Talvivaaran mies

Ohjaaja Markku Heikkinen kertoisi mieluusti iloisia tarinoita. Kainuussa sellaisia ei vain ole riittänyt kerrottavaksi. Talvivaara vyöryi dokumenttiohjaaja Markku Heikkisen elämään väkisin.

Heikkinen (s.1966) kasvoi Kajaanissa mutta opiskeli ja työskenteli toimittajana ja TV-dokumenttiohjaajana vuosikausia muualla Suomessa. Kuvatessaan kotiseudullaan vuonna 2009 valmistunutta Laskettu aika -elokuvaansa hän tutustui Talvivaaran kaivoksen rakennuksiin yhden henkilönsä kautta.

Tämän jälkeen hän alkoi työstää dokumenttielokuvaa Kainuun kongolaiset, joka kertoo Ruandan pakolaisleireiltä tulleiden kongolaisten suomenkielen opiskelusta. Elokuva jäi kuitenkin kesken.

Kun olin siellä, ihmiset tulivat puhumaan minulle Talvivaarasta. Minua jopa pyydettiin suoraan käsittelemään asiaa, mutta ajatus tuntui vastenmieliseltä, hän kertoo

Hän päätyi silti kameroineen tilaisuuteen, jossa arvioitiin kaivoksen ympäristövaikutusta.

Siellä päihdyin täysin. Kansalaiset olivat poikkeuksellisen valveutuneita. Olen itsekin ollut joissain asioissa aktiivinen, osallistunut mielenosoituksiin. Mutta Talvivaara-aktiivit olivat opiskelleet vesikemiaa.

Suora elokuva suljetusta yrityksestä

Talvivaaran miehet -elokuvan tuotanto eteni tämän jälkeen askel askeleelta. Aluksi Heikkinen kulki paikalle polkupyörällään ja pummi kyytejä työmatkalaisilta. Lopulta hänen läsnäololleen vakiintui hiljainen hyväksyntä. Meni silti aikaa löytää sopivia työntekijöitä elokuvan henkilöiksi.

Kukaan ei ensin halunnut olla tekemisissä median kanssa, puhumattakaan elokuvakamerasta. Ihmiset olivat lyötyjä. He kokivat tulleensa leimatuiksi.

Yllättävää kyllä kuvaukset etenivät täydessä yhteisymmärryksessä yrityksen johdon kanssa.

Siis eihän sen pitäisi olla mahdollista. Talvivaara on yritys, joka on tunnettu huonosta tiedotuksesta, salailusta ja peittelystä. Yhtäkkiä voinkin liikkua siellä hyvin avoimesti. Ehkä tämä todistaa, ettei mikään olekaan mahdotonta, kun on vilpitöntä uteliaisuutta.

Tyyliltään ohjaaja kuvaa lopputuloksen olevan hyvin perinteinen näyte siitä, mikä on ihmisten käsitys ”dokumenttielokuvasta”. Se on suoraa Direct Cinemaa, 1960-luvun hengessä. Mutta keskustelutilaisuuksista inspiroituneena elokuvan rajauksessa painottuu asiantuntijuuden valta monimutkaistuvassa maailmassa.

Talvivaarasta olisi saanut myös taiteellisemman elokuvan. Kuvissa olisi voinut näyttää abstraktia scifi-maisemaa ja käyttää äänenä väittelyä teollisesta prosessista. Itse en ymmärtänyt siitä mitään; se muuttui korvissani runoudeksi. Aloin miettiä, että kenellä oikein on tieto ja kenellä valta, Heikkinen kuvailee tuntojaan.

Kuvaavasti Heikkinen itse kertoo saaneensa alkusysäyksen elokuvauralleen näkemistään Tšernobyl-dokumenteista.

Talvivaaran alueella liikkuminen on fyysinen kokemus. Siellä tuulee, pölisee ja leijailee tuhti mädän kananmunan haju. Hengittäessä tuntuu, että keltaista mönjää tarttuu kurkkuun. Kaivoksesta tuli minulle olio, elävä organismi. Siellä se läähätti halvaantuneena, kuin joku mutanttikilpikonna.

Visio välittyy elokuvan kuvista.

Elokuva vetoaa Talvivaaran työntekijöiden puolesta

Talvivaara on aihe, josta jokaisella tuntuu nykyään olevan sanottavaa. Heikkisellä ei ole kuitenkaan elokuvansa sanomasta vastausta valmiina. Vaativasta substanssista johtuen keskeistä oli miettiä, miten kertoa siitä henkilölle, joka ei tiedä siitä mitään.

Olemme tyytyväisiä lopputulokseen. Sitä pystyy seuraamaan ’keskikaljametodilla', hän vitsailee.

Yleisesti Heikkisen elokuvissa toistuu hänen omien sanojensa mukaan humanistinen lähestymistapa.

Olen kiinnostunut ihmisestä hankalissa raoissa, katvealueilla, hämärillä kujilla. Tässä sympatisoin työntekijöitä. Heidät on tungettu marginaaliin, vaikka ihmiset kuitenkin käyttävät mielellään nikkeliä puhelimissaan ja haastattelunauhureissaan.

On kohtuutonta, että työläisiä syytetään ja heidän lapsiaan kiusataan koulussa, vaikka mikään tästä ei ole heidän vikaansa.

Talvivaaran miehet -elokuvan vastaanotto on ollut Heikkisen mukaan tähän asti hyvä. Näytöksissä on riittänyt väkeä ja suuri osa on jäänyt keskustelemaan. Osallistumisessa on ollut sopivasti vakavuutta, tunnetta ja paneutumista.

En ole varma, voiko mihinkään vaikuttaa. Mutta jos joskus voi, niin nimenomaan tällaisina hetkinä, kun yleisö istuu ja keskustelee elokuvan aiheesta.

Ainakin elokuva vaikutti Heikkisen omaan käsitykseen Talvivaarasta.

Aluksi olin optimistinen ja luottavainen. Matkan varrella monet kysymykset avautuivat. Sanoisin, että kaikkea selitti työkulttuuri ja työilmapiiri, jossa tietynlainen kiire ja hutilointi on vallalla.

Minä en ole yhtiötä tai kaivosta vastaan. Mutta vastuullisemmin pitäisi toimia. Ehkä elokuva saa ihmiset miettimään, miksi tämä on mennyt näin pahasti pieleen. Ehkä se saa miettimään, mikä meitä ihmisiä ohjaa. Eivät nämä prosessit tule jumalasta eivätkä kuusta, vaan ihmisten aivoituksista.

Olisi kiva tehdä sankaritarinaa ja kertoa positiivisia asioita. Mutta sellaisia ei ole ollut paljon kerrottavana.

Nykyään Heikkinen kertoo itse fanittavansa Breaking Bad -sarjaa. Tarinassa hyvästä tulee paha ja pahasta hyvä ja kaikki ovat enemmän tai vähemmän reppanoita.

Kuulostaa ihan Talvivaaran miehiltä.

Lue myös