The Place Beyond the Pines valkokangas

Derek Cianfrancen töistä puuttuu pinnoite. Niin Blue Valentine (2010) kuin The Place Beyond the Pines (2012) ovat karkeiden kuvien täyttämiä draamoja, jotka eivät jaa armolahjoja. Tarina ei välttämättä pääty suloiseen pelastukseen. Jokaista hyvää tekoa ei palkita. Pahasta teosta ei rangaista. Ei ainakaan heti.

The Place Beyond the Pines on pohjimmiltaan amerikkalainen tragedia. Se näyttää tavallisia ihmisiä arjen runtelemana, kurjissa tilanteissa, valmiina puoliharkittuihin typeryyksiin. Epätoivosta kumpuavan rikollisuuden ja velvollisuudentunnosta ammentavan sankarillisuuden seuraukset ovat yllättävän samanlaisia.

Yhteiskunnallisesti elokuva on karu. Tekojaan ei voi unohtaa juoksemalla niitä pakoon. Tarinaa ei ole edes kohteliaasti sijoitettu Teksasilaiseen syrjäkylään vaan New Yorkin osavaltioon. Pikkukaupunki Schenectady on kahtiajakautuneen Yhdysvaltain symboli. Pylväillä koristellut kartanot ovat vain kivenheiton päässä seudun räkäisimmästä kuppilasta.

Näkyvimmin korruptio on esillä poliisilaitoksella. Killing Them Softlyn (2012) tapaan vätystely ulottuu syvälle ja on laadultaan pikemminkin henkistä kuin rahallista. Massojen siirtely äänestyskopissa ei vaadi kuin yhden hyvän teon ja nilkuttavan polven, kun taas järjestelmän kyky pysäyttää yksilön negatiivinen kehitys on liki olematon.

Rohkeissa ratkaisuissa kylpevä käsikirjoitus pitää varpaillaan. Ruosteisen moran viillot osuvat syvälle ja jättävät monet tarinankerronnan konventioiden unholaan. Elokuva riuhtoo itsensä ulos rakentamastaan karsinasta lähes ilman kasvukipuja. Se säilyttää rikoksella parfymoidun ilmapiirinsä, mutta rakentaa itsestään premissiään sanavalmiimman elokuvan.

Cianfrancen ohjauksessa rikollista ei ole vain ihmisten teot vaan myös järjestelmän suhde niihin. Systeemi on rikki, sillä se on kaksinaismoralismin vanki. Liian moni menettäisi tulevaisuutensa, jos laki olisi tasapuolinen. Korruptio on uima-altaassa pärskyville äänihaille sekä tuttu ystävä että vihollisia ruoskiva astinlauta.

Leffahahmoja näkee turhan taajaan moitittavan epäloogisesta toiminnasta. Syyte on sinällään kova, sillä harva keskivertokuluttaja toimii puhtaasti järjellä päivästä toiseen. Oman edun ajamisen vastapainoksi The Place Beyond the Pinesin miehet toimivat ajoittain impulsiivisesti, omasta turvallisuudestaan välittämättä. Lyhyt tunne siitä, että on tehnyt jotain oikein, on toisinaan pitkäaikaisetua tärkeämpää.

Sekä Luke (Ryan Gosling) että Avery (Bradley Cooper) ovat, kuten heidän poikansakin, osin isiensä kuvia. Tasa-arvoisen avioliittolakikeskustelun käydessä lämpöisenä niin Yhdysvalloissa kuin Suomessa ei Cianfrancen elokuvaa voi olla pitämättä perhepoliittisesti konservatiivisena. Isättä kasvavat pojat ovat heitteillä, äiti ei korvaa maskuliinisuuden puutetta. Edes rakastava sijaisisä ei riitä. Biologia kiilaa tekojen edelle.

Perinteisen perhetaustan merkityksen ohella Cianfrance korostaa paksun lompakon merkitystä. Nippu taaloja ja niitä seuraavat suhteet korjaavat vahinkoja ja antavat anteeksi typeryyksiä. Raha mahdollistaa kasvamisen, köyhällä ei ole varaa virheisiin.