Maaliskuussa Tampereelle
Tampereen elokuvajuhlien aika on jälleen 4.–8. maaliskuuta. Hyväksi havaittuun tapaan keskiössä ovat kotimainen ja ulkomainen kilpailusarja. Lähemmäs neljästä tuhannesta kilpailuun tarjotusta elokuvasta nähdään yhteensä 100 elokuvaa kotimaisen ja ulkomaisen kilpailun sarjoissa. Kotimaisista elokuvista pitkiksi luokiteltavia on kuusi. Sunnuntaina vuorossa on perinteisesti palkintojen jako ja palkittujen elokuvien näytökset.
Ylitsevuotavaa psykedeliaa
Animaatioelokuva on lyhytelokuvan keskeinen esitystapa kokeellisen ja dokumenttielokuvan ohella. Tänä vuonna Tampereella on kilpailusarjojen animaatioiden lisäksi tarjolla Animaniaksi nimetty näytöspari, joka lupaa psykedeliaa, surrealismia ja mustaa huumoria.
Luovalle hulluudelle ja järkkyvälle mielelle omistetuissa näytöksissä alitajunnan ja kulttuurin koomisesti vääristyneet ja pimeät puolet pääsevät esille animaatiolle ominaisella kuvan vapaudella. Nähtävillä on muun muassa David O’Reillyn The External World (2010), joka palkittiin synkästä huumoristaan, rajusta sommittelustaan sekä ihmisen tilan tinkimättömästä kuvauksestaan festivaalin parhaana animaationa vuonna 2011.
Näkyjen ja vaihtoehtoisten maailmoiden parissa liikkuu myös Belinda Sallinin muotokuvadokumenttielokuva Dark Star – HR Giger’s World (2014) viime vuonna kuolleesta sveitsiläistaiteilija HR Gigeristä.
Berliinin kuvat ja äänet
Elokuvajuhlien keskeisenä teemana on monimuotoinen suurkaupunki Berliini, jonka kuuluisan muurin murtamisesta tuli viime syksynä kuluneeksi neljännesvuosisata. Laajasti taiteentekijöitä inspiroineelle kaupungille ja sen asukeille on kunnianosoituksena kaksi Berliini Nyt! -näytöstä, joissa nähdään pari elokuvaa muutosvuodelta 1989 ja lukuisia 2000-luvun tuotoksia, jotka kuvaavat kaupungin jatkuvaa liikettä, värejä ja ääniä monenlaisten linssien läpi.
Berliini-elokuvien klassikko, Walther Ruttmannin Berliini – suurkaupungin sinfonia (1927) kuvaa kaupungin elämää auringonnoususta keskiyöhön. Elokuva on kaupunkisinfoniana tunnetun lajityypin kuuluisin edustaja. Nykyaikaa hyvin 1920-lukulaisesti etsimässä ollut elokuva sai lukuisia jäljittelijöitä. Mykkäelokuva esitetään perjantai-iltana Pakkahuoneella, jossa sen livesäestävät Ukulele Igor ja Antti Utriainen.
Myös Lyhytelokuvan kaanon -sarja esittelee tänä vuonna nähtävässä yhdeksännessä osassaan kesää neljässä kaupungissa, Nizzassa, Helsingissä, Tukholmassa ja Tallinnassa 1920-, 1940- ja 1970-luvuilla. Näytöksissä on tarjolla muun muassa Jean Vigon esikoiselokuva Nizzasta puheen ollen (1930).
Neuvostodokumentin mestariteos Andres Söötin Jaanipäev (1978) kuvaa kesäpäivänseisauksen ajan juhannuksen viettoa Neuvosto-Virossa ja tavoittaa harvinaislaatuisesti ajan hengen. Ohjaaja teki elokuvasta perestroikan aikana uuden ohjaajan version, jossa sensuurin vaatimat muutokset oli poistettu.
Rock’n’roll
Musiikkikaupunkina tunnetulla Tampereella on yleensä nähty myös musiikillisia elokuvia. Tänä vuonna tarjolla on Suomessakin hyvin tunnetun vitivalkoisen blues-miehen maailmakiertueella 2010 kuvattu Johnny Winter – Down & Dirty (2014).
Viime kesänä Sveitsissä kiertueella kuollut kitaristilegenda oli kuvausten aikana ankarassa alkoholi-, huume- ja lääkevieroituksessa. Näihin aikoihin hän alkoi terveytensä kohentuessa haastatteluissa myös reagoida enemmän kuin tunnetuilla yksisanaisilla vastauksillaan, joten elokuva onnistui haastatteluissa tallentamaan hänen värikästä elämänkertaansa.
Suomalaisesta, aikanaan myös kansainvälisesti tunnetuksi tulleesta kitarasankarista Jukka Tolosesta kertova Lasse Keson Tolonen (2014) esitetään kotimaisessa kilpailusarjassa. Winterin tapaan Tolonen kärsi pitkään päihderiippuvuudesta ja myös hän oli lääketieteelliseksi ihmeeksi luokiteltu – hämmentävä analogia elokuvien välillä johtuu pitkälti niiden kohteiden silmiinpistävistä yhtäläisyyksistä. Elokuvat tulivat myös ensi-iltoihinsa samoihin aikoihin viime keväänä.
Rock-henkisestä elämästään päihdeongelmineen ovat tunnettuja myös Suomen iskelmä- ja laulelmataivaan suuret nimet Olavi Virta ja Tapio Rautavaara. Molemmat olivat Peter von Baghin Yleisradiolle tehtyjen dokumenttielokuvien kohteina. Tampereella nähtävä Olavi Virta (1972) tavoittaa kohteensa hänen viimeisen elinvuoden aikana Tampereen Pispalassa, Laulajan lähtö (1980) puolestaan kuvaa tunnelmia laulajan hautajaisissa syksyllä 1979.
Maailman ympäri
Tampereen elokuvajuhlilla kuljetaan elokuvan keinoin planeettamme eri kolkilla. Chinema-esityssarja esittelee Kiinaa satunnaiselle turistille tuntemattomista kuvakulmista, Doc Aasia -näytöksissä kuljetaan Myanmarin syrjäkylillä, länsisumatralaisessa viidakossa, Vietnamin takamailla sekä Kambodzassa ja Filippiineillä.
Ukrainalainen Myroslav Slaboshpytskiy vie katsojat Tsernobyliin ja Kiovan laitakaupungille sekä kuuromykkien nuorten sisäoppilaitokseen. Tarinoita Pohjolasta puolestaan antaa valkokankaan Marja Bål Nangolle ja muille saamelaisten elokuvantekijöiden tarinoille. Myös Islanti, Ghana, Georgia ja moni muu maapallon paikkakunta pääsee esille ohjelmistossa.
Tampereen elokuvajuhlien kunniakkaana pyrkimyksenä on tuoda elokuvateatteriin sellaista elävää kuvaa, jota yleensä nykymaailmassa katsellaan muissa olosuhteissa: televisioista ja pienistä näytöistä tihrustaen. Valkokankaan antama kokemus on usein varsin erilainen. Kannattaa käydä kokeilemassa.
Lisätietoa festivaalin kotisivuilta: www.tamperefilmfestival.fi
Kun olin siellä, ihmiset tulivat puhumaan minulle Talvivaarasta. Minua jopa pyydettiin suoraan käsittelemään asiaa, mutta ajatus tuntui vastenmieliseltä, hän kertoo
Kukaan ei ensin halunnut olla tekemisissä median kanssa, puhumattakaan elokuvakamerasta. Ihmiset olivat lyötyjä. He kokivat tulleensa leimatuiksi.
Talvivaarasta olisi saanut myös taiteellisemman elokuvan. Kuvissa olisi voinut näyttää abstraktia scifi-maisemaa ja käyttää äänenä väittelyä teollisesta prosessista. Itse en ymmärtänyt siitä mitään; se muuttui korvissani runoudeksi. Aloin miettiä, että kenellä oikein on tieto ja kenellä valta, Heikkinen kuvailee tuntojaan.
Olen kiinnostunut ihmisestä hankalissa raoissa, katvealueilla, hämärillä kujilla. Tässä sympatisoin työntekijöitä. Heidät on tungettu marginaaliin, vaikka ihmiset kuitenkin käyttävät mielellään nikkeliä puhelimissaan ja haastattelunauhureissaan.
Minä en ole yhtiötä tai kaivosta vastaan. Mutta vastuullisemmin pitäisi toimia. Ehkä elokuva saa ihmiset miettimään, miksi tämä on mennyt näin pahasti pieleen. Ehkä se saa miettimään, mikä meitä ihmisiä ohjaa. Eivät nämä prosessit tule jumalasta eivätkä kuusta, vaan ihmisten aivoituksista.
Kun näitä elokuvia katsotaan esimerkiksi kymmenen vuoden kuluttua, niin ei ole välttämättä selvää, milloin ne on tehty. Ne on kirjoitettu tähän päivään, mutta mukana on pikkuisen epookkimainen ote. Elokuvat ovat mahdollisimman ajattomia. Siksi niissä ei ole mitään teknisiä vimpaimia, jotka jo vuoden päästä olisivat vanhoja. Naantalin miljöö ja vanha kaupunki tukee sellaista vanhan suomalaisen elokuvan henkeä, Koivusalo sanoo .
Sarjakuvamaisten tai piirrettyjen elokuvien tehosteäänimaailma ja räiskintä on vähäistä. Joihinkin kohtiin se sopii ja joihinkin ei. Halusin, että todellisuus säilyy mukana. Vaikka on kesäistä kirkasta kuvaa ja kauniita romanttisia rakennuksia niin tunteet ovat oikeita. Jos lyödään ihan lekkeriksi, mikään tunne ei tule läpi.
Se lähti leikillisestä ajatuksesta, kun Sinikan ja Tiinan (Nopola) kanssa keskusteltiin siitä, millainen Risto Räppääjä olisi isona ja kaikille tuli mieleen Heikki Silvennoinen. Siihen vielä palvelijaksi Timo Kahilainen. Se oli aika mainio kuvauspäivä, kun sitä tehtiin. Se oli pirun hauskaa.
Alkuperäisessä briiffissä pyydettiin nuortensarjaa, jossa käsitellään asioita, joista on vaikea puhua. Oli ajatuksena, että genret voisivat vaihtua siinä välissä. Olin aluksi vastentahtoinen, mutta sitten mietin, että mitä jos koettaisi tehdä sellaisen sarjan, jota aikuiset jaksaisivat katsoa. Sarjan, jota kolmekymppisenä muisteltaisiin: ”#lovemilla oli kova silloin nuoruudessa”. 
Sarjassa se oli paljon enemmän mukana. Tarina – Millan elämä – eli siinä sarjan rinnalla koko ajan. Nyt meillä on elokuva, joka julkaistaan pitkänä elokuvana kerralla, jolloin somepuoli toimii toisella tavalla. Tärkein syy oli kuitenkin siinä, että halusimme erottaa elokuvan tv-sarjasta.
Sarjassa on varsinkin toisella ja kolmannella kaudella paljon räävittömiä jaksoja, joissa lentää verta ja ulostetta ja kaikkea mahdollista muutakin. Jouduimme miettimään, että puolentoista tunnin pitää kaatua eteenpäin ja lopussa pitää olla iso nosto. Rakennetta piti miettiä. Tässä oli kuitenkin myös vapautta. Sarjan 75 jaksoa sijoittuvat neljän seinän sisälle ja nyt meillä oli mahdollisuus mennä mihin vain. Esimerkiksi Jukka Kasville rakensimme pajan, josta löytyy kaikenlaista.
