Tärkeintä on rakkaus, vastuu ja vanhemmuus

Ensimmäinen kohtaus on vaikuttava. Lähikuva nuoresta vaaleatukkaisesta pojasta, joka seisoo silmät kiinni, uneksuu. Poika seisoo hevostallissa, nojaa pilttuuseen. Takana tumma hevonen. Syksyiset, kylmät värit. Hiljaisuus. Kuva viipyy pojassa pitkään. Sitten naisen ääni huutaa: Henri. Kovempaa: Henri! Poika avaa silmät.

Salpa on elokuva Henristä, Henrin isästä, hevosista ja änkyttämisestä. Ulkopuolelle jäämisestä. Pohjattomasta yksinäisyydestä. Lapsesta, jossa on vielä jäljellä jotain, jonka aikuiset ovat kadottaneet.

En pidä sanasta viattomuus. Mutta elinvoimaa, sitä on lapsissa, ja sen pitäisi säilyä läpi elämän. Jos katsoo isän silmiä, näkee että elinvoimaisuus on tukahdutettu, sanoo elokuvan ohjannut, käsikirjoittanut ja leikannut Zagros Manuchar.

Kuka on tämä vasta 23-vuotias ohjaajalupaus, joka tekee tänä massaviihteen aikana epämuodikasta taide-elokuvaa täysin omilla ehdoillaan? Salpa on hidas ja hiljainen elokuva. Musiikkia ei ole, äänimaisema vaihtuu tuulenviimasta sateeseen ja yksinäisen kurjen huutoon järven yllä. Näemme ruskan, peltomaiseman, suomalaisen kodin, jossa yksinhuoltajaisä keittää pojalleen aamupuuroa. Salpa todella on hyvin suomalainen elokuva. Mutta elokuvan tekijä ei suinkaan ole ihan tavallinen suomalainen.

Ulkopuolisena Suomessa

Vuonna 1994 nelivuotias Zagros Manuchar saapuu perheineen Suomeen Irakin Kurdistanista. Perhe on paennut alueen levottomuuksia. He asettuvat Espooseen. Poika menee päiväkotiin. Hän on ainoa ulkomaalainen, pakolainen. Hän ei puhu suomea. Hän änkyttää.

Lähtökohdat oli mitä oli. Suomi oli 90-luvulla todella toisenlainen. Ulkomaalaisena oleminen oli aivan toista kuin nyt.

Aiheesta ei ole tarvetta puhua sen enempää. Äänensävystä käy selväksi, että helppoa ei ollut. Manuchar myöntää, että ulkopuolisuus on ollut iso vaikuttava tekijä hänen elämässään.

Hän kuitenkin löysi teatterin jo varhain, ja vähän myöhemmin elokuvan. Ilmaisun halu oli suuri.

Vaikka ymmärsin suomen kieltä, kieli ei ollut minun väline. Halusin ilmaista jotakin, mikä jää kielen ulkopuolelle, miten ihmiset ja elämä kommunikoi muuten kuin sanojen avulla. Elokuva on niin kokonaisvaltainen, on kuva, äänet, valo, katseet.

15-vuotiaana Manuchar pääsi tekemään ensimmäistä lyhytelokuvaansa. Tämän jälkeen hän sai roolin Dome Karukosken tv-sarjassa. Samalla hän pääsi oppipojaksi. Kuvausten jälkeen Karukoski opetti nuorelle miehelle elokuvan tekemisen tekniikkaa.

Mitä enemmän teen elokuvaa, sen suurempi kysymys se minulle on. Mitkä ovat elokuvan syvemmät mahdollisuudet kielenä. En usko, että se on vaan väline, jolla kerrotaan tarina pisteestä A pisteeseen B. Tuotetaan joku tunne, joka menee viikonlopun aikana ohi. Uskon, että se voi jättää paljon painavamman leiman ihmiseen.

Zagros Manuchar pitää asioiden tarkkailusta, yksityiskohdista. Hän saattaa kertomansa mukaan unohtua tuijottamaan puuta, jossa on upeita yksityiskohtia. Hän kertoo työskentelynsäkin olevan tutkivaa, hän tutkii mihin elokuvan kieli yltää. Häntä ei kiinnosta se, mitä sanoilla voi kertoa, vaan se, mitä voi ilmaista sanojen tuolla puolen.

Siispä ei ole yllättävää, että ohjaaja mainitsee tärkeimmiksi esikuvikseen Tarkovskin ja Kieślowskin. Nykyohjaajista hän arvostaa unkarilaisen Béla Tarrin ja liettualaisen Šarunas Bartasin elokuvia. Suhde itämaiseen elokuvaan ja itämaisiin runoilijoihin on myös tärkeä.

Äiditön poika, melkein isätönkin

Zagros Manuchar sanoo halunneensa tehdä universaalin elokuvan, sellaisen johon kuka tahansa missä tahansa pystyy samaistumaan.

Änkyttämisen voi rinnastaa johonkin muuhun vammaan, joka erottaa. Yhteisö työntää ulkopuolisen pois, kun ei halua kohdata heikkoutta.

