Guardians of the Galaxy valkokangas

Marvelin elokuvauniversumi on nykyisin iso käsite, mutta se ei ollut sitä vielä muutama vuosi sitten. Rautamiehen ja Thorin kaltaiset hahmot eivät alun perin olleet suuren elokuvayleisön tuntemia hahmoja. Vaikka hahmoilla oli vuosikymmenten taustaa sarjakuvista, kyse oli silti riskinotosta, samoin kuin siitä, että eri Marvel-elokuvissa on ollut hyvinkin erilaisia sävyjä toimintatykityksistä vakoojatrillereihin.

Guardians of the Galaxy on kuitenkin aivan omanlaisensa jokerikortti Marvel-studioilta, 150 miljoonan arvoinen tupla tai kuitti, jossa hylätään Maa-planeetta ja syöksytään kiihtyvällä vauhdilla ulkoavaruuden seikkailuihin lähes täysin tuntemattoman ja marginaalisen porukan matkassa.

Galaksin vartijoiden jäsenet ovat sarjakuvia aktiivisesti seuraavillekin puolituntemattomia hahmoja, jotka saivat alkunsa 1960- ja 1970-luvuilla, kun Marvelilla oli huuruisin hippivaiheensa. Tuolloin nähtiin omituisia heppuja ulkoavaruuden syövereistä, joista moni vajosi takaisin sinne, mistä oli tullutkin. Vaikka hahmot ovatkin vanhoja, niin nykyinen Galaksin vartijoiden inkarnaatio on enemmän velkaa ryhmän uudelle tulemiselle muutama vuosi sitten.

Vaikka Guardians of the Galaxy kuuluu kiinteästi Marvel-elokuvauniversumiin, ja osa sen tapahtumista ja sivuhahmoista, kuten Thanos liittyvät olennaisesti myös Kostajien kaltaisten supersankarien tulevaisuuteen, niin elokuva ei ole supersankarielokuva. Sen sijaan se edustaa jo lähes sukupuuttoon kuollutta lajityyppiä, rehtiä ja rehellistä seikkailuelokuvaa avaruudessa.

Tämäntyyppisiä elokuvia tehtiin 1970- ja 1980-luvuilla niin A-kastin tuotantoarvoilla Lucasin toimesta kuin pienemmällä budjetilla monen muun toimesta. Yhteistä suurimmalle osalle oli poikamainen innostus tehdä B-elokuvia isosti ja vauhdikkaan humoristisesti. Näitä seikkailuja eivät vaivanneet liiallinen kyynisyys ja synkkyys saatikka liiallinen filosofointi elämän tarkoituksesta. Guardians of the Galaxy asettuukin linjaan Tähtien sodan alkuperäisen trilogian ja Flash Gordonin (1980) sekä Jääpiraattien (1984), Battle Beyond the Starsin (1980) ja Viimeisen suuren seikkailijan (1984) kaltaisten elokuvien rinnalle.

Elokuvan sielu ja sydän on Chris Pratt, jonka lempeän letkeä karisma tekee hänestä oivallisen valinnan Peter Quilliksi, itse itseään Star-Lordiksi nimittäväksi salakuljettajaksi ja varkaanrentuksi. Koomisemmista rooleistaan tunnetun Prattin valinnassa pääosaan on hieman samaa neroutta kuin mitä oli Tim Burtonilla tämän valitessa Michael Keatonin Batmaneihinsa. Sankaruus piilee toisinaan pinnan alla.

Star-Lord on joka pikkupojan toivehahmo, eikä ihme, sillä sellainen Star-Lord olikin ennen kuin hänet pikkulapsena kaapattiin avaruuteen. Ainoina muistoina edesmenneestä äidistään Star-Lordilla on nuhjuinen Walkman sekä äidin tekemä kokoelmakasetti. Quill on Indiana Jonesin ja Han Solon hengenheimolaisia. Sen Han Solon, joka vetää ensin. Tosin Quill saattaa tulitaistelun sijaan haastaa arkkikonnan tanssitaisteluun ja katkaista tarkoituksellisesti paatoksellisimmat tuomiopäivän julistukset.

C-kasetin mahtimiksauksen turvin Quill seikkailee vanhojen vuosikymmenien hittien tahdissa, mikä antaa elokuvalle kiinnostavan ja sopivasti vanhanaikaisen tunnelman. Nostalgian väreily lämmittää ihon pintaa läpi elokuvan, mutta ei kuitenkaan aiheuta tuskaista hikoilua kuten jatkuvat megahelteet.

Quill yrittää estää mystisen Ikuisuuskiven joutumisen vääriin käsiin eli uskonnollista fanaatikkoa muistuttavan sotalordin, julman Ronan Syyttäjän (Lee Pace) haltuun. Oman lusikkansa soppaan pistävät Marvelin lukuisat muukalaisrodut, joista varsinkin kriit ja xandarilaisten Nova-joukot saavat paikkansa parrasvaloissa. Jälkimmäisten joukossa nähdään sekä John C. Reilly että Glenn Close.

Star-Lord päätyy yhteen varsin sekalaisen seurakunnan kanssa. Gamora (Zoe Saldana) on viherihoinen entinen salamurhaaja, Drax (Dave Bautista) taas väkivahva vankilakundi, jonka perheen Ronan on tappanut. Mielenkiintoisimmat ja sympaattisimmat hahmot ovat kuitenkin digitaalisesti toteutettuja. Bradley Cooperin äänellä puhuva kiukkuinen pesukarhu Rocket sekä Vin Dieselin mestarillisesti ääninäyttelemä, yhtä ainoaa lausetta eri äänenpainoilla toisteleva elävä puu Groot ovat hahmoja, jotka ovat kertaheitolla lähes ikonisia. Hahmoissa on suurta sydäntä mukana.

Kokonaisuutena Guardians of the Galaxy on raikas, pirteän onnistunut ja tasapainoinen paketti, jonka ohjaaja James Gunn yhdistää näyttävästi seikkailuelokuvien klassiset elementit sopivaan pilkkeeseen silmäkulmassa, persoonallisiin päähahmoihin ja sense of wonderiin. Koko rahalla on saatu luotua visuaalisesti erittäin näyttävä viihde-elämys, mutta kerrankin efektit ovat tarinan renkejä, ei toisin päin.

Guardians of the Galaxy ei ole sitä, mitä Marvelilta odotettiin, mutta se on jotain sellaista, mikä tarvittiin. Nyt on haaste heitetty ja se odottaa muun muassa tulevien Star Wars -elokuvien tekijöitä, joille ei enää mikä tahansa kömpelö ja tunnekylmä itsensä toisto riitäkään kuten viime kerralla.