"Tunteiden pitää olla aitoja"

Timo Koivusalo palaa takaisin Risto Räppääjän maailmaan. Viime vuonna ilmestynyt Liukas Lennart oli menestys ja toinen elokuva jatkaa tutussa ympäristössä Naantalin vanhassa kaupungissa. Kesäisissä kuvissa rakennukset pääsevät oikeuksiinsa.

Kun näitä elokuvia katsotaan esimerkiksi kymmenen vuoden kuluttua, niin ei ole välttämättä selvää, milloin ne on tehty. Ne on kirjoitettu tähän päivään, mutta mukana on pikkuisen epookkimainen ote. Elokuvat ovat mahdollisimman ajattomia. Siksi niissä ei ole mitään teknisiä vimpaimia, jotka jo vuoden päästä olisivat vanhoja. Naantalin miljöö ja vanha kaupunki tukee sellaista vanhan suomalaisen elokuvan henkeä, Koivusalo sanoo .

Uusi Räppääjä-leffa, Sevillan saituri, on edeltäjäänsä verrattuna vahvasti juonivetoinen. Liukkaassa Lennartissa Koivusalo kasasi komedian pitkälti Vesa Vierikon harteille, mutta nyt pääosassa ovat lapset, joihin perheen pienimmät voivat helposti samaistua.

Perhe-elokuva on hieno laji. Nautin tavasta tehdä eri ikäisille katsojille. Elokuvan pitää vastata erilaisiin tarpeisiin. Nopoloiden kanssa oli todella mukavaa alusta alkaen, kun soviteltiin erilaisia asioita, kuten puvustusta, lavastusta ja castingia.

Ei lyödä lekkeriksi

Koivusalon visio Risto Räppääjästä eroaa rauhallisuudellaan selvästi sarjan varhaisemmista elokuvista. Ote on lähempänä todellisuutta.

Sarjakuvamaisten tai piirrettyjen elokuvien tehosteäänimaailma ja räiskintä on vähäistä. Joihinkin kohtiin se sopii ja joihinkin ei. Halusin, että todellisuus säilyy mukana. Vaikka on kesäistä kirkasta kuvaa ja kauniita romanttisia rakennuksia niin tunteet ovat oikeita. Jos lyödään ihan lekkeriksi, mikään tunne ei tule läpi.

Lopussa Sevillan saituri muuttuu edeltäjänsä tavoin farssimaiseksi. Koivusalo vetää tästä yhteyden Chapliniin ja komedian klassikoihin. Koivusalon mielestä vauhdin pitää kasvaa loppua kohden, jottei elokuva tuntuisi loputtoman pitkältä.

Siitä on monia esimerkkejä. Monet elokuvat ovat puoleenväliin asti erinomaisia, mutta sitten loppu ei lunasta alkua. Mitä enemmän on tempon vaihtelua ja kohtausten välillä dynamiikkaa, sitä helpompi katselukokemus on.

Chaplinista lähtien komediaan on sekoitettu eri tunnetiloja, ja välillä voi olla hyvinkin farssimaisia elementtejä. Se on minulle rakas tyylilaji. Tätä tehokeinoa käyttää mielellään, varsinkin kun on niin loistavat näyttelijät. Kaikki eivät tällaiseen taivu. Se on vähän kuin bändin biisilista. Balladien lomassa pitää olla myös se jykevä rock-biisi nopeampana seassa. Orkesteri hyödyntää koko repertuaariaan ja sitä mielellään harrastan myös leffoissa.

Räppääjän parissa jatkaisi ilomielin

Koska kyseessä on koko perheen elokuva, myös aikuisille pitää tarjota jotain. Sevillan saiturissa yksi selkeimmin aikuisille suunnatuista vitseistä on Kummelien cameo, jossa Heikki Silvennoinen nähdään aikuisena Ristona.

Se lähti leikillisestä ajatuksesta, kun Sinikan ja Tiinan (Nopola) kanssa keskusteltiin siitä, millainen Risto Räppääjä olisi isona ja kaikille tuli mieleen Heikki Silvennoinen. Siihen vielä palvelijaksi Timo Kahilainen. Se oli aika mainio kuvauspäivä, kun sitä tehtiin. Se oli pirun hauskaa.

Koivusalo sanoo palaavansa Risto Räppääjän maailmaan mieluusti jo vaikka ensi kesänä, jos vain mahdollisuus siihen suodaan. Räppääjä-franchiseen liittymättömistä hankkeistaan hän ei paljasta yksityiskohtia.

Erilaisia ideoita on ja jotakin on paperilla, mutta rahoituksen saaminen on aina pitkä marssi. Tämä on 15. pitkä elokuvani. Räppääjiä jatkaisin ilomielin, mutta varmasti jotain muutakin pitää kehitellä. Sen aiheen pitää vain olla sellainen, että se kestää pitkän prosessin. Ja vaikka aihe olisi minun mielestäni maailman kiinnostavin, niin pitää miettiä kiinnostaako se rahoittajia tai levittäjiä siinä määrin, että he suostuvat rahoittamaan tämän ”minulle maailman tärkeimmän elokuvan”.

Lue myös