Toivottavasti. Kun ryhdyimme tekemään tätä, halusimme tehdä tästä niin elokuvallisen, että sen näkeminen kankaalta toisi sille oikeasti lisäarvoa. Sarjaa on katsottu noin kymmenen miljoonaa kertaa netissä, mikä tarkoittaa sitä, että sarjaa ovat katsoneet myös muutkin kuin nuoret. Sarja on aina nojannut elokuvagenreihin ja niihin heavyusereihin, jotka diggaavat eri genren elokuvia ja tykkäävät käydä leffassa. Sitä kautta uskon, että me saamme tälle katsojia.
Ajankohtaisina teemoina toimivat erityisesti politiikka ja luonto. Festivaalin erikoisuutena mainostetaan Edward Snowdenista kertovaa, jopa trillerimäistä dokumenttia Citizenfour (2014). Dokumentissa seurataan, miten Snowden jakaa maailmalle todistusaineistonsa Yhdysvaltojen käyttämistä laittomista valvontaohjelmista. Ympäristökysymyksiä esitellään muun muassa Jacques Cousteaun merenalaisen maailman kuvausten kautta. Mukaan on valittu Oscar-palkitut Hiljainen maailma (1956) ja Elävä meri (1964).
Festivaalin päävieraaksi on kutsuttu kotimaassaan suosittu ja myös kansainvälisesti menestynyt tanskalainen Anders Østergaard, joka tunnetaan kekseliäänä lähihistorian kuvaajana. Hän käyttää monipuolisia elementtejä ja poikkeuksellisia materiaaleja rakentaakseen uudelleen historiaa ja herättääkseen sen henkiin. Ohjaajan tunnetuin elokuva on DocPointissakin esitettävää Burma VJ (2008). Elokuva kuvaa buddhalaismunkkien rauhanomaisen mielenosoituksen veristä loppua Burmassa vuonna 2007. Provokatiiviset toteutustavat, jotka sisältävät näyteltyjä kohtauksia ja videojournalistien salakuvattua materiaalia sahramivallankumouksesta, ovat herättäneet runsaasti keskustelua dokumentaarisuuden rajoista.
Suomalaista dokumenttielokuvan kenttää juhlistetaan myös festivaalilla jaettavalla Apollo-elämäntyöpalkinnolla. Tänä vuonna palkinto myönnetään Reijo Nikkilälle hänen työstään suomalaisen ja venäläisen dokumentaarin kulttuurivaihdossa. DocPointissa miehen kädenjälki on nähtävillä Carte Blanche -esityssarjassa, jonka ohjelmiston Nikkilä on valinnut. Sarjassa esitetään muun muassa Anna Politkovskajan salamurhasta kertova A Bitter Taste of Freedom (2011). Elokuvan ohjaaja Marina Goldovskaja on myös yksi tapahtuman kansainvälisistä vieraista.
Minut johdatti tähän jälleen kerran se, joka aina johdattaa tarinoihin: havainnot itsestä ja ympäristöstä. Asiat, jotka jäävät mieleen pyörimään. Se on tietynlainen prosessi. Joku yksittäinen hetki tai tilanne jää mietityttämään ja sitten se yhdistyy johonkin teemaan ja suurempaan kokonaisuuteen.
Oli huvittavaa huomata, että kaikilla hahmoilla on hetkiä, joista tunnistan hyvin itseni. Selittämättömästi elämänväsyneen sähkömies Ranen (Jarkko Pajunen) kohdalla mietin pitkään mikä se on, sillä olemme aivan erilaisia. Vihdoin tajusin sen, kun Rane hioo viikatetta ja alkaa niittää. Tuttuus löytyi tekemisen kautta.
Mieleeni on erityisesti jäänyt leirielämämme. Kun söimme yhdessä aamiaista, vietimme aikaa ja katsoimme futiskisoja. Hitsauduimme entistä enemmän yhteen.
Viihdyin leireillä. Olen ollut muun muassa jatkoriparilla, hiihtoleirillä ja raittiusleirillä. Olen kokenut vahvoja leirilläolofiiliksiä monissa muissakin tilanteissa, kuten silloin kun olin kesätöissä toisella paikkakunnalla. Se oli vapauttavaa. Aikuisempana leirit vähitellen jäivät.
Ykkössija ei ollut itsestään selvä, sillä vuosiäänestys oli koko kärkikymmenikön osalta sangen tiukka. Tasaisuus kertoo vahvasta elokuvavuodesta ja voittaja oli selvillä vasta, kun viimeinenkin äänestyslista oli saatu. Andersonin ja toiseksi tulleen Lars von Trierin Nymphomaniacin välinen piste-ero oli kuitenkin sikäli selvä, että tarkistuslaskennan tarkistuslaskentaan ei ollut tarvetta.
Kotimainen elokuva ei ole koskaan juhlinut Film-O-Holicin vuosiäänestyksessä ja tälläkin kertaa se suorastaan loisti poissaolollaan. Ainoa kahdenkymmenen parhaan joukkoon yltänyt kotimainen elokuva oli Virpi Suutarin hieno puutarhadokumentti Eedenistä pohjoiseen, sekin vasta sijalla 17.
Vareksen maailma ja elokuvabrändi eroavat paljon saksalaisesta naturalistisesta dekkarista. Tämä on kuitenkin paljon lähempänä sydäntäni.
Aleksi Mäkelä aikoinaan valitsi tietyntyyppisen tyylin näihin elokuviin. Tässäkin on tietyntyyppisiä pysäytyskuvia ja hahmojen mottoja, joita oli V2:ssa. Teen tässä eräänlaisen homagen Aleksi Mäkelän V2:een, palataan osittain takaisin siihen.
Jos saksalainen näkee tämän, niin hän sanoo takuuvarmasti, että elokuva on kolme kertaa kalliimpi kuin mitä se todellisuudessa on. Saksalaiset tv-yhtiöt haluavat yleensä ostaa useita elokuvia kerralla, jotta niihin tulee sarjallisuutta. Koen silti, että teimme oikein tehdessämme vain tämän yhden elokuvan kuuden sijaan. Sarja on nyt laukaistu uudelleen elokuvalla, joka on tehty huolellisesti, ja tästä eteenpäin katsotaan, mihin mennään. 
Olin ostamassa herneitä Hakaniemen torilta kesäkuussa 2013, kun katseeni osui Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämön mainokseen. Eilasta ja Rampesta kertova näytelmä oli tulossa teatterin ohjelmistoon. Mietin, miksei näistä hahmoista ole tehty elokuvaa.
Näyttelijöiden suhteen olin kuin karkkikaupassa. He ovat kaikki parasta A-luokkaa. 
Komediaa pidetään alempana taiteena, sen tekemisestä ei tule palkintoja. Mutta minä olen palkintoni saanut, joten voin keskittyä kommunikoimaan yleisön kanssa. Haluan tarjota yleisölle valoa ja läsnäoloa. 
Sisarteos-homma lähti siitä, kun Korsoteoria pari vuotta sitten julkaistiin, yksi toimittaja kysyi, että mitä seuraavaksi. Vastasin, että jotain samaan maailmaan liittyvää. On totta, että näissä on samoja tyylillisiä elementtejä ja samoja ihmisiä kameran takana, myös Armi on tässä ja Ovaskan Max on tässä ja muutama muu sama näyttelijä. Mutta tarinallisesti nämä ovat eri stooreja.
On kuitenkin muistettava, että olen kymmenen vuotta sitten muuttanut pois lähiöstä. Kuvani lähiöstä on kymmenen vuoden takaa. Vaikka se onkin esteettinen kuva nykyhetkestä, mielenmaisema on kymmenen vuoden takaa.
Loppupuolella on yksi hidastusjakso, jossa soi Ennio Morriconen hieno biisi. Se pakotti olemaan osa tätä elokuvaa, koska sitä jaksoa ei pystynyt enää ajattelemaan ilman sitä Morriconen biisiä. Se toi siihen uskomattoman lisän.
33 000 euroa – en muista, oliko joitakin euroja päälle – saatiin kokoon. Sillä on pystytty maksamaan jotain vaivanpalkkaa tekijöille. Työmäärään nähden se ei ole paljon, mutta tiesimme jo lähtiessä, että tämä tehdään pienellä budjetilla. Kaikki ovat lähteneet mukaan sellaisella talkoomielellä, sanoo ohjaaja Timo Peltokangas.
Jossain vaiheessa käytiin läpi poikien kuvaamaa materiaalia ja meinasin itkeä. Ajattelin, että hetkinen, onko tässä oikeasti aineksia elokuvaan? Yritin painaa epäilykset taka-alalle. Olen tällainen viime tingan ihminen, enkä stressannut mitään ennen kuin vasta projektin lopussa. Tein pitkää päivää. Kaikilla oli kuitenkin luottamus siihen, että kyllä tästä saadaan elokuva. Testinäytöksistä saatu palaute oli pelkästään positiivista.
Kirjoitin ensin fiktioelokuvaa, jossa hahmo junasurffaa, mutta se tuntui liian kliseiseltä, sillä kirjoitin jostain, mitä en ollut kokenut. Lähdin Brasiliaan, jossa aioin perehtyä junasurffaamiseen, jotta voisin kirjoittaa aidomman elokuvan. Siellä kuitenkin kohtasin ihan uuden maailman, ja sain mahdollisuuden tehdä jotain, mitä en olisi voinut edes kuvitella. Ajattelin, että tässä on hieno tilaisuus. Saisin mahdollisuuden kertoa uudenlaisen tarinan! 
Aluksi Pixacao-yhteisö ei halunnut olla tekemisissä kanssani. He olivat tosi varovaisia. Epäluuloa lisäsi sekin, kun en puhu portugalia. Ja eihän kukaan mielellään paljasta elämäänsä tuntemattomalle. ”Miksi tuo ulkopuolinen haluaa kuvata meitä? Kuka sä oikein olet? Arveluttava henkilö! Haluatko käyttää meitä hyväksi?”, he ajattelivat. Mutta sitten löysimme ystävyyden ja veljeyden, ja he ottivat minut kunniajäseneksi jengiinsä. Kunnioitimme toisiamme ja minut hyväksyttiin. Se oli tärkeää. Aloin kuvata heidän elämäänsä. 
Hevibändien levyjen kansilla oli suuri vaikutus brasilialaisiin punkkareihin. He alkoivat kirjoittaa levyjen kansissa olevien bändien nimiä seinille. Kirjaimet muuttuivat symboleiksi ja saivat omia nimiään. Siitä kehittyi oma kieli ja uusia sääntöjä. Pitää esimerkiksi kirjoittaa vaakatasolla ja kiivetä mahdollisimman korkealle. Jengit, jotka kirjoittivat mahdollisimman korkealle, tulivat kuuluisiksi. Se aika teki Pixacaosta sen, mikä se on tänä päivänä. Myös graffitit vaikuttivat sen syntyyn. 
Kenelle kaupunkisi kuuluu? Ja kuka saa kirjoittaa seinille? Brasiliassa ulkomainonta kiellettiin, koska siellä syntyi suuri keskustelu siitä, miksi korporaatiot saavat mainostaa ja laittaa teoksiaan julkiselle paikalle, mutta yksityiset ihmiset eivät.
