Spring Breakers valkokangas

Playboyn keskiaukeamalle kelpaavat maitorauhaset pomppivat hidastettuna valkokankaalla. Spring Breakers (2012) lumoaa teinipojat ensimmäisten minuuttiensa aikana. Harmony Korinen elokuva on petos ja rääväsuinen ajatushautomo yhdessä paketissa.

Muutaman teini-idolin (mm. Selena Gomez ja Vanessa Hudgens) näyttelemät bimbot ja tuhannet muut suuntaavat Floridan lämpöön juhlimaan kevätlomaansa yliopistosta. Tenttikirja roskakoriin, bikinit kireälle ja rannalle ryyppäämään.

Spring Breakers on hyökkäys aisteja vastaan. Se noudattaa tismalleen amerikkalaisten indie-elokuvien nykyisiä konventiota samalla niille räkäisesti nauraen. Kornit puheet ja pitkät kamera-ajot maistuvat ihanan teennäisiltä. Jos viesti ei mene ensimmäisellä kerralla perille, se toistetaan.

Hölmöilystä toiseen sukeltava kaaos vetää turpaan minimalismia ja siinä sivussa survaisee rasvaamattoman seitsemän tuuman dildon amerikkalaisen yhteiskunnan takamukseen. Ronski puheenvuoro ei häpeile. Lopputekstien pyöriessä puhujapöntössä on eritteitä joka lähtöön.

Korine on tehnyt elokuva niille, jotka haluavat nähdä jotain erilaista. Tämä on amerikkalainen elokuva suoraan helvetistä. Sen napakymppiä kutitteleva tyylittömyys on toisteisuudesta huolimatta usein liki mestarillista.

Se, miten aseita ja munaa ihannoivat tytöt, ja heidät huostaansa ottava roskagangsteri (James Franco) syttyvät, jopa herkistyvät massakulttuurin kliinisimmistä merkkiteoksista on omalla tavallaan sekä koskettavaa että luotaantyöntävää. Eikö ihmisillä ole makua? Ehkä on, ehkä ei, ja entä sitten?

Spring Breakers on söpöimmillään, kun se on nolostuttavimmillaan. Elokuva on yhdenlainen sosiaalinen koe. Se testaa, kuinka paljon katsoja on valmis sietämään poikkeavaa kerrontaa.

Väkivaltaa, seksiä ja kaikkea muuta kuin sivistysvaltion raameja kaipaavat pystyrinnat ovat yhden sortin synkeä tulevaisuudenvisio. Pistoolin kosketuksesta kostuvat etsivät, pikkunätin indieleffan tapaan, omaa paikkaansa, mutta tekevät sen ilman Woody Allen -viittauksia.

Hekuma, mielellään vaaran tunteella kermattuna on näille nuorille korkeakulttuuria. Britney Spearsin Everytime on taivas, lupaus paremmasta paikasta ja sielun peili. Helposti nieltävän purkkapopin kautta kiivetään sfääreihin, joissa luentoa 1960-luvun kansalaisoikeustaistelusta ei ole edes olemassa.

Valta kuuluu sille, ken sen ottaa. Liki alastomina hilluvat tytöt vaikuttavat avuttomilta idiooteilta, mutta heiltä ei ole riisuttu aloitekykyä. Valkoinen gängstä imee himoiten tytön työntämän aseen piippua. Kohtaus ei vaadi syvällistä tulkintaa.

Seksi ja tappaminen, perinteiset synnit ja tabut, eivät merkitse mitään. Niillä ei yksinkertaisesti ole roolia esineisiin rakastuneiden ihmisten maailmassa. Virkavalta voi pidättää ja tuomita, mutta se ei voi tuhota ajatuksia. Kapina elää käsiraudoissakin.

Vaikka Korinen näkemys on älyttömässä törkeydessään puhdas provokaatio, on se myös rehti. Kuten moneen kertaan tuodaan ilmi, niin tämä ei ole arkea, vaan realisoitunutta unelmaa. Floridassa vietetty Spring Break on opiskelijoille kuin Kumbh Mela hinduille.

Spring Breakers on yhden kikan elokuva. Kommentaari osuu, mutta juomat loppuvat jo ennen kuin aamuaurinko sarastaa. Toistoa käytetään ajoittain tehokeinona, mutta rajansa kaikella. Kyllästyin. Se oli ehkä tarkoituskin, juhlimiseenkin väsyy. Loogisuudestaan huolimatta höyryinen päätös kiskaisee vielä kerran maton hienotunteisuuden alta. Olisin vain mieluummin kokenut loppukaneetin aiemmin.