Mustavalkoinen, yhä ajankohtainen
Toisen ihmisen pään sisälle meillä ei ole pääsyä, vai mitä?
Teini-ikäinen Simo pitää viimeisen kesäyön huolta isoveljestään, joka on menossa vankilaan. Veljekset joutuvat todistamaan tapahtumia, joita ei haluaisi nähdä. Arkinen kohtaaminen kuuman kosteassa kaupungissa laukaisee Simossa pelon, joka räjähtää väkivallaksi. Hän löytää identiteettinsä väkivallan ytimestä.
Kansainväliseen mestariluokkaan kuuluva elokuvaohjaajamme Pirjo Honkasalo palaa uusimmalla ohjauksellaan fiktion pariin. Edellisestä fiktioelokuvasta on kulunut 15 vuotta: Tulennielijä valmistui vuonna 1998. Nyt valkokankailla on Betoniyö.
Dokumenttien ohjaajaksi
Honkasalo ohjasi 1970–80-luvuilla menestyneitä fiktioelokuvia (Pekka Lehdon kanssa), kuten Tulipään (1980), joka esitettiin Cannesin elokuvajuhlien pääkilpasarjassa.
1990-luvulla Honksalo siirtyi dokumenttielokuvien pariin ja ohjasi palkitun Pyhän ja pahan trilogia-elokuvasarjan (Mysterion, Tanjuska ja 7 perkelettä, Atman). Hän on ohjannut myös yhden palkituimmista dokumenttielokuvista, Melancholian 3 huonetta (2004), joka kertoo lapsista ja nuorista Tšetšenian sodassa. Vuonna 2009 häneltä valmistui ITO – Seitti – Kilvoittelijan päiväkirja, jonka myötä hänet kutsuttiin ohjaamaan Japaniin.
Elokuvan monialainen taituri aloitti elokuvakoulun jo 17-vuotiaana, jatkoi kuuluisassa Prahan FAMU:ssa ja Philadelphiassa erityisesti antropologisen elokuvan parissa.
Kuvaajanakin työskennellyt Honkasalo tunnetaan erittäin taitavana kamerankäyttäjänä. Elokuvissaan hän tarkastelee fiktiivisten ja todellisten henkilöidensä sielunliikkeitä. Visuaalisesti harkitun kauniit kuvat ja elokuvien runollinen sanoma ovat tekijälleen henkilökohtainen ilmentymä. Samalla ne pakottavat katsojan ajattelemaan ja ottamaan kantaa.
Betoniyö odottaa
Niin Betoniyössäkin. Pirkko Saision vuonna 1981 julkaistu samanniminen romaani muodostaa pohjan elokuvalle, joka murjoo odotuksia ja kurottaa jälleen inhimillisen totuuden ytimeen.
Saision ja Honkasalon yhteistyö ei alkanut vielä yli kolmekymmentä vuotta sitten vaan hieman myöhemmin. Saisio kirjoitti muun muassa Tulennielijän käsikirjoituksen.
Betoniyö-romaani avautui Honkasalosta sujuvasti elokuvaksi. Hän ryhtyi tekemään elokuvaa kymmenen vuotta sitten, mutta se jäi hyllylle.
Sain niin houkuttelevia tarjouksia, että se jäi. Nyt aika on kypsä, joten tartuin siihen. Aihe ei ole vanhentunut.
Kolme vuosikymmentä sitten kirjoitettu kirja on edelleen ajankohtainen.
Se on yhä järkyttävän ajankohtainen, kun on tapahtunut kouluampumisia ja muuta. Mikä saa nuoren mielen järkkymään? Eikä suvaitsemattomuus ole kadonnut.
Mihin Simo päätyy?
Käsikirjoitus on sovitettu nykypäivään ja Honkasalo on siirtänyt tapahtumat sujuvasti nykyaikaan. Hän on käsitellyt myös aiemmissa elokuvissaan nuorten elämää.
Betoniyön herkkä Simo voi päätyä elämässään mihin suuntaan tahansa.
Simoa näyttelevä Johannes Brotherus löytyi koekuvausten kautta. Hänen veljeään esittävä Jari Virman oli ohjaajan valinta jo kymmenen vuotta sitten. Heidän äitiään esittävä Anneli Karppinen on Jyväskylän kaupunginteatterin näyttelijä.
Simon pelon laukaiseva Juhan Ulfsak valittiin viime vuonna Viron parhaimmaksi miesnäyttelijäksi. Honkasalo kehuu hänen näyttelijäntyötään.
Hän kehuu myös Johannes Brotherusta, joka oli kuvausten aikaan, noin vuosi sitten, 14–15-vuotias.
Johannes oli löytö. Hän selvisi rankasta aiheesta hyvin ja oli täysin omaa luokkaansa. Myös muut näyttelijät sukelsivat rooleihinsa. Mitään ei improvisoitu. Ohjaajan tehtävä on luoda olosuhteet, jossa näyttelijät onnistuvat.
Honkasalo katsoo aina huolella näyttelijöiden töitä ennen koekuvauksia. Koekuvaus on viimeinen varmistus. Hän ei kuitenkaan koekuvaa ”kevyesti”, sillä se on näyttelijöillekin haasteellista.
Minulle on myös tärkeää saada näyttelijöitä Helsingin ulkopuolelta, jotta muualla oleva ammattitaito pääsee esille. Samalla haluan vähentää elokuvien Helsinki-keskeisyyttä.
Vahvoja kuvia jälleen
Betoniyö on mustavalkoinen ja CinemaScope (elokuvissa käytetty laajakuvaformaatti). Ja digitaalinen.
Olen aina ilmaissut paljon kuvilla. Jo heti alussa oli selvää, että teemme sen mustavalkoisena. Se ei ole tarkasti missään ajassa vaan tapahtuu mustavalkoisuudessa. Ja selvää oli myös se, että kuvaamme CinemaScopena. Se kiehtoi minua. Kuvat täytyi suunnitella tarkemmin. CinemaScopen avulla voi esimerkiksi välittää hienosti henkilöhahmojen suhteita. Ja niin kävi: elokuvasta tuli visuaalisesti vahva. Olen aina ajatellut, että teen vain filmille, mutta nyt digitaalisuus kuitenkin voitti.
Elokuvan kuvannut Peter Flinckenberg on yksi nuoremman elokuvantekijäsukupolven rohkeimpia ja kokeneimpia kuvaajia maassamme. Hänen ja Honkasalon yhteistyö synnytti unenomaisen tarinan hauraasta mielestä ja viattomuuden kadottamisesta.
Työryhmä oli loistava. Elokuvaa oli tekemässä monta sukupolvea ja nuoret olivat innoissaan. Meillä oli hauskaa, vaikka aihe oli vakava. Se oli nostattava kokemus.
Haasteitakin ilmaantui.
Mieleeni on jäänyt Johanneksen sukelluskohtaus, joka oli teknisesti haastava. Onneksi yksi veden alla avustanut palomies otti hänet suojelukseensa ja se onnistui. Minusta ei olisi ollut sukeltamaan.
Faneja
Betoniyössä on monta sanomaa.
Se kertoo ihmisten monitahoisuudesta. Tapani katsoa maailmaa ei eroa muista töistäni. Aiheiden täytyy koskettaa ja herättää. Tämä on vahvojen valintojen elokuva.
Betoniyö on saanut näyttävän vastaanoton muun muassa Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla.
Nuoret ovat kehuneet. Toivon, että se houkuttelee vanhemmatkin teattereihin.
Huippujen kanssa
Suomalaiset ja ulkomaiset kriitikot ovat kirjoittaneet Betoniyöstä ylistäviä arvioita.
Toronton elokuvajuhlien arvostetussa Masters-esityssarjassa maailmanensi-iltansa saanut elokuva matkaa myös muille festivaaleille. Seuraavaksi se nähdään muun muassa Nordic Film Days Lubeck -festivaalilla sekä Thessalonikin ja Leedsin elokuvajuhlilla. Suomalaisista tekijöistä Toronton elokuvajuhlien Masters-sarjassa on aiemmin nähty vain Aki Kaurismäen Le Havre (2011).
Betoniyö kisaa marraskuussa Plus Camerimage -festivaalin pääkilpasarjassa alan huippunimien kanssa. Plus Camerimage on maailman arvostetuin elokuvaukseen keskittyvä elokuvatapahtuma.
Honkasalo miettii vielä, mitä tekisi seuraavaksi. Hän tekee yhden työn kerrallaan.
Haluan jättää elokuvan taakseni ennen kuin siirryin seuraavaan. Puhdistautua rauhassa. Seuraava elokuvani voisi sijoittua vaikkapa Libanoniin…
Myös kirja
Vuoden lopulla ilmestyy Wall Street Journalin elokuvakriitikko John Andersonin teos Armoton kauneus (Siltala Kustannus) Honkasalon elokuvataiteesta. Se on yhdistelmä elämäkertaa ja kriittistä analyysiä. Muotokuva virtuoosimaisesta ohjaajasta ja kulttuuri-ikonista – runoilijasta kameran takana, kuten Anderson kirjassaan toteaa.
30.10.–3.11.2013 pidettävä Maximum Halloween 3013 jatkaa hyväksihavaittua uusien elokuvien ja klassikoiden linjaa, ja laajentaa festarien valikoimaa myös dokumenttien ja kotimaisten elokuvien suuntaan. Tämän vuoden Finlandia-gaalanäytöksessä nähdään kulttiklassikko 
Avajaiselokuvana nähdään Alfonso Cuarónin odotettu Gravity, kokonaan painottomaan tilaan sijoittuva kovan linjan tieteiselokuva. Gravity on ollut muualla jo iso katsojamenestys, ja sen Suomen ensi-iltakin on pian festivaalin jälkeen. Sen ja muiden yleiseen levitykseen tulevien elokuvien eli Joseph Gordon-Levittin Don Jonin ja Jon S. Bairdin Filthin kohdalla kannattaa miettiä menisikö mieluummin katsomaan samaan aikaan pyöriviä Udo Kierin elokuvia.
Uutuuselokuvien osalta nostettakoon esiin esimerkiksi Big Bad Wolves, The Strange Colour of Your Body’s Tears ja You’re Next. Aharon Keshalesin ja Navot Papushadon Big Bad Wolves sai nostetta muutama viikko sitten, kun Quentin Tarantino julisti sen kuuluvan vuoden parhaimpien elokuvien joukkoon. Tarantino julisti samaa tosin myös The Lone Rangerista, mutta israelilainen trillerin ja mustan komedian yhdistelmä on tehokas ja tunnelmaltaan piinaava kostoelokuva.
Oheisohjelman saralla festivaali esittelee oman versionsa Culinary Cinemasta, jossa aluksi katsotaan elokuva ja sen jälkeen siirrytään elokuvaan liittyvään ruokailutilaisuuteen. Teemana on tietysti kannibalismi, ja näytöksissä nähdään Ricky Woodin Lord of Darkness (ohjaaja on vieraana festivaalilla, 
Kuvasimme ennen muuta silloin, kun sää oli surkea. Se oli tosin aika helppoa, sillä Skotlannissa on usein sateista ja sumuista. Onneksi täällä on jylhät maisemat ja vuorten lähelle on helppo päästä. Välillä tosin kiipesimme korkeallekin, jotta saimme haluamamme kuvat.
Kiersimme festareita ja pääsimme kartalle Skotlannissa. Minulle tarjottiin yhdenlaista elokuvakoulutusta, mentorointia. Laskut on kuitenkin maksettava, joten jätin sen väliin. Lyhäreitä ei voi myydä, joten halusimme tehdä kaupallisen kokoillan elokuvan.
Ricky Woodin isä on kuitenkin kirjoittanut myös historialliseen kontekstiin sijoittuvan version tarinasta.
Vinokino tuo valkokankaalle jälleen monipuolisen kattauksen elokuvia kevyestä viihteestä painavaan asiaan. Pitkien ja lyhytelokuvien lisäksi näytteillä on dokumenttielokuvia, joista kotimaisena ensi-iltana nähdään Riikka Kaihovaaran herkkä kuvaus Jotain siltä väliltä omaa identiteettiään etsivästä transsukupuolisesta Ninosta. Kansainvälisenä ennakkosuosikkina nähdään James Francon tähdittämä kuuma dokufiktio Interior. Leather Bar. Bling blingia ja karnevaaliasennetta puolestaan tarjoaa elektropapitar Peachesin häpeilemätön “anti-jukebox-musikaali” Peaches Does Herself.