Rakastan elokuvia, olen aina rakastanut niitä. Rakastan huonoja leffoja, koska nauran niille. Rakastan hyviä leffoja, koska ne vievät mennessään. Joidenkin elokuvien hahmot jäävät elämään vahvasti mukaan omaan elämääni. Vaihdan lempielokuvaani joka viikko, tänään se on Luc Bessonin Suuri sininen (1988).
Perjantaina 21.11. esitetään varsinainen avajaiselokuva Is the Man Who Is Tall Happy (2013). Ranskalaisen Michel Gondryn ohjaama dokumentaari rakentuu Noam Chomskyn haastatteluista, joita on maustettu ohjaajan henkilökohtaisilla pohdinnoilla. Rosoisuudestaan huolimatta käsin animoitu elokuva palvelee hyvin katsojaa havainnollistaessaan Chomskyn melko haastavia kielifilosofisia pohdintoja. Perjantain myöhäisillassa nähdään tuottajana ansioituneen amerikkalaisen Gabriel Polskyn ohjaus Red Army (2014), jonka on tuottanut Werner Herzog. Neuvostoliiton Punakoneesta kertova dokumentti kiinnostanee myös muita kuin jääkiekkofaneja.
Suomalaista arkea lähempänäkin olevia kysymyksiä löytyy ohjelmistosta. Väestön velkaantumista pohtii Itävallasta saapuva dokumentti Debts Inc. (2013), jonka käsikirjoittaja-ohjaaja Eva Eckert saapuu myös festivaalin vieraaksi. Hanakimmin henkilökohtaista politisoi hollantilaisen Menna Laura Meierin 69: Love Sex Senior (2013). Dokumentti käsittelee erästä aikamme tabua: iäkkäiden ihmisten seksuaalisuutta. Sen sijaan seksuaalisuuden väitettyä suhdetta syrjäytymiseen kuvaa hirtehisesti kotimainen 30 minuuttinen fiktio Säälistäjät (2014), jonka on ohjannut Hannaleena Hauru.
Käsikirjoitus rajautui nopeasti yksinkertaiseksi ja selkeäksi. Emme halunneet tehdä mitään bergmanilaista draamaa, sillä se vaatisi pitemmän ajan ja enemmän resursseja. Lähdimme tekemään sellaista, joka olisi helppo toteuttaa meidän neljän voimin. Kun olemme mustemman huumorin ystäviä, käsikirjoitukseen tuli heti vinoutta. Emme päättäneet, että tekisimme juuri sellaisen, mutta siihen suuntaan kaikki meni, sillä ideamme olivat vinksallaan.
Ideoimme roolihahmojen historiaa. Heillä voisi olla bändi, koska olemme kaikki olleet jossain vaiheessa bändissä, ja muistamme sen hyvin. Se on aina yhdistänyt meitä. Ajattelimme, että bändi on hyvä ajatus. Mitä musiikkia he soittavat? Heidän 80-luvun bändissään on jotain ihanan naiivia ja koskettavaa. Kari Lampikallio on irtautunut siitä iskelmätähdeksi.
Sonja ja Kari ovat aivan hirveitä. Puhtaita narsisteja. He ansaitsevat kohtalonsa. Sonja on täysin tunteeton psykopaatti ja Kari loputon selittelijä, joka kääntää kaikki asiat itselleen parhain päin. Omalla tavallaan hän on myös rakastettava ja mahtava hahmo. HP:n Antero on jotain muuta ja Elinan Elisa sentään ainoa laatuaan. He eivät ole kivoja. Mietimmekin, voivatko päähenkilöt olla epämiellyttäviä. Voivat he. Pahuus kiehtoo. 
Mieleeni on jäänyt muun muassa tapamme työskennellä. Onnistuimme tuomaan elokuvaan ensemble-henkisyyden. Olimme kaikki alusta lähtien osa taiteellista prosessia, koko työryhmä. Opimme paljon elokuvan tekemisestä ja näyttelemisestä. 
Olemme elokuvasta tosi ylpeitä, koska se on niin erilainen kotimaisessa elokuvagenressä! Etukäteen ei arvaa mitä tapahtuu. Se on arvoitus. Elokuva liikkuu monella rajalla ja se pitää hereillä. Hauskaa, kauheaa… mikä se oikein on? 
Taistelu tohtori Pretoriuksen kabinetista 1918 (2014) sijoittuu veljessodan viimeisiin päiviin. Sodan verinen loppunäytös on vasta alkamassa, sillä silmittömien teloitusten varjossa lymyilee aivan toisenlainen uhka. Niljakas hahmo, Rotta-Matti, on nähty raahaamassa teloitettujen ja onnettomien ruumiita metsän siimekseen, mutta mitä sairaita kokeita todella suoritetaankaan tohtori Pretoriuksen kabimetissa? 
Kulttiteoksessa onnettomuuspaikkasiivoojana työskentelevä Robert tuo töistä kotiin ihmisruumiin itselleen ja vaimolleen leikkikaluksi kiihkeisiin petipuuhiin. Robertin mielenterveys kuitenkin järkkyy entisestään, kun hän hoksaa, että vaimokulta pitääkin ruumiista enemmän.
Norrisin tähdittämässä Invasion USA (1985) -elokuvassa terroristihyökkäys Yhdysvaltojen maaperälle kohtaa ongelmia heti alkumetreillä. Matt Hunteriksi nimetty Norris tarttuu aseisiin ja näyttää mikä on oikein. Siinä on turha kenenkään vastaan pullikoida.
Usherin talossa kaikki ei ole kohdallaan: talon isäntä maalaa muotokuvaa sairaasta vaimostaan, joka sairastuu jokaisella siveltimenvedolla enemmän. Elokuvan säestää elektro-folkista tunnettu Lau Nau, joka on saavuttanut kulttisuosiota varsinkin USA:ssa. Aikaisempien vuosien tapaan elokuvan alustaa Raimo Silius.
Pertsaa ja Kilua tehdessä tuli mieleeni, että kunpa tällaisen kunnon seikkailukertomuksen pääsisi tekemään vähän valoisampiin olosuhteisiin sinisen meren äärelle. Siitä tuli tavallaan haave, ja aloin määrätietoisesti kehittää ajatusta.
Ihan tiukan prässin kundille laitoin. Kun nuoria näyttelijöitä tai lapsia haetaan rooliin, niin täytyy pystyä löytämään rooliin sopiva ja riittävän lahjakas tyyppi, mutta samaan aikaan pitää pystyä arvioimaan jaksaako nuori kuvausrääkin. Jos homma muuttuu yhtäkkiä väsyttäväksi tai tylsäksi, niin sittenhän se ei onnistu. Aikuisen ammattinäyttelijän ja nuoren lahjakkuuden ero on, että aikuinen tekee sitä työkseen ja on joka tapauksessa ohjeistettavissa. Nuoriin täytyy käyttää vähän erilaisia konsteja, ja castingvaihe on ihan ensiarvoisen tärkeä.
En ole ohjaajana tietenkään taktisesti miettinyt, onko aika juuri nyt kypsä tämän tekemiseen. Aika oli minulle kypsä, ja onnistuin saamaan tähän tuotantoyhtiöt molemmista maista mukaan. Monelta olen kyllä kuullut, että tämä tuli nyt oikeaan aikaan, joten voihan olla, että tälle onkin tilaus. Ja leffa itsehän on ajaton. Toivon, että tästä tulisi klassikkoleffa, jota voitaisiin pyörittää vielä kahdenkymmenenkin vuoden päästä. Tapahtumathan eivät ole sellaisia, että ne muuttuisivat vuosien saatossa.
Kertoessani pääosaa näyttelevälle Nuutti Konttiselle tästä Pertsa ja Kilu -taustastani ja että elokuva on vähän tällainen Pertsa ja Kilu -muunnelma, niin Nuuttihan ei tiennyt, mikä on Pertsa ja Kilu. Nykypäivän nuoriso ei sitä brändiä ehkä edes sillä tavalla tiedä, mutta kyllä se minulle on sitä samaa sarjaa, nykyajan keinoin toteutettuna. Lomasankareissa on moderniin elämänmenoon liittyviä asioita, kuten kännyköitä ja nettiä, mutta se on samalla tavalla klassinen seikkailuleffa, mitä Pertsa ja Kilukin on.
Toni on ulkopuolinen, hänellä on sopeutumisvaikeuksia ja luottamuspulaa, hän on vähän sellainen nuori kapinallinen. Ainoa keino, jolla Toni selviytyy ongelmista ja pelastaa tytön, johon on rakastunut, on luottamuksen rakentaminen velipuoliinsa. Tämä on tavallaan kunnialaulu ystävyydelle ja luottamuksen rakentamiselle. Se on tässä pääteemana taustalla, seikkailu on se kehys, johon tarina on sijoitettu. Suurta viihdettä suurelle yleisölle vahvalla sisällöllisellä sanomalla ja tematiikalla.
Night Visionsin päävieraana on tänä syksynä yhdysvaltalaisohjaaja John McNaughton, jonka festivaaliohjelmistoon valittujen elokuvien välillä on lähes kolmenkymmenen vuoden ikäero. McNaughtonin ohjaama Henry: Portrait of a Serial Killer (1986) on armoton ja häiritsevä elokuva sarjamurhaaja Henry Lee Lucasista. Lisäkuriositeettina sarjamurhaajaklassikosta mainittakoon, että sen nimihenkilöä esittää, myöhemmin esimerkiksi TV-sarja Walking Deadista tuttu, Michael Rooker. McNaughton on festivaalilla esittelemässä myös uusinta psykologista trilleriään The Harvestia (2013), joka on vahvan näyttelijävetoinen kuvaus yhden perheen kieroumista.
Kotimaisuus pääsee Night Visionsissa tänä syksynä arvoonsa, sillä festivaalilla saa maailmanensi-iltansa tunnettujen suomalaisnäyttelijöiden (Hannu-Pekka Björkman, Minna Haapkylä, Elina Knihtilä, Tommi Korpela,) ja kirjailija ja kääntäjä Teemu Kaskisen poikkeuksellinen yhteisohjaus Ruotsalainen hetki (2014). Coen-henkiseksikin luonnehditussa mustassa komediassa yritetään hankkiutua eroon mystisestä mattorullasta, mutta päädytäänkin kaivelemaan menneitä odottamattomin seurauksin. Festivaalin Finlandia-gaalassa esitetään myös Aleksi Mäkelän aikanaan poikkeuksellinen Suomi-action Romanovin kivet (1993), josta voi hakea vastapainoa, mikäli television itkevä Samuli Edelman on alkanut tympiä.
Night Visions kunnioittaa tällä kertaa myös 80-luvun toimintaelokuvillaan tähtiä leiponutta Cannon Films -tuotantoyhtiötä. Festivaalilla nähdään Cannon Filmsin historiaa ja etenkin yhtiön perustajavisionäärien Menahem Golanin ja Yoram Globusin välistä suhdetta käsittelevä tuore dokumentti The Go-go Boys: The Inside Story of Cannon Films (2014). Tuotantoyhtiön elokuvia festivaalin ohjelmistossa ovat Charles Bronsonin tähdittämä kovaksikeitetty 10 to Midnight (1983), Chuck Norrisiin nojaava ja vakavassa patriotismissaan hulvaton Invasion U.S.A (1985) ja Dolph Lundgrenin lihaksilla koristeltu nostalgiatrippi Masters of the Universe (1987).
