? Se saa miettimään anteeksiantoa myös arjessa, jokaisena päivänä. Ja sitä, kuinka pienestä paha saa aina alkunsa.

Ari Matikainen kokee, että muuttuvassa maailmantilanteessa anteeksiannon kysymys on koko olemassaolomme ytimessä.

Eurooppaan saapuu ihmisiä traumoineen maailman eri kriisipesäkkeistä, mutta kuinka valmiita olemme heitä ongelmineen kohtaamaan ja löytämään oikeat tavat auttaa heitä eteenpäin? En väitä, että kaiken voi saada, tai edes pitää saada anteeksi, mutta toivon, että tämän tapaisilla projekteilla pystymme rakentamaan siltaa uhrien ja rikoksentekijöiden välille – kysymään edes nämä kysymykset ääneen – muuten pahan kierre ei katkea koskaan.

Matikainen toivoo, että elokuva herättää keskustelua. Siinä on monta tarttumapintaa.

Elokuva on ollut myös Esad Landzolle suuri matka ja henkinen ponnistus.

Hän pystyi luottamaan ihmisiin. Matka Bosniaan oli hänelle tärkeä. Hän on yrittänyt tehdä kaikkensa.

Esad haluaa puhua kokemuksistaan esimerkiksi nuorille rikoksentekijöille. Hän työskentelee tällä hetkellä siivoojana. Esad on elämän syrjässä kiinni.

Dokumenttielokuvan vaikuttavuustyöhankkeessa

Anteeksiantamaton on mukana AVEK:n, SES:n ja Kirkon mediasäätiön dokumenttielokuvan vaikuttavuustyöhankkeessa, jonka tavoitteena on kehittää dokumenttielokuvien yhteiskunnallista vaikuttavuustyötä, luoda eri toimijoiden välille verkostoja ja edistää yhteiskunnallista keskustelua dokumenttielokuvista, niiden aiheista ja teemoista. Elokuvan kampanjan valtakunnallisena tavoitteena on herättää keskustelua anteeksiannosta, sovituksesta ja niiden yhteydestä mielenterveyteen.

Ruohonjuuritasolla halutaan tavoittaa myös entiset ja nykyiset vangit, joiden yhteiskuntaan sopeutuminen on usein haasteellista. Kumppaneina Anteeksiantamaton-elokuvan vaikuttavuuskampanjassa ovat muun muassa Kriminaalihuollon tukisäätiö, Rikosseuraamuslaitos ja Kirkkohallitus.

Ensi keväänä menemme vankiloihin puhumaan sovituksesta. Katsomme elokuvan ja puhumme sen teemoista.

Anteeksiantamaton kilpaili Perugian Social Film Festivaalilla Italiassa ja se sai tuomariston kunniamaininnan, jonka ohjaaja Lars Feldballe-Petersen vastaanotti lokakuun alussa. Anteeksiantamaton on ollut virallisessa esityssarjassa myös Sarajevon elokuvafestivaalilla sekä Fact Award -kilpasarjassa Kööpenhaminan Dox-festivaalilla tänä vuonna.

Tämä kunniamaininta on meille elokuvantekijöille erityisen tärkeä. Tämän myötä saamme yhä paremmin elokuvamme kansainvälisille ihmisoikeuksia käsitteleville festivaaleille. Näin pystymme nostamaan elokuvamme teemoja yleiseen keskusteluun ja sitä kautta avaamaan myös pahantekijöiden maailmaa, jotta voimme ymmärtää myös näihin tekoihin johtavia syitä – seurauksien pohtimisen lisäksi, Ari Matikainen kommentoi.

Tokasikajuttu on jatkumoa Kovasikajutulle (2012), joka kertoi mainion tarinan Pertti Kurikan Nimipäivät -nimisen punk-orkesterin seikkailuista. Yhtye hajosi loppuvuodesta 2016, mutta hajoamista edeltäneisiin kolmeen vuoteen mahtui muun muassa UMK:n voitto ja Suomen Euroviisuedustus Wienissä.

Tokasikajutun ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaavat Jukka Kärkkäinen ja J-P Passi, jotka olivat tekemässä myös ensimmäistä osaa eeppiseen punk-saagaan. Kärkkäisen aiempia töitä ovat muun muassa Kansakunnan olohuone (2009) ja Näin unta elämästä (2014). J-P Passi on tunnettu ja ansioitunut ensisijaisesti kuvaajana. Hymyilevästä miehestä Passi pokkasi Jussi-palkinnon.

Vaikka Tokasikajutussa seurataan samoja henkilöitä kuin Kovasikajutussakin, ei se Kärkkäisen mukaan ole varsinainen jatko-osa, vaan pikemminkin toisenlainen elokuva samoista ihmisistä. Ensimmäisen elokuvan jälkeen Kärkkäinen siirtyi muiden projektien pariin, mutta jo keväällä 2012 Kovasikajutun valmistuttua Kärkkäinen puhui J-P Passin kanssa siitä, kuinka bändin jätkille tapahtui koko ajan jotakin, mikä pitäisi kuvata. Lisäksi Kärkkäinen huomasi, että hänellä on ikävä PKN:n (Pertti Kurin Nimipäivät) heppuja.

Loppuvuodesta 2013 olin ajelemassa toimistolleni, kun J-P Passi soitti ja kysyi, olinko kuullut, että yhtyeen kitaristi Pertti Kurikka harkitsee eläkkeelle jäämistä. Passi ehdotti, että alkaisimme jälleen kuvata. En epäröinyt hetkeäkään, ja joulukuussa olimme jo kuvaamassa PKN:n keikkaa Tavastialla.

Jatkoelokuvan myötä tulisi dokumentoitua yhtyeen elinkaari noususta suosion huipulle aina lopettamiseen saakka. Uuden elokuvan tekeminen alkoi rahoituksen osalta varmistua, kun selvisi, että PKN osallistuisi Uuden Musiikin Kilpailuun (UMK). Ulkomaiset rahoittajat innostuivat varsinkin PKN:n voitettua kisan ja varmistettua Suomen Euroviisuedustuksen monen Euroviisufanin kauhistukseksi.

Todellisuuden tallentamista

Dokumentteja on joka lähtöön, ja monet dokumenteiksi nimetyt tv-tuotannot – varsinkin historiasta ammentavat – ovat oikeastaan lähempänä käsikirjoitettua fiktiivistä draamaa kuin todellisuuden tallentamista totuuselokuvan eli cinéma véritén tai amerikkalaisen koulukunnan direct cineman hengessä.

Jukka Kärkkäisen mukaan Tokasikajuttu kallistuu enemmän todellisuuden tallentamisen puoleen. Vaikka kohtauksia ei etukäteen pystyisikään hirveästi suunnittelemaan tai ohjailemaan – varsinkin kun kyseessä on räjähdysaltis punk-poppoo, kuten PKN – on silti pohdittava etukäteen, mitä kannattaa filmata. On sanomattakin selvää, että paljon materiaalista jäi käyttämättä, PKN:lle kun tuppaa sattumaan ja tapahtumaan.

Kyllä se lähempänä on todellisuuden tallentamista sellaisena kuin se on, yritetään pysyä perässä, kun bändin miehille tapahtuu koko ajan kaikenlaista. Mitä voimme etukäteen suunnitella, on sellaista, kuten missä voimme kuvata tai mihin lähdemme mukaan. Jos esimerkiksi tiedämme, että Sami on muuttamassa, pyrimme olemaan paikalla, kun muutto tapahtuu.

Keikkareissuilla, UMK:ssa ja Euroviisuissa ollaan läsnä ja reagoidaan, kun jotakin tapahtuu. Hyvin vähän ohjaillaan mitään. Siinä mielessä kiitollisia päähenkilöitä tekijöille, että dokumentin tekeminen on vähän liiankin helppoa. Anteeksi, että sanon näin!

Ohjaajakaksikon työnjako kuvauksissa oli sellainen, että J-P Passi kuvasi ja Kärkkäinen äänitti aina, kun oma osaaminen siihen riitti. Esimerkiksi konserteissa elokuvan äänityksestä vastannut Antti Haikonen astui remmiin.