En haluaisi lokeroida ihmisiä sen perusteella, miltä he näyttävät – oli kyse sitten ihonväristä tai vaatetuksesta. Meidän pitäisi oppia katsomaan ihmistä sydämeen ja sieluun. Ennakkoluuloja käsittelemällä meistä voi jälleen kerran tulla parempi kansa.
Hän on perheenisä, joka kertoo järkyttävän synkkiä tarinoita. Katseessa on kuitenkin tiettyä leikkisyyttä. 
Ei auta, jos synkistä asioista synkistellään. Huumori on minulle hirveän tärkeä asia. Haluan, että elokuviani katsoessa saa nauraa. 
Aasialaista elokuvaa edustaa suomalaistakin rahoitusta saanut irakilainen Bekas, joka esittelee irakilaisten lasten elämää 1990-luvun alun Saddam Husseinin Irakissa. Humoristinen ja nuoremmille sopiva elokuva on suomeksi tekstitetty.
Mieletön elokuu tuo Outisen kankaalle uudessa roolissa.
Oli aika haastavaa puvustaa avustajatkin aikakauteen. Se vaati paljon materiaalia ja henkilökuntaa. Ja etsiä kuvauspaikkoja ja saada ne 1960-luvun luvun alun tyylisiksi.
Elokuvan myötä olen saanut enemmän tietoa Helsingin nuorisofestivaalista ja muista tapahtumista. Ja sitä tulee lisää, kun ihmiset muistelevat. 
Pioneer on jännitystarina Norjan öljynporausten aloittamisesta. Sukelluskohtaukset toteutettiin 1980-luvun kypäräsukelluksina ja kuvattiin Islannissa viime vuoden joulukuussa. Vedenalaisten kohtausten toteuttamisessa on Röhrin mukaan paljon haasteita.
Ohjaajalla (Erik Skjoldbjærg) oli tietynlainen perusvisio, joka oli avaruuden ja merenpohjan yhdistäminen. Äärettömän pitkät näkymät ja pitkät pudotukset, pohja pölisee mutta meri on kirkasta, Röhr sanoo.
Olisimme halunneet kuvata ne Suomessa. Meillä on paikka, jossa näyttelijät olisi voitu kuvata nopeasti paremmissa oloissa, mutta sitten tulivat saksalaiset rahan kanssa. Koska rahoitussysteemit ovat alueellisia, meidän piti mennä Saksaan ottamaan lähikuvat, Röhr sanoo.
Olin elokuvafestivaaleilla Malmössä tuottaja Mats Långbackan kanssa ja päädyimme baariin, jossa tapasimme saksalaisen Roland Fauserin. Hän kysyi, tiedämmekö mitään suomalaisista majakoista. Hän kun oli kirjoittanut sellaiselle sijoittuvan käsikirjoituksen.
Asuin pienessä metsäkylässä. Etäisyydet naapureihin olivat pitkiä. Olin yksinäinen lapsi. Taiteilijalle lapsuus on aina läsnä ja tärkeä. Silloin kokee niin monta asiaa ensimmäistä kertaa. 
Kulttuurien välinen kanssakäyminen antaa mahdollisuuden ylittää rajoja niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Tämä elokuva tapahtuu rajamaassa. Maiden välissä, kuten majakalla, ihmiset tulevat monesta ilmansuunnasta. 
Ulkomaalainen isä oli aina tarinassa mukana. Hän on altavastaajan asemassa, sillä yhteisö automaattisesti näkee ulkomaalaisen uhkaavan suomalaista. 
Alun alkaen Forsström istahti ohjaajan pallille melkeinpä vahingossa. Vuosikurssilla oli pulaa kuvausväen pomottajista, ja kun kruunua tarjottiin, Forsström otti sen vastaan.
Minulla on leikkaamisen myötä kadonnut kunnioitus käsikirjoituksiani kohtaan. Kuvaustilanteissa pidin käsikirjoitusta vain työpaperina. Tarina oli tarkkaan mietitty, mutta sen raamien sisällä esimerkiksi dialogi sai elää.
Hieman nurinkurisesti festivaalin ykkösnimet ja myös ennakkomyynnissä eniten huomiota keränneet elokuvat tuppaavat olemaan niitä, jotka tullaan myöhemmin näkemään Suomessa myös laajassa levityksessä. Avajaiselokuvana nähtävänä, Kultaisella palmulla kruunattu Adelen elämä: osat 1 ja 2 -teoksen ainoa näytös myytiin loppuun tunneissa.
Niin maailmalla kuin Suomessa paljon keskustelua herättänyt tapaus on festivaaleilla vierailevan Joshua Oppenheimerin karrelle hehkutettu dokumentti The Act of Killing. Indonesiassa vuosien 1965–1966 välillä tapahtunut kommunistien ja muiden epämiellyttäväksi todettujen ihmisten järjestelmällisen teurastuksen tarkastelu on nostanut kovan haloon. R&A-festivaalilla elokuvasta nähdään liki kolmituntinen ohjaajan leikkaus. Dokumentti on mahdollista nähdä myös osana Docventuresia.
Animaatiopuolella ei tänä vuonna ole tarjolla Hayao Miyazakin elokuvaa, mikä lienee monelle pettymys. Aasialaista animaatiota edustavat kuitenkin kunnialla niin Wolf Children kuin Evangelion: 3.0 You Can (Not) Redo. Eritoten jälkimmäisen liput ovat huvenneet äkkiä. Pirteästi nimetty belgialais-kanadalais-ranskalainen The Suicide Shop on niin ikään kerännyt ympärilleen runsaasti positiivista ennakkopöhinää.
Traditioita kunnioittaa myös suomalaisen elokuvan viikko, joka tarjoaa vielä kerran mahdollisuuden nähdä kaikki tänä vuonna Suomessa teatteriin asti päätyneet kotimaiset tuotannot. Suomen ensi-iltansa festivaaleilla saa Pirjo Honkasalon Betoniyö, joka on hänen ensimmäinen fiktioelokuvansa peräti viiteentoista vuoteen. Viime aikoina Honkasalo on tehnyt glooriaa kerännyttä uraa ennen muuta dokumentaristina.
Meistä tekijöistä yhdelläkään ei ollut sellaista ennakkoaavistusta tai -ajatusta, että elokuvaa näytettäisiin missään muualla kuin Oulussa ja sitten myöhemmin televisiossa.
Tarjonta oli hämmästyttävän antoisaa. Vastaavia elokuvallisia lähtökohtia ei ole enää mahdollista Oulussa tai paljon muuallakaan Suomessa saada. Tarjonta oli rikkaampaa kuin tämän päivän Helsingissä.
Kun vähän ottaa etäisyyttä, ne ovat suunnilleen sama asia. Varsinkin tekijän kannalta ne ovat hyvin samanlaisia. Maailma muodostetaan dokumentissakin ikään kuin fiktiivisistä elementeistä.
Minulla on kiistämättä taipumusta tuollaiseen ajatteluun, mutta olen yrittänyt laittaa sen tässä elokuvassa taaemmaksi. Tosin oli vanhanaikaisessa elämäntavassakin periaatteellisuudessaan hyvät puolensa.
En ole halunnut märehtiä omaa menneisyyttäni. Olen hyväksynyt lapsuuteni ja todennut, että se oli onnellinen. Minua rakastettiin. 
Olavi oli jo alusta lähtien vahva ehdokas Peten rooliin. Hänen kanssaan oli loistava tehdä töitä. Hänellä on luontainen halu ja kyky näyttelijäntyöhön. Elokuvan päärooli on aina haastava, myös aikuiselle. Kävimme hänen kanssaan – ja muidenkin lapsinäyttelijöiden kanssa – läpi elokuvan rankkoja teemoja ja hän selvisi niistä mainiosti.
Haluan taistella lasten hyvinvoinnin ja oikeuksien puolesta. Tuoda esiin lapsuuden ja kodin merkityksen, sillä kaikki lähtee kotoa. Lapset ovat viattomia.
Tunnelmallisessa Elävienkuvien teatterissa on 30.8−1.9. 2013 tarjolla elokuvia, joita ei näe missään muualla. Koskahan Suomessa on ollut kiinalaista mykkäelokuvaa nähtävillä valkokankaalla? Nyt on, kun, esittelyssä on naistähti Ruan Lingyu. Teini-iässä elokuvanäyttelemisen aloittanut ja 24-vuotiaana itsemurhan tehnyt Lingyu on kiinalaisen elokuvan rakastetuimpia hahmoja, jonka traagisesta elämästä on tehty elokuvakin. Festivaaleilla nähdään kaksi Lingyun elokuvaa.
Polkkatukkainen tyyli-ikoni Louise Brooks näyteli vain parissakymmenessä elokuvassa 1920-ja 30-luvulla, ja niistä suurin osa lienee yhdentekeviä. Filmihulluille hän on kuitenkin G. W. Pabstin elokuvien salaperäinen kaunotar, joka − Peter von Baghin sanoin − ”katosi omaan myyttiinsä”. Brooksin kuuluisaa eroottista vetovoimaa voi ihailla lauantaina, kun Pabstin viimeinen mykkäelokuva Kadotetun päiväkirja (Das Tagebuch Eine Verloren, 1929) nähdään Forssassa.
Säestetyt esitykset ovat olennainen osa Forssan tunnelmaa. Siitä vastaavat esimerkiksi Teho Majamäki ja Linda Fredriksson -duo, Kari Mäkirannan orkesteri ja Jarmo Saari. Kokonaisvaltaisessa säestystilanteessa musiikki ja elokuva kohtaavat ainutlaatuisella tavalla. Jo sen kokeminen on hyvä syy tulla Forssaan. Festivaalijohtaja Ville Koivisto ja Forssan mykkäelokuvayhdistys ansaitsisivat kulttuuripalkinnon vuosien määrätietoisesta elokuvakulttuurityöstä. Kyseessä on todellakin elokuvafestivaali, ei juoma- tai ruokafestivaali.
Peter von Baghin tuotannon punaisena lankana on suomalaisen arjen historia; kuvat, jotka välittävät jotakin siitä, millaista suomalaisten elämä on ollut. Teoksissa Vuosi 1952 (1980), Viimeinen kesä 1944 (1992), Helsinki ikuisesti (2008) ja Lastuja – suomalaisen taiteilijasuvun tarina (2011) historiaan kurkistetaan tietyn ajankohdan, paikan tai taiteilijasuvun rajaaman suurennuslasin kautta.
Tarinan raivokas energia ja hahmojen hullu inhimillisyys olivat lähtökohtia, joista oli hyvä lähteä liikkeelle. Tiesimme pian millainen elokuva olisi. Tuotanto käynnistyi nopeasti. 
Kuvausaika oli tehokasta ja mielekästä. Elokuvan onnistuminen näkyy tietynlaisena vahvuutena ja läsnäolona.
Kekkonen on jäänyt vahvasti mieleeni kuvina, kuten varmaan myös monelle muulle ikätoverilleni. Ja kun katson esimerkiksi Venäjän presidentti Putinin kuvia, ne tuovat minulle helposti mieleen Kekkosen. Kuvissa onkin hän eikä Putin.
Avajaiselokuvana nähdään Steven Soderberghin HBO-kanavalle ohjaama My Life with Liberace, joka kertoo legendaarisen estraditaiteilijan ja hänen nuoren rakastajansa myrskyisästä suhteesta. Liberacea näyttelee syövästä toipunut Michael Douglas ja miesystävää Matt Damon. Festivaalin päättää islantilaisen Baltasar Kormákurin Syvyys, joka on tositapahtumiin perustuva kuvaus yhden miehen eloonjäämiskamppailusta hyisessä meressä. Molemmat elokuvat tulevat myös teatterilevitykseen.