Toinen tekijä oli silloin käynnissä ollut nuoria koskeva syrjäytymiskeskustelu. Ihmisillä, joilla ei aikuisikänsä ensimmäisinä vuosina ole mitään mahdollisuuksia tulla osaksi yhteiskunnan valtavirtaa, ei tapahdu mitään juurtumista. On nähty lukuisia esimerkkejä, millainen heidän tulevaisuutensa on, ja minkälainen irvokas poliittinen teatteri asiaan liittyy.
En vastustele mitään kategorisointeja, mutta saan allergisen reaktion, kun puhutaan taide-elokuvasta. Lähtökohtani on, että kaikki elokuva on taidetta. Sitä on hyvää ja huonoa, kaikenlaista.
Siinä missä Muukalainen oli koherentti kokonaisuus ja audiovisuaalisesti yhtä tyylilajia, niin He ovat paenneet saa uusia muotoja koko ajan. Halusin estetiikan heijastelevan päähenkilöiden tunnetiloja. Ääni ja kuva seuraavat päähenkilöiden impulsiivisia kokemusmaailmoja. Kun mennään tripille tai nähdään unia, kuva ja ääni menevät sinne vahvasti mukana. Kerronnassa ei ole mitään hienovaraista. 
Sophia Jansson sanoi minulle, että on todella harmi kun kukaan ei ole tarttunut Toven piirtämiin alkuperäisiin sarjakuviin ja tehnyt niistä tv-sarjaa tai elokuvaa. Vastasin hänelle, että ranskalaiset saattaisivat olla oikea valinta, sillä heillä on pitkät perinteet sarjakuvissa ja animaatioissa, ja että tunnen erään hyvin lahjakkaan ranskalaisen animaatio-ohjaajan. Sophia pyysi tekemään ehdotuksen elokuvasta. Soitin ohjaaja Xavier Picardille, jonka tunsin, ja kerroin hänelle ehdotuksesta. Sitten me kaikki tapasimme. 
Keväällä 2011 aloimme kehitellä käsikirjoitusta ja mukaan tuli muitakin käsikirjoittajia. Työskentelimme muun muassa Xavier Picardin hotellihuoneessa Helsingissä. Laitoimme huoneen seinät täyteen strippejä, siirtelimme niitä ja pohdimme, miten tarina menisi, ja mitä lisäisimme siihen, koska alkuperäistarinat eivät riittäneet. 
Elokuvan visuaalinen ilme kehiteltiin Pictakin studiossa Pariisissa. Käsikirjoitus ja äänimaailma on tehty Suomessa. Piirrosanimointiin valitsimme kiinalaisen Sandman Animation Studion, koska siellä oli riittävä määrä taiteellisesti lahjakkaita ja nopeita piirtäjiä. 
Vuonna 1996 Tove Jansson totesi minulle dokumenttielokuvan Haru – Yksinäisten saari valmistelujen yhteydessä, että minulla on erittäin vaikea työ. Muumit Rivieralla ei ole ollut helpoimmasta päästä, mutta olen kiitollinen, että saimme ottaa haasteen vastaan. Olen myös etuoikeutettu, kun olen saanut tehdä töitä uskomattoman lahjakkaiden taiteilijoiden kanssa, ja yltiöonnellinen, että onnistuimme projektissa hienosti. 
Tove Janssonin Muumiperhe Rivieralla -sarjakuvan päähahmo Muumi tempoilee yksinkertaisen mukavan elämän ja ylellisen filmitähden elämäntyylin välillä, josta hänen rakastettunsa Niiskuneiti haaveilee. Jokainen Janssonin alkuperäinen tarina on tehty hyvin taitavasti. Janssonin piirrokset ovat innoittaneet Muumit Rivieralla -elokuvan rakennetta ja rytmiä. Olemme käyttäneet perinteistä käsin piirrettyä paperianimaatiotekniikkaa kunnioittaaksemme Tove Janssonin kynänjälkeä. Hallitseva väri on rikottu tuomalla mukaan mustavalkoinen väripaletti (ranskaksi: camaieu). 
Ulvilan murhaa on puitu eri oikeusasteissa jo useamman vuoden ajan, ja eri tuomareiden päätökset Anneli Auerin syyttömyyden tai syyllisyyden puolesta tai sitä vastaan ovat tällä hetkellä 5–4 Auerin johtaessa niukasti yhdellä vapauttavalla päätöksellä. Häviäjiä ovat yleinen oikeustaju ja luottamus oikeuslaitokseen sekä kaikki asianosaiset.
Näinkin herkullinen aihe, joka rönsyilee ja lähtee elämään omaa elämäänsä olisi tietysti fiktiona herkullisempi kuin dokumenttina, mutta tämä on hyvä rekisteröidä nyt dokumenttina – tapahtumien kulku, mitä tapahtui seitsemän vuoden aikana, josta kolme ensimmäistä vuotta haettiin ulkopuolista tekijää. Sitten lopetettiin keskeneräiset tutkintalinjat ja keskityttiin perheen äitiin.
Dokumentillekin tässä oli erinomainen asetelma ja erinomaiset henkilöt. Ensinnäkin syyttäjä eli antagonisti, niin sanottu pahis, on erittäin hyvä paha; hän uskaltaa sanoa ja olla sitä mieltä, mitä hän on – ja hän on erittäin hyvä kameran edessä. Sitten on ambivalentti nainen, melkein kuin Hitchcockin elokuvista, eroottista ilmapiiriä tahtomattaan välittävä henkilö. Hitchcockhan on sanonut, että ruumis ei ole kaukana tällaisesta moni-ilmeisestä, ambivalentista naisesta. Se ei tarkoita, että nainen olisi tehnyt ruumiin, vaan intohimo ja eroottisuus siinä ympärillä aiheuttaa intohimoja, jotka voivat päätyä henkirikokseen.
Alussa Matti Mäkisen tekninen tutkinta on ihan perfect, mutta jatkovaiheet eivät. Taloa ja sen ympäristöä tutkittiin mielettömän tarkasti, mutta niistä ei pidetty mitään kirjaa. Kun tutkijoita kuultiin oikeudessa, he eivät muistaneet kuka kävi milläkin kaapilla ja kuka katsoi minne. 
Lindblom muistaa hyvin oman lapsuutensa hämmennyksen sen seikan edessä, että Ruotsi oli todella hyvä miltei kaikessa mihin ryhtyi, vaikkei suomalainen ei sen menestyksestä voinutkaan riemuita täysin rinnoin tai ainakaan avoimesti. Kateuden sekaista ihailua ei kuitenkaan voinut estää. Lapsikin osasi ihmetellä, miksi Suomi olisi muka niin ylivertainen maa, kun asuttiin kuitenkin Ruotsissa.
Lindblom muokkasi käsikirjoitusta kirjailija Miika Nousiaisen kanssa, joka oli aktiivisesti mukana kuvaustenkin aikana. Myös Mikkoa esittävä näyttelijä Jonas Karlsson osallistui käsikirjoitusprosessiin. Ohjaaja halusi näyttää Nousiaiselle nyky-Ruotsia, joka eroaa Kansankoti-Ruotsista kuin yö ja päivä, ja vei tämän kierrokselle urbaaniin ja monikulttuuriseen Ruotsiin.
Elokuvassa on kohtaus, jossa Mikko pääsee saarnaamaan ruotsalaiselle yleisölle kansankodin hengestä ja suuresta idolistaan, kansankoti-ideologian isästä Per Albin Hanssonista sekä ideologian myöhemmästä kehittäjästä Tage Erlanderista. Yhteishenkeä kohottavaksi tarkoitettu ylevä puhe ei kuitenkaan uppoa yleisöön Mikon odottamalla tavalla, vaan todelliset medelsvenssonit tuijottavat Mikkoa suu auki ymmärtämättä mistä tämä vaahtoaa.
Pääosaa eli Mikkoa esittävä Jonas Karlsson opetteli puhumaan jonkin verran suomea rooliaan varten, mutta myös puhumaan ruotsia niin kuin suomalainen sitä puhuu, ja juuri tämä oli ohjaajan mukaan Karlssonille vaikeinta. Harjoitteluun ei jäänyt liiemmälti aikaa, joten oli hyvä, että näyttelijät tulivat kuvauksiin hyvin valmistuneina. Leif Lindblomin oma elokuvasuosikki on Mike Leigh´n Salaisuuksia ja valheita (Secrets and Lies, 1996), jota varten Leigh harjoitteli näyttelijöiden kanssa jopa kuusi kuukautta ennen kuvausten alkua. Lindblomilla ei Vadelmavenepakolaisessa ollut mahdollisuutta samaan.
Kun lähdet nollasta käsittelemään uutta elokuvaa, lähdet jostain tunteesta, joka koskettaa sinua. Minulle se oli kohtaus ensimmäisessä kirjassa, Mielensäpahoittajan ja hänen Emäntänsä välinen kohtaus hoitokodissa. Koin voimakkaasti sen tunteen, miltä vanhasta miehestä tuntuu, kun se rakkaus, joka sinulla on ollut viisikymmentäkolme vuotta, on kuihtumassa.
Itse pidin tätä prosessia aika helppona. Ihan ne viimeiset käsikirjoitusversiot olivat aika taistelua, kuvaukset lähestyivät ja vielä piti löytää jokin uusi vaihde tähän. Minulla on yksi kuva, jossa valmistaudun kirjoittamaan uutta versiota. Työpöydällä on energiajuoma ja siideri, ja valokuvasin ne itselleni talteen ajatuksella ”muista tämä hetki”. Kuulostaa ehkä vulgaarilta, mutta jokin pitää saada itsessä käyntiin jotenkin.
Kävimme linjatuottajan kanssa Turussa katsomassa Miniä-näytelmän, ja Antti oli siinä ihan loistava. Puhuimme vähän näytöksen jälkeen ja kävimme myöhemmin kahvilla Töölössä. Antti oli aluksi vähän epäileväinen, mutta kerroin ajatuksistani ja sanoin, ettei tästä tule sellaista päiväkirjamuotoista tarinaa. Luodaan kokonaan uusi tarina, joka on viime kädessä rakkaustarina. Antti innostui ja lyötiin kättä päälle.
Mielensäpahoittajan omaa kieltä on ollut todella vaikea kääntää niin, että huumori säilyisi. En kuitenkaan usko, että Mielensäpahoittajassa on niin suurta ongelmaa, koska hahmot ovat tutumpia.
Ennen kuvausten aloittamista selvitin tilastoja kansainvälisistä liitoista. Yllätyin, kuinka yleistä tietynlainen maidenvälinen yksinhuoltajuus on. Suunnittelin tekeväni aiheesta asiapitoisen elokuvan ja pysyväni itse ulkona kuvasta.
Minä ja entinen mieheni puimme intiimejä asioita suuren ryhmän edessä. Ensimmäinen puolituntinen saattoi olla pelkkää huttua. Vasta kun väsyimme murehtimaan kuvausryhmän läsnäoloa, rentouduimme keskustelemaan syvällisemmin. Välillä myös riitelimme rajusti.
