Dallas Buyers Club valkokangas

Nykyisin on helppo unohtaa, että HIV:n alkuaikoina diagnoosi merkitsi länsimaissakin häpeän ja pelon täyttämää tuskallista kuolemaa. Viinaan, naisiin ja huumeisiin menevälle texasilaiselle punaniskalle Ron Woodroffille (Matthew McConaughey) tauti on erityisen kova pala. Vuoden 1985 kesällä lääkäri antaa miehelle kuukauden verran elinaikaa, eivätkä edes vanhat kaverit enää halua olla homosairautta potevan miehen kanssa missään tekemisissä.

Mutta mikäs aidon hellraiserin tappaisi. Ron ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa perehtyä tapoihin hoitaa sairauttaan – vain törmätäkseen byrokratian paksuun muuriin. Ulkomailla toimiviksi todettuja, mutta valtiokoneiston rattaisiin jumiutuneita lääkkeitä ei kuoleva mies noin vain saa suoniinsa. Lopulta Ron löytää Meksikosta HIV:ta keinolla millä hyvänsä hoitavan lääkärin (Griffin Dunne), jonka hoiteissa kunto kohentuu.

Ron haistaa markkinaraon ja alkaa salakuljettaa lääkkeitä rajan takaa. Ronin liikekumppaniksi lyöttäytyy ristiinpukeutuva Rayon (Jared Leto). Vähitellen Ronin oma homofobia alkaa karista ja itsetuho vaihtuu elämän- ja auttamisen iloon. Samalla HIV:ta pahemmaksi vastukseksi nousee toinen kirjainlyhenne, FDA, Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto. Yhteiskunnan ulkopuolella elänyt Ron kuitenkin loistaa sääntöjen rikkomisessa. Tositapahtumiin pohjautuvan elokuvan nimi tulee siitä, että lääkkeiden myynnin ollessa laitonta myivät buyers clubit kerhojäsenyyksiä. Itse lääkkeet annettiin mukamas ilmaiseksi.

Ohjaaja Jean-Marc Vallée (Café de Flore, C.R.A.Z.Y. ) ei uudista elokuvakerrontaa, mutta osaa rakentaa tyylillisesti mietittyä elokuvaa. Miljöön, symboliikan ja erityisesti musiikin käyttö draaman tukena on lähes virheetöntä. Silti Dallas Buyers Club on Matthew McConaugheyn elokuva. Mudin (2012) ja Killer Joen (2011) jälkeen kukaan tuskin epäilee entisen romcom-tähden näyttelijänlahjoja, mutta Dallas Buyers Club laajentaa miehen skaalaa entisestään. Pelimiehen painajainen (2009) tuntuu kaukaiselta painajaiselta.

Vaikka Dallas Buyers Club on ensisijaisesti viihdyttävä veijaritarina, hoidetaan vakavan aiheen humoristinen käsittely taiten. Elokuva ei peittele sairauden realiteetteja ja katsomiskokemus osaa olla myös rankka. Viimeiset hetkensä nuhjuisessa motellihuoneessa kituva narkomaani-Rayon on Ronia traagisempi hahmo.

Sivuhahmoissa on muutenkin syvyyttä. Jennifer Garnerin esittämä Eve tarjoaa Ronille tukea ystävänä ja joutuu samalla kamppailemaan lääkärin etiikkaansa kanssa. Kontrolloidut tutkimukset ovat välttämättömiä, mutta onko oikein antaa lumelääkettä kuolemansairaille tai evätä näiltä toimivat hoidot, koska laki tätä vaatii? Kysymykset ovat vaikeita ja ne ratkaistaan elokuvassa hieman liian helposti. Oivallisena yksityiskohtana FDA:n kasvot kuuluvat isälliselle Michael O'Neillille, jolle lääketrokarit ovat kuin pikkupoikia omenavarkaissa – vaikka nämä itse asiassa tekevät omilla kehoillaan eturintaman tutkimusta.

Näkökulmansa vuoksi Dallas Buyers Club sivuuttaa paljon AIDS-epidemian laajemmasta kontekstista. Elokuvan vastinpariksi kannattaa katsoa David Francen dokumentti How to Survive a Plague (2012), joka kertoo niin ikään aktivistien taistelusta lääkeyhtiöiden ja viranomaisten välinpitämättömyyttä vastaan. Olennaisena erona dokumentti keskittyy yhteisöön, kun Dallas Buyers Club rakentaa periamerikkalaista yksilökeskeistä altavastaajatarinaa.