Dokumentaristin vaikutteet

Uran kannalta keskeisiä vaikutteita voi olla vaikeaa nimetä, elämmehän audiovisuaalisessa kulttuurissa kehdosta hautaan. Kärkkäinen kertoo keränneensä sarjakuvia, joiden maailmasta on tullut ohjaajan omin sanoin visuaalista halua. Hän kertoo, että ei aluksi tiennyt elokuvan olevan se taiteenlaji, joka häntä itseään kiinnostaa, sillä myös valokuvaus oli lähellä sydäntä.

Kärkkäinen kertoo, ettei ole nähnyt hirveän paljon bändidokumentteja eli ”rockumentteja”, vaikka Kovasikajutun aikoihin katsoikin niitä opiskelumielessä. Kärkkäinen ei sen kummemmin osaakaan sijoittaa Tokasikajuttua genren sisään.

Yksi bändidokumenttien merkkiteos on tehnyt Kärkkäiseen lähtemättömän vaikutuksen. Metallica: Some kind of Monster (2004) on poikkeuksellisen kipeän ja rehellisen oloinen kuvaus yhtyeestä ja sen neljästä jäsenestä, jotka eivät oikein enää tiedä, keitä he ovat ja miksi ovat samassa bändissä. Lakimiehet ja psykoanalyytikot kutsutaan kehiin, ja kaikki tallentuu kameralle. Lopputulos on hämmentävä ja voikin vain kuvitella, että muutamakin bändin jäsen on myöhemmin miettinyt, että pitikö tuo julkaista sellaisenaan.

Minusta se oli aika hieno elokuvana. Minulla oli ainakin sellainen tuntu, että vaikka et olisi ikinä pitänyt Metallicasta tai ollut heidän musiikissaan mukana, niin siltikin pystyisit saamaan siitä elokuvasta jotain. Aika rohkeasti näyttivät minkälaisia ihmisiä ja idiootteja ovat.

Tokasikajuttu sisältää kaikki klassisen bändidokumentin ainekset, jotka aikoinaan kiteytti jo Rob Reinerin elokuvaklassikko This is Spinal Tap (1984). Spinal Tap oli tietenkin fiktiota, mutta sellaisenakin lähempänä totuutta kuin moni niin sanottu dokumentti. Ja tottahan toki Spinal Tapin nerokas käsikirjoitus sisälsi paljon tosielämän sattumuksia, joita legendaarisille raskaan rockin yhtyeille oli tien päällä tapahtunut. Tokasikajutun koko asetelma itkuineen, nauruineen ja selkään puukotuksineen liikkuu klassisten rock-dokumenttien maastossa, lähin mieleen tuleva vertailukohta ja sielunkumppani on hevibändi Anvilista kertova inhimillinen ja koskettava Anvil: The Story of Anvil (2008).

Me lähdimme seuraamaan neljää erilaista ihmistä, joilla on tällainen bändi ja musiikki on osa heidän elämäänsä. Bändi on jonkinlainen lavaste, ihmiset ovat kuitenkin se, mikä kiinnostaa.

Puhuttaessa dokumenteista yleisellä tasolla Kärkkäinen mainitsee muutamia elokuvia, jotka tekivät häneen suuren vaikutuksen ensimmäistä omaa ohjaustyötä aloitellessa vuonna 2003. Sellaisia olivat muun muassa Pirjo Honkasalon Melancholian 3 huonetta (2004), Erkko Lyytisen Rajaseudun poikamiehet (2003) ja Werner Herzogin Grizzly Man (2005). Myös Norjasta kajahtava Knut Erik Jensenin mieskuorodokumentti Kiihkeät & Innokkaat on säväyttänyt Kärkkäistä.

Suurimmat esikuvat ja vaikuttajat elokuvan saralla ovat kuitenkin tulleet fiktioelokuvan puolelta niin tekijöiden kuin elokuvienkin osalta. Takeshi Kitano, Ulrich Seidel ja Roy Anderson, siinä Kärkkäisen kärki. Piilotajunnassa saattaa kuitenkin muhia myös 1980-luvun videovallankumouksen mukanaan tuoma erittelemätön ja luokittelematon, loputon nauha kohtauksia elokuvista, joita videoiden ennakkosensuuri ei ollut vielä päässyt turmelemaan.

Olen ollut ala-asteella, kun VHS ja Beta-video ja Video 2000 tulivat maailmaan mukaan ja taistelivat jonkin aikaa herruudesta. Aika paljon oli sellaisia B-luokan leffoja, joita tuli kavereiden kanssa vuokrattua tosi paljon.

Blade Runnerin jatko-osan kirvoittamana Kärkkäisen mieleen nousee muisto lapsuudesta, mikä voi tarjota osaselityksen sille, miksi Jukka Kärkkäinen päätyi ohjaamaan elokuvia. Kärkkäinen oli vielä ala-asteella, kun isoveli vuokrasi elokuvan kaveriensa kanssa. Vastuuntuntoinen isoveli ei antanut pikkuveljen katsoa elokuvaa, koska piti sitä liian raakana pikkuveljelle. Vaan kuinkas sitten kävikään?

Tuli yö, kello yhdeltä heräsin ja menin salaa katsomaan sen sitten olohuoneeseen ja itkin lopussa. Se oli jotenkin järkyttävän hieno kokemus niin pienelle pojalle.

Taiteellisessa dokumenttielokuvassa Maailman viimeinen kirjakauppa neljä maailmankirjallisuuden rakastajaa vie omat suuret suosikkiteoksensa maailman ääriin. Tarkoitus on pelastaa laatukirjallisuus viihteeltä ja teollisuuden termiiteiltä. Ohjaaja ja käsikirjoittaja, taiteilija Rax Rinnekangas tietää myös, minkä itselleen rakkaan kirjan veisi autiomaahan suojaan.

Kymmenen vuotta sitten olisin vienyt W.G. Sebaldin Austerlitzin. Nyt veisin Fernando Pessoan Levottomuuden kirjan. Esseistinen teos, jonka olen lukenut kolmeen kertaan alleviivaten. Se on kova teos. Se on niin ihmisen palasiksi pilkkova ja analysoiva, tutkiva ja pohtiva.

Maailman viimeisen kirjakaupan prosessi oli pitkä. Kaikki alkoi, kun Rinnekangas kuvasi Espanjassa ensimmäistä pitkää elokuvaansa Matka Edeniin vuonna 2009.

Loppukuvaukset olivat ohi ja kävelin tasangolle, ihan vain lepuuttaakseni ajatuksiani. Yhtäkkiä kahdenkymmenen metrin päästä edestäni pyyhälsi ohitseni luotijuna… En ollut noteerannut, että siinä on rautatie! Se oli hurja kokemus. Mielessäni välähti saman tien Francois Truffaut’n elokuva Fahrenheit 451. Elokuva, jossa kyseessä on kirjojen pelastaminen. En tiedä, miksi ajattelin elokuvaa.

Myöhemmin ymmärsin, että tämähän liittyy ajatteluun, älyyn, meidän kieleemme, kirjallisuuteen… Siitä se rakentui hiljalleen vuosien kuluessa, tämä absurdi tarina, että täytyy viedä kirjat autiomaahan turvaan. Sinne täytyy perustaa kirjasto – ei vaan mitä jos tehtäisiinkin sinne kirjakauppa, jonne oikeat kirjallisuuden rakastajat vaivautuvat niin kauas hankkimaan kirjoja.

Kaksi vuotta sitten suunnitelma alkoi saada muotoaan, kun Rinnekangas ideoi kaikkien aiempien elokuviensa säveltäneen ranskalaisen Pascal Gaignen kanssa. Yhdessä he päättivät, ettei elokuva voi olla fiktiota, mutta kehyksen on oltava uskomaton seikkailu. Kuvaajaksi hän pyysi Gaignen ehdotuksesta arvostetun, kuvauksen Spotlight-palkinnolla palkitun Gorka Gómez Andreun. Rinnekangas sai mukaan edellisissä elokuvissaan esiintyneitä henkilöitä, sekä uuden tuttavan.