Kazakstanilaisen Emir Baigazinin koulumaailmaan sijoittuva esikoisohjaus Harmony Lessons huomioitiin niin ikään Berliinissä, missä se sai parhaan kuvauksen Hopeisen karhun. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen elämästä kertovien elokuvien Pink-sarjassa nähtävät Bambi ja In the Name of pokkasivat Berlinalen Teddy-palkinnot. Cannesissa ensiesitettyjä elokuvia ovat puolestaan Mads Mikkelsenin tähdittämä historiallinen draama Michael Kohlhaas, kurdikomedia My Sweet Pepper Land sekä kriitikkojen viikon pääpalkinnon voittanut Salvo, jonka käsikirjoittaja-ohjaajat saapuvat Espoo Cinén vieraiksi.
Itävaltalaisen Ulrich Seidlin Paradise: Hope päättää ohjaajan tragikoomisen usko-toivo-rakkaus-trilogian, joka on nähtävissä kokonaisuudessaan Espoossa. Päätösosan päähenkilö on ensimmäisen osan rakkaudennälkäisen Teresan varhaisteini-ikäinen Melanie-tytär. Äidin etsiessä miesseuraa Afrikasta Melanie jumppaa ylipainoisille nuorille tarkoitetulla laihdutusleirillä. DDR-henkinen leirielämä ei ole pelkkää voimistelua ja sauvakävelyä, sillä iltaisin nuoret dokaavat, karkailevat ja pelaavat pullonpyöritystä. Luonnollisesti leirillä myös ihastutaan: Melanien kaipauksen kohteeksi valikoituu leiriläisiä kaitseva keski-ikäinen mieslääkäri.
Uusitalo valmistui valtiotieteen maisteriksi 1959. Seuraavana vuonna hän aloitti Uuden tietosanakirjan kuvatoimittajana ja elokuva-aiheisten hakusanojen kirjoittajana. Vuonna 1961 hän siirtyi Veikko Laihasen Filmiportti-elokuvayhtiön apulaisjohtajaksi, ja alkoi samalla työstää kirjaa kotimaisen elokuvan historiasta. Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet (1965) oli uraauurtava teos, joka kartoitti näytelmä- ja lyhytelokuvien vaiheita sekä maahantuonnin ja elokuvateattereiden, elokuva-alan järjestö- ja harrastustoiminnan, elokuvakritiikin ja valtion elokuvapolitiikan historiaa. Kirja sai 1970- ja 1980-luvulla kuusi jatko-osaa, joissa Uusitalo syvensi tietoja erityisesti elokuvatuotannon vaiheista.
Päätoimiseksi tutkijaksi hän siirtyi 1988 ja hänestä tuli Suomen kansallisfilmografia-teossarjan päätoimittaja. Suomen kansallisfilmografia oli mittava hanke, jonka tehtävänä oli kerätä nimikekohtaiset perustiedot kaikista Suomessa valmistetuista pitkistä elokuvateatterissa esitetyistä elokuvista. Uusitalon aiemmin keräämät filmografiset tiedot toimivat hankkeen lähtökohtana ja yksityiskohtaista tietoa kerättiin lisää. Kunkin teoksen alkuun Uusitalo laati kyseisen ajanjakson elokuvatuotannon yleisiä olosuhteita esittelevän pohjustuksen.
Maanläheisen ja helposti lähestyttävän tarinankertojan uusin elokuva, Yli vuorten, pyörii nyt jo kolmatta kuukautta Suomen elokuvateattereissa. Elokuva perustuu tositapahtumiin: ortodoksipapin manausrituaalin seurauksena kuollut tyttö kohahdutti Moldavian maakunnassa vuonna 2005, ja tapausta käsiteltiin paikallisessa mediassa laajalti. Lukuisten artikkeleiden ja kahden romaanin jälkeen jokin jäi kuitenkin vielä vaivaamaan ohjaajaa. Oliko kaikki tapaukseen liittyvä mietitty läpi? Sormenosoittelua välttävä elokuva saikin tunnustusta Cannesista parhaan käsikirjoituksen ja parhaan naispääosien palkintojen myötä. Vaatimattoman oloinen Mungiu istahti vähälukuisen lehdistön eteen Hotelli Sodankylän ravintolassa ja osoittautui varsin joviaaliksi tarinankertojaksi.
Etsin tarinoitani uutisista ja elävästä elämästä. Haluan kertoa tarinoita, jotka ovat monitasoisia. Yli vuorten elokuva perustuu tositapahtumaan ja sen sensaatioarvon takana oli vahvoja ristiriitoja, jotka kiehtoivat minua.
Elokuvalle ominaista on aika. Elokuva on musiikin kanssa ainoa taidemuoto, joka voi näyttää, miten aika kuluu todellisuudessa. Tämän takia en leikkaa kesken kohtauksen. En usko, että ohjaajan tarvitsee manipuloida aikaa tai näyttelijöitään liiaksi. Haluan vain näyttää palasen todellisuutta katsojalle ja antaa hänen tehdä omat päätelmänsä siitä.
Kun voitin Kultaisen palmun, kaikki halusivat nähdä elokuvani, mutta eivät sen sisällön vuoksi. He olivat ylpeitä palkinnosta, mutta eivät oikeasti kiinnostuneita elokuvastani. Kultaisen karhun Berliinissä juuri voittaneelle Călin Peter Netzerin Child’s Poselle kävi samoin. Elokuvat, joita teemme, ovat liian vaikeita paikalliselle yleisölle. Jos on katsonut amerikkalaisia sarjoja koko elämänsä, tällaisten elokuvien katsominen tuntuu kaukaiselta ajatukselta. Elokuvamme ovat suosittuja ulkomaisilla festivaaleilla, mutta eivät kotimaassamme.
Samoihin aikoihin julkaistiin tutkimus, jonka mukaan 20–40 % Yhdysvaltojen suurkaupunkien kodittomista nuorista kuuluu seksuaalivähemmistöihin. Perheet ovat hylänneet nuoret.
Sain mahdollisuuden seurata amerikkalaista elämää – ulkopuolisena. Se on aina kiehtonut minua. Ymmärrän sitä nyt paremmin. Ja olen iloinen siitä, että sain tehdä siellä elokuvan.
Lapinsuun loppuunmyydyssä avajaisnäytöksessä pelin avasi italialaisen Marco Bellocchion Nyrkit taskussa (1965). Pasolinin aikalainen ja ystävä kohautti yleisöä kokeellisilla ja monipuolisella tuotannollaan. Alkutahdit näytökselle löi tuttuun tapaan Peter von Bagh toistaen litaniaa elokuvan ja filmiformaatin kuolemasta. Von Baghin mukaan Nyrkit taskussa toimi aikoinaan suurena innoittajana Risto Jarvan tehdessä Työmiehen päiväkirjaansa (1967). Neorealismin ja uuden aallon perinteitä varioiva Nyrkit taskussa on kestänyt aikaa hyvin: sen paternaalisia arvoja satirisoivaa otetta, leikillisyyttä, poikki ja pinoon -leikkauksia ja näyttelijöiden vahvoja performansseja toivoisi näkevän enemmän myös nykyelokuvassa.
Festivaalin ensimmäisinä päivinä monen vieraan suusta kuultiin samaa virttä: festivaaliohjelmisto on hieman tasapaksu tänä vuonna. Euroopan ulkopuolista elokuvaa oli tarjolla jonkin verran, mutta selkeästi vähemmän ja tasoltaan keskikertaisempana. Kuvaavaa on, että veteraanien Godardin, Greenawayn ja portugalilaisen Edgar Pêran kolmesta episodista koostettu uunituore 3x3D vaikutti lähinnä tilaustyöltä. Pêran toistaessa innottomasti Guy Debordin 50 vuotta vanhoja oivalluksia spektaakkelin yhteiskunnasta, Greenaway ja Godard puolestaan tarjosivat muutamia oivalluksia lukuun ottamatta tasapaksua tavaraa. Visuaalisesti tilkkutäkkimäinen teos muistutti enemmän powerpoint-esitystä kuin elokuvaa, eikä odotettuja 3D-elokuvan mahdollisuuksia päästy tutkimaan kunnolla. ”Eikö mihinkään voi enää luottaa?”, muotoili eräs suivaantunut katsoja.
Balkan rintaman kärjessä oli odotetusti festivaalille lauantaina saapuneen Cristian Mungiun neljä elokuvaa. Joviaalin tarinankertojan läsnäolo sähköisti festivaalia kummasti. Hänen uusin elokuva Yli vuorten (2012) näytettiin täydelle salille. Samoin kultaisen palmun voittanut 4 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää (2007) keräsi mukavasti yleisöä. Mungiun kaksi muuta esitettyä elokuvaa – Occident (2002) ja Tarinoita kulta-ajalta – ovat parodioita kommunismin ajan urbaaneista legendoista ja paradokseista, joihin lakien tarkka noudattaminen johtaa. Varsinkin Tarinoita kulta-ajalta sai raikuvat aplodit ja yleisö vaati äänekkäästi lisää lopputekstien rullatessa. Romanialaisella elokuvalla pyyhkii erittäin hyvin. Miten se on mahdollista maassa, joka tuottaa noin kuusi elokuvaa vuodessa?
Perjantaina vettä saatiin sitten taivaan täydeltä. Perinteiset ulkoilmajuhlat Kitisenrannan laiturilla jäivät juhlimatta, mutta yrttilämmikkeet napsahtelivat vienosti auki kehojen lämmittämissä teltoissa. Lauantai oli taas alituista auringon ja sadekuurojen vuorovetoa. Yöllä tanssit potkaistiin käyntiin Kitisenrannassa puolen yön jälkeen festivaalibändi Riippurapujen junnaavan ostoskärrypsykedelian myötä. Suomi-iskelmien kieroutuneet sovitukset ja yleisöstä mikkiin hypänneen alkuasukas Juliuksen tiukkatahtinen riimittely upposi viinipulloja kierrättävään ja villisti tanssivaan festarikansaan. Hotelli Sodankylän festivaaliklubilla puolestaan esiintyi festivaalivakio Cleaning Women. Koulun pihalla menneestä muistutti perinteinen haitarimies.
Denisin Trouble Every Dayn (2001) viipyilevä eroottinen kauhu oli monille liikaa. B-luokan kauhuelokuvan käsikirjoitus muuntui vuorotellen joko herkäksi taide-elokuvaksi tai shokeerasi yllättävillä, verta ja brutaalia seksiä tihkuvilla kohtauksillaan. White Material (2009) oli moderni ja fragmenttimainen, mutta ytimeltään klassinen tragedia valkoisesta plantaasiomistajasta, joka yrittää pitää kynsin ja hampain kiinni pääomastaan kapinallisjoukkojen ja vapaustaistelijoiden ristitulessa. Denisin elokuvat saivat osakseen ristiriitaisia kommentteja. Jos Denisiä tarkkaillaan representaation näkökulmasta, on helppoa syyttää häntä Ranskan kolonialismimenneisyyden silottelusta ja romantisoinnista. Denis kuitenkin välttää kaikkia moraalisia arvostelmia ja helppojen tukipisteiden antamista katsojalle. Beau travail (1999) elokuvassa Denis muuntaa Ranskan muukalaislegioonan kurinalaiset liikkeet ja harjoitteet esteettisiksi tanssikoreografioiksi.
Tänä vuonna Sodankylä tarjoaa tuttuun tapaan neljässä eri esityspaikassa laajan kirjon elokuvia 35-milliseltä filmiltä: eurooppalaista taide-elokuvasta liu’utaan vaivatta Hollywood-viihteeseen, säestettäviin mykkäelokuviin ja perinteikkäisiin ”karaokenäytöksiin”. Aamuyöstä puolestaan pyörähtää käyntiin kulttielokuvien ja genre-harvinaisuuksien sirkus. Oheisohjelma julkaistaan lähipäivinä, mutta ennusmerkkien mukaan se tulee sisältämään muutamia konsertteja, jalkapallo-ottelun, tietovisailua ja Kari Väänäsen kipparoiman keppanabingon.