Salpa-elokuvassa rinnastuvat järki ja tunne, mitattavissa olevat asiat ja sellaiset, joita ei voi arvottaa. Perheessä ei ole äitiä, äiti on läsnä vain etäisesti puhelimen kautta. Isä (Eero Enqvist) ottaa poikansa Henrin (Elis Lindfors) koulusta pois kotiopetukseen, koska pojalla on änkyttämisen vuoksi vaikeaa. Kun isä koettaa opettaa pojalle matematiikka, hän tekee kaiken väärin. Hän on mekaaninen ja etäinen, hän ei ymmärrä pojan erityistarpeita. Poika kaipaisi jotain ihan muuta, eikä kykene omaksumaan tietoa nopeassa tahdissa. Vähäeleisesti toteutetut kohtaukset ovat ahdistavia.

Henriä esittävän nuoren Elis Lindforsin tavattoman herkät kasvot ovat elokuvan keskipisteessä. Elokuvan tunnelataus kulkee pitkälti pojan ja isän ilmeiden ja eleiden varassa. Erityisesti pojan olemus ja eleet, alas painettu, sulkeutunut katse – ne kaikki huutavat huomiota, hyväksyntää ja läheisyyttä. Ei ole ketään, joka siihen kaipuuseen vastaisi.

Perheen merkitys

Salpa on Henrin, tämän änkyttävän, ulkopuolisen ja ahdistuneen pojan elokuva. Nuorten ongelmat ja pahoinvointi ovat selvästi asioita, joihin Zagros Manuchar haluaa kiinnittää huomiota. Hän harmittelee sitä, miten useimmiten puhutaan vain nuorten huonosta työllisyystilanteesta ja erilaisista tilastoista. Seurauksista, ei syistä.

Harvoin poliittisessa keskustelussa puhutaan, mistä turvaton olo lähtee. Se lähtee kodista, siitä minkälaiset arvot vanhemmat lapsilleen antavat. Saako näyttää heikkoutensa, saako rakkautta. Nämä seikat ohitetaan helposti.

Olen nähnyt sen, että vaikka kaikki ulkoiset seikat olisivat todella vaikeita, voi kuitenkin tuntea kiitollisuutta, iloa, onnea, Manuchar lisää ja viittaa tällä kotimaansa tilanteeseen.

Perheen merkitys ja tiiviys on Manucharin kotimaan kulttuurissa täysin toinen kuin nykypäivän suomalaisilla. Perhe onkin ollut Manucharille tärkeä tukipilari siinä, miten hän pienenä sopeutui uuteen kulttuuriin. Perhe on yhä korvaamattoman tärkeä. Kotimaassaan Kurdistanissa hän kävi viimeksi kesällä tapaamassa sukulaisia. Yhteys maahan, kieleen ja kulttuuriin, ne ovat kaikki hänellä tallessa.

Tänne olen rakentanut kotia, mutta ensimmäinen kotimaa on sydämessä aina, hän sanoo.

Sanojen tuolle puolen

Paksu, kihara tukka, avoimen lempeät silmät ja ystävällisyys, joka huokuu nuoresta miehestä. Zagros Manucharin olemus ei ole tyypillinen suomalainen, mutta ei hän vaikuta myöskään tyypilliseltä parikymppiseltä. Hiljaisessa, punnitussa puheessa kaikuvat painavat sanat, myötätunto ja nöyryys.

Elokuva alkaa rukouksella: Jumala, tässä rukoukseni; sinun on työni, Äiti. Onkin aivan luontevaa kysyä Manucharilta uskonasioista. Hän sanoo, ettei tunnusta mitään uskoa, mutta myöntää miettivänsä henkisiä asioita. Paljon.

Hän puhuu tiedosta, hiljaisesta tiedosta .

Meidän ympärillä on koko ajan näkymätöntä, hiljaista tietoa. Mitä on kohdata toinen, mitä on kuunnella toista ihmistä. Eläimet ovat näistä tietoisia. Ne ovat kommunikaation tapoja, jotka tapahtuvat hiljaisuudessa. Jotkut puhuvat mystiikasta, jotkut henkisyydestä, jotkut uskonnosta. Elokuva voi parhaimmillaan olla tällaista kommunikaatiota.

Hevoset ovat ohjaajalle tuttuja harrastuksen kautta, mutta hevonen tuli elokuvaan myös siksi, että eläimen kautta hän pystyi käsittelemään muunlaisia kommunikaation tapoja kuin puhe.

Kohtauksissa, joissa poika ja hevonen kohtaavat, on jotain alkuvoimaista, jotain perimmäistä, kaiken läpäisevää. Kun laiha poika painautuu suuren hevosen kylkeä vasten, tuntee vartaloaan vasten elävän, hengittävän olennon. Heidän välillään on yhteys, ja kosketus jota poika ei muualta saa. Ohjaaja on onnistunut tavoitteessaan. Erityisesti nämä kohtaukset pystyvät tavoittamaan jotain sanojen tuolta puolen.

Hän toteaa, ettei osaa näitä asioita selittää sanoin, ja sen vuoksi hän tekeekin elokuvia. Ei ihme, että miehen on vaikea pukea asiaansa sanoiksi. Vaistot, primitiiviset tuntemukset, tiedostamaton, selittämätön, mystinen ja maaginen – ne eivät ole asioita, joista länsimaissa usein puhutaan. Hitaasti sekin on muuttumassa, kun onnellisuus, henkiset arvot ja perhe tai ystävät nousevat taas arvoon. Moni länsimainen ihminen kaipaa jo jotain muuta kuin mitä kulutusyhteiskunta pystyy tarjoamaan. Niin myös Zagros Manuchar.

En usko, että elämässä tärkeintä on arkiset seikat, kuten työ. Tärkeintä ovat henkiset arvot, vastuu, vanhemmuus ja rakkaus.

Lue myös