Hannu-Pekka Björkmanin, Boris Koneczneyn ja Nacho Angulon tunsin, ja tiesin, että he ovat todella syväkirjallisuuden rakastajia. Boris on muuten näytellyt Berliner Ensemblessä, joka on Saksan kovin teatteri. Olin tutustunut myös Kaisa Kukkolaan ja hänhän on terävä kuin partaveitsi. Hän kääntää ranskasta suomeen ja halusin elokuvaan mukaan myös ranskan kielen. Halusin siihen saksan, ranskan, espanjan ja suomen.

Elokuvassa henkilöhahmot kommunikoivat keskenään omilla kielillään, vaikka eivät todellisessa elämässä ymmärrä toistensa kieltä. Tästä luovasta ratkaisusta huolimatta Rinnekangas muistuttaa Maailman viimeisen kirjakaupan olevan dokumentti, sillä tekstisisältö on faktaa. Kaikki on käsikirjoitettu elokuvassa esiintyvien henkilöiden aitojen keskustelujen pohjalta.

Kävimme roolihenkilöiden kanssa kuvauspaikoilla puoli vuotta ennen kuvauksia. Vietimme useita päiviä siellä, liikuimme tietyissä kohteissa keskustellen näistä teemoista ja meillä oli hyvin yhteneväinen käsitys. Sanoin, että nyt kirjoitan tämän ja annan teille, voitte korjata tai täydentää tai poistaa, koska te olette kuitenkin todellisina henkilöinä ikään kuin tässä. Kukaan ei halunnut muuttaa mitään.

Ensimmäisellä reissulla Kaisa ja Nacho kommunikoivat ranskaksi, H-P ja minä suomeksi, minä ja Nacho espanjaksi, Nacho ja H-P englanniksi, Boris ja Nacho englanniksi ja Boris ja H-P saksaksi ja englanniksi. Kääntäjiä ei ollut mukana.

La culture de la violence inquiéte

Rinnekangas kummastelee nykyajan väkivallan suoranaista ihannointia. Kaikki taide elokuvista kirjallisuuteen tuntuu pyörivän väkivallan ympärillä. Rinnekankaan mukaan väkivallalla ikään kuin stimuloidaan ja haetaan helpotusta omaan ikävystyneisyyteensä, paineisiinsa ja turhautumisiinsa – luetaan siis jännityksen muodossa kuinka hirvittävää fiktiivisten ihmisten elämä on.

Sellaista eurooppalaista elokuvaa, jota tehtiin 1960- ja 1970-luvulla, olisi aika vaikea saada tuotantoon tänä päivänä. Sellaisia eksitentialistisia, väkivallan ulkopuolella käsiteltäviä asioita. Kun mainitsit ennen haastattelua tuon Stieg Larssonin, niin ranskalainen kirjakustantajani sanoi, että me täällä Keski-Euroopassa luemme mielellämme pohjoismaisia dekkareita, koska meistä on kiva kokea kuinka huonosti teillä siellä nukkekodissa menee! Aiemmin on ollut sellainen käsitys, että tämä Skandinavia on jonkinlainen paratiisi, jossa ei ole mitään ongelmia. Sitten Larssonin Millenium-trilogia syöksi esiin kaiken maailman seksuaaliperversiot ja psyyken rappiot ja kaiken korruption ja talouspetokset yhdessä laakissa. Sen lukeminen oli niin uutta Keski-Euroopassa.

Maailman viimeisen kirjakaupan avaavimpia pohdintoja onkin se, että Lähi-idän sotaisissa maissa luetaan filosofiaa. Meidän lintukodossamme luetaan väkivaltakirjallisuutta, mutta tänne sotamaista saapuvat maahanmuuttajat ja pakolaiset tuskin kaipaavat hyllyihinsä uusinta rikosromaania.

Jollain lailla kaikkien meidän elävien ihmisten tässä viihteen ja rikoskirjallisuuden kultamaissa, siis läntisessä kulttuurissa, pitäisi joutua henkilökohtaisesti kuoleman tai väkivallan uhan alaiseksi. Se ravistelisi meitä ihmeellisellä tavalla, herättäisi tajuamaan, miltä se tuntuu. Olen itse ollut useasti tällaisessa tilanteessa, autopommi-iskusta selvisin Espanjassa ja olin Kosovossa sodan loppuaikana.

Viimeksi vuosi sitten juoksin Helsingissä yhtä tappajaa keskiyöllä pakoon 400 metriä. Jotakin hullua, joka tuli vastaan ja päätti tappaa. Selvisin, kun ymmärsin kääntyä Mannerheimintien suuntaan ja alkoi tulla riittävästi ihmisiä vastaan. Hän juoksi täydessä tarkoituksessa perässä. Tuntematon ihminen halusi vahingoittaa tuiki tuntematonta ihmistä. Siis nämä ovat esimerkkejä, jotka vaikuttavat sillä tavalla, että pysähtyy miettimään, mistä tämä kaikki koostuu, mitä me luemme, mitä me katsomme ja millä me täytämme oman tunne-elämämme traumaattisimmat tilanteet.

En borde extremo de la

Mitä meidän sitten pitäisi lukea? Antaako Nobelin kirjallisuuspalkinto osviittaa siihen, mihin kannattaa tarttua? Ainakaan viime vuonna palkittua Bob Dylania Rinnekangas pitää hutina, koska hän ei laske laululyriikkaa runoudeksi. Tänä vuonna palkittu britti Kazuo Ishiguro toi Nobelin kirjallisuuspalkinnon varsinaisen filosofian takaisin, mutta Rinnekangas ei ole ehtinyt ainakaan vielä tutustua kirjailijaan. Hän ajattelee, että kirja tulee kun on tullakseen.

Kirjat tulevat luojan antamina, ne tietyt kirjat. Silloin kun et ole kuluttaja vaan kirjallisuuden rakastaja, ne jostain syystä annetaan, jotta kasvat ihmisenä – ja jotta kehityt, ne täytyy lukea. Ei pidä kuitenkaan pakottaa.

Kaikkeen ei voi kukaan revetä ja kirjoilla on oma aikansa ja hetkensä. Olen huono kirjallisuuden kuluttaja, olen pikemmin kirjallisuuden hidastelija. Esimerkiksi Pessoan Levottomuuden kirjan luin tosiaan kolmeen kertaan. Sitä ennen luin Kalle Holmbergin komennosta, ennen hänen kuolemaansa, Fjodor Dostojevskin Karamazovin veljekset. Hän patisti minut Valamon retriittiin lukemaan kirjaa kahdeksi viikoksi. Luin sen kahdessa viikossa kolmesti, alleviivaten. Siis tuhat sivua, yötä päivää. Olin seota. Minulla on taipumus mennä niin syvälle ja tuo oli todellinen nopeusennätys, mutta jos en ole tuollaisessa paikassa niin teoksen läpikäymiseen menee kuukausia.

Rinnekangas ei jää lepäämään laakereilleen. Helmikuussa häneltä julkaistaan 400-sivuinen romaani Leo Trotskin ajastin, jossa Rinnekangas lupaa käsitellä uudella tavalla omasta mielestään 1900-luvun alkupuolen väärinkohdelluinta suurpoliittista henkilöä. Haastattelun jälkeen hän palaa työhuoneelleen, jossa tehdään parhaillaan englanninkielisiä käännöksiä hänen edellisiin elokuviinsa.

Yhtä aikaa Maailman viimeisen kirjakaupan Espanjan ensi-illan kanssa Madridissa julkaistaan marraskuun 8. päivä minun ja säveltäjä Pascalin yhteinen kuuden elokuvan retrospektiivi-boksi. Kaikki elokuvani, Matka Edeniin, Veden peili, Luciferin viimeinen elämä, Theon talo, Ympyrät ja kivet ja Maailman viimeinen kirjakauppa tulevat nyt kansainväliseen levitykseen. Boksissa on kuusi elokuvalevyä, neljä cd-soundtrackia ja kirja. Levittäjä on Quartet Records, joka on espanjalainen elokuvamusiikin kustantaja ja yksi maailmanlaajuisesti johtavimpia: heillä on 250 soundtrack-nimikettä aina alkaen Nino Rotasta, Ennio Morriconesta ja Henri Mancinista. Tämä on ensimmäinen kokoelma, jonka he tekevät. Olen hyvin iloinen tästä julkaisusta, koska nämä ovat niin äärilaidan elokuvia.