Maanantaina varmistui festivaalin eräs Suomen odotetuimmista ensi-illoista. Aki Kaurismäen, portugalilaisten Manoel de Oliveiran ja Pedro Costan sekä 105-vuotiaan espanjalaisen Victor Ericen yhteiseen episodielokuvaan Centro Históricoon kannattaa ostaa lippu ajoissa. Myös suomalaisen elokuvan ystäville on luvassa kattava valikoima laatua. Festivaalin mittaan nähdään Mika Taanilan kokeellisten lyhytelokuvien sikermä, Rax Rinnekankaan Åken takki, Pekka Lehdon Kalervo Palsa ja kuriton käsi sekä Aki Kaurismäen Juicea seuraava Bluesia Pieksamäen asemalla ja monia muita.
Tavanomaisen Afrikka-uutisoinnin taakse kurkistava festivaali tuo elämää sykkivien elokuvien kautta maanosasta esiin toisenlaisen, valoisamman puolen. Tämänvuotisessa teemassaan festivaalin nähtävät elokuvat nostavat esiin kysymyksiä siitä, mitä merkitsee olla afrikkalainen nuori, mitä haasteita nuoret kohtaavat, mistä he unelmoivat, mitä he vaativat ja ketä he rakastavat? Nuorta energiaa ja angstia puhkuva festivaali tarjoaa ainutlaatuisen näkökulman afrikkalaiseen elämänmenoon eri puolilla maanosaa ja sen ulkopuolella.
Ohjelmisto koostuu neljästä pitkästä elokuvasta. Ensimmäisenä esitetään Valentin Vaalan Mustalaishurmaaja (Suomi 1929), pääosassa Teuvo Tulio. Elokuva toimi lähtölaukauksena näiden kahden suomalaisen huipputekijän urille ja mustalaisleiriin sijoittuva melodraama sisältää monia käänteitä tuttuun Tulio-tyyliin. Elokuvaa säestää kotimainen Sigi Tolo -kokoonpano, jonka tulkintaa mustalaisleiristä rytmittävät äänimatot, beatbox, huuliharppu sekä itämaiset tanssihitit. Mukana on tuttuja muusikoita muun muassa Magyar Possesta ja Kuusumun Profeetasta.
Kolmas elokuva on mielenkiintoinen uusi suomalainen, Sami van Ingenin Just One Kiss – The Fall of Ned Kelly (Suomi 2009). Van Ingen on kuva- ja videotaiteilija, joka kokoaa vanhoista filminpätkistä yhdistelemällä ja käsin muokkaamalla taideteoksia. Australian kansalliselta elokuva-arkistolta saadusta materiaalista on koostettu rekonstruointi maailman ensimmäisestä kokopitkästä elokuvasta, The Story Of The Kelly Gangista (1906). Elokuva noudattelee alkuperäisen rakennetta, mutta säilyneen materiaalin rinnalle on luotu kohtauksia sattumanvaraisista filminpätkistä. Kokeellisen elokuvan rinnalla kuullaan 1970-luvun rokkia, bluesia ja psykedeliaa yhdistelevää Death Hawksia.
F.W. Murnaun Auringonnousu (Sunrise – A Song of Two Humans, Yhdysvallat 1927) nähtiin valkokankaalla viime syksynä Forssan festareilla – mutta se ansaitsee kyllä kaikki esityksensä ja kehunsa. Teos on todistetusti maailman parhaimmistoa (Sight & Sound 2012), ja pysyy jatkuvasti ajankohtaisena ja raikkaana. Elokuvassa suurkaupungin viettelykset vievät maalaismiehen mennessään, mutta lopulta suurin on kuitenkin rakkaus. Sähkökitarataiteilija Giovanni Spinelli säestää koko elokuvan yksin kitaralla, kuulemma kuitenkin muun muassa sähköporaa apuna käyttäen. Tampereella kuullaan elokuvasävellyksen Euroopan ensi-ilta.
Hesellä oli elokuvaamisen arvoinen unelma. Elokuvantekijänä minun oli tartuttava siihen. Ryhdyimme rahoittamaan elokuvaa ja kuvaamaan Hesen matkavalmisteluja talvella 2011. Saman vuoden toukokuussa matkustimme Alaskaan.
Mielestäni se on yksi kaikkien aikojen tyylikkäimpiä autoja tie-elokuvien historiassa. En olisi voinut toivoa parempaa. Nyt se odottaa Vancouver Islandilla seuraavaa seikkailua. Tämä taisi olla vasta trilogian ensimmäinen osa.
Festivaalin kunniavieraiksi saapuvat amerikkalaisen elokuvakentän tuoreet komeetat Justin Benson ja Aaron S. Moorhead, joiden yhteinen esikoisohjaus Resolution on viimeisen vuoden aikana kohonnut yhdeksi Pohjois-Amerikan riippumattoman elokuvakentän ilmiöistä. Ohjaajat ovat paikalla torstain 11.4. näytöksessä Andorrassa sekä Kino Engelissä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä 13.4.
Havainto oli kiinnostava, ja tajusin että Kai saattaisi olla yksi heistä, jos hän olisi jäänyt Ruotsiin. Sen sijaan Kai oli tullut Suomeen, ja ironisesti hänen suurin hittinsä oli Aknestikin Suomirokkia-biisi, vaikkei hän edes ollut suomalainen sanan perinteisimmässä merkityksessä.
Kain ja Taunon auton ulkopuolelle oli kiinnitetty kolme kameraa. Kuvausryhmä matkusti toisessa autossa heidän edellään. Minulla oli koko ajan langaton kuunteluyhteys perässä tulevaan autoon. Kuuntelin isän ja pojan keskusteluja ja tein muistiinpanoja. Tunnin välein piti pysähtyä vaihtamaan kameroiden muistikortit. Siinä yhteydessä saatoin sitten vähän ohjata heitä, pyytää vaikka puhumaan jostain tietystä aiheesta.
Kai Latvalehtokin vihasi niitä lapsena. Mutta nykyään suomalaisia juuria ei tarvitse enää hävetä Ruotsissa. Sen vuoksi halusin, että toisen polven ruotsinsuomalaiset muusikot esittävät ylpeinä ensimmäisen polven kirjoittamia iskelmiä. Elokuvassa kuultavat kappaleet ovat peräisin Siirtolaisen tie -nimiseltä kokoelmalevyltä, jonka Love Records julkaisi vuonna 1974.
Yhtenä teemana tämän vuoden festivaalilla on suomalainen western. Kiehtova yhdistelmä villiä länttä sekä Lapin metsäisiä maisemia on sekoittunut keskenään Aarne Tarkaksen Villi Pohjola -trilogiassa (1955, 1963 ja 1963). Tundra-Taunon ja Vornan veljesten edesottamuksissa on kevyt komediallinen ote ja toisin kuin esimerkiksi perinteisessä suomalaisessa seikkailuelokuvassa, heidän eksoottinen matkanpäänsä ei ole kartalta paikannettavissa. Kultaryntäys ja karun jylhät maisemat tukevat fiktiivisen lännen rakentamista keskelle Pohjolaa yllättävän hyvin. Muina teeman alle asettuvina elokuvina nähdään Spede-komediat Hirttämättömät (1971) sekä Speedy Gonzales – noin 7 veljeksen poika (1970). Turkulaista indie-elokuvaa edustaa tässä joukossa ylioppilaskylän Kylä-TV:n tuotanto Kultajuna Fort Montanaan (1985). Syvemmän katseen suomalaiseen westerniin tarjoaa perjantainen Länkkäriseminaari.
Suomalaisen elokuvan läpikotaisin tunteva ja siitä paljon kirjoittanut elokuvaneuvos Kari Uusitalo täyttää tänä vuonna 80 vuotta. Tunnustukseksi saavutuksistaan on festivaali antanut Uusitalolle vapaat kädet valita ohjelmaan omia suosikkejaan. Evakkotytön tarinasta Pikku Ilona ja hänen karitsansa (1957) on matkaa 1800-luvun lopun pukudraamaan Katupeilin takana (1949), mutta se osoittaa, että suomalaista elokuvaa ei voi laittaa samoihin raameihin. Valentin Vaalan Omena putoaa… (1952) tuo valokeilaan Tauno Palon ja Tarmo Mannin säkenöivät koomikonlahjat ja episodimaisesti kulkeva Aarne Tarkaksen Minkkiturkki (1961) taas kieputtaa tarinaansa aikakaudelle epätyypillisellä rakenteella. Draamaa ja komediaa tarjoava Uusitalon Carte Blanche esitteleekin useita suurten suomalaisten elokuvien varjoon jääviä helmiä, jotka oman valokeilansa ehdottomasti ansaitsevat. Ohjelmassa on myös Uusitalon itsensä ohjaama henkilökuva Mannerheim Suomen Marsalkka (1968).
Vaikka leijonanosuus tämän vuoden elokuvista onkin 1950- ja 60-luvun taitteesta, tuovat Veikko Aaltosen fiktioelokuvat niiden rinnalle erilaisen elokuvallisen maailman. Viime vuosina pitkälti dokumenttielokuvien ja televisiotöiden parissa työskennelleeltä Aaltoselta on ohjelmaan valittu hänen tunnetuimpien teostensa lisäksi harvoin nähtäviä lyhytelokuvia ja western-teeman kanssa limittäin kulkeva pitkä esikoiselokuva Tilinteko (1987). Ohjaajan Rakkaudella, Maire (1999) toimi tämänvuotisen festivaalin päätöskuvana. Veikko Aaltonen myös vierailee festivaalilla perjantaista sunnuntaihin.
Teemoitetun ohjelman ulkopuolelta erikoismaininnat ansaitsevat niin mykkäelokuva Pohjalaiset (1925) kuin Valentin Vaalan Laveata tietä (1931). Pohjalaiset jatkaa Suomalaisen elokuvan festivaalin vakaata traditiota säestettyjen mykkäelokuvien esittäjänä. Yllätyksellinen ja tunnelmallinen musiikki on ainutkertainen kokemus, eikä ole pettänyt kertaakaan. Laveata tietä taas on harvemmin nähtyä Vaalaa, joka esitetään tänä vuonna ensimmäistä kertaa alkuperäisen ääniraidan kanssa sitten 1930-luvun. Kadotetun sukupolven harha-askeleet 1920-luvulle sijoittavassa draamassa vievät Helsingistä Pariisiin ja takaisin. Peter von Bagh on katsonut Vaalan ohjauksen olleen ensimmäisiä osoituksia suomalaisen modernin elokuvan kieliopista ja samalla vahva näyte ohjaajan omasta elegantista tyylitajusta ja elokuvallisesta silmästä.
Festivaalin avajaiselokuvana nähdään Terrence Malickin To the Wonder, joka on saanut hyvin ristiriitaisen vastaanoton maailmalla. The Tree of Lifen sisarteoksena pidettyä elokuvaa on moitittu tekotaiteellisuudesta ja liiasta kokeellisuudesta. Malickilla on kuitenkin aina myös ymmärtäjänsä, ja esimerkiksi The Guardianin kriitikko Peter Bradshaw hehkuttaa elokuvan kauneutta ja rohkeutta. Pääosissa nähdään lähes vuorosanoitta jätetty Ben Affleck ja 007 Quantum of Solacen Bond-tyttö Olga Kurylenko. Teatterilevitykseen elokuva tulee toukokuun alussa.
Cannesissa ensi-iltansa saanut Yli vuorten on kiehtova ja ajatuksia herättävä tarina, jota seuraa jännittyneen uteliaisuuden vallassa alusta loppuun saakka. Osa ulkomaisista kriitikoista on tuominnut elokuvan hitaaksi ja pitkäveteiseksi, eikä sitä ole pidetty samanlaisena täysosumana kuin Mungiun vuoden 2007 Cannes-voittajaa 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää. Minusta elokuvan kahden ja puolen tunnin kesto ei tuntunut sekuntiakaan liian pitkältä. Season Film Festivalin vieraiksi saapuvat Cosmina Stratan ja Cristina Flutur jakoivat Cannesissa parhaan naisnäyttelijän palkinnon, ja Mungiu palkittiin ansaitusti parhaasta käsikirjoituksesta.
Festivaaliohjelmiston kevyempää laitaa edustaa brittiläinen Albatross, joka lienee yksi Seasonin artisokkamaisimmista elokuvista. Kirpeänsuloisen nuoren naisen kasvutarinan pääosassa nähdään Downton Abbeystä tuttu Jessica Brown Findlay. Pohjoismaista ohjelmistoon on poimittu Norjan kaikkien aikojen kallein elokuva, historiallinen meriseikkailu Kon-Tiki sekä ruotsalainen Syödä, nukkua, kuolla, joka nappasi kaikki tärkeimmät Guldbagge-pystit ennakkosuosikki Call Girlin nenän edestä.
