Ystävysten pohdintoja ja leikkejä

Reetta Huhtasen dokumenttielokuva Aatos ja Amine tarkastelee maailmaa rohkeasti ja ennakkoluulottomasti kuusivuotiaiden lasten silmin. Dokumentissa kuljetaan keskustellen, väitellenkin, pihoilla ja metsäpoluilla, kaupungin jalkakäytävillä tavallisen arjen keskellä Brysselin Molenbeekissa juuri ennen siellä tapahtuneita terrori-iskuja sekä niiden jälkeen.

Aloitin elokuvani kuvaukset ennen Brysselin terrori-iskuja. Ne tapahtuivat kesken kuvausten ja tavallaan laajensivat aiheen pinta-alaa. Minua ei kuitenkaan kiinnostanut iskut sinänsä vaan se, miten tapahtunut heijastui lasten maailmaan, heidän pohdintoihinsa ja leikkeihinsä.

Aatoksen, Aminen ja Flon keskusteluissa tiivistyvät aikuisten maailman realiteetit ja ideologiset kysymykset heidän rakentaessaan omaa maailmankuvaansa.

Elokuvan maailmassa suuret asiat löytyvät omilta paikoiltaan ja pienempiä yksityiskohtia tutkitaan tarkasti. Tapahtumat aikuisten maailmassa heijastuvat päähenkilöiden, lasten, arkeen. Lasten kautta välittyy silti aito ja inhimillinen näkökulma siitä, kuinka erilaisuutta voi kohdata ilman keinotekoisia vastakkainasetteluja.

Nykymaailmassa, jossa rajalinjoja meihin ja muihin ”toisiin” tehdään etenkin uskontojen perusteella, päähenkilö Aatoksen asenne näyttää, kuinka kaikki voivat elää yhdessä. Katsomme maailmaa uteliaan pojan silmin, joka ystäviensä kanssa hyppii kepeästi islamista kristinuskoon ja Kreikan mytologiaan.

Aatos ja Amine on Reetta Huhtasen ensimmäinen pitkä dokumenttielokuva. Hänen muita elokuviaan ovat Kuppikunta (2009) ja Talousennustajat (2015).

Minäkin haluan oman jumalan

Kolme vuotta sitten, vuoden 2016 alussa Reetta Huhtanen alkoi kuulla kiinnostavia tarinoita siskonsa pojasta Aatoksesta ja heidän perheensä elämästä Brysselin Molenbeekissa, kaupunginosassa, jossa suuri osa väestöstä on muslimitaustaisia.

Aatos oli asunut siellä useamman vuoden, paikassa, jossa uskonnon voi koko ajan nähdä ja kuulla, erityisesti hänen parhaan ystävänsä Aminen arjessa. Aatos oli alkanut kovasti miettiä, mitä uskonto ja jumala ovat, koska hänen perheensä ei ollut uskonnollinen. Hän koki, että häneltä puuttui jotain joka hänen ystävällään oli, mutta hänellä ei: jumala. Aatoksella oli loputtomasti kysymyksiä jumalasta, hän halusi löytää jumalan itselleen. Hän etsi jumalaa muun muassa kirjoista ja pukeutumalla muinaisiksi jumaliksi. Samaan aikaan muu maailma rakenteli vastakkainasettelujaan.

Koin, että jotain mielenkiintoista oli meneillään ja jota minun piti lähteä katsomaan – ja että saisinko siitä elokuvan. Minua on aina kiehtonut, miten elokuvalla voi kertoa asioita. Kuvaamaan oli lähdettävä saman tien, koska kyseinen vaihe saattoi kuusivuotiaalla olla nopeasti ohi. Aatoksen jumalapohdinnoissa ja keskusteluissa ystävien kanssa tiivistyivät aikuisten maailman realiteetit ja ideologiset kysymykset.

Elokuva katsoo maailmaa lasten näkökulmasta: kuinka he reflektoivat aikuisten uskomuksia ja rakentavat omaa maailmankuvaansa. Aikuiset Huhtanen halusi pitää elokuvassa taka-alalla.

Aatoksessa ja hänen ystävissään Aminessa ja Flossa minua kiinnosti heidän ennakkoluuloton asenteensa. Leikin lomassa saatetaan käydä väittelyjä hyvinkin perustavanlaatuisista maailmankatsomuksellisista aiheista, mutta näissä sanaharkoissa ei jaeta tuomioita vaan opitaan toinen toisiltaan.

Herkän aiheen käsittelyä

Elokuvan tekoprosessi on ollut Reetta Huhtaselle monitahoinen, opettavainenkin.

Kun tekee ensimmäistä pitkää elokuvaa, huomaa mitä kaikkea täytyy ottaa huomioon. Esimerkiksi dramaturgia ja jännitteen rakentaminen ovat erilaisia kuin lyhytelokuvissa, joita olen tehnyt, koska pitkää elokuvaa ei voi rakentaa yhden tai muutaman oivalluksen varaan, vaan on otettava huomioon monet asiat, eri tavalla. Myös se, että tein kansainvälistä yhteistuotantoa, opetti eri maiden tekemisenkulttuuria. Ja se, kun tein elokuvaa lapsista vieraassa maassa. He puhuvat kieltä, jota en ymmärtänyt. Tämä on opettanut myös monenlaista luottamusta.