Marja Pyykön ohjaama Yösyöttö perustuu Eve Hietamiehen kirjaan, josta Pyykkö yhdessä Marko Leinon kanssa työsti käsikirjoituksen. Kirjan sovittaminen elokuvan raameihin ei aina ole maailman yksinkertaisin juttu, ei varsinkaan jos kirjailija varjelee mustasukkaisesti teostaan. Marja Pyyköllä on kuitenkin jo aiempaa kokemusta kirja-adaptaation tekemisestä Kekkonen tulee! (2013) -elokuvan tiimoilta.

Pyyköllä oli ollut puhetta tuotantoyhtiö Solar Filmsin kanssa komediasta, ja hän ehdotti elokuvan tekemistä Eve Hietamiehen Yösyöttö-kirjasta. Solarilla luettiin kirja ja innostuttiin viemään projektia eteenpäin. Asiaa auttoi myös kirjan aiemmin saama suosio lukijoiden keskuudessa.

Alkujaan Pyykkö kiinnostui Hietamiehen kirjan filmaamisesta, koska löysi tekstistä itselleen ominaisen rytmin. Pyykön mukaan kirjan adaptoiminen elokuvan kielelle voi osoittautua raskaaksi ja väkivaltaiseksikin prosessiksi, kun tekstiä joudutaan karsimaan ja muokkaamaan kovalla kädellä. Oman rytmin löytäminen kirjasta tekee prosessista lempeämmän.

Monet kirjan tilanteista olivat kohtausmaisia jo luonnostaan, Pyykkö luonnehtii.

Pyykkö ja toinen käsikirjoittaja Leino lukivat molemmat tahollaan kirjan ja pallottelivat ideoita toinen toisilleen miettien, mitkä ovat kirjan ydinkohtauksia ja mitkä ydinhenkilöitä. Eve Hietamies osoittautui helpoksi yhteistyökumppaniksi. Lopullisen käsikirjoitusversion teki Pyykkö itse.

Hietamiehen kanssa teimme yhteistyötä, näytin hänelle käsikirjoitusversioita ja hän kommentoi niitä tosi kiltisti, ei ollut mitään tosi murhaavia arvioita.

Samaistumisen kokemuksia

Marja Pyyköllä on itsellään kaksi lasta, ja hän kertoo voineensa ammentaa elokuvaan myös omista kokemuksistaan. Elokuvan päähenkilön Antti Pasasen hahmosta löytyi Pyykön mukaan samaistumispintaa myös äitinä. Ohjaamista helpotti kun tiesi, mistä puhutaan.

Pyykön mielestä koko äitiysmyytti on paljolti miesten luomaa. Nainen on hänen mukaansa yhtä pihalla kuin mieskin, kun pieni nyytti tulee syliin. Vaikka avuttomuuden kokemukset koskisivatkin yhtä lailla molempia sukupuolia, miesten voi olla vaikeampaa pyytää apua ja ohjeita, sillä omillaan on pärjättävä -asenne kuuluu miehiseen eetokseen. Avun pyytäminen ja tarjoaminen nousevatkin yhdeksi elokuvan teemoista.

Naiset uskaltavat perheeseen liittyvissä asioissa pyytää apua ehkä helpommin. Selviytyminen voi liittyä toisen tyyppisiin tilanteisiin. Yksi asia, johon tartuin tässä elokuvassa, on avun pyytäminen. Omat odotukset ja yhteiskunnan odotukset törmäävät aika usein siihen, etten osaakaan ja tarvitsen muita ihmisiä.

Näyttelijyydestä ja unelmista

Yösyöttö-elokuvan näyttelijät olivat Marja Pyykölle suurimmaksi osaksi jo entuudestaan tuttuja, mutta hän kertoo valitsevansa näyttelijät yleensä aina koekuvausten kautta. Valmiiksi mietittynä ei ollut kuin elokuvassa naapurin Annaa esittävä Marianne Annala, joka sattuu olemaan ohjaajan naapuri. Pyykkö kertoo yrittävänsä pitää näyttelijät pois mielestään vielä käsikirjoitusvaiheessa, jotta roolihahmo voisi kehittyä ikään kuin vapaana.

Kun käsis on valmis, alkaa uusi työvaihe näyttelijöiden kanssa.

Elokuvien pariin Marja Pyykön toi alun alkaen murskaantunut unelma näyttelijän ammatista. Kun teatterikoulun ovet eivät lukuisista yrityksistä huolimatta avautuneet, piti keksiä jotakin muuta. Pyykkö kertoo tehneensä avustavia töitä elokuvaprojekteissa rahoittaakseen unelmaansa näyttelijyydestä. Kun hän sitten haki elokuvakouluun, tuntuikin kaikki pääsykokeissa luontevalta ja helpolta. Koulussa Marja Pyykkö oivalsi tehneensä hommia alalla jo kymmenisen vuotta. Kokemus osoittautui tuiki tärkeäksi tulevan ammatin kannalta.

Kokemus on yksi ammattitaitoni vahvimpia perustuksia, olen tutustunut siihen kauhuun monta kertaa, ja se tuntuu hienolta jutulta nyt.

Pyykkö katsoo itse paljon draamaa, viimeisin vaikutuksen tehnyt elokuva oli Manchester by the Sea. Hän kertoo nauttivansa elokuvallisista kikkailuistakin, mutta hakevansa leffakokemukselta kuitenkin tunteita ja tarinaa, sitä että elokuvan maailma on luotu niin, että näyttelijän on helppo luoda hahmo, jota esittää.

Vaikutun elokuvista paljon, ja varastankin kaikkialta, jos vain löytyy mitään mahdollisuuksia. Tämän elokuvan kohdalla katsoin Chaplinin poikaa (The Kid, 1921) tuhat miljoonaa kertaa!

Elokuviin avoimesti suhtautuvalta Pyyköltä ainoastaan kauhuelokuvan ohjaaminen ei välttämättä luonnistuisi, sillä hän kertoo pelkäävänsä niin, ettei uskalla katsoa kauhua. Toisaalta efekteistä pitävänä ohjaajana Pyyköstä olisi hauska tehdä esimerkiksi toimintaa.

Tykkään takaa-ajoista, nyrkkitappeluista ja räjähdyksistä, kaikkia näitä olen saanut tehdä aivan liian vähän. Kauhussahan olisi kaikkea tällaista tarjolla, mutta olisi vaikea tehdä, jos koko ajan pelottaisi. Pitkään ajattelin myös, että komediakin olisi väärä laji, sillä en ole kovin hauska, minua naurattavat aivan kummalliset asiat, mutta ehkä se on vain aiheesta kiinni.

Arto Koskinen oli 3. syyskuuta 2013 lähdössä aamulla töihin, kun hän avasi radion ja kuuli uutisen. Nokia myy koko matkapuhelinteollisuutensa Microsoftille.

Muistan kuinka tunsin kummallisen helpotuksen tunteen: ”Viimeinkin se on ohi.” Ymmärsin silloin, että olin alitajuisesti monien muiden suomalaisten kanssa myötäelänyt kansallisen matkapuhelinteollisuutemme ja ylpeydenaiheemme kuolonkouristuksia toivoen joka päivä, että taakse jäänyt menestys palaisi, Arto Koskinen kertoo.

Ajattelin heti, että tässä on suuri tarina, johon pitäisi tarttua ja tehdä elokuva. Tämän elokuvan suunnittelu alkoi tuona syksynä, aloin tehdä käsikirjoitusta seuraavana vuonna ja kuvaukset alkoivat 2015.

Nokia Mobile – Matkapuhelimen tarina on elokuva ainutlaatuisista innovaatioista, joista tuli jokaisen suomalaisen menestystarina. Arto Koskisen elokuva kertoo suomalaisen mobiilibisneksen räjähdysmäisestä noususta ja nopeasta tuhosta. Tarinan kertovat kännykkäteollisuuden pioneerit, suomalaiset perusinsinöörit ja keskitason johtajat, jotka kokivat Nokian ylä- ja alamäet vahvasti myös omassa elämässään.

