Tyhjiö valkokangas

Kirjailija Eero Kailalla (Tommi Korpela) on tyhjän paperin kammo. Menestyskirjailija ei ole saanut naputettua kirjaintakaan tietokoneen ruudulle viiteen vuoteen. Ruudulla välkkyy vain kursori, vaikka kirjailija teippaa itsensä tuoliin. Pihla Sucksdorff (Laura Birn) tekee kansainvälistä uraa ja kritisoi elokuva-alan naisrooleja sukkanauhat ulkomaisissa tuotannoissa vilkkuen. Ikäkin alkaa painaa, joten läpimurron olisi syytä pian onnistua. Eeron menestys tuntuu olevan takana, Pihlan aivan käden ulottuvilla, mutta silti niin kaukana. Niin Eero kuin Pihla koittavat juosta onnensa perässä, etsien paikkaansa maailmalta, ja samalla hukaten jäljellä olevan ohuen yhteyden toisiinsa.

Tyhjiö (2018) on elokuva, joka naureskelee taiteilijaelämän kliseille ja itselleen. Siinä on kaikki ainekset kuivalle, taiteellisessa napanöyhdässä muhivalle mukahauskalle pätkälle, joka naurattaa korkeintaan pääkaupunkiseudun itseironisesti itseensä suhtautuvia luovan alan urbaniitteja. Ja mustavalkoisuus – ah niin ranskalaista, ah niin taiteellista!

Onneksi tämä jää uhkakuvaksi. Tyhjiö välttää pahimmat karikot ja onnistuu luomaan sympaattisella tavalla itseironisen katseen luovan työn maailmaan. Se tarkastelee, kuinka ulkopuolelta tulevat paineet kasautuvat korsi korrelta niskaan, kunnes jokin sauma pettää.

Ohjaaja Aleksi Salmenperä (Jättiläinen 2016, Häiriötekijä 2015, Miehen työ 2007 ja Lapsia ja aikuisia 2004) jatkaa vahvoja näyttöjään. Näistä Miehen työ sekä Lapsia ja aikuisia ovat olleet Suomen Oscar-ehdokkaina.

Salmenperä alkoi työstää Tyhjiötä jo kevättalvella 2014, lomittain muiden elokuviensa kanssa. Kuvauksia jatkettiin lähes neljän vuoden ajan. Elokuva tehtiin ilman Suomen elokuvasäätiön tuotantotukea, merkittävin osin talkootyönä ja vapaana tuotantopaineista. Tarina kulki pääosaesittäjiensä mukana milloin minnekin: Hollywoodiin, Havannaan, Inariin. Salmenperä onkin todennut, että Tyhjiön tekeminen on ollut hänen urallaan “elokuvan tekoa puhtaimmillaan”.

Vapautuneisuus näkyy. Se luo elokuvaan intuitiivista otetta ja sattumanvaraisuutta – elämää itsessään. Draaman kaari toimii. Ja kaiken sen päälle Tyhjiö naurattaa ja koskettaa. Se luottaa vahvaan näyttelijätyöhön eikä sorru turhaan rautalankaan.

Birn ja Korpela ovat rooleissaan erinomaisia ja Hannu-Pekka Björkman pohjoisen menestyskirjailija Ilmari Kuutsana häpeilemättömän hauska: tasapainoilu uskottavuuden ja karikatyyrin kanssa on balanssissa. Kirjailija- ja näyttelijäcameot eivät tunnu päälle liimatuilta, vaan antavat aitouden tunnetta elokuvaan; todellisuuden ja fiktion raja häilyy kiinnostavalla tavalla. Taitelijan stereotyypit ovat tarkalla silmällä piirrettyjä, mutta piikittelyn ohessa hahmot huokuvat inhimillisyyttä.

Salmenperä jaksottaa tyylikästä mustavalkoista kokonaisuutta muun muassa matkapuhelimella nauhoitetuilla värillisillä otoksilla, jotka tursuvat väriä ja elämää. Ne alleviivaavat pakoa arjen ankeudesta ja luomisen tuskasta.

Suomalaisen elokuvan virrassa Tyhjiö on kunnianhimoinen, kaunis ja tyylikäs elokuva, joka antaa ajatuksille tilaa. Erinomainen elokuva pimeneviin syysiltoihin.