Boyhood valkokangas

Richard Linklaterin uusin elokuva Boyhood on puhuttanut ihmisiä pitkään. Tietoja 12 vuoden aikana kuvatusta elokuvasta alkoi tihkua julkisuuteen jo ennen kuvauksien päättymistä ja ennennäkemättömän urakan kokeellinen luonto kiehtoi ajatuksena mediaa.

Boyhoodin kaltaisen pitkän ja määrätietoisen tarinan rakentamiselle löytyy toki vertailukohteita niin fiktion kuin dokumentinkin puolelta. Englantilainen dokumenttielokuvasarja Up (1967–2012) esitteli eri taustoista tulevien nuorten elämää seitsemän vuoden intervalleissa ja Antoine Doinelin kasvutarinaa seurattiin 400 kepposesta (1959) Rakkaus karkuteillä (1979) -elokuvaan asti. Myös Linklaterin itsensäkin tekemä Rakkautta ennen -trilogia (1995–2013) on tarkastellut fiktion keinoin erään parisuhteen kehittymistä. Boyhood on kuitenkin tiivistänyt valtavan ajanjakson yhteen elokuvaan ja sen suunnitelmallisuus uhkuu kunnianhimoa.

Boyhoodin tarina virtaa ajassa kuin muisti. Tapahtumat sulautuvat toisiinsa saumattomasti ja yhdistävät ääriviivoja ymmärrettäviksi kokonaisuuksiksi. Nuoren Masonin (Ellar Coltrane) elämää seuraava elokuva ei ole kiinnostunut tavanomaisista merkkipaaluista, vaan niitä ympäröivästä ajasta. Vahvat tunteet kiinnittyvät usein käänteentekevien tapahtumien edeltävään aikaa tai sen jälkimyrskyihin, itse muutokset tapahtuvat suurelta osin kameran ulkopuolella.

Vuosien saatossa Masonin perhe ja ystäväpiiri muuttavat muotoaan muuttojen ja vanhempien avioliittojen kautta. Ihmiset astuvat Masonin elämään toiset jäädäkseen ja toiset vain hetkellisesti. Vakaana pysyy kuitenkin Masonin vahva suhde perheeseen. Ellar Coltranen valinta Masonin rooliin on vaatinut uskallusta Linklaterin osalta.

Riski on kuitenkin kannattanut. Luontevista lapsinäyttelijöistä ei aina kasva luontevia näyttelijöitä, mutta Coltranen roolisuoritus pysyy tasaisen vahvana läpi elokuvan. Hiljaisesta tarkkailijasta kasvaa aktiivisesti kysymyksiä esittävä nuori mies. Poikavuosien näkökulma on selkeästi Masonin. Muiden hahmojen väliset ihmissuhteet nähdään hänen kauttaan ja katsojan tieto elokuvan maailmasta on Masonin havaintojen varassa.

On myös kiinnostavaa katsoa, miten Masonin suhde vanhempiin muuttuu elokuvan edetessä. Erityisesti Patricia Arquetten esittämän äidin ja Masonin suhteessa tapahtuu suuria auktoriteettimuutoksia. Ethan Hawkin esittämän isän suhde lapsiinsa on keskustelevampi ja kaverillisempi, mutta kauniisti ja lämpimästi kuvattu. Mason saa kasvaessaan kohdata vanhempansa muiden ihmisten katseiden kautta, mikä auttaa häntä ymmärtämän ja kunnioittamaan heidän tekemiään valintoja elämässä. Lorelei Linklaterin esittämä sanavalmis isosisko Samantha on parhaimmillaan teini-ikäisen tyttären turhautumista kuvatessa. Hänen hahmonsa tuo aikuistumiskuvaukseen tytön näkökulman ja ulospäin suuntautunut sisko on myös veljensä vastakohta monella tapaa.

Tämän vuosituhannen alkua omalla tavallaan kronikoiva Boyhood välttää nostalgiaan vaipumisen, kiitos sen erikoisen kuvausaikataulun. Se ei yritä katsoa menneisyyteen ja määrittää sieltä jälkikäteen merkityksellisiä hetkiä kulttuurisesti tai poliittisesti. Fiktion kautta on saavutettu eräänlainen totuus ajasta, joka peilaa sen kuvaushetkeä. Median käytön muutos lyhyen ajan sisällä ja musiikillinen läpileikkaus viimevuosiin näkyvät osana nuorten elämää, kun taas poliittiset muutokset jäävät taustalle ja nousevat esiin pitkälti vanhempien keskustelujen kautta. Yksityiskohtia myöten vaalittu maailma rikastuu vuosivuodelta, kun asunnon seinät täyttyvät valokuvista ja talo muistoista. Juuri tämä hienovarainen maailmanrakennus tekee elokuvasta todellisen tuntuisen.

Boyhood ei ole pelkkä elokuvallinen kokeilu, vaan sen maailma on vahva ja rikas. Se ei ole seesteinen kuvaus Masonin poikavuosista, sillä elokuvaan mahtuu myös paljon pelkoa ja ahdistusta. Elämän suuret kysymykset jaksavat askarruttaa Boyhoodin henkilöhahmoja ja ne toistuvat saamatta vastauksia. Elämä näyttäytyy oikukkaana ja yllätyksellisenä, mutta aina niin kauniina.

Elokuva huokuu ymmärrystä henkilöhahmojaan kohti tavalla, joka tekee elokuvakokemuksesta lämpimän ja ainutkertaisen. Richard Linklaterin asema nuoria ja lapsia ymmärtävänä ohjaajana on Boyhoodin jälkeen vahvempi kuin koskaan. Lopputulos ei ole kuitenkaan vain poikkeuksellisen metodin ansiota, vaan pitkäjänteisen työskentelyn ja näkemyksellisen uskon tuotos.