Matkapuhelinteollisuus ja erityisesti Nokia Oy Ltd olivat 1980-luvun suuri suomalainen ihme. Mahtavimmillaan Nokia hallitsi lähes 40 % maailman matkapuhelinmarkkinoista. Kevyesti Suomen valtion vuosibudjetin ylittänyt puhelinteollisuus muokkasi koko maamme ja kansalaistemme identiteettiä aiheuttaen pahimmillaan kansallisen hybriksen, jossa oltiin valmiita muokkaamaan koulujärjestelmäkin palvelemaan yhden yhtiön tarpeita.

Tuon hybriksen palautti maan pinnalle Applen iPhone. Yksi ainoa, innovatiivinen ja uudenlainen, puhelinlaite pisti peruuttamattomasti sekaisin mahtavaksi paisuneen yhtiön, joka ei kyennyt reagoimaan muuttuneeseen markkinatilanteeseen.

Syksyllä 2013 Nokia myytiin Microsoftille 5,3 miljardin euron hinnasta ja vuoteen 2015 Microsoftin lakkautettua matkapuhelinyksiköitään on kyseinen teollisuuden ala Suomessa kutistunut seitsemässä vuodessa murto-osaan huippuvuosista. Mitä oli tapahtunut? Ainoa asia mikä oli jäänyt jäljelle, oli huikea tarina ja tuolloin tajusin, että minun täytyy tehdä elokuva aiheesta.

Herkkä ja vaiettu aihe

Koskinen kertoo tehneensä paljon taustatyötä ja miettineensä dokumentin rajausta.

Mietin, kuinka rajaan aiheen ja mihin keskityn – mikä on oleellista? Halusin etsiä ihmisiä Nokia Mobilen innovaatioiden takana. Tuoda esiin keitä he ovat.

Koskisen pyrkimyksenä oli tuoda kameran eteen kasvoja, joita suuri yleisö ei ole aiemmin nähnyt matkapuhelinsaagan yhteydessä. Nokian tarinaa ovat tähän saakka julkisuudessa kertoneet lähinnä korkeimmat johtajat, mutta yksittäisellä rivi-insinöörilläkin on tarinansa kerrottavana. Koskisella oli tietyt teemat käsiteltäviksi, esimerkiksi kommunikaattorin kehittäminen ja se, mistä kaikki alkoi.

Se oli tarinoiden metsästämistä.

Ihmiset paljastivat tunteitaan. Tämä aihe on hirveän sensitiivinen, jopa traumaattinen.

Puheeksi tuli myös Nokian entisen johtajana Kari Kairamon itsemurha. On jäänyt arvoitukseksi miksi Kairamo päätyi ratkaisuunsa.

Kari Kairamo oli Nokian toimitusjohtaja vuodesta 1974 ja pääjohtaja 1977–1988. Kairamon aikana Nokia Mobile kasvoi ja muuttui ennätystahtia. Yhtiö laajeni Euroopassa ja panosti huipputekniikkaan. Kairamo loi yhtiöön aivan uudenlaisen yrityskulttuurin ja pohjan sille, mitä se 2000-luvun alussa oli. Kairamo teki itsemurhan joulukuussa 1988. Hän kuoli lauantai-iltana, mutta Nokia tiedotti asiasta vasta maanantaina puoliltapäivin.

Halusin löytää sen, miltä asiat tuntuivat. Se oli mielenkiintoista.

Koskinen hämmästyi yhä enemmän Nokia Mobilen innovatiivisuudesta ja me-hengestä. Hype sen ympärillä on ollut todella valtava.

Innovaattorin idea

Oululainen Johannes Väänänen tarjosi kehittämäänsä kosketusnäytöllistä myDevice-puhelinta Nokia Mobilelle vuosina 2002 ja 2003, mutta Nokia ei kiinnostunut. ”Ison yrityksen johdossa on hyvin inhimillistä tyrmätä ulkoa tulevat yhden innovaattorin ideat, kun yrityksessä on tuhansien insinöörien tuotekehitysvoimaa,” Johannes Väänänen sanoo dokumentissa.

Tuohon aikaan Väänäsen edustamassa myOrigossa tajuttiin, ettei heidän pienen yhtiönsä resurssit riitä viemään laitetta markkinoille. He alkoivat etsiä isompaa kumppania ja aloittivat Nokiasta.

Se kertoo paljon siitä, miten it-maailmassa isot kohtelevat pieniä, Arto Koskinen toteaa.

Monen tekijän summa

Nokia Mobilen kasvu maailmanlaajuiseksi teki sen toiminnan hallitsemisesta haasteellista. Johtajat eivät enää kuunnelleet asiakkaiden tarpeita. Luovuus ja ilo alkoivat kadota.

9.1.2007 Applen iPhone pysäytti Nokia Mobilen vauhdin ja kosketusnäytölliset älypuhelimet laittoivat yhtiön sekaisin.

Olen tavannut paljon ihmisiä, joista on välittynyt valtava sitoutuminen, osaaminen, usko yhtiöön ja yhteiseen tekemiseen. Myös heidän keskuudessaan päällimmäinen tunne on ollut tyrmistys siitä, kuinka kaikki lopulta päättyi.

Nokian hiipuessa monen elämä muuttui. Oulun ja Salon toimipisteet suljettiin, Salo autioitui. Moni päätyi työttömäksi, moni vaihtoi alaa, mutta moni myös löysi uutta innovatiivisuutta.

Arto Koskisen mukaan monet tekijät aiheuttivat Nokia Mobilen kaatumisen ja myynnin Microsoftille.

Se ei ollut pelkästään iPhone syytä, vaan tulos oli väärien valintojen sarjasta, joka Nokia Mobilessa tehtiin. Kaikki se mihin reagoitiin ja mihin ei reagoitu. Jalkapallotermein: pitäisi pelata omaa peliä ja uskoa siihen. Nokialla on ollut siihen mahdollisuudet. Mutta siellä tapahtui jotain sellaista, joka ei näy. Se oli monien yksittäisten ratkaisujen summa. Kun yritys on paisunut valtavaksi ja sitä joudutaan pienentämään, silloin koko prosessi pitäisi saada haltuun. Mitä nyt teemme? Mihin me itse uskomme?

Toivon, että dokumentti saa katsojat pohtimaan, mistä innovatiivisuus syntyy, milloin ihmiset ovat luovimmillaan, mistä he nauttivat ja millaisissa fiiliksissä se kaikki menetettiin.

Nokian tarina ei päättynyt, vaan se on tänään yksi kannattavimmista yrityksistä. Se on ollut mukana elokuvassa antamalla käyttöön arkistomateriaalia ja mainosvideoita.

”Pitäisi pöyhiä kunnolla”

Tekoprosessin aikana Koskinen törmäsi sanapariin ”kansallinen trauma”. Siksi hän on pyrkinyt löytämään aiheeseen kulman, joka käsittelee tuota traumaa.

Tämä on myös aihe, jota ei voi tehdä oikein, sillä monilla on tähän vahva tunneside. Aiheesta riittää ammennettavaa, toivottavasti sitä käsitellään jatkossakin. Materiaalia ja hyviä tarinoita jäi yli.

Tätä pitäisi pöyhiä kunnolla. Eräs Nokian entinen työntekijä sanoi minulle: ”Toivottavasti pääsemme eroon tästä kansallisesta traumasta.”

Olisi hienoa jos Nokia Mobilen hypen saisi takaisin. Se riippuu yrityksestä, johtajista, ihmisistä, Arto Koskinen sanoo.

Dokumentteja, opetusta, väitöskirja

Arto Koskinen on tehnyt lukuisia dokumentti- ja tv-elokuvia. Hänen esikoispitkä fiktioelokuvansa Kahlekuningas sai ensi-iltansa 2002. Se valittiin muun muassa Berliinin elokuvajuhlien kilpasarjaan lastenelokuvien kategoriassa, se sai myös Jussi-pailntoja. Durangon elokuvajuhlilla elokuva voitti palkinnon parhaasta esikoisohjauksesta.

Vuodesta 2003 Koskinen on opettanut käsikirjoitusta ja ohjausta Tampereen ammattikorkeakoulun elokuva- ja tv-linjalla. Työn alla on myös elokuvapedagogiikkaan liittyvä väitöskirja Aalto-yliopistossa.

