Night Visions Maximum Halloween 3014: Ihmisluonnon auringonpimennys


Night Vision Maximum Halloween 3014 starttaa tiistaina 28.10. audiovisuaalisella live-estyksellä Nuntius ja keskiviikkona 29.10 avajaiselokuvalla The Guest (2014). Koska festivaali on tänä syksynä ennätysmäisen laaja, kannattaa sen ohjelmistoon tutustua etukäteen. Tähän esittelyyn on koottu kolme ohjelmiston elokuvaa, jotka kuvaavat enemmän tai vähemmän niitä pimeitä puolia, jotka ihmisluonnosta voi oikeissa, tai ennemminkin väärissä, olosuhteissa kuoriutua.

These Final Hours (2013)

Australialainen These Final Hours visioi maailmanloppua ilmestyskirjamaisen tulimeren merkeissä. Tuhoisa meteoriitti on jo iskenyt maapallolle, mutta sen aiheuttama kaikennielevä tulimeri on vasta taittamassa matkaansa Australiaan. Armonaikaa on enää alle vuorokausi, eikä elokuva edes yritä antaa toivoa tuhoaallon pysäyttämisestä.

Elokuvan päähenkilö, jokamiesmäinen James, jättää rakastajattarensa ja lähtee tapaamaan renttutyttöystäväänsä viimeisen kerran. Matkassa on monenlaisia maailmanlopun mutkia, ja James päätyykin lopulta pelastamaan pienen tytön väkivallalta ja hyväksikäytöltä. Yhdessä pienen Rosen kanssa James kohtaa tulevaa tuhoaan käsittelevän ihmisluonnon monimuotoiset ilmentymät, ja joutuu samalla tekemään sukelluksen omaan itseensä. Mitä lähemmäksi liekit kurkottavat, sen kirkkaammalla liekillä Jamesin oma sisin alkaa palaa.

Toisin kuin monet post-apocalypse -elokuvat, kuten esimerkiksi Ihmisen Pojat  (2006) ja Tie (2009), These Final Hours  ei ole värimaailmaltaan harmaa, vaan Australian auringon paahtama. Kyseessä ei olekaan suoranainen post-apocalypse, sillä pahin ei ole siinä vielä tapahtunut. Sen sijaan elokuvan henkilöt ovat vangittuina maailmaan, jossa kaikki olisi vielä jokseenkin paikoillaan, mutta vääjäämättä lähestyvä tuho on vienyt kaikelta merkityksen. Se on ajatuksena paljon pelottavampi kuin tuhon jälkeinen, mutta uuden nousun toivonkipinän sisältävä, eloonjäämiskamppailu.

Elokuvan hahmot ja ajatukset eivät suoranaisesti juhli omaperäisyydellään, mutta on melko harvinaista, että kaikki elokuvan ihmiset ovat tuomittuja kuolemaan jo heti alkumetreillä. Se antaa hahmojen valinnoille painoarvoa ja haastaa miettimään, mitä itse tekisi samassa tilanteessa.

La Cueva (2014)

Tarina on tuttu: joukko nuoria aikuisia lähtee yhteiselle lomamatkalle, ja pian ollaankin jo kamppailemassa elämästä ja kuolemasta. Espanjalaisessa La Cuevassa huvimatkailijoiden henkeä eivät kuitenkaan uhkaa sarjamurhaajan tai sumerialaiset henget, vaan porukka aiheuttaa tuhonsa itse Darwin Awardsien arvoisella suorituksella. Telttaretkellä takamailla oleva joukko löytää nimittäin mielenkiintoisen rantaluolan, jonne tungetaan viiden hengen voimin krapulasta ja puuttellisista varusteista huolimatta, heikoin seurauksin.

Porukan sisäinen dynamiikka ei ole parhaasta päästä matkan alkumetreilläkään, mutta eksyminen ahtaisiin luoliin venyttää jännitteet nopeasti äärimmilleen. Pimeyden hiipiessä, nestehukan korventaessan ja kuolemanpelon uhatessa tulee yhdelle jos toisellekin eteen se raja, jolloin selviytymisvietti ohittaa rationaalisuuden ja moraalin. Hahmojen jokseenkin karikatyyrimäiset kortit jaetaan heti elokuvan alussa, mutta heidän likaisissa ja verisissä kasvoissaan on myös tarttuvaa realistisuutta.

Käsivarakuvaus lähentelee jo vitsausta kauhuelokuvissa, sillä rosoista käsivaratavaraa on tullut markkinoille viime vuosina liiankin ahkerasti. La Cueva onnistuu kuitenkin siinä, missä moni muu käsivarakauhuelokuva epäonnistuu, nimittäin edes jollain tavalla perustelemaan kameran mukanaolon läpi elokuvan. La Cueva haastaa, These Final Hoursin tavoin, katsojan pohtimaan omaa toimintaa vastaavassa tilanteessa. Lisäksi se viittaa ajankohtaisesti somesukupolven näyttämisenhaluun, jonka varjopuolena hengenvaarakin saattaa unohtua, mikäli tarjolla on tarpeeksi coolia materiaali verkkoon ladattavaksi.

Starry Eyes  (2014)

Yhdysvaltalainen Starry Eyes pureutuu armottomasti julkkistyrkkyjen maailmaan käyttäen kehyksenään noitapiiri- ja satanismikulttuelokuvien perintöä. Siinä on paljon samaa kuin perinnetietoisessa The House of Devilissä (2009), mutta se on verrokkiaan uskaliaampi ja genreään uudistavampi.

Nuori Sarah on pennitön wannabe-näyttelijä, joka elättää itsenä työskentelemällä pikaruokalassa, vaikka pitääkin sitä lahjakkuutensa haaskauksena. Seuranaan Sarahilla on joukko vastaavanlaisia unelmoijia, jotka eivät ole erityisen solidaarisia toisiaan kohtaan. Sarahin unelma saa siivet, kun hänet halutaan jatkoon elokuvaproduktion päähenkilövalinnassa. Juttu muuttuu kuitenkin epäilyttävämmäksi joka askeleella, ja pian Sarah joutuukin tosissaan miettimään, paljonko hän on valmis uhraamaan unelmansa eteen. Käy ilmi, että paljon. Sarah sitoutuu syntymään uudelleen täydelliseksi tähdeksi, mutta metamorfoosi onkin paljon kirjaimellisempi kuin hän olisi osannut odottaa.

Elokuva ruotii armottomasti julkisuuden itsearvoisuutta, eikä Sarahin kohtalo ole todennäköisesti kovinkaan liioiteltu vertauskuva nykypäivän tähtientekokoneistolle. Koneistoon menee sisälle ihminen, ulos tulee jotain muuta, ja jokaista tähdeksi noussutta kohti on lukuisia haaveilijoita, joiden unelmat mäiskitään maanrakoon.

Starry Eyes alkaa hieman hidaskulkuisena psykologisena trillerinä, jossa kauhuelementteinä ovat lähinnä Sarahin unikuvat ja mielensisäiset väläykset. Loppupuolella se kuitenkin kokee Sarahin mukana muodonmuutoksen ja vaipuu syvemmälle lahoavan ruumiin yksityiskohtien ja vertaroiskivan väkivallan syövereihin. Starry Eyes on pieni ja sliippaamaton, mutta omapäinen elokuva, joka kumartaa esikuville, mutta kulkee samalla omaa polkuaan ilman perinnön painolastia.

 

 



Leave a Reply