Dokumenttia kuvattiin lyhyissä pätkissä lasten ehdoilla. Joskus lapset olivat sitä mieltä, että tänään ei kuvata. Huhtasen mukaan lasten toiveita ja jaksamista kunnioitettiin.

Oli oltava sensitiivinen ja huolellinen miten kuvaa. En tietenkään voinut sälyttää heille mitään mikä ei tullut heistä itsestään. He olivat innoissaan tekemisestä. Kun tulin ilman kameraa, Aatos kyseli, eikö nyt kuvatakaan. Hän sai osallistua muuhunkin, tutkia kuvauskalustoa ja olla ”assistenttina.” Se oli hänelle tärkeää.

Leikkausvaihe oli haasteellinen. Kun elokuvan aihe on tässä ajassa herkkä, leikkausvaiheessa oli oltava erityisen tarkkana, ettei kohtauksia toisiinsa yhdistellessä vahingossa syntynyt vääränlaisia merkityksiä. Muuten koko sanoma olisi voinut muuttua. Elokuvahan ei kerro terrori-iskuista vaan niiden vaikutuksista lapsiin. Se näkökulma suojeli minua vaikeimmilta kysymyksiltä. Piti miettiä myös sitä, miten saa elokuvan emotionaaliset aspektit kulkemaan selkeästi, kun lasten maailmassa ajatukset ja tunnetilat vaihtelevat hyvinkin tiuhaan ja irrationaalisesti. Rakenteen löytäminen vaati paljon päänvaivaa, mutta lopulta kaikki loksahti kohdilleen juuri kuten pitikin.

Huhtasen mieleen on jäänyt esimerkiksi se, kun hän asui Molenbeekissa kuvausten aikaan. Kaupunki oli huomion kohteena terrori-iskujen vuoksi, ja muslimit joutuivat todistamaan omaa syyttömyyttään ja hyvyyttään.

Sen huomasi koko ajan ja se oli ikävää. He halusivat vain elää omaa arkeaan.

Huhtasen mukaan Molenbeekissa on tehty ja tehdään yhä paljon työtä ”ruohonjuuritasolta” lähtien tilanteen parantamiseksi ja radikalisoitumisen ehkäisemiseksi. Monet tahot haluavat ottaa siihen osaa. Positiivista kehitystä on tapahtunut. Tulevaisuudesta kannetaan huolta.

Koskettaa monia

Aikuisten maailmassa erilaisiin maailmankuviin ja -katsomuksiin liittyvät keskustelut ovat usein tulenarkoja. Kuka saa sanoa? Mitä saa sanoa? Lapset eivät tee eroa leikin ja vakavan välillä, he keskustelevat tuomitsematta vaikkapa siitä, kumman jumala on parempi ja jatkavat sitten leikkejään. Se ei ole heille ongelma vaan luonnollinen asia muiden joukossa.

Elokuva yksi sanoma on, että aina on enemmän sitä, joka yhdistää kuin sitä joka erottaa.

On tärkeää, että päähenkilöt ja heidän perheensä, kaikki elokuvaan osallistuneet, ovat sen takana. Se on palkitsevaa. Ja tietenkin olen ylipäänsä hyvilläni siitä, että siitä kaikesta lasten perässä kaduilla ja pusikoissa rämpimisestä syntyi valmis elokuva, joka on otettu vieläpä hyvin vastaan.

Aatos ja Amine on saanut useita palkintoja ja se on hurmannut festivaaliyleisöä Suomessa ja maailmalla. Se on teatterilevityksessä kotimaan lisäksi Belgiassa ja Saksassa.

Se on koskettanut katsojia. Palaute on ollut lämminhenkistä. Näkökulmaa ”lasten silmin” on pidetty tuoreena ja mielenkiintoisena. Elokuva on toiminut eri maissa ja kulttuureissa.

Lyhyempää versiota on esitetty Suomen ala- ja yläkouluissa sekä lukioissa 10-vuotiaille ja sitä vanhemmille. Esityksen jälkeisissä työpajoissa on keskusteltu elokuvan teemoista: uskontojen välisestä dialogista, ystävyydestä, erilaisuudesta, yksinäisyydestä, kaikesta siitä josta ei yleensä puhuta kuin kiusatessa. Ennakkoluuloja on purettu. Elokuva on lisäksi sopinut hyvin koulujen opetusohjelmaan.

Lapset ja nuoret ovat pitäneet elokuvasta, ja ovat katsoneet sitä intensiivisesti. Se on hienoa.

Kouluesityksille/työpajoille on haettu jatkoa. Myös pitkän elokuvan voi tilata kouluihin.

Myös Aatos on nähnyt elokuvan monta kertaa ja haluaa nähdä sen aina uudestaan.

Aatos on nyt yhdeksänvuotias ja monin tavoin samanlainen. Hän pukeutuu persoonallisiin vaatteisiin ja roolileikki on osa häntä. Aatos on siirtynyt tieteelliseen maailmankuvaan, alkuräjähdykseen ja sen sellaiseen. Hän miettii jumalaa silloin tällöin. Lentäminen kiinnostaa, hänen pitkäaikainen haaveensa. Myös skeittaaminen ja parkour – ja elokuva.

Jatkoa Aatokselle ja Aminelle ei ole tulossa. Sen sijaan Reetta Huhtanen suunnittelee jotain uutta.

Lue myös