Vuonna 2013 valmistui dokumentti Kuningas Litmanen ja seuraavana vuonna dokumenttielokuva Epävirallinen linja Suomen vähemmän tunnetusta roolista Viron itsenäistymisprosessissa.

Yksi kotimainen elokuvaprojekti on viime vuosina aiheuttanut suurta kuhinaa sosiaalisessa mediassa. Ensimmäisenä suomalaisena supersankarielokuvana esitelty Rendel on kerännyt Facebookiin lähes 80 000 tykkäystä. Vertailun vuoksi Rare Exportsilla on puolet vähemmän ja Napapiirin sankareilla alle 12 000 tykkäystä.

Rendel on kartuttanut myös kansainvälistä ihailijakuntaa. Näkemäni pressinäytöksen jälkeen espanjalainen toimittaja keräsi työryhmältä nimikirjoituksia ja sanoi olevansa varmasti ensimmäinen espanjalainen. Rendel on julkaistu myös Helena Variksen kirjoittamana tarinallisena kirjana.

Kirjaoikeudet myytiin melkein saman tien Saksaan. Hakevat siellä sille sellaista kulttikirjan statusta, eli voi olla, että on tulossa jopa kirjasarjakin.

Kirja menee Rendelin luojan ja ohjaajan Jesse Haajan mukaan hieman syvemmälle supersankarin maailmaan pureutuen enemmän Rendelinä nähtävän Rämön (Kristofer Gummerus) ja pahis Rotikan (Rami Rusinen) kasvamiseen. Kyseessä ei siis ole suoraviivainen tarina sankarista, sillä myös kolikon kääntöpuoli on otettu mukaan.

Tietyllä tavallahan tämä on Rotikan elokuva, jossa Rendel on sivuhahmo.

Harva tietää, mutta hahmona Rendel on syntynyt jo noin 20 vuotta sitten. Haaja kehitteli hahmon jo kouluaikana, ennen rippileiriä. Onko hahmo muuttunut niin pitkässä ajassa? Oliko elokuvassa nähtävästä tarinasta mitään vielä silloin olemassa?

Oli, siinä oli pikkasen tätä samaa. Sen aikaisella Rendelillä oli kuitenkin jo menetys, mutta se ei ollut isä. Hahmoa sinänsä muutettiin aika paljon, kun vuonna 2014 lähdin viemään projektia eteenpäin. Otin aika paljon omia pelkotiloja mukaan. Mitä hänen pitää menettää, että hänelle voi oikeuttaa ne asiat, mitä hän tekee? Oli aika itsestään selvää, mikä itselle on pahinta, mitä voi tapahtua. Niin juuri käy tässä elokuvassa.

Ja totta kai Rendel piti muuttaa myös visuaalisesti trikoosankarista uskottavaksi suomalaiseksi kostajaksi.

Pekka tulee mukaan

Yksi elokuvan suurimmista vastavoimista on lääkeyhtiö. Onko lääkeyhtiön tarinalinjan tarkoitus olla poliittinen kannanotto?

Minulla oli se idea, että halusin ottaa jonkun ison yhtiön tähän mukaan. Idea lääkeyhtiöstä taisi tulla silloin Pekka Lehtosaarelta… Mutta minulle se ei ollut mikään must-juttu. Halusimme pikkaisen ottaa kantaa poliittisesti, ihan vähän napsauttaa, mutta ei haluttu kantaaottavaa elokuvaa.

Pekka Lehtosaaren panosta Rendeliin ei sovi vähätellä. Haaja huomauttaa, että Lehtosaari toi elokuvaan käsittämättömän paljon. Elokuva olisi hyvin erilainen ilman häntä.

Jos lähdetään ensin siitä, että minun tarinani oli ihan oikeasti tämmöinen putkitarina, miehelle tapahtuu jotain, se saa puvun ja se lähtee kostoretkelle. Sitten Miika J. Norvanto, Timo Puustinen ja minä laajensimme tarinaa, loimme maailmaa siihen. Lopulta Pekka tuli ja veti ne palaset kohdilleen ja lähti rakentamaan sitä. Että hei, tänne voidaankin tulla tätä kautta ja mennä näin ja käännetääs näitä näin… Pekka antoi siihen elokuvaan sen. En olisi ikinä pystynyt kuvittelemaan omassa päässäni sitä näin pitkälle.

Haaja muistuttaa, että Lehtosaarella jos kenellä on draaman tajua. Onhan hän käsikirjoittanut Suomen menestyneimpiä elokuvia ja ollut vastuussa animaatioiden millin tarkoista dubbauksista. Haastattelusta saakin kuvan, että Lehtosaari on toiminut eräänlaisena mentorina tai kummisetänä Haajalle ja Rendelin koko produktiolle. Vielä leikkauspöydälläkin Lehtosaari tivasi tarkkoja perusteluja Haajan ratkaisuille.

Kyllä toimittiin tosi tiiviisti tuotannonkin aikana, kun minulla oli kuitenkin esikoisohjaus ja välillä sormi suussa. Kyllä siinä otimme Pekan kanssa puhelinpalavereja, että voinko nyt tehdä tässä näin, kun mielestäni tämä nyt tuntuisi tässä paremmalta tehdä näin. Pekka osasi heti kertoa, että jos teet tässä näin, niin muista sitten, että tuolla tapahtuu eritavalla. Tämä oli minulle ehkä se haastavin osuus, tajuta, että jos muutan tässä jotakin, niin sitten koko ketju muuttuu loppua kohden jollain tavalla.

Kannattiko?

Haaja myöntää, ettei Rendel ollut mitään ruusuilla tanssimista. Tie oli kivinen ja täynnä riskejä. Riskejä, jotka vaaransivat paljon. Hän myöntää, ettei aio tällä tavalla enää tehdä elokuvia.

Kyllä tässä elokuvassa ihan kirjaimellisesti yksi ihmiselämä on. Siinä on kiinni kaikki. Isot riskit joita rahoitettiin ja tuettiin riskeillä, joiden päälle otettiin lisää riskejä. En usko, että kukaan tähän projektiin osallistuneista pystyisi enempään, henkilökohtaisestikin pistin oman elämäni niin pantiksi tähän että…

Kannattiko?

Kyllä se nyt näyttää siltä, että kannatti. En kadu. Tuote on valmiina ja tiedämme, että sille on levikkiä tulossa ja että siitä ollaan kiinnostuneita. Pahinta oli silloin, kun jossain vaiheessa elettiin sen pelon kanssa, että oli vaarana, ettei tämä koskaan valmistu, minkä takia kaikki olisi ollut turhaa ja meillä ei olisi ollut tuotetta mihin ollaan sijoitettu. Sitten oltaisiin oltu kusessa.

Entä, onko elokuvalle luvassa jatkoa? Haluaisiko Haaja jatkaa hahmon tarinaa?

En ainakaan halua, että tämä jää yhteen. Kyllä minä vähintään näen, että Rendel on suunniteltu trilogiaksi. Siinä on se mahdollisuus, mutta se vaatii, että ihmiset löytävät tämän ja se vaatii paljon rahaa sekä sellaisia tahoja, jotka haluavat lähteä tukemaan sitä. Kyllä meillä aika selvät sävelet itse asiassa on, että jos siihen mennään, niin tiedetään mitä tehdään. Lopussa on pieni oljennuora, josta voidaan lähteä ihan mihin suuntaan vain.

Antti-Jussi eli AJ Annila on aiemmin ohjannut valkokankaalle kungfu-elokuvan Jadesoturi (2006) ja kauhugenrestä ammentavan, Ruotsin ja Venäjän rajankäynnistä myyttisellä itärajalla kertovan mystisen Saunan (2008). Ohjaaja ei kuitenkaan pidä itseään ensisijaisesti genre-elokuvien ohjaajana, vaan häntä kiehtoo ennen kaikkea hyvä draama.

Sellainen tuli vastaan, kun Annila sai luettavakseen Antti Tuurin Ikitie-romaanin, josta tuotantoyhtiö oli kiinnostunut tekemään elokuvan. Nyt valkokankaalla saa ensi-iltansa todellisiin historiallisiin tapahtumiin pohjaava vahva ja tunteisiin vetoava draama Ikitie. Ensin oli kuitenkin Tarzan, viidakon valtias.