Ohjaajan kyky käyttää musiikkia, leikata juuri oikeassa kohdassa ja piilottaa elokuviinsa merkityksiä, on minusta vaikuttavaa. Joka katselukerralla löydän jotain uutta, hän innostuu.
Sen sijaan elokuvan vaikutusta poikani elämään mietin koko matkan ajan. Välillä ajattelin jopa, että en haluakaan tehdä elokuvaa loppuun. Mutta toisaalta poikani on nuori, eikä tämä tule häneen ikuisesti vaikuttamaan. Lisäksi elokuvassa esiintyvä isoisä nukkui pois kuvausten jälkeen. Elokuva osui siis osittain sattuman kautta ainutkertaiseen ajankohtaan. 
Halusin tehdä vakavasta aiheesta leikkisän elokuvan. Versioiden kanssa oli ongelmia, yksi oli liian pateettinen ja vakava, toinen liian leikkisä. Balanssin etsimisessä meni tosi kauan.
Oliverin rooliin kuvasin varmaan yli sata poikaa. Esalta kysyin, että miksi tämä tuli koekuvauksiin. Vastaus oli, että äiti käski. Seuraavaksi kysyin kiinnostako häntä näytteleminen, ja hän vastasi, että ei yhtään. Ne olivat virkistäviä vastauksia, koska monet elävät sellaisessa Putous-sarjan maailmassa, jossa kuvitellaan, että elokuvarooli tarkoittaa suoraa tähteyttä. Mielestäni tämä elokuva pitkälti nousee tai laskee Esan roolisuorituksen ja kasvojen myötä.
Tanskalaisen Thomas Vinterbergin Submarino (2010) oli minulle enemmän kuin elokuva, se oli rakkauden teko. En käytä huumeita enkä asu Kööpenhaminassa, mutta tuntui siltä kuin tekijä haluaisi kertoa minulle havaintojaan sydämestään. Se on ollut minulle iso, iso elokuva viime vuosina.
Ari Folmanin ohjaama tieteiselokuva The Congress perustuu Stanisław Lemin (Solaris) romaaniin. Folman tunnetaan animaatiota ja dokumenttia persoonallisesti yhdistelleestä Waltz with Bashirista, joka oli ehdolla parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-palkintoon vuonna 2008. Waltz with Bashirin tavoin myös The Congress hyödyntää kerronnassaan animaatiota, mutta mukaan on sekoitettu myös näytelmäelokuvaa. Robin Wright esittää samannimistä näyttelijätärtä, joka myy elokuvayhtiölle oikeudet omaan digitaaliseen kuvaansa.
Kotimaisen dokumenttielokuvan lippua heiluttaa muun muassa Brooklynin pojat, joka on Inderjit Kaur Khalsan esikoiselokuva. Brooklynin pojissa ohjaaja on halunnut ottaa selvää, miksi hänen lastensa isänpuoleinen suku on jo useassa polvessa joutunut elämään ilman läsnä olevaa isää. Inderjit Kaur Khalsa asui useita vuosia Yhdysvalloissa ja perusti siellä perheen, mutta muutettuaan perheensä kanssa Suomeen isä päätti kuitenkin palata takaisin New Yorkiin. Suvussa jatkuva kierre halutaan katkaista.
Kolmikymppisistä ja heidän kriiseistään perheen perustamisineen on tehty elokuvia, samoin teinikasvutarinoita. 25-vuotiaista osa alkaa ehkä saada lapsia ja vakiintua, osa on vielä aivan hakoteillä eikä tiedä edes mitä haluaisi opiskella. Se on mielenkiintoinen ikä muun muassa ystävyyden kannalta. Halusimme kertoa tarinan sen ikäisistä.
En tuntenut Iinaa ja Minkaa entuudestaan, Annan sen sijaan tunsin. Hauskaa oli, että he tunsivat jo toisensa, joten ei tarvinnut lähteä ihan tutustumisvaiheesta.
Halusin tuoda elokuvaan sellaisia naisjuttuja, joita ei ehkä niin usein nähdä. Halusin kuvata myös millaista oikeasti on ystävysten, naisten, yhdessäolo. Se on ehkä samaistuttavampaa naiskatsojalle. Toisaalta mieskatsojalle voi olla tosi kiinnostavaa päästä seuraamaan naisten ystävyyttä. Komediallisuus onkin vedonnut myös tosi hyvin miehiin, vaikkei elokuva varsinaisesti kerro heistä.
Selkeää elokuvakasvatuksellista linjaa ei ole ollut. Chaplinin lisäksi olen katsonut superpaljon B-luokan toimintaa. Jossain vaiheessa käytiin katsomassa kaikki leffat isän (ohjaaja Raimo O. Niemi) kanssa. Tuntuu, että itse on saanut vaikutteita todella monenlaisista elokuvista.
Festivaalin kulttuuriteko on venäläisen elokuvan vähemmän tunnetun naturalistin Gleb Panfilovin sekä hänen vaimonsa ja valovoimaisen luottonäyttelijänsä Inna Tšurikovan tuominen ansaittuun valokeilaan. 1960-luvun lopussa aloittaneelta neuvostoelokuvan näyttävän manerismin humaaniin luonnollisuuteen vaihtaneelta ohjaajalta esitetään mittava retrospektiivi, jonka sokerina pohjalla on upea Pyydän puheenvuoron (1977). Ilmestyessään epätavallisen modernissa elokuvassa pormestariksi ylennetty nuori nainen kamppailee yksityiselämänsä ja yhteisön etujen välisessä ristipaineessa eikä Tsurikovan vahva roolityö ole vuosien saatossa menettänyt tippaakaan tehovoimastaan.
Viime metreillä ohjelmistoon kiinnitettiin myös Cannesin Grand Prix palkinnon napannut Alice Rohrwacher, joka saapuu esittämään voitokkaan, Ermanno Olmi -vertauksia herättäneen maalaiskuvauksensa The Wonders (2014). Yksi festivaalin päävieraista on kuitenkin jo pitkään ranskalaisen elokuvan kiinnostavimpiin ohjaajiin kuuluva Olivier Assayas, jolta esitetään muun muassa 1970-luvun kuuluisimman terroristin tarinaan pureutuva viisituntinen epookki Carlos the Jackal (2010).
Amerikkalaisen independent-elokuvan kruunaamattomalta kuningattarelta Kelly Reichardtilta esitetään poliittista trilleriä muuntava Night Moves (2013), joka seuraa ekoaktivistien terroriteon toteutusta sekä iskun jälkeistä tyhjiötä. Jo pari vuotta sitten ilmestyneessä Meek’s Cutoffissa nähtiin miten Reichardt muovasi westerniä täysin omanlaisekseen pienten olemisen havaintojen mosaiikiksi ja Night Movesilta voikin odottaa uudenlaista näkökulmaa nykyelokuvan yhä kasvaviin terroristikuvauksiin.
Festivaali marssittaa valkokankaille myös suuren tukun kotimaisen elokuvan uusimpia saavutuksia. Eniten mielenkiintoa herättää varmasti Pekka Lehdon Anneli Auerin oikeudenkäyntiä seuraava dokumentti Ulvilan murhamysteeri (2014). Lehto ei lupaa tapauksesta suuria paljastuksia, vaan pikemminkin satiirikon näkökulman tapauksen absurdiksi paisuneeseen tutkimusprosessiin ja sen ympärille rakentuneeseen mediasirkukseen.
Lopulta, juhlat eivät olisi mitään ilman festivaalin perustajajäsenen Anssi Mänttärin tuoreen elokuvan esitystä. Tälläkin kertaa Suomi-elokuvan uupumaton työmyyrä tuo kankaille rashomonilaisittain totuuden sirpaleita keräilevän keskusteluelokuvan Kuinka myöhään valvoo blues (2014). Mänttärin töissä kiteytyy myös elokuvajuhlien leppoinen henki: elämänfilosofiset oivallukset niveltyvät olennaisesti hedonistisiin aistimuskylpyihin.
Olen käynyt paljon Lapissa ja se muodosti hyvän pohjan mielikuvitukselle. Ajatellen elokuvan mahdollista levitystä ulkomailla, Lappi on Suomessa hyvä paikka tällaiselle tarinalle.
Ajattelin, että voisin tehdä hyvin yksinkertaisen elokuvan, jossa mies menettää kaiken ja kostaa. Mutta eihän se tietenkään pysynyt pelkästään sillä tasolla, kun sitä lähti kirjoittamaan. Tarina sai uusia tasoja, enkä tiennyt kirjoittamaan ryhtyessäni yhtään, mitä tässä tulee tapahtumaan. Elokuvan alussa koputetaan oveen, ja mies tulee avaamaan oven. Siitä se sitten lähti muotoutumaan.
Mielenkiintoista tässä prosessissa on ollut metodinen lähtökohta, että mitä seuraavaksi tapahtuu? Silloin lopputulos on itselleenkin yllätys, ikään kuin naksahdus päässä, että tästäkö tämä kertoo. Ja kyllä se minusta kertoo jostakin. Toivottavasti jonkun muunkin mielestä.
Molemmat elokuvat kertovat rakkaudesta ja lähestyvät aihettaan enemmän koomisesti kuin dramaattisesti. Sinkkuelämän säännöt oli tunteellinen matka, kun taas Love & Engineeringissa yritetään selittää rakkautta. Lähestymistapa on hyvin erilainen.
He ovat koko ikänsä lähestyneet kaikkea kaavojen, matematiikan ja sääntöjen kautta. Rakastumisessa ei kuitenkaan ole mitään sääntöjä tai kaavaa.
Jukka käytti tuolloin amfetamiinia ja alkoholia. Kyllä hänen käytöksensä tuntui välillä pelottavalta. 
En halunnut tässä dokumentissa hirveästi korostaa sitä uskoontuloa. Yhtä lailla kuin uskosta tässä on kysymys musiikin voimasta ja soittamisen intohimosta. Jukka itse toivoo tarinansa toimivan varoittavana esimerkkinä.
Night Visions tarjoaa harvinaisen mahdollisuuden maistella Troma-elokuvia isolta kankaalta. Buffetpöytä on varmasti ruotsinlaivan tasoa, paitsi kattavuudessaan myös mauttomuudessaan. Troman ehkä tunnetuin elokuva The Toxic Avenger (1984) saa festivaaleilla 30-vuotisjuhlaesityksensä, ja päätöselokuvana esitetään Kaufmanin uudempi ohjaus Return to Nuke’em High vol. 1 (2013), joka palaa jo 1980-luvulla nähtyyn Nuke’em High’n kouluun. Muita festivaalin Troma-elokuvia ovat misogyyniseksi tuomittu kidutussirkus Bloodsucking Freaks (1976) ja intiaanien hautausmaata ja kanazombeja yhdistelevä Poultrygeist: Night of the Chicken Dead (2006).
Festivaalin uudempien elokuvien isoimmat edustajat tulevat tänä vuonna Aasiasta. Ilmeisesti edeltäjäänsäkin kovaotteisempi avajaiselokuva The Raid 2: Berandal (2014) herättää kiinnostusta jo siksikin, että se on edeltäjäänsä lähes puolet pidempi. Lohdutonta post-apocalypsea tarjoava Snowpiercer (2013) on, Suomessa aiemmin lähinnä The Hostista (2006) tunnetun, eteläkorealaisen Bong Joon-Hon ensimmäinen elokuva, jossa on mukana nimekkäitä amerikkalaisnäyttelijöitä.
Kun pääsin paremmin sisään nykynuorten arkeen, olin yhä vakuuttuneempi siitä, että kokemuksemme pitää saada elokuvaksi. Täytyy tehdä elokuva ”isoille lapsille” ja kertoa tarina nuorten kanssa, heidän näkökulmastaan!
Nuoret olivat täysillä mukana. He toivat elokuvaan sanontoja, tapahtumia, paikkoja ja omaa maailmaansa. Pitivät huolen siitä, että repliikit ovat uskottavia. Kävimme käsikirjoitusta tarkasti läpi. Harjoittelimme myös paljon, ja välillä pidimme tauon, jonka aikana tarkastelimme, mitä olimme saaneet aikaan. Totesimme vain, että meillä on juuri oikea kurssi. 
Täältä tullaan elämä (1980) oli meidän sukupolvellemme merkittävä. Muutoksii on optimistisempi, sillä sen skidit eivät elä toivottomassa maailmassa, koska heillä on voima. Sen maailmankuva on ehdottomasti toiveikas.
Olemme saaneet todella hyvää palautetta. Pelkäsin ja jännitin sitä valtavasti. Hikoilin, purin kynsiäni ja pyörin, ne olivat pitkiä minuutteja. Suurin pelkoni oli, että nuoret eivät ota elokuvaa omakseen, mutta se on osoittautunut turhaksi. Elokuva on koskettanut heitä: ”Voi vitsi, tää on paras leffa, jonka oon koskaan nähnyt!”He ovat tulleet juttelemaan ja kyselleet muun muassa käsikirjoituksesta, koska heidän mielestään elokuva kuvaa juuri heidän maailmaansa. 
Kiinnostava katse rikollisuuteen on nähtävissä festivaalilla esitettävissä Edvin Laineen kahdessa elokuvassa ja niiden erilaisessa suhtautumisessa rikollisiin. Kultainen kynttilänjalka on rikoksen jälkeisestä omantunnontuskasta kärsivän murtovarkaan muotokuva. Menneisyytensä lukkojen taakse teljennyt mies nousee yhteiskunnassa huomattavaan asemaan, mutta aaveet eivät päästä miestä otteestaan. Kummitukset, salaiset huoneet ja kiroukset antavat elokuvalle gotiikasta muistuttavia kauhunomaisia piirteitä, jotka ovat kaukana Laineen toisen elokuvan, Yhden yön hinnan (1952), realistisesta ilmapiirin tavoittelusta.
Amerikkalaisittain katsottuna tyylipuhtainta film noiria festivaalilla edustaa Silmät hämärässsä (1952), jossa neljä rikokseen sekaantunutta miestä odottaa pienessä huoneistossa salaperäistä naista. Takaumien ja kertojanäänen rytmittämä elokuva on tummavireinen tarina, jonka pahasti traumatisoituneet henkilöhahmot ovat rikkinäisiä ja epätoivoisia. Pikajuna pohjoiseen taas tuo suomalaiseen elokuvaan harvinaisen suljetun paikan mysteerin uudessa ympäristössä. Junamysteerit ovat kansainvälisesti yleisiä, mutta Pikajuna pohjoiseen on kotimaisessa elokuvassa yllättävän mannermainen askel. Festivaalin kenties tyylikkäimmässä elokuvassa yöjunassa tapahtuva rikos yhdistää toisilleen tuntemattomia ihmisiä ja paljastaa synkkiä salaisuuksia.
Palsan muotokuva on huiman kunnianhimoinen ja kohteensa näköinen. Visuaalisesti värikylläs elokuva on inspiroitunut Palsan taiteesta, mikä lopun taidekollaasista käykin selkeästi ilmi. Elokuva on täynnä tarkkapiirteistä kuvallista havainnointia ja anarkistista otetta historian kerrontaan.
Kiinnostavimmaksi festivaaliesitykseksi voisi silti mainita Kadonneen sävelen esityksen lauantai-iltana. Ohjaaja Nyrki Tapiovaaran lyhyen uran toiseksi viimeinen ohjaustyö tuhoutui osittain tulipalossa toisen maailmansodan aikaan. Kadonnut sävel – tai toiselta nimeltään Herra Lahtinen lähtee lipettiin (1939) – saa nyt uuden elämän Vol-taiteilijaryhmän rekonstruoimana live-esityksenä ja elokuvan säilyneiden osien yhdistelmänä. Alkuperäiskäsikirjoituksen avulla täydennetty komedia antaa yleisölle uuden tilaisuuden päästä nauttimaan kadonneeksi luullusta elokuvasta.
Isoäitini opetti, että kaikki ovat samanarvoisia. Hän opetti avarakatseisuuteen ja moderniksi kansainväliseksi ihmiseksi. Sain hyvän itsetunnon. Opin isovanhemmiltani ja pioneereista myös solidaarisuutta ja uskoa ryhmän voimaan.
He eivät voineet käsittää, että olin tullut vapaaehtoisesti DDR:ään ja kuljetin Leninin tekstejä repussani (maanantain läksy). He halusivat länteen.
Haastattelin muun muassa Bolivian presidenttiä Evo Moralesia ja Denis Goldbergia, joka tuomittiin Nelson Mandelan kanssa Rivonia-oikeudenkäynnissä 1963–64.
Ehdin silti toteuttaa myös varsinaista ohjaajan toimenkuvaa. Luin paljon poliittista kirjallisuutta, katsoin dokumentteja inspiraation saamiseksi ja tein taustatutkimusta arkistoissa.
Elokuva kertoo tavallisista ihmisistä, jotka halusivat muutoksia omassa maassaan, kohentaa elinolosuhteitaan ja taistella vääryyttä vastaan. Se tarkastelee uskoa vasemmiston voimaan yksilön näkökulmasta ja siitä näkökulmasta, että sosialistisella ideologialla oli ja on oikeutuksensa sellaisenaan, erillään valtioiden valtapolitiikasta.
Sekä kansainvälisten että kotimaisten elokuvien palkitsemisessa näkyi elokuvan kerronnan hallinnan ja kuvauksen laadun korostus. Festivaalien palkintorohmuksi nousi Hamy Ramezanin (s. 1979) iranilaisten poikien kasvu- ja selviytymistarinaa kuvaava fiktio Paratiisin avaimet (2014, 28 min). Risto Jarva -palkinnon ja kotimaisen kilpasarjan yleisöpalkinnon voittanut elokuva vakuutti myös nuorisotuomariston hallitulla elokuvakerronnalla sekä vahvalla henkilöohjauksella. Kansainvälisen kilpailun Grand Prix -palkinnon voitti Ivan Maximovin animaatio Bumbum kalastajatytär (Bum-bum doch’ rybaka, 2013, 9 min).
Neljän ja puolen kuukauden kuvauksien eli noin 120 tunnin kuvausmateriaalin tiivistäminen 79 minuuttiin on vaativa työ. Iitin kokoomus-valtuutettu Temonen toimi Niinistön kampanjakokouksissa ainoana kamera- ja äänimiehenä, joka näkyy epätavallisina kuvarajauksina ja -tarkennuksina. Lisäksi nopeat kameraliikkeet ovat tallentuneet ääniraidalle niin, että satunnaiset alataajuudet tärisyttävät teatteripenkkejä.
Minimalistiseen dialogiin, luonnonääniin ja vahvoihin kuviin luottava Fonseca tarjoaa katsojille ainutkertaisen rytmisen kokonaisuuden, joka näyttäisi perustuvan G. W. Leibnizin laskoksen filosofiaan. Portugalin hiekkarantaan piirtyneet jäljet, aaltojen poimut ja rantakallioiden kerrostumat ovat ilmaisun kannalta yhtä autonomisia kuin kahden surffaajatytön vähäeleinen kommunikointi ja oleminen. Fonseca tarjoaa pinnaltaan erehdyttävän yksinkertaisen ja pelkistetyn näkemyksen kosmoksen liikkeestä ja ihmisen ajallisesta olemisesta.
Kuhnin animaatiot perustuvat usein arkiselle tapahtumalle, jota paisutetaan groteskein yksityiskohdin aina surrealistiseen vierauteen saakka. Kuhnin pensseli työstää saksalais-luterilaiseen tapaan perheen, synnin, erotiikan ja vallan teemoja, joita hän kommentoi lakonisella kertojan äänellään. Kuhnin tuotanto on tasaisen laadukas, mutta ehkä Francis Baconin suuntaan kumartava Sunnuntai 3 (Sonntag 3, 2012, 14 min) lienee hänen paras saavutuksensa.
Olen ennen kaikkea dokumentaristi, ja olen vahvasti sitä mieltä, että hyvän dokumentin pystyy tekemään vain, jos tuntee aiheen ja myös kokee sympatiaa ja empatiaa näitä ihmisiä kohtaan. Tästä on hyvä esimerkki. Osku Pajamäen roolia Rouva Presidentti -elokuvan (toinen käsikirjoittajista) kohdalla kyseenalaistettiin, koska hän tuntee Halosen ja edustaa samaa puoluetta. On aivan absurdi ajatus, että ihmisten, jotka eivät tiedä mitään aiheesta, pitäisi tehdä näitä filmejä. Se on mielestäni aivan hölmö väite.
Ihan sama jos mennään vaikka UPM:lle tai Nokialle, sielläkin on tiettyjä asioita, joita ei saa näyttää. Normaalisti allekirjoitetaan salassapitosopimus. Tässä tapauksessa sellaista ei ole tehty. Taru ei ole myöskään puuttunut elokuvaan vaikka hänellä oli siihen oikeus.
Tämä elokuva kertoo kulisseista, joissa käydään paljon vääntöä, paljon keskusteluja, ja prosessit ovat aika pitkiä. Loppujen lopuksi näiden prosessien tuloksesta nähdään vain pieni osuus. Sama juttu tässä konfliktissa, jota on jatkunut kuusi kuukautta. Olen saanut useita kirjeitä lakimiehiltä. Jos se on ollut kokoomuksen puolelta markkinointitempaus, niin kyllä he julmalla tavalla alkavat markkinoida elokuvaa, ja todella pitkälle mietittynä.
Tämä on tuttu maailma minulle. Tällaista se on. Ihmiset suhtautuvat intohimoisesti siihen (politiikkaan), ja tekevä intohimoisia päätöksiä, sydämellään. Kaikkiahan päätökset eivät miellytä. Jokainen poliittinen puolue ajattelee intohimolla, näiden muitten intohimo on vain erilainen. Tosissaan tehdään, se on mielenkiintoinen maailma.
Avajaiselokuvana nähdään japanilaisen elokuvan kiinnostavimpiin nimiin kuuluvan Hirokazu Kore-edan Cannesissa Juryn palkinnon vuonna 2013 pokannut Isänsä poika. Kore-edan aiempi pitkä elokuva I Wish luotijunia katsomaan karkaavista koulupojista ihastutti pari vuotta sitten Rakkautta ja Anarkiaa festivaalin kävijöitä elämäniloa pursuvalla otteellaan ja hienoilla lapsinäyttelijäsuorituksilla. Tyylillisesti Kore-eda on uransa aikana liukunut kansainvälisen läpimurtoelokuvansa Maborosin mietiskelystä nopeatempoisempaan elokuvakerrontaan. Taitavan henkilöohjaajan keskiössä on tälläkin kertaa lapsi. Isänsä pojassa hän käsittelee suomalaisillekin ajankohtaista aihetta: vanhemmuuden ja urakeskeisen elämäntyylin ristiriitaa.
Festivaalin magnum opus lienee filippiiniläisen Lav Diazin järkälemäinen Norte, the End of the History (2013). Tinkimätön Diaz kirjoittaa ja leikkaa elokuvansa itse, ja on tunnettu massiivisen pitkistä elokuvistaan. Diazin omaleimaiset elokuvakudelmat koostuvat pitkistä otoista, joissa kaunis ja perusteellinen arjen kuvaus yhdistyy raakoihin ja kaunistelemattomiin shokkiefekteihin. Diazin mittapuulla lyhyt 250-minuuttinen Norte yhdistää murhasta tuomitun tuhlaajapojan ja hänen vanhempiensa tarinat ja pohtii samalla hyveiden merkitystä sisäisten ristiriitojen ja poliittisen turbulenssin repimässä maassa.
Rankan ja ahdistavan ystäville tarjoillaan tositapahtumiin perustuva etelä-korealainen National Security (2012). Chung Ji-youngin elokuva kuvaa piinallisen tarkasti vuonna 1985 Etelä-Korean turvallisuuspalvelun kidnappaaman opiskelija-aktivistin kuulustelua ja antaa mahdollisuuden kurkistaa Aasian talousihmeen takana toimivaa säälimätöntä turvallisuuskoneistoa.
Festivaalin mielenkiintoisin anti saattaa kuitenkin tulla maista, joiden elokuvatuotantoa näillä leveysasteilla on harvemmin nähty. Mikä olisikaan parempi syy katsoa elokuvaa kuin kokea paikallisten tarjoamia näkökulmia ennalta tuntemattomaan kulttuuriin, sen tapoihin ja ihmisiin? Singaporelaisen Anthony Chenin Ilo Ilo (2013) tutkii työn perässä perheensä jättäneen indonesialaisen taloudenhoitajan ja häntä kaltoin kohtelevan isäntäperheen tyttären myrskyisää suhdetta. Indonesiaa edustaa Teddy Soeriaatmadjan Lovely Man (2011), jossa seurataan Jakartan sivukujilla isäänsä etsivän pikkutytön ja transseksuaaliprostituoidun kohtaamista.
Nelisen vuotta sitten laitoin puutarhalehtiin ilmoituksia ja kerroin etsiväni puutarhanhoidosta kiinnostuneita ihmisiä dokumenttielokuvaan. Sain yli 70 vastausta. Kävin tapaamassa kaikkia vastanneita. Joukossa oli niin mahtavia tyyppejä, että voisin helposti tehdä jatko-osan nyt valmistuneelle elokuvalle. Erityisesti mieleeni painui eräs nainen, joka antoi puutarhaterapiaa huostaan otetuille lapsille. 
Tässä on tosiaan kyse eräänlaisesta paluusta juurille. Mutta Synti oli paljon dogmaattisempi työ. Eedenistä pohjoiseen on kypsempi.
Tykkäsin heti jutusta. Tarina on vahva, rohkea ja kikkailematon juttu. Alkuun vähän jännitti, että osaanko tuollaista tehdä, noin suoraviivaista, jossa ei voi lähteä tyylittelemään liikaa. Sen pitää olla aika rujo.
Tiesin, että tämä juttu elää ja kuolee täysin näyttelijöistä. Jos tyypit eivät ole hyviä näyttelijöitä ja rooleihin sopivia, niin sitten tästä ei tule mitään. Se oli se isoin huoli ja kuvasimme todella paljon porukkaa. Tehtiin ihan perus improvisaatiotehtäviä, sellaisia aika avoimia tilaisuuksia koekuvauksissa. Etsimme tyyppejä joilla oli tietynlainen röyhkeys ja yllätyksellisyys, jotka olivat valmiita haastamaan meidät, ei niinkään sellainen miellyttämisen tarve kuin ehkä useimmilla kuitenkin on.
Mikko tunsi nuo kulmat, on Keravalta kotoisin, käynyt Korsossa koulut ja muuta. Suunnitteluvaiheessa mentiin kuvaamaan Korsoon muutamia demoja, ja siellä tuli tuttuja tyyppejä vastaan. Tajusin, että Mikko tuntee sen maailman paljon paremmin kuin minä.
Kun johonkin uskoo, kun jotain elämässään sanoo ääneen, niin jotain tapahtuu. Se on sen kokoinen lupaus, minkä itse uskallan allekirjoittaa. Harvemmin unelmia sellaisenaan saavuttaa, mutta minulla on jokin usko siihen, että kun jotain yrittää, niin sitten alkaa tapahtua. Markuksenkin (elokuvan päähenkilö) unelma on omaehtoinen; vaikka hän puhuukin Jenkeistä, niin se ei silti ole pintaliitoa, hän haluaa tehdä jotakin elämässään omalla tavallaan. Se vertautuu enemmän ehkä johonkin skeittikulttuuriin, hän halveksuu sitä, jos asiat tehdään jotenkin ilmeisesti. Siinä on jotakin nuoruuden ehdottomuutta. Se, että Markus tarrautuu unelmaansa, on koskettavaa ja samalla hiukan huvittavaakin.
Uutta afrikkalaista tarinankerrontaa tarjoaa kolmen näytöksen kokonaisuus 15 sävyä: etelä. Oidipaalisia koneita ihmetellään sarjassa Kissat & koirat. Animaatiot puolestaan saavat kolme sarjaa: Jochen Kuhn, Malakias ja Suomi-animaatio 10-v. Saksalaisen Till Nowakin lyhytelokuvat ja Masterclass-näytös ovat suunnattuja digitaalisten maailmojen väsääjille. Lisäksi mukana on elokuvakoulujen, eurooppalaisten ja pohjoismaisten yhteistyöhankkeiden tuotantoa.
Ensisilmäykselle ohjelmisto vaikuttaa kompromissilta: monet animaatioista ovat tuttuja aikaisemmilta vuosilta, iso osa dokumenteista on saanut tv-esityksensä ja ulkomaalaisten ohjaajien vieraslista ei näy sisältävän isoa täkyä. No, ininät sikseen, sillä tarkemmalla selailulla katsomisen arvoista materiaalia kyllä löytyy.
”Helmiä arkistosta” -kokonaisuus: Lyhytelokuvan kaanon: ranskalaiset klassikot –sarjassa kasataan luuta luun päälle. Enpä muista, milloin olisi ollut tarjolla näin maukkaasti koottua triplaa: Georges Franjun (1912–1987) Eläinten veri (Le Sang des Betes, 1948), Alain Resnais’n (s. 1922) Yö ja usva (Nuit et Brouillard / Nacht und Nebel, 1955) ja Chris Markerin (1921–2012) Kiitorata (La Jetée, 1962). Jos lyhytelokuvien esitysjärjestys säilyy tällaisenaan, on kiitettävä ohjelmistosuunnittelijaa 1900-luvun raakuuksien evoluutiovaiheiden – teurastamo-keskitysleiri-virtuaalimaailma – havainnollisesta esittämisestä.
Mietin todella pitkään, taisi mennä sekunti! Risto Räppääjä on todella suosittu, se on käännetty lähes kahdellekymmenelle kielelle, se on ilmiö. Päästä tekemään tuollaista koko perheen hyväntuulista juttua, se on elokuvantekijälle ihan mahtava homma, ja varsinkin kun meillä on pieni firma, jossa on neljä henkeä töissä. Kun jotain projektia tehdään, siinä on kaikki kiinni. Se on kädestä suuhun elämistä, sellainen käsityöläisammatti. Tämä tuli todella otolliseen aikaan ja sikäli onnellisten tähtien alla, että rahoituskin järjestyi ongelmitta. Se ei ole yleensä mitenkään itsestään selvää.
Olen tehnyt Vesa Vierikon kanssa aikaisemminkin töitä ja tiedän hänen huippulahjakkuutensa, eikä kukaan sopisi Lennartin rooliin paremmin. Samoin Minttu Mustakallio ja Riitta Havukainen ovat taitavia, ja kun siihen yhdistetään vielä kaksi loistavaa lapsinäyttelijää, niin sana sieltä paperilta muuttuu tekijälle kuvaksi. Jos on jo vähän tiedossa millaiselle naamalle niitä juttuja kirjoittaa, niin se helpottaa asiaa tosi paljon.
Luen suurennuslasin kanssa kaikkien muiden suomalaiselokuvien kritiikit ja seuraan niitä. Jos puhutaan elokuvakritiikeistä, niin siellä tahtoo olla vähän sellainen ongelma, että meiltä puuttuu oikeasti todella ammattitaitoinen kriitikkokunta, joka ymmärtäisi elokuvan päälle. Eihän sinfoniakonserttiinkaan voi laittaa arvostelijaa, joka käy pelkästään lavatansseissa. Kotimaisten elokuvien kritiikki tahtoo rajoittua aina käsikirjoitukseen, vähän kuin kirjaa arvioitaisiin, että mitä tässä tapahtuu, mikä on tämä tarina. Hyvin harva ylettyy leikkaukseen, lavastukseen, puvustukseen, koko tähän dynamiikkaan. Se työ on kiinnostavaa, sitä tehdään tunti tolkulla ammattilaisten kanssa.
Kaksikymmentä vuotta elokuvia tehneenä olen huomannut, että varmoja menestyjiä ei ole. Oli vaikka kuinka suuri kansallinen tai idioottivarma aihe tahansa, ei ole mitenkään sanottua, että ihmiset lähtevät elokuviin. On aina iso päätös lähteä kotisohvalta kynnyksen yli. Pitää muistaa, että suomalaiset elokuvat kilpailevat maailman parhaiden elokuvien kanssa, joita esitetään naapurisalissa. Aikamoinen kilpailutilanne, puhumattakaan kaikista muista tapahtumista.
Festivaalin ennakkonäytöksenä esitetään 26.1. bhutanilaiseen vuoristokylään sijoittuva Parempi elämä (2013). Avajaiselokuvana esitetään ensi-iltansa festivaalilla saava, osittain suomalainen, Love & Engineering (2014), jossa joukko miehiä yrittää insinööritaitojensa avulla ymmärtää rakkautta.
DocPointissa esitettävien dokumenttien teemallinen skaala on laaja ja kokemuksia ja ajatuksia on tarjolla monenlaiseen tarpeeseen. Festivaalin yhtenä pääteemana on ydinvoima, ja se näkyy esimerkiksi ydinvoimamyönteisessä Pandora’s Promisessa (2013) ja Fukushiman onnettomuuden jälkeisestä elämää kuvaavissa Beyond the Wavesissa (2013) ja The Horses of Fukushimassa (2013).
Festivaalien päävieraaksi saapuu englantilainen ohjaaja Kim Longinotto, joka on dokumenteissaan kuvannut etenkin naisia. Longinotton elokuvista DocPointissa nähdään esimerkiksi Divorce Iranian Style (1998), joka kuvaa avioeron käsittelyä iranilaisessa tuomioistuimessa, Shinjuku Boys (1995), jossa japanilaiset naiset esittävät miehiä sekä Salma (2013), joka kertoo yhteisönsä vankina 25 vuotta eläneestä eteläintialaisesta naistaiteilijasta.