Season Film Festivalin yhteydessä järjestettävä Fashion Film Festival täydentää viikonlopun elokuvatarjontaa muotiaiheisilla tai puvustukseltaan huomionarvoisilla elokuvilla. Tarjolla on muun muassa ranskalainen pukudraama Farewell My Queen, jossa mallikaunottaret Léa Seydoux ja Virginie Ledoyen näyttelevät kuningatar Marie-Antoinetten hovinaisia. Toukokuussa ensi-iltansa saavaa Baz Luhrmannin The Great Gatzbya ennakoiden festivaalilla esitetään myös Jack Claytonin ohjaama Kultahattu (1974), joka palkittiin aikoinaan parhaan puvustuksen Oscarilla. F. Scott Fitzgeraldin klassikkoromaaniin perustuvan elokuvan pääosissa nähdään Robert Redford ja Mia Farrow.
Olen seurannut näitä asioita jo 1990-luvulla ollessani toimittaja. Susanna Helken kanssa ohjasin kainuulaisista alle kaksikymppisistä työttömistä pojista kertovan
Kyseinen nuori mies asui Herttoniemessä sijaitsevassa nuorisosäätiön ylläpitämässä nuorten vuokratalossa, jota sitten opin kutsumaan Hiltoniksi, kuten nuoret itse sarkastisesti tätä aika ankeaa vuokrataloa kutsuvat. Tämä nuori mies tutustutti minut sitten Janneen, joka on yksi Hiltonin keskeisistä henkilöistä, ja sitten hänen kauttaan löytyivät myös muut. Mikään itsestäänselvyys ei tämä porukka aluksi ollut, minulla oli jopa aluksi sellainen idea, että olisin tehnyt Hiltonin asunnoista lyhyitä, pieniä kertomuksia ja välttämättä päähenkilöt eivät olisi tunteneet toisiaan.
Mielenkiintoinen kysymys, johon pitää varmaan vastata, että välillä pystyn, välillä en. Kuitenkin kaksi talvea tuota tehtiin ja elettiin monenlaisia tilanteita yhdessä. Kyllähän siinä välttämättä sotkeutuu kaikenlaisiin elämäntilanteisiin ja ongelmiin, ei siltä voi välttyä. Itseään ja päähenkilöitä täytyy välillä kuvauksissa muistuttaa, että miksi olen siellä. Nuoret voivat vaikkapa projisoida minuun tunteita, jotka voivat liittyä vaikkapa omaan äitiin. Kyllä siinä saa olla tietoinen monenlaisista asioista, ja olla myös vähän varovainen, ja toisaalta taas puhua hirveän rehellisesti ja suorasti kaikenlaisista tunnevirtauksista, mitä välillemme syntyi. Kommunikaatiotahan se on.
Kaikkia elokuviani yhdistää jonkinlainen poliittisuus. Pohjavire, lähtöajatus on poliittinen ja yhteiskunnallinen, mutta toivoakseni elokuvantekijänä tuon myös muita tasoja ja kuvaan myös jotain näkymätöntä ja pyrin runolliseen kerrontaan fyysillistääkseni näiden ihmisten elämän katsojille. Mutta ehdottomasti haluan, ja päähenkilöt myös, että tämä herättäisi keskustelua ja että mahdollisimman moni päättäjä näkisi elokuvan. Itselläni on sellainen haave, että 8.–9.-luokkalaiset näkisivät tämän leffan, koska luulen, että se voisi antaa ajattelemisen aihetta ja pohjaa keskustelulle, kun ajatellaan oman elämän suunnitelmia ja suuntaviivoja.
Dokumenttielokuvaan on sisäänrakennettu se asia, että me ohjaajat käytämme toisia ihmisiä itseilmaisumme välineinä, mutta ei se tietenkään tarkoita sitä, että heitä hyväksikäytetään miten sattuu, vaan siinä pitää olla totuus, jonka sinä löydät siitä maailmasta, mahdollisimman rehellisesti kerrottuna.
Helsinki Cine Aasian avajaiselokuvana 14.3. nähdään Tetsuaki Matsuen Flashback Memories 3D (2012). Kyseessä on 3D-teknologiaa hyödyntävä dokumenttielokuva, jossa sekoittuu dokumentti, elämäkerta ja musiikkikonsertti odottamattomalla tavalla.
Mukana ohjelmistossa on myös maailmalla kohua herättäneen japanilaisen ohjaaja Sion Sonon uusin elokuva, kansainvälisiä elokuvapalkintoja napsinut The Land of Hope (2012). Festivaaleilla nähdään elokuvia myös muilta tunnetuilta aasialaisilta ohjaajilta, kuten Wang Xiaoshuailta ja Apichatpong Weerasethakulilta. Lisäksi mukana on myös nousevien uusien elokuvantekijöiden teoksia eri Itä- ja Kaakkois-Aasian maista.
Kun ensimmäisen kerran hahmottelin mielessäni tätä kohtausta, en vielä tiennyt, että Maarit on transsukupuolinen. Lähdin tavallaan ”seuraamaan” kuvittelemaani naista ja näin hänen olevan aika yksinäinen. Toisaalta naisella oli kyky saada ihmiset kääntymään puoleensa ja avautumaan. Aloin miettiä, mitä tämän herkkyyden taustalla oli.
Halusin, että Maaritin läpikäymä prosessi on niin sanotusti onnistunut. Ainahan ne eivät onnistu. Esimerkiksi 1960-luvulla sukupuolenkorjauksen lopputulos ei useinkaan vastannut toiveita. Lääketiede ja tekniikka ovat kehittyneet huimasti viime vuosikymmeninä, mutta edelleenkin epäonnistumisia tulee. Se todellisuus on aika raadollinen, ja transihmiset joutuvat kohtaamaan valtavia haasteita. 
Koska budjetti ja aikataulu olivat tiukkoja, Leean pariksi piti saada joku nopeasti lämpiävä näyttelijä. Peter on tehnyt paljon karrikoituja rikollisten, nistien ja vajaamielisten rooleja, joten oli kiinnostavaa saada ohjata häntä tällaisessa tavallisen perheenisän roolissa.
Suomessa on helppo tehdä tällaisia dokumentteja, koska kaikki tuntevat toisensa. Ei tarvitse kuin vähän kysellä, niin löytyy asiasta jotain tietäviä. Meillä oli Johannan kanssa sellainen työnjako, että hän haastatteli kaikki rakentajat ja minä sitten muita. 
Suomessa on paljon ikäpolvia, joiden tietoisuudesta Viro oli leikattu pois kokonaan. Itsekin olen elänyt sellaisessa Suomessa, jolle Viroa ei ikään kuin ollut olemassa. Se oli suljettu ja kielletty, Neuvostoliiton miehittämä maa. Kuuntelimme kyllä Georg Otsin musiikkia radiosta, mutta muuten Virosta ei tiedetty juuri mitään. 
On aina hyvä, jos projektit etenevät nopeasti. Käsikirjoittaja Jari Olavi Rantala on tunnettu nopeudestaan. Romaanista toki kirjoitettiin ensimmäinen versio jo ajat sitten, joten pohja oli valmiina. 
Markon tarkat havainnot yhteiskunnasta vetivät mukaansa. Pidän dokumenteista, mutta tällaiset tarinat vaativat näyttelijöitä. Dokumentti tuhoaisi kuvattavat ihmiset.
Armin esittämän Sannan vanhemmat, Vesa Vierikko ja Hannele Lauri, aineellistuivat kirjoitusvaiheessa jo aika varhain, samaten kuin Akun (Hirviniemi) ja Pamelan (Tola) esittämä pariskunta. Arvostan Akun karismaa ja hetkessä oloa suuresti, ja kun oli tällainen vähäeleisempi henkilö, niin minusta siihen oli erityisen hyvä ottaa näyttelijä, jonka pelkkä läsnäolo sähköistää tilanteen.
Komedia on minun äidinkieleni, se elokuvallinen kieli, jota minun on luontaisinta puhua silloin, kun itse kirjoitan. Se on väline, jolla pystyy pakottamatta tai saattamatta katsojaa hirveän pahoinvoinnin valtaan käsittelemään mitä tahansa aihetta sellaisen keveyden säilyttäen, että vielä pystyy ajattelemaan ja hengittämään.
Parisuhteessa, kuten monessa muussakin asiassa, on vaarallista, jos on kauhean voimakas mielikuva tai odotukset siitä, millaista on oikea ihmisyys, rakkaus, avioliitto, mies tai nainen. Sitten jos yritetään toteuttaa mielikuvaa oikeasta ilman suhdetta substanssiin, että mitä pystyy olemaan ja tekemään, missä kulkevat rajat, mitä oikeasti tarvitsee, niin se on hyvin harhauttavaa kaikissa suhteissa – se, jos leikitään mielikuvien varassa, että mitä oikeasti pitäisi olla. Senpä tähden joskus romanttisten odotusten luominen voi viedä fokuksen oikealta katsomiselta ja kuuntelemiselta, sellaiselta oikealta ihmisten väliseltä kanssakäymiseltä.
Itse haluan puhua tästä elokuvasta komediana tai draamakomediana. On olemassa hyviäkin romanttisia komedioita, sellaisiakin joista pidän paljon, mutta niitä ei ole hirveän paljon. Niiden henkilöt ja tilanteet eivät ole minulle aina kovin realistisia eivätkä tunnistettavia. Kun ruvetaan realistisiksi, niin silloin usein romantiikka karisee! Itse en tunnustaudu romanttiseksi ihmiseksi, mutta olen kyllä rakkauden kannattaja.
Hannu-Pekka Björkmanin ja Tommi Korpelan kanssa olen tehnyt töitä aiemminkin, mutta Sampo Sarkolan ja Krista Kososen kanssa en. Lapset löydettiin Rovaniemeltä. Koekuvasimme muun muassa Rovaniemellä, Savukoskella ja Pelkosenniemellä. Pyörittiin vähän niissä paikoissa missä kuvattiinkin.
Näin laajasti en ole rakkautta koskaan käsitellyt. Aina jokaisessa elokuvassa on tavallaan kysymys rakkaudesta tai sen puutteesta, Katsastuksesta lähtien olen sivunnut aihetta, mutta tämä on vähän poikkeava sillä lailla, että tässä ei ole varsinaista päähenkilöä vaan monta päähenkilöä, ja jokaisella on oma suhde rakkauteen. Toisaalta on myös sitten tämä aika oleellinen toinen puoli, rakkaus ilman vastakaikua, ja mitä se voi saada aikaan. Aina rakkaudessa jotain säröjä on, mutta kyllähän tämäkin elokuva päättyy aika positiivisiin sävyihin. 
Itselläni on kokemuksia tämänkin laatuisista henkilöistä omassa elämässäni. Tällaista naistyyppiä on hyvin vähän kuvattu; samalla se on raikas, mutta samalla vähän pelottava. Krista Kosonen selviää hyvin tästä henkilöstä, jota ei liikaa psykologisoida, vaan on kuin luonnonvoima. Lappalaiset ihmisethän elävät hyvin väkevästi kesän, talvella menevät suppuun samalla lailla kuten Ansa, jonka kohtaloon liittyy myös se, että hän on ollut lapsesta asti pätkätyöläinen. Köyhyys ja toimeentulon niukkuus on ollut hänelle koko ajan läsnä, mikä edesauttaa sitä, miksi hän toimii niin kuin toimii.
On niitä tietenkin vaikka kuinka paljon, kun minäkin olen jo tämän ikäinen kuin olen. Aina 1960-luvulta ja kauempaakin voi löytää ohjaajia, joita ihailen, mutta ei minulla sellaista ohjaajasuosikkia ole, jonka tuotantoa tutkisin ikään kuin mikroskooppisesti, että mitä hän on tehnyt. Sellaisia nykyohjaajia kuin Mike Leigh ja Ken Loach, heidän elokuvistaan pidän paljon, mutta on lukemattomia muitakin ohjaajia, joista pidän. Mike Leigh’n elokuvia viitsii katsoa useaan kertaan, ei sen takia, että niissä tarinat olisivat jotenkin eriskummallisia, päin vastoin, ne ovat hyvin arkisia, jotkin jopa aika mitättömiä tarinoiltaan, mutta ne ovat näyttelijätyöltään mielenkiintoisia. Henkilöt, joita noissa elokuvissa on, ovat mielenkiintoisia ja ristiriitaisia.