Ohjaaja Annila esittelee käteensä tatuoidun kuvan Tarzanista ja Tarzanin pojasta seisomassa norsulla. Kuvassa on myös Jane ja Tarzanin toinen poika. Ohjaaja kertoo, että siinä on hänen perheensä Edgar Rice Burroughsin myyttisessä viidakossa.

Tatuointi selittyy sillä, että Annila on ollut koko ikänsä hillitön Tarzan-fani. Johnny Weissmullerin tähdittämät vanhat mustavalkoiset Tarzan-elokuvat – etenkin Tarzanin poika (Tarzan Finds a Son, 1939), jonka Annila näki kuuden vanhana – ohjasivat hänen tulevaa uravalintaa ja saivat miehen rakastamaan elokuvia ylipäätään.

Annilalla oli aikoinaan suuri haave saada tehdä kung-fu-elokuva, mutta tehtyään sellaisen (Jadesoturi) ohjaaja ei ole enää katsonut lajityypin elokuvia. Annilan mukaan olisi mukavaa tehdä puhdas toimintaelokuva joku päivä, mutta lähtökohtaisesti hän tsii hyvää draamaa, joka koskettaa. Tulevaisuuden suunnitelmia Annila raottaa sen verran, että vuoden vaihteessa olisi tarkoitus lähteä Amerikkaan ohjaamaan trilleriä, mutta asia ei ole vielä varma. Yhdestä asiasta Annila kuitenkin on vakuuttunut.

Komediaa en pystyisi tekemään, en pysty tekemään mitään hauskaa kankaalle.

Kertomaton tarina

Annilan mukaantulo Ikitie-projektiin tapahtui perinteisen kaavan mukaan, eli tuottaja Ilkka Matila soitti Annilalle ja kertoi hankkeesta. Annila ei ollut lukenut Antti Tuurin kirjaa, joten aluksi hän totesikin Matilalle, että 1930-luvun Neuvostoliittoon sijoittuva elokuva kuulostaa lähtökohtaisesti tylsältä. Matila kehotti kuitenkin lukemaan ensin kirjan ja kertomaan vasta sitten, onko ohjaaja kiinnostunut. Annila lukikin Tuurin teoksen yhdeltä istumalta. Kirja suomalaisten kohtaloista Neuvostoliitossa Stalinin vainojen aikaan teki Annilaan suuren vaikutuksen.

1930-luvun Neuvosto-Karjala missä oli kertomaton tarina pienestä Amerikasta, amerikansuomalaisten paikasta, tuntui fantastisemmalta kuin mitkään muinaisen Kiinan kung-fu-seikkailut. Hyvin absurdi aika. Kyllä minulle itku tuli lopussa. Soitin Ilkalle, että halusin aivan ehdottomasti tehdä tämän elokuvan.

Annila työsti käsikirjoitusta yhdessä kirjailija Antti Tuurin kanssa. Hän myöntää jännittäneensä hieman tavatessaan Tuurin ensimmäistä kertaa. Annila ei ole aiemmin tehnyt elokuvaa kirjan pohjalta, ja epäonnistuneista kirjafilmatisoinneista on liikaakin esimerkkejä. Suurimpana ongelmana ohjaajille on varmastikin kautta aikain ollut, että kirjailijat eivät aina ymmärrä elokuvakerronnan lainalaisuuksia. Ohjaaja Annila otti kuitenkin haasteen vastaan.

Oli ilo huomata, että Antti Tuuri oli ensimmäisestä palaverista asti hyvin selkeästi myös elokuvamies. Hän ymmärsi hyvin, että kirjasta täytyy jättää paljon pois, jotta se mahtuu elokuvaan, mutta asioita täytyy myös lisätä, jotta elokuvan tarina on eheä. Teimme läheistä yhteistyötä Antin kanssa. Antti kirjoitti ensin, sitten minä kirjoitin oman versioni, ja loppupeleissä kaikki meni Antin pöydän kautta. Aku Louhimies kirjoitti Antti Tuurin kanssa ensimmäistä versiota.

Pienen ihmisen puolella

Annila kertoo olleensa myös hieman surullinen ja tuohtunut siitä, että hänelle ei ollut aiemmin kerrottu kirjan kuvaamista tapahtumista Suomen historiassa. Lopullisesti hänet vakuutti samaistuminen kirjan ja elokuvan päähenkilö Jussi Ketolaan ja tämän kohtaloon. Ohjaaja näki kirjan kuvaamissa historiallisissa tapahtumissa myös palasen nykyaikaa, asioiden mustavalkoista vastakkainasettelua, joka on viime aikoina lisääntynyt, mikä ei koskaan tiedä hyvää.

Maailma oli silloin ikävä kyllä äärimmäisen mustavalkoinen – lähes yhtä mustavalkoinen kuin se alkaa olla tänä päivänä. Siinä ajassa oli perheenisä, joka viedään väkivalloin perheensä luota ja pakotetaan valitsemaan puolensa, mutta hän ei suostu valitsemaan. Se oli minusta arvokas tarina, joka peilasi nykyaikaan hyvin. Minua kiinnosti kuinka pitkälle Jussi Ketolan voi ikitielle työntää ennen kuin hän murtuu – jos murtuu ollenkaan.

Annila kokee, että hänellä ei ole sinänsä mitään uutta sanottavaa elokuvan kuvaamaan poliittiseen historiaan, ideologioihin tai talousjärjestelmiin – sen paremmin kommunismiin kuin kapitalismiinkaan – mutta hänellä on paljonkin sanottavaa miehestä nimeltä Jussi Ketola, pienestä ihmisestä suurten valtioiden ja sekopäisten diktaattoreiden masinoiman maailmanhistorian riepoteltavana. Annilalle Ketola edustaa ihmisyyden ja humanismin ääntä.

Oma suhteeni Neuvostoliittoon on varmaankin sama kuin kenellä tahansa 40-vuotiaalla suomalaisella: luettu koulussa historiankirjoista ja tunnettu totta kai se vaareilta ja mummuilta ja vanhemmilta periytynyt ahdistus historiamme tapahtumista. Ikitien tarina on tietenkin lähtökohtaisesti poliittinen, mutta itselläni ei ole siitä paljoa sanottavaa, en halua tehdä poliittista elokuvaa.

Sanoin jo tuotannon alussa tuottajalle ja käsikirjoittaja Tuurille, että minulla ei ole mitään uutta sanottavaa Neuvostoliiton politiikasta tai Amerikan kapitalismista, mutta minulla on sanottavaa tästä miehestä, joka on ihmisyyden ja humanismin puolella.

Siinä vaiheessa, kun Annila tuli mukaan tuotantoon, mainittiin näyttelijä Tommi Korpelan nimi jo ensimmäisissä palavereissa. Annila kertoo tehneensä muutamia pienempiä juttuja Korpelan kanssa aiemmin ja halunneensa tehdä tämän kanssa jotain pidempääkin. Tommi Korpela olikin ohjaajan mukaan selvä valinta Jussi Ketolan rooliin. Elokuvan roolitus sujui muutoinkin onnellisten tähtien alla. Annilan mukaan kirjan ja käsikirjoituksen luettuaan jokainen halusi olla mukana ja kertomassa tärkeää tarinaa. Sauna-elokuvasta tuttu Ville Virtanen saatiin myös mukaan.

Kun luin John Hillin hahmosta – cowboy Neuvostoliiton pelloilla – yksi suosikkinäyttelijöistäni Ville Virtanen tuli heti mieleeni. Castingin haaste oli siinä, että elokuvassa on yli 50 puheroolia, sekä isompia että pienempiä, vain muutaman repliikin rooleja. Otimme sellaisen johtoajatuksen, että kysymme joka ikiseen rooliin parasta mahdollista näyttelijää. Tapahtui pieni ihme, sillä kukaan ei kieltäytynyt.