Kirja ja tarina olivat lapsuudesta niin tuttuja, että minulle se oli helppo matka omiin tunnemuistoihin. Elokuvassa on niin paljon ihquilua ja tyttöilyä, että siihen oli helppo heittäytyä. Paljon ei tarvitse raaputtaa, että löydän sisäisen tyttöni.
Muissa tekemissäni elokuvissa ja tv-sarjoissa lapset ovat olleet 10–11-vuotiata, kun taas tässä 8-vuotiaita. Siinä on aika iso ero. Samat keinot toimivat kuin kotonakin: uhkailu, kiristys ja lahjonta. Enemmän tässä tosin ehkä mentiin lahjonnalla.
Salomaa oli tykännyt kovasti elokuvasta ja sanoi, että hänellä olisi yksi juttu. Hän lupasi soitella asiasta seuraavana päivänä ja soittikin, että olisinko kiinnostunut Anna-Leena Härkösen Ei kiitoksen ohjaamisesta. Olin välittömästi kiinnostunut, vaikka en ollut lukenut romaania. Olen kuitenkin tykännyt Anna-Leenan kirjoista erittäin paljon. 
Romanttisessa komediassa on tavoitteena, että pari löytää toisensa ja saa toisensa. Tässä on aviopari, joka on ollut pitkään naimisissa ja sitten kuvioihin tulee nuori rakastaja. 
Juuri näin. Ulkoinenkin puoli on tärkeä. Näyttelijä näkee, että henkilö asuu tällaisessa kämpässä. Se auttoi. Harjoitusjaksossa on myös se hyvä puoli, että pääsee tutustumaan ihmisiin paremmin. Syntyy muunkinlainen side kuin vain ammatillinen, ymmärretään tällöin toisiamme vielä paremmin.
Aivan kalkkiviivoilla Thomas Vinterbergin Jahti nousi toiseksi pienimmällä mahdollisella erolla Kathryn Bigelow’n Osama-jahtiin Zero Dark Thirty. Eikä Paul Thomas Andersonin Mestarikaan jäänyt palkintosijoista montaa pistettä. Kolmikolla oli selkeä kaula seuraavaan ryppääseen, jonka muodostivat Gravity, Spring Breakers ja Yli vuorten.
Parhaista kotimaisista saatiin kuitenkin selvyys, sillä virallisen top-listauksen lisäksi toimituskuntalaisia pyydettiin erikseen mainitsemaan kolme parasta kotimaista. Hajontaa oli jonkin verran, mutta kotimaisen kärkikolmikon muodostivat Pirjo Honkasalon Betoniyö, Simo Halisen Kerron sinulle kaiken ja Aku Louhimiehen 8-pallo. Hienoja elokuvia kaikki, ja niiden olisi suonut näkyvän virallisellakin listalla.
1. 
2. The Counselor
2. Les Misérables
2. Django Unchained
2. Only God Forgives
2. Spring Breakers
2. The Company You Keep – Ikuiset liittolaiset
2. Mestari
2. Adelen elämä: osat 1 ja 2
2. Pilvikartasto
2. Yli vuorten
2. Adelen elämä: osat 1 ja 2
2. Menneisyys
2. Captain Phillips
2. Yli vuorten
2. Menneisyys
2. Zero Dark Thirty
Olen pitkään haaveillut, että eteen tulisi omalta tuntuvan romanttisen komedian käsikirjoitus. Se on kuitenkin sellainen genre, jonka elokuvien pariin haluan palata useimmin.
Emme ole täydellisiä olentoja, vaan teemme kovin usein jotain sellaista, jonka tiedämme olevan väärin. 
Toivon, että olisin pitänyt suuni supussa!
Kirjoitin itse myös muutaman kohtauksen elokuvaan, ja ne ovat elokuvassakin selkeästi minun kynästäni lähtöisin. Timo katsoi lisäkohtaukset läpi, ja sitten sovittiin, mitä tehdään. Kuvauksissa minulla oli tuottajan puolelta vapaat kädet tehdä, miltä tuntui.
Lapset olivat tosi ammattimaisia, mistä olin yllättynyt. Totta kai harjoittelimme kaksi kolme viikkoa ennen kuvauksia, käytiin kohtauksia läpi. Katsoin mitä ja kuinka nopeasti pystyn tekemään asioita, koska työskentelen tosi vauhdilla, ja halusin, että lapset pysyvät vauhdissa mukana. Kun kuvataan, niin mennään. Ihan sama kun ohjaan Peteliusta tai muita, olen tilanteessa mukana ja katson mitä kukin kaipaa, ja sen mukaan sitten menen.
Elokuvista ja viihteestä puhuttaessa ohjaaja itse tunnustautuu Steven Spielbergin ihailijaksi.
Raviratamiljöö keksittiin prosessin kestäessä. Etsiessäni käsikirjoituskumppania näin netissä videoklipin, jossa Forssan raviradan lähtöauto lähettää hevoset. Se oli niin hienon näköistä toimintaa, että aloin tutkia, että onko se ylipäätään oikea ammatti vai firaabelihommia. Selvisi, että kyllä se voi olla ammatti, Laine nauraa. 
Vasta ensimmäisen harjoituskerran jälkeen aloimme J-P:n kanssa katsoa, miten kuvat blokattaisiin. Ravilähtöihin ja hevosiin liittyvissä kohtauksissa täytyi toki suunnitella enemmän etukäteen, Laine sanoo.
Alkuperäinen ajatus oli, että elokuvasta tulisi virallisesti pitkä teatterielokuva, mutta ei kuitenkaan kovin pitkä, ei missään nimessä puolitoistatuntista. Leikkaamossa napattiin kaikki ylimääräinen pois miettimättä yhtään elokuvan kokonaiskestoa, Passi sanoo. 
Käsikirjoitus ja henkilöhahmot syntyivät pohdintojemme tuloksena. Se vyöryi ideasta ja ymmärryksestä, että aihetta olisi tärkeää tarkastella sisäpiirin, huumorin ja vielä suuremman empatian kautta.
Mietimme jo käsikirjoitusvaiheessa sopivimpia näyttelijöitä rooleihin. Harkitsin muutamia rooleja pitkään, joissakin tein ratkaisun aikaisessa vaiheessa. Lopulta sain juuri ne näyttelijät jotka halusin ja olen tyytyväinen valinnoista.
Tiedämme paljon aiheesta. Tämä on kuitenkin fiktio. Totuus on katsojan silmässä.
Mitä kipeämpi asia, sitä tärkeämpää on uskaltaa puhua siitä ja mennä sitten eteenpäin. Se on välttämätöntä paranemis- ja kehitysprosessia.
Sittemmin päädyin Rauman kaupunginteatterin ohjaajaksi. Näyttelijäensembleen tutustuttuani totesin, että Wertherin tarina sopisi juuri tälle porukalle. Sainkin luvan tehdä näytelmästä nykypäivän Suomeen sijoittuvan version.
Teatterin lavalla valojen vaihdolla katsoja mieltää myös tilan ja ajan muuttuvan. Etsimme suht pitkään elokuvallista kieltä sen toteuttamiseen. Elokuvassa isän koti ei muutu päiväkodin pihaksi ihan niin helposti. 
Kun esittelimme elokuvaa rahoittajille, se oli jo niin pitkällä, että kysyimme lähinnä, haluatteko lähteä mukaan? 
En pidä sanasta viattomuus. Mutta elinvoimaa, sitä on lapsissa, ja sen pitäisi säilyä läpi elämän. Jos katsoo isän silmiä, näkee että elinvoimaisuus on tukahdutettu, sanoo elokuvan ohjannut, käsikirjoittanut ja leikannut Zagros Manuchar.
Vaikka ymmärsin suomen kieltä, kieli ei ollut minun väline. Halusin ilmaista jotakin, mikä jää kielen ulkopuolelle, miten ihmiset ja elämä kommunikoi muuten kuin sanojen avulla. Elokuva on niin kokonaisvaltainen, on kuva, äänet, valo, katseet.
Salpa-elokuvassa rinnastuvat järki ja tunne, mitattavissa olevat asiat ja sellaiset, joita ei voi arvottaa. Perheessä ei ole äitiä, äiti on läsnä vain etäisesti puhelimen kautta. Isä (Eero Enqvist) ottaa poikansa Henrin (Elis Lindfors) koulusta pois kotiopetukseen, koska pojalla on änkyttämisen vuoksi vaikeaa. Kun isä koettaa opettaa pojalle matematiikka, hän tekee kaiken väärin. Hän on mekaaninen ja etäinen, hän ei ymmärrä pojan erityistarpeita. Poika kaipaisi jotain ihan muuta, eikä kykene omaksumaan tietoa nopeassa tahdissa. Vähäeleisesti toteutetut kohtaukset ovat ahdistavia.
Meidän ympärillä on koko ajan näkymätöntä, hiljaista tietoa. Mitä on kohdata toinen, mitä on kuunnella toista ihmistä. Eläimet ovat näistä tietoisia. Ne ovat kommunikaation tapoja, jotka tapahtuvat hiljaisuudessa. Jotkut puhuvat mystiikasta, jotkut henkisyydestä, jotkut uskonnosta. Elokuva voi parhaimmillaan olla tällaista kommunikaatiota.
Spiritin ominaisuus on, että jos me tietäisimme sen, se olisi maailman helpointa, me olisimme kaikki spiritissä. Miksi? Koska olemme elossa, elämä itse on se ihme, joka tapahtuu meistä riippumatta. Näin helppoa se olisi, mutta mikä meidät erottaa siitä? Se on ajattelun harha, jossa elämme sataprosenttisesti. Harhaisia kuvitelmia ilosta ja mukavuudesta. 
Meidät on opetettu sellaiseen ääliömäisyyteen, että haluamme aina ostaa jotakin, jonka jo tiedämme. Sen takia juuri mennään katsomaan juuri sen tietyn näyttelijän tai ohjaajan juttuja, koska sieltä saadaan mitä odotetaan. Mutta sehän on sellainen tila, jossa ei synny mitään uutta. Tässä on pakko vakavasti otettavana tekijän yrittää muuttaa ja haastaa. 
Todellisuudessa Kalevala ei ole tarina, kirja, paikka tai järjestelmä, vaan todellinen Kalevala on tämä elämä itse, joka tapahtuu juuri nyt. Tässä tapahtuu Kalevala koko ajan, mutta emme välttämättä huomaa sitä. Todellinen Kalevala on sama kuin esimerkiksi kirkko Jeesukselle. Se ei ollut joku paikka tai järjestelmä, kirkko Jeesukselle oli elämä itsessään, ja Jumalan valtakunta oli sinne sisälle rakennettu, se elämä itse on siellä. Se on se Kalevala itse.
Tämän ymmärtäminen avaa mielettömästi ovia ymmärrykseen rakkaudesta ja myötätunnosta, anteeksiannosta. En propagoi mitään uskontoa, vaan yksinkertaisesti elämäniloa, vapautta nauttia niistä asioista missä on. Ilman tätä ideaa tämä kaikki mitä meillä on, menee vessanpöntöstä alas.
Paavo Rintala avasi minulle uuden suunnan, matkan ajassa myyttien luokse. Toiseen todellisuuteen ja myyttisiin hahmoihin. Tapasimme ja keskustelimme. Ja sen myötä Luciferista tuli symboli. 
Antoisaa on ollut yhteistyön vahvuus ja henki. Kun kaikki on sujunut spontaanisti ja saumattomasti.