Liki suomalaiseen kansanperinteeseen kuuluvana hahmona Rölli oli toki Vartiallekin tuttu. Röllin vuonna 1986 alkaneet metsäseikkailut eivät kuitenkaan ole Vartian edustamalle sukupolvelle niin rakkaita kuin Pikkukakkosen parissa iltapalan mutustaneille veitikoille.
Kunnioitettavan kuudenkymmenen vuoden iän pari vuotta sitten saavuttanut Allu Tuppurainen ei ole enää mikään nuori mies. Valkokankaalla on havaittavissa ilmiselvän sukupolvenvaihdoksen merkit. Tuppurainen tuskin jää viimeiseksi Röllikylän asukiksi. Kultaisessa avaimessa nimittäin rymyää uusi hännällinen asukki, röllityttö Juurakko (Linnéa Röhr).
Kuvaaminen on aika kriittistä, joten oli selvää, että Timo ottaa silloin ohjat käsiinsä. Yhteistyötä tehtiin kuitenkin niin kuvauspaikkojen etsinnässä, näyttelijöiden valinnassa, visuaalisen ilmeen luonnissa kuin kuvaussuunnitelmien laadinnassa, Suokas toteaa.
Samoin ravintolakohtaukset tuntuvat helpoilta, mutta kun avustajien pitää tehdä kohtaus 15 kertaa ja joka ainoa kerta tupakan pitää olla saman pituinen, niin se ei olekaan enää yksinkertaista. Kaiken tämän keskellä täytyy huolehtia, että kuvamaailma toimii ja näyttelijät onnistuvat.
Ystävälläni ei tosiaankaan mene hyvin. Nyt kun hän on jo vanhempi nainen – minun ikäiseni – kukaan ei piittaa hänestä senkään vertaa kuin nuorempana. Kysyin häneltä, mitä voisin tehdä auttaakseni. Nainen vastasi, että ”tee meistä elokuva”. Hän tarkoitti itsensä kaltaisia naisia.
Marokossa meihin suhtauduttiin varautuneesti, koska kuvausryhmämme koostui ulkomaalaisista. Ei ollut helppoa löytää ihmisiä, jotka luottivat meihin tarpeeksi suostuakseen kameroiden eteen. Kuvauslupien saamisessakin oli ongelmia.
Tilanne oli tietysti hyvin yllättävä perheelle, koska tyttärellä oli kameraryhmä mukanaan. Kaikki käyttäytyivät hyvin. Myöhemmin Hindin pikkuveli soitti hänelle ja sanoi, että jos Hind tulisi takaisin, he tappaisivat hänet. 
Kun aloimme tehdä tätä dokumenttia viisi vuotta sitten, en uskonut että se voisi päästä levitykseen Marokossa. Nyt suhtaudun toiveikkaasti. Marokon televisiossa elokuvaa tuskin tullaan esittämään, sillä Hindin ja hänen tuttaviensa kielenkäyttö on niin rajua.
Festivaalin päävieraana on Ruotsissa asuva ohjaaja Jerzy Sladkowski. Hänet tunnetaan taidoistaan kuvata ihmissuhteita ja ihmisyyttä hienovaraisesti, mutta intiimisti. Festivaalin aikana Sladkowski luennoi työtavoistaan ja vastaa elokuvayleisön kysymyksiin. Ohjelmistoon on otettu mukaan viisi hänen elokuvistaan, joista tuorein kuvaus Vodka Factory (2010) piirtää realistisen ja melankolisen kuvan venäläisen syrjäkylän vodkatehtaan työntekijän Valentinan haaveiden ja arjen ristiriidasta.
Kotimaisista elokuvista itseäni puhuttelee eniten Ilkka Ruuhijärven ja Ulla Turusen Sukupolvi (2011), joka kuvaa vuonna 1985 Helsingissä koulunsa aloittaneiden elämää. Itse samana vuonna mutta eri Helsingin koulussa opintieni aloittaneena pystyin samaistumaan näihin koulumuistoihin, lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiin sekä mielikuviin kaupungista ja muodista. Elokuvan lapset varttuvat eri kouluasteiden lävitse aina työelämän kynnykselle. Lopullisia vastauksia ei ihmiskohtaloista pyritä antamaan, vaan samalla tavalla kuin koulunkäynti alkaa kyselemättä, ammattiin valmistuminen ei tee kenestäkään valmista, vaan kukin jatkaa elämänpolkujensa etsintää tästä eteenpäinkin. Parin vuosikymmenen läpi kestävä kuvaus ei anna lopullisia vastauksia elämästä, mutta piirtää mielenkiintoisen kuvan helsinkiläisnuorten arkisista kokemuksista ja oman identiteetin rakentumisesta.
Isojen teemojen ohella dokumenteilla on oiva tilaisuus piirtää eteemme yksityiskohtaisia ja myös ironisia kuvia kulttuuristamme. Yhdysvaltalaisen Alexandre Phillippen tarina mustekala Paulista, joka ennusti vuoden 2010 jalkapallon MM-kisoissa otteluiden tuloksia, on hupaisakin kuvaus triviaalin massailmiön synnystä. Vaikka The Life and Times of Paul the Psychic Octopus (2012) kaipaisi tiivistystä ja kerronnan selkeyttämistä, se nostaa esille kysymyksen siitä, onko ilmiö Paul osoitus länsimaiden rappiosta vai uudenlaisen henkisyyden etsinnästä.
Muutoin usein tuntemattomiksi jäävien ihmisten tarinoita lähestytään myös yhteiskunnassa hiljennettyjen kokemusten kautta. Festivaalilla on mukana elokuvia rangaistusvangeista ja epätavallisista ammateista. Tanskalainen dokumentti Au Pair (2011) kuvaa kolmea filippiiniläisnaista, jotka työskentelevät Tanskassa au paireina. Elokuva luo raadollisen kuvan siitä, miten hyvinvointiyhteiskunnassa hyväksikäytetään muualta tulevaa työvoimaa ja miten näihin naisiin suhtaudutaan kuin toisen luokan kansalaisiin. Kuvaus, joka kyseenalaistaa työntekijöiden tasa-arvoista kohtelua Pohjoismaissa, on herättänyt aiheellisestikin paljon keskustelua.
Ykkössijan jälkeen olikin tasaista ja toisesta sijasta käytiin tiukka kamppailu. Wes Andersonin Moonrise Kingdom päihitti Jukka Kärkkäisen ja J-P Passin dokumentin Kovasikajuttu vaivaisella pisteellä. Kolmannella sijallaan Kovasikajuttu on Film-O-Holicin vuodesta 2003 järjestetyn vuosiäänestyksen parhaiten sijoittunut kotimainen elokuva ja myös parhaiten sijoittuneita dokumentteja, ellei peräti parhaiten, sillä lienee hieman tulkintakysymys onko vuoden 2003 äänestyksessä toiseksi sijoittunut Michael Mooren Bowling for Columbine varsinainen dokumentti vai jotain muuta.
Kärkikolmikon takana neljänneksi sijoittui William Friedkikin sysimusta Killer Joe. Raadollisen ja amerikkalaisen valtavirran ulkopuolisia polkuja tallaavan elokuvan nouseminen lähes palkintosijoille oli hienoinen yllätys, varsinkin kun taakse jäivät kaikki vuoden arvostelu- ja palkintomenestykset Hugosta The Artistiin.
2. Killer Joe
2. Kovasikajuttu
2. Hunger Games
2. Luihin ja ytimiin
2. Vallan kääntöpuoli
2. Haute cuisine – mestari keittiössä
2. Kovasikajuttu
2. This Must Be the Place
2. The Artist
2. Yön ritarin paluu
2. Killer Joe
2. Café de Flore
2. Pappi lukkari talonpoika vakooja
1. Hugo
2. Kovasikajuttu
2. Moonrise Kingdom
2. Kovasikajuttu
2. The Artist
Tässä on pohjalla Aleksi Hyvärisen käsikirjoitus, jonka he Timon kanssa veivät eteenpäin. Minulla oli poikkeuksellisen pitkä harjoitusaika lasten kanssa, kaksi kuukautta, mikä on käsittääkseni poikkeuksellista suomalaisessa elokuvassa. Sen aikana tajusin, että tekstiä täytyy jonkin verran pistää lapsille suuhun sopivaksi. Se oli minusta oikea ratkaisu, ja näkyy mielestäni lopputuloksessa. Kirjoitin kolme–neljä versiota kevään mittaan, mutta se kuuluu toisaalta ohjaajan hommaan aina.
Minulla ei oikeastaan ole mitään metodia. Minulla ei suinkaan ollut aikaa kaikille yhdeksälle lapselle. Aikaisemmissa lyhytelokuvissani mitä olen tehnyt lasten kanssa, on ollut hirveästi aikaa, kun on ollut vain yksi tai kaksi lasta. Tässä piti ottaa vähän opettajamainen asenne harjoituksissa, meillä oli sellainen leirikoulu, harjoittelimme leikin kautta. Turvallisen ympäristön luominen kuvauspaikalla, turvallinen ja rento ilmapiiri on kaiken avain. Ja lapsilta voi myös vaatia: olimme harjoitelleet niin hyvin, että saatoin sanoa: ”Hei sinä, teit tosi paljon paremmin tämän harjoituksissa, yritetäänkö vielä.”
Kun lähdetään siitä, että kaikkea pitää kehittää, niin Timo Parvela puhuu ehkä juuri tässä Ella ja Äf Yksi -kirjassa siitä, että välillä unohtuu lasten etu kaikessa kilpailuttamisessa ja kiireessä. Elokuvan temaattinen kysymys tai punainen lanka asetetaan mielestäni jo ihan ensimmäisessä kohtauksessa, jossa uuden koulun rehtori (Ville Myllyrinne) valitsee puolensa ja hyppää tähän kelkkaan, jossa lapsen etu ei välttämättä ole ensimmäisenä.
Koko työryhmällä on ollut yhteiskunnallista eforttia pienen ihmisen puolesta. Suomalainen elokuvakin perustuu yleensä siihen, että puhutaan rikkaiden ihmisten seksiongelmista. Nyt lähdetään kurjaliston näkökulmasta. Totta kai toivon, että asia herättää keskustelua, aihe on tärkeä. Mutta jos joku tästä nyt moraalisesti närkästyy, niin sitten ehkä täytyy astua oikeaan maailmaan. Tuo on vain elokuvaa, todellisuus on sitten jotakin ihan toista.
Kaverilla joka on niin macho kuin voi olla (elokuvan päähenkilö Juha Berg), on sisimmässä kuitenkin se pikkupoika, joka haluaa sitä syliä. Mutta juuri koska se on niin pelottava ajatus, hän tekee kaikkensa, ettei näyttäisi, että on oikeasti heikko. Leffassa on kohta, jossa Juha sanoo, että hän ei osaa mitään. Osaamattomuuden tunnetta sitten täytetään kaikella muulla toiminnalla. Kyllä minä luulen, että se on sellainen pikkupoika. Tunnistan sen henkilön kaikkialta, myös Kalliosta, jossa itsekin asun.
No ihan mahtavalta tuntui. Teatteriin verrattuna leffa on niin totaalista, siellä saa olla sellaisena Brunein sulttaanina, kukkulan huipulla, tehdä jotain sellaista asiaa, joka oikeasti itselle ja työryhmälle merkitsee. Erona teatteriin on katsojamäärä, useita tuhansia katselijoita, mahdollisesti satoja tuhansia, kun haluaa puhua nuorten pahoinvoinnista. Elokuvan kaliiberi on niin mahtava. Ja toisaalta, tietenkin stressasin, että kuinka minä, joka en ole päivääkään elokuva-alan koulutusta saanut, pärjään. Niin huikea jengi siinä ympärillä oli, että pienen alkutotuttelun jälkeen kaikki alkoi mennä hyvin.