Kaiken se kestää -elokuvan katsottuani ja ohjaaja Visa Koiso-Kanttilan haastattelua tehdessäni tulee väistämättä mieleen Nora Ephronin omaelämäkerrallisen Sydän karrella -elokuvan kuvauksissa sattunut tapaus, kun ohjaaja Mike Nichols ihmettelee, miksi Ephron on roolittanut Jack Nicholsonin pettävän aviomiehen rooliin. Nicholsin mukaan katsoja etääntyy liikaa hahmosta, eikä tunne sympatiaa aviomiestä kohtaan, koska roolissa on juuri Nicholson. Käsikirjoittaja Ephron raivostuu. Miksi katsojan pitäisi tuntea sympatiaa pettäjää kohtaan? Pääroolissa nähtävä Meryl Streep yrittää rauhoittaa tilannetta sanomalla: ”Ehkäpä elokuva kertoo ennemmin bussin alle jääneestä kuin itse bussista.”

Kaiken se kestää kertoo pääasiassa näistä onnettomuuden silminnäkijöistä, mutta myös sen molemmista osapuolista. Elokuva on häkellyttävän aito, mikä on jotenkin poikkeuksellista kotimaista elokuvaa katsoessa. Ohjaaja ja käsikirjoittaja Visa Koiso-Kanttila kertoo hakeneensa tyylilajia pääasiassa juuri pohjoismaisesta draamasta, väheksymättä kuitenkaan suomalaista. Inspiraationa on toiminut esimerkiksi Ingmar Bergmanin klassikko Fanny ja Alexander.

Varmasti Ang Leen Jäämyrsky on ollut suuri vaikuttaja. Kun aikanaan näin sen elokuvan, niin tiesin tuntevani tuon maailman ja että olen kokenut vastaavaa. Se tapa kuvata ihmisiä oli myös erittäin kiinnostavaa. Toki muitakin vaikuttajia on ollut, kuten elämän sirkusmaisuus, ja Fellinin elokuvia olen tietysti ihaillut nuoresta pojasta alkaen.

Useat Kaiken se kestää -elokuvan nähneet ihastelevat kuinka luontevaa lukuisien lapsinäyttelijöiden ilmaisu on, Oulun murteesta lähtien. Koiso-Kanttila paljastaa miksi: hän koulutti nuoria luontevan ilmaisun saloihin näyttämällä elokuvia, joiden ilmaisu on puhdasta. Siitä huolimatta näyttelijäntyön vertailukohtana ei kuitenkaan ole fiktiivinen elokuva.

Erityisesti kaksi elokuvaa, joita katsoin poikien kanssa, olivat Stand by Me – viimeinen kesä ja Mud. Jälkimmäinen oli tosi hyvä referenssi noille pojille, siitä he selvästi oivalsivat, miten olla kameran edessä. Että ei näytellä, vaan pyritään olemaan mahdollisimman paljon oma itsensä.

Ja mitä näyttelijäntyöhön tulee, niin siinähän on tavoiteltu ehdotonta autenttisuutta. Siinäkään vertailukohtana ei ole fiktiivinen elokuva vaan todellinen elämä, miten ihmiset toimivat ja miten ne puhuvat keskenään. Se ei usein valitettavasti päde kaikessa fiktiossa.

Poikkeuksellinen käsikirjoitus

Koiso-Kanttilalle Kaiken se kestää on ensimmäinen fiktiivinen elokuva. Aikaisemmin lukuisia dokumentteja ohjannut elokuvantekijä on ymmärtänyt, että hänen tapansa ohjata näyttelijöitä poikkeaa valtavirrasta. Hän saattaa luottaa näyttelijään keskimääräistä ohjaajaa enemmän.

Kuuntelen näyttelijää hyvin mielelläni ja pyrin ruokkimaan heitä sillä tavoin, että he pystyvät antamaan parhaan itsestään. Uskon, että kun ihmisellä on hyvä ja turvallinen olla niin silloin uskaltaa heittäytyä parhaiten. Ennen kaikkea toivon, että näyttelijät antavat omasta persoonastaan jotain niihin henkilöhahmoihin.

Se ei oikeastaan poikkea dokumentaarisen elokuvan ohjaamisesta. Siinä on kysymys samoista perusasioista. Se on luottamuksen saavuttamista molemmin puolin. Dokumentaarisessa elokuvassa ei tietenkään saada päähenkilöltä mitään, jos ei olla onnistuttu rakentamaan luottamusta ja sama pätee tietysti näyttelijän ohjaamiseen yhtälailla. Ehkä siitä syystä halusin ohjata nimenomaan fiktiota, koska yksityiskohdat ovat minulle niin tärkeitä. Tässä tapauksessa on hyvin tärkeää, että kaikki murre ja ajankuva ovat tarkkoja ja autenttisia.

Käsikirjoituksen rakentaminen oli pitkä prosessi. Aluksi Koiso-Kanttila kirjoitti yksittäisiä kohtauksia ja tilanteita, joita muisti lapsuudestaan. Tilanteita, joita oli kuullut tai kokenut. Hän painottaa, ettei Kaiken se kestää ole omaelämäkerrallinen elokuva, vaikka tapahtumilla onkin enemmän tai vähemmän todellista pohjaa. Kun riittävä määrä materiaalia oli kerätty, hän alkoi kirjoittaa dramaturgiaa käsikirjoituksen muotoon. Koiso-Kanttila huomauttaa, että tämä muistuttaa enemmän dokumentin rakentamista kuin fiktiivisen elokuvan.

Se oli tietyllä tavalla tuttu tapa lähestyä asioita. Se oli pitkä prosessi varmaan juuri tämän takia, että se ei ole ehkä niin perinteinen tapa tehdä. Kaiken kaikkiaan kirjoitin tätä viisi vuotta, josta aktiivista työskentelyaikaa oli kahdesta kolmeen vuotta. Tein kuitenkin samaan aikaan dokumenttielokuvia vaimoni Iiris Härmän kanssa.

Käsikirjoituksen laadun tunnistivat kaikki. Kenelläkään rahoittajalla ei ollut erimielisyyttä siitä, etteikö käsissä olisi poikkeuksellinen käsikirjoitus, joka täytyy ehdottomasti toteuttaa. Yhdestä asiasta käsikirjoittaja joutui kuitenkin hieman taistelemaan.

Ohjaajakysymyksestä jouduin jonkin verran keskustelemaan ja vääntämään kättä, ja nimenomaan siitä voiko dokumentaristi lähteä ohjaamaan pitkää fiktiota noin vain. Onneksi pidin pääni siinä kysymyksessä ja pidin kiinni siitä, että minun pitää ohjata tämä. Tietysti perusteena se, että tunnen tämän maailman niin hyvin, tunnen murteen ja se on minulle tuttu.

Me tuemme toisiamme

Koiso-Kanttila ylistää kotimaisen elokuvan noussutta tasoa. Hän arvelee, että koulutuksessa ja elokuva-ajattelussa on tapahtunut jokin muutos, eikä yleisön miellyttäminen ole enää ensi-sijainen lähtökohta.

Luulen, että aika monta vuotta meni sillä tavalla, että jos 1980- ja 1990-luvulla tehtiin suomalaista taide-elokuvaa, jota kukaan ei käynyt katsomassa, niin 2000-luvun alussa keksittiin, että suomalaisella elokuvalla voi tehdä myös rahaa. Pitkä kausi meni niin, että ainoa tavoite oli miellyttää yleisöä ja tehdä helposti nieltäviä elokuvia. Aki Kaurismäki on melkein ainoa, joka on poikennut tästä valtavirrasta.

Taso on viime vuosina noussut aivan ratkaisevasti ja minusta on mielenkiintoista, että kentälle on tullut niin paljon erilaisia tekijöitä. Erilaisia tapoja nähdä ja käsitellä asioita. Juho Kuosmanen nyt itsestään selvästi poikkeaa mielestäni täysin aiemmista elokuvantekijöistä. Samoin Zaida Bergroth ja Selma Vilhunen. On myös kiinnostavaa, että on tullut niin paljon naisia, hiukan nuorempia tekijöitä ja erilaisia taustoja.

Mielestäni nyt on todella hieno aika tehdä suomalaista elokuvaa, taso on noussut aivan merkittävästi. On tapahtunut selvä käänne. Ajattelen sen myös niin, että kaikki tämä ruokkii itseään: me tuemme toisiamme. Jos kotimainen elokuva menestyy maailmalla, se auttaa meitä kaikkia tekemään suomalaista elokuvaa tunnetuksi ja avaa mahdollisuuksia meille kaikille.