Jonden (pääosaa esittävä Joonas Saartamo) kanssa puhuttiin siitä, että kun elokuvan tyylilaji on hyvin vahva, niin tehdään aika isosti, tehdään paljon. Kuvauksissa Jonde kysyi, että teenkö liikaa, ja sanoin että tee vielä enemmän, vielä överimmäksi. Nähtyään lopputuloksen hän sanoi, että olit Lauri oikeassa. En tiedä voidaanko sitä sanoa teatteri-ilmaisuksi, Suomessa ei vaan olla totuttu siihen, että mennään sata lasissa, ihan fyysisesti. Antaa sen hien näkyä, antaa sen kuolan valua, koska sellaista se elämä on. Tämä ei voi olla kiiltokuvaa. En tiedä onko se teatteria, mutta se on toista kuin elokuvan valtavirta, mitä Suomessa tehdään ja joka perustuu sellaiseen realistiseen ”otatko teetä jos minä keitän” -estetiikkaan aika pitkälti.
Vuosi on niin lyhyt aika, ettei sen aikana voi rakentaa mitään eläinhahmojen kuvaamisen varaan. Eläimistä kertovan materiaalin täytyy olla valmiina ja sen pohjalta aloimme rakentaa käsikirjoitusta, johon kuvasimme tarvittavaa elokuvallista materiaalia eli säätiloja, vuodenaikoja, maisemia – keskeisintä oli saada metsä elämään elokuvallisesti, mikä tarkoittaa kamera-ajoja ja kuvan liikettä.
Jos ajatellaan luontodokumenttia, siitä puuttuu usein se elokuvallinen silmä. Minusta luontodokumenteissa käytetään hirveän vähän, ainakin Suomessa, elokuvallisia elementtejä, vaikka visuaaliset mahdollisuudet ovat rajattomat, puhumattakaan äänimaailman rakentamisesta. Nehän suorastaan huutavat isoa kangasta, mutta Suomessa ja maailmallakin on totuttu televisioformaattiin, jolloin mieleen jää lähinnä selostusteksti, joka kertoo biologiset asiat. 
Kun mietin, miten saisin metsän elämyksellisen puolen tuotua nuoremmille sukupolville, mieleeni tulivat mytologiset vanhat uskomukset ja tarinat. Nykyään ne kuulostavat iltasaduilta, mutta niistä elokuvassa kuultava isän ja pojan vuoropuhelu sai alkunsa. Halusin tällä tavalla osoittaa, että yhä nykyään voimme kunnioittaa vanhaa metsää yhtä paljon kuin vanhat luonnonkansat aikanaan.
Lajityyppi palvelee aina kulloisenkin tarinan sisältöä. Sirocco ja Rakkauden rasvaprosentti ovat hyvin erilaisia elokuvia, joilla on erilaiset tavoitteet ja päämäärät. Toinen ei ole toista parempi. Toivon, että saan tulevaisuudessakin tehdä monenlaisia lajityyppejä. 
Synkästä ja vakavamielisestä kansanluonteesta puhuminen on tietysti yleistämistä, mutta jotain perää siinä ehkä on. Romanttisen komedian lajityyppiin yhdistetään tietty pirteys ja kommunikaation lennokkuus, kun taas kaurismäkeläinen vähäpuheisuus ei siihen yleensä kuulu. 
Teimme ison suunnittelutyön yhdessä kuvaajan, lavastajan ja pukusuunnittelijan kanssa. Halusimme, että Helsinki näyttäisi sympaattiselta ja rosoisen rouhealta suurkaupungilta. Työhypoteesimme oli ”Brooklyn kohtaa Berliinin Helsingissä”. Vältimme tietoisesti maamerkkien näyttämistä, sillä tavoitteena oli tietty anonyymiys. Missään tapauksessa emme halunneet elokuvan näyttävän matkailunedistämismainokselta.
Se oli yksi haastavimmista jutuista; tiedettiin alusta pitäen, että sen oikeastaan täytyy olla laiva, sillä sen täytyy olla paikka, josta ei pääse karkuun. Tietysti laivan saaminen tällaiseen juttuun on luku sinänsä. St. Peter Line oli ehdottoman kiinnostunut heti, he sanoivat, että tänne vaan. Se yhteistyökumppanuus oli harvinaisen luontevaa. Saimme jopa tehdä elokuvaa normaalin risteilyn aikana, risteilymatkustajat mukana, ja hyvin sujui.
Kyllä kohdeyleisö on nuoret ja Salkkari-fanit, maakuntien ennakkonäytöksissä on nähty tosi kivasti aikuisia, jopa varttuneempaa väkeä katsomoissa. Lähdimme siitä, että Salkkareita ei myönnä katsovansa kukaan, mutta kuitenkin nettikatselu mukaan lukien sitä katsoo miljoona ihmistä. Se on cross-over sarja, jota katsoo koko kansa, iästä riippumatta. Mutta leffan ja nettiin tekemiemme draamojen kohdeyleisö on vääjäämättä nuoret, koska nuoret surffaavat netissä ja kuluttavat elokuvateatteripalveluita.
Ne ovat tosi rankkoja, mutta niissä on vielä sitä jotain oikeaa, ei paljon erikoistehosteilla mässäillä. Jos suosikkeja pitäisi mainita, niin Nader ja Simin: ero sekä Naisen kivitys, joka on ihan uskomaton leffa ja perustuu tositapahtumiin. Siinä ei mässäillä väkivallalla itsetarkoituksellisesti vaan näytetään, että kun sattuu, niin sattuu oikeasti.
Ajatellaan nyt vaikka Tuomas Holopaista henkilönä: hänelle ei taatusti ole bändi tärkeintä elämässä. Silti vedämme yhtäläisyysmerkit Tuomaksen ja Nightwishin välille joka kerta, kun puhumme hänestä. Sama pätee myös minuun: en minäkään ole yhtä kuin työni. 
Kauheinta mitä elämässä voi sattua, on se että unohtaa kaiken – myös ne kaikista rakkaimmat ihmiset. Olen kokenut tämän omien isovanhempieni kanssa. Jos itse joskus sairastun dementiaan, olisi hienoa, jos pystyisin elokuvan päähenkilön tavoin löytämään rakkaimpani uudestaan omaan mieleeni piilottamieni vihjeiden avulla. 
Saimme rahoillamme puolet enemmän tuotantoa Kanadasta kuin mitä olisimme saaneet Suomesta. Puhdistus tehtiin Virossa ja Iron Sky Saksassa osin samasta syystä. Suomalaisia elokuvia tullaan tekemään ulkomailla niin kauan, kun tilanne täällä on tämä. 
Avajaiselokuva High Tech, Low Life (2012) käsittelee sananvapautta ja kansalaisjournalismia Kiinassa. Useilla festivaaleilla palkittu dokumentti esittelee kiinalaisia digitaalisen kansalaisjournalismin pioneereja, jotka uhmaavat sensuuria ja taistelevat totuuden puolesta kännykkäkameroin ja läppärein. Elokuvan ohjaaja Stephen Maing on paikalla avajaisnäytöksessä Kiasma-teatterissa keskiviikkona 28. marraskuuta.
Ilmastonmuutosta ja luonnonvaroja käsittelee Jon Shenkin The Island President (2011), henkilökuva Malediivien presidentistä, joka kampanjoi näkyvästi hiilidioksidipäästöjen pienentämiseksi ymmärrettävän omakohtaisista lähtökohdista. Elokuva tarjoaa myös harvinaista kurkistusta vallan kulisseihin Kööpenhaminan ilmastokokouksessa sekä kohtauksen presidentistä soittamassa onnistuneen lobbauksen jälkeen äidilleen. Jessica Yun Last Call at the Oasis -dokumentin (2011) aiheena on vesi: sen riittävyys, sen tuhlaus, sen saastuminen ja laajemmin ilmastonmuutoksen vaikutukset. Monipuolinen tietopaketti paneutuu vesikysymykseen lähinnä Yhdysvalloissa, mutta on toisaalta ajankohtainen ja herättävä muistutus tänne Talvivaara-Suomeenkin.
Elokuvia pääsee katsomaan myös aivan ilmaiseksi. Perjantaina esitetään Give Us the Money (2012), joka kuuluu Why Poverty? –sarjaan, jota myös Yle on ollut tuottamassa. Sunnuntaina voi käydä katsomassa Rupert Murrayn dokumentin The End of the Line (2009), joka kuvaa ylikalastuksen kauaskantoisia seurauksia globaalissa mittakaavassa. Elokuvan jälkeen on keskustelutilaisuus aiheeseen liittyen.
Luvassa on monipuolinen kattaus tuoreita elokuvia ympäri maailmaa. Nähtäville saadaan esimerkiksi Aynehaye Rooberoo (Facing Mirrors, 2011), joka on nykypäivän Iraniin sijoittuva epätodennäköisen ystävyyden kuvaus. Se on ensimmäinen iranilainen elokuva, jossa on transsukupuolinen päähenkilö. Serbialainen Parada (The Parade, 2011) kertoo muutostilasta sodanjälkeisessä yhteiskunnassa ja balkanilaisesta homofobiasta.
Tiistaina loppuunmyydyssä Bio Rexissä oli John Watersin stand up -keikka, jota kuulemma oltiin järkätty kulissien takana jo kolme vuotta. Roskaelokuvien mestari Waters esitti This Filthy World: Filthier and More Horrible -settinsä, mikä käytännössä koostui miehen pitkän uran kertauksesta anekdoottien ja kierojen mielikuvitusleikkien muodossa. Herrasmiehen vaikutelman itsestään antanut Waters onnistui sekä naurattamaan että sokeeraamaan yleisöä. Festareilla nähdään Watersin tuotannosta Pink Flamingos ja Desperate Living. Lisäksi Waters näyttelee sivuosaa Richar Bates Jr.:n Excisionissa.
Varsinaiset festarit kestävät keskiviikosta sunnuntaiaamuun. Avajaiselokuvana on Pete Travisin Dredd 3D, jonka pitäisi vihdoin olla kunnollinen filmatisointi 2000AD:n julkaisemasta Judge Dredd -sarjakuvasta. Sylvester Stallonen vuoden 1995 Judge Dredd -leffanhan kaikki ovat jo onnellisesti unohtaneet. Jostain syystä elokuva ei tule ainakaan kattavalle teatterikierrokselle Suomessa.
Pidemmässä versiossa on monta kohtausta Outlook-hotellin ulkopuolella ja niiden poistamisen ymmärtää helposti. Eurooppa-versiossa hotelli tuntuu paljon suljetummalta ympäristöltä. Toisaalta poistetut kohtaukset antavat lisätietoa etenkin Dannyn hahmosta. Lisäksi pitempi versio antaa paljon isomman painotuksen Jackin alkoholismille. Hohtoon liittyy myös dokumentti Room 237, mikä antaa suunvuoron viidelle fanaattiselle Hohto-ekspertille.
Pohjoismaisen kauhuelokuvan saralta esitetään norjalainen Thale sekä ruotsalainen Wither. Joukosta puuttuu vain kehuttu ruotsalainen Marianne (2011), joka myös ottaa lähtökohdakseen maan vanhan mytologian. Kummatkin ovat näkemisen arvoisia, vaikka Witherissä yhtymäkohdat maan mytologiaperinteeseen ovat vähän päälleliimattuja. Evil Dead -vaikutteet ovat vahvoja ja gore runsasta vaikka käsikirjoitus välillä tökkiikin. Thale sen sijaan on seesteisempi ja runollisempi elokuva kahdesta rikospaikkasiivoojasta, jotka sattumalta törmäävät fantastiseen metsän olentoon. Thalessa on monia puutteita, mutta se on silti kiehtova, omaperäinen ja koukuttava elokuva. Vieraana festareilla on pääosaa näyttelevä Silja Reinåmo.
Jyrki oli samalla luokalla kanssani. Aloimme kirjoittaa yhdessä lyhytelokuvan käsistä. Yksi elokuvan päähenkilöistä oli naispuolinen siivooja. En tuntenut yhtään suomalaista näyttelijää. Joku sitten ehdotti Pamela Tolaa ja antoi hänen numeronsa. Soitin Pamelalle ja kysyin, oliko hän näyttelijä. Sillä tavalla me tutustuimme. 
Olin Jyrkin luona Berliinissä, kun säveltäjämme Verneri Pohjola tuli käymään siellä. Olimme juuri samana päivänä puhuneet Jyrkin kanssa siitä, kuinka hienoa olisi saada Pihla elokuvaan. Kuinka ollakaan, Pihlakin oli juuri silloin Berliinissä, ja tapasin hänet sitten Vernerin kautta.
Isot blockbuster-leffat näyttävät melko samanlaisilta kaikkialla. Joka maalla on myös omat vastineensa suosituimmille lajityypeille: teillä Suomessa on Vares, meillä Norjassa Varg Veum. Taiteellisemmat, valtavirrasta poikkeavat elokuvat ovat sen sijaan erilaisia eri maissa ja siksi myös kiinnostavampia. 
Viittaukset, jotka tehdään Brodskyyn, liittyvät hänen elämäänsä, mutta itse kertomus ei ole Brodskyn elämästä. Tämä on fiktiivinen kertomus isän ja pojan suhteesta, joka tapahtuu jälki-holokaustisessa tilassa, Suomen jatkosodan varjoissa, perheen sisällä pitkään kyteneissä häpeän tiloissa. Isä, joka on Helsingin yliopiston tutkija, on uskonut natsien aatteeseen ja halunnut edesauttaa sitä kauhean naivistis-romanttisella tavalla. Tämä kertomus ei siis ole millään lailla brodskilainen.
Kaupallisessa elokuvakulttuurissa tämä ohennetaan. Sanokaamme että joku on tehnyt jollekin pahaa, niin joku on sitten kostaja sen jälkeen, menee ja tekee kovan teon. Kuitenkin oikeassa elämässä kukaan ei lähde reaktionomaisesti tekemään juuri mitään, vaan kyseessä on pitempiä prosesseja, joissa on monta kerrosta. Vaikutukset tulevat useiden sukupolvien läpi, vähän tällainen niskavuorelainen varjo kulkee siellä taustalla. Minun on vaikea kuvitella yhtään ainoaa ihmistä, joka ei kantaisi omaa ristiään omalle golgatalleen ja etsisi kauneutta, kuin Mephisto ja Faustus yhtä aikaa.
Nämähän ovat erittäin low budget -juttuja, mutta en häpeile niitä ollenkaan, koska emme tarvitse niin suurta työryhmää. Tässä on tällainen minimalistinen konsepti; tehdään kapeita kertomuksia, mutta sisällä syvyystilassa on tavaraa enemmän. Muutamilla näyttelijöillä, pienillä tiimeillä kokoluokka on hillitty. 
Sitä voi soveltaa muihinkin tilanteisiin kuin tällaiseen uusperhekuvioon. Monet meistä joutuvat ikään kuin viran puolesta tutustumaan ihmisiin, joista eivät kauheasti perusta – kyse voi olla vaikka luokkakaverista tai työtoverista. Aina emme anna reilua mahdollisuutta uusille ihmisille. Ennakkoluulojen käsitteleminen on elokuvassa tärkeä teema. 
Niko-elokuvien työtapa on ollut sellainen, että yksi ihminen vastaa kaikkien hahmojen ja kohtausten animoinnista. Hän siis tavallaan näyttelee kaikkia hahmoja. Ohjaaja käy kohtaukset etukäteen läpi animaattorin kanssa, ja he vaihtavat keskenään ideoita – vähän samaan tapaan kuin näytelmäelokuvassa ohjaaja käy kohtaukset läpi näyttelijöiden kanssa. Sen jälkeen tehdään luonnosanimaatio, jota ohjaaja vielä kommentoi. 
Onneksi meillä oli tosi hyvät työkalut käytettävissämme. Näimme kuvan koko ajan stereoskooppisena, ja kävimme usein elokuvateatterissa katsomassa, millaista jälkeä oli syntynyt. 
Katson työni puolesta paljon elokuvia, ja läheskään aina 3D-tekniikan käyttö ei tunnu perustellulta. Avattaressa se oli viehättävää, mutta sekin johtui varmaan osittain elokuvan ympärillä velloneesta hypetyksestä; oli jännittävää nähdä stereoefekti valkokankaalla. Sen jälkeen en oikeastaan olekaan nähnyt mitään erityisen vaikuttavaa. Olin tosi kiitollinen, että esimerkiksi Christopher Nolanin Inceptionia ei tehty stereoskooppisena. 
Olemme luoneet kulttuurin, jossa emme hyväksy rikkeitä sankareiltamme. Vaikka dokumentissa on nostettu esiin yksittäisiäkin urheilijoita, tarkoitus on ollut puhua ennen kaikkea kulttuurin mädännäisyydestä. Urheilijoita on painostettu tietynlaisiin päätöksiin, ja heidän on ollut hyvin vaikea toimia vallitsevan kulttuurin vastaisesti. 
Osa EPO-hormonien johdannaisista ei näy testeissä. Sama pätee anabolisiin steroideihin ja ihmisperäiseen kasvuhormoniin. Uusia aineita tulee koko ajan lisää. Sen vuoksi kulttuuri ei ole katkennut eikä valheen siirtymä pysähtynyt. En usko, että kestävyyttä, voimaa tai nopeutta vaativissa urheilusuorituksissa jaetaan juurikaan mitaleita ilman dopingia. 
Aloin pohtia, miten Lahden vyyhti taipuisi elokuvaksi. Olin itse henkilökohtaisesti pettynyt siihen, ettei Lahden tapahtumia ollut aikoinaan purettu. Sen sijaan oli lähdetty peittämään sitä valhetta. Se on hirveän ymmärrettävää, koska kaveripiiriä ei haluta pettää. Vastaanotto on niin julma, että se estää avautumisen. 
Mika Myllylän kohdalla halusin, että tämä käy elokuvasta erityisen selkeästi ilmi. Tiedän, että Myllylällä oli poikkeuksellinen hapenottokyky jo ennen dopingkokeiluja. Hän oli huippulahjakkuus, huikea urheilija. Ehkä hän sen vuoksi myös syyllistyi niin voimakkaasti. 
Halosen mielestä on tärkeää asettaa Lahden tapahtumat kansainväliseen kontekstiinsa. Hänen haastattelemansa norjalaislähteen mukaan Norjan dopingkulttuuri on ollut identtinen Suomen kanssa. Sama pätee Ruotsiin ja Venäjään. Italian hiihtourheilusta elokuvassa paljastetaan asioita, jotka eivät ole koskaan olleet esillä saapasmaan omassa mediassa.
Litmasta menestyneempiä hahmoja ei suomalaisesta urheiluhistoriasta montaa löydy. Arto Koskisen dokumentti painottaa, että Suomessa palvottu mies on kaikesta huolimatta maamme rajojen sisäpuolella lopulta aliarvostettu. Tehtävänanto saneli, että elokuvan on syytä kiinnostaa muitakin kuin Litin pelinumeron takamukseensa tatuoineita.
Kameran edessä nähdään niin maailmankuuluja pelikavereita kuin Litmasen vanhemmat. Koskiselle haastattelut eivät ole dokumentin suola. Taika syntyy hetkistä, joissa tunnetun henkilön julkinen persoona joko tahallisesti tai vahingossa murtuu.
Myös Koskiselle projekti oli raskas, jo puhtaasti pituutensa vuoksi. Tarkoitus on pitää hieman taukoa ja katsella, millaisen vastaanoton elokuva yleisöltä saa. Seuraava fiktiokäsikirjoitus on valmisteilla, mutta tätä pidemmälle ohjaaja ei halua tulevia töitään arvioida.
Elokuva on tekotavaltaan täysin poikkeuksellinen, Lanerva kertoo.
Elokuva kertoo kundista, joka haluaa vaihtaa sukupuoltaan. Teema kuitenkin ylitetään hienosti häivyttämällä hahmon seksuaalisen suuntautumisen marginaalisuus. Kyse on ennen kaikkea rakkaustarinasta, Lanerva toteaa.
Lapsenkaltaisia aikuisia tavataan myös Super Size Me:stä (2004) muistettavan Morgan Spurlockin lämminhenkisessä dokumentissa Comic-Con Episode IV: A Fan’s Hope. Siinä seurataan maailman suurimpaan sarjakuvatapahtumaan osallistuvia, lempihahmoikseen pukeutuvia faneja. Nörtteilyn työksi muuttamisen vaikeudesta taas kertoo mainio Indie Game, dokumentti menestyksen kynnyksellä kamppailevista pelinkehittäjiä hermoromahduksen partaalla.
Idea on jo 12 vuotta vanha. Kirjoitin lyhytelokuvan, jossa oli isänvaihtoteema. Taustalla oli tosielämästä poimittu tapahtuma: kaverini sai puhelinsoiton, jossa selvisi että hänestä on tulossa isä. Kaveri ei muistanut lapsen äitiä edes ulkonäöltä. Tästä lähti sitten ajatusleikki: mitä jos nainenkaan ei muistaisi miestä? Entäpä jos lasta menisikin tervehtimään kaverin kaveri – joku, joka oikeasti haluaisi olla isä?
Koko elokuva kuvattiin 15 päivässä, ja vain yhtenä päivänä tehtiin puoli tuntia ylitöitä. Harjoittelimme hirveästi etukäteen ja mietimme, miten saada kuvakerrontaan rentoutta ja luontevuutta. Leffa on myös kävelty ja puhuttu läpi ennen kuvauksia: kaikki kohtaukset käytiin etukäteen läpi kuvauspaikoilla.
Työryhmässä on paljon minua fiksumpia ihmisiä, jotka ovat asiantuntijoita omilla osa-alueillaan. Olisi ollut tyhmää olla kuuntelematta heidän ideoitaan. Mutta hierarkia pitää silti olla. Elokuvan tekeminen ei voi olla täysin demokraattista. Ohjaaja on se henkilö, jolla on oltava ymmärrys pitkästä linjasta. 
Kaikki festivaalin elokuvat vaikuttavat katsomisen arvoisilta, mutta ennakkoon innostavat varsinkin Murnaun elokuvat Phantom (1922), Viimeinen mies (Der Letzte Mann, 1924) ja Auringonnousu (Sunrise: A Song of Two Humans, 1927). Jälkimmäinen on ajankohtainen, sillä Sigh & Sound -lehden äskettäisessä äänestyksessä se äänestettiin maailman viidenneksi parhaaksi elokuvaksi. Auringonnousua on niin ikään tituleerattu maailman kauneimmaksi elokuvaksi. Phantom lupailee hyvää surrealistisen tyylin ja perisaksalaisten kaksoisolentoteemojen ystäville. Viimeinen mies on saanut kiitosta omalle ajalleen poikkeuksellisen taitavasta kameratyöskentelystä sekä tarinankerronnan puhtaasta visuaalisuudesta: elokuvassa esiintyy ainoastaan yksi tulkintaa ohjaava väliteksti.
Saman ohjaajan tuotannosta festivaaleilla nähdään osittain amerikkalaisrahoituksella toteutettu spektaakkelielokuva Faaraon vaimo (Das Weib des Pharao, 1922). Vaikka suureelliset joukkokohtaukset eivät olisikaan se omin juttu, elokuva on kiinnostava jo historiansa takia. Faaraon vaimoa pidettiin kadonneena elokuvana, kunnes 2000-luvulla löytynyt lisämateriaali mahdollisti restaurointityön lähes alkuperäiseen muotoon. Lopputulos nähdään Forssan mykkäelokuvafestivaalien päänäytöksessä lauantai-iltana. Kyseessä on ensimmäinen julkinen esitys Suomessa.
Festivaalin päättää sunnuntain erikoisnäytös ja ainoa animaatio. Siluettitaituri Lotte Reinigerin ensimmäinen pitkä elokuva Prinssi Ahmedin seikkailut (Die Abenteuer des Prinzen Achmed, 1926) on vaikuttavan visuaalisuutensa vuoksi kiinnostava sekä lapsi- että aikuiskatsojille.
Jotakuinkin poikkeuksellisesti kevyehkön draaman cast oli kokonaisuudessaan tiedossa jo ennen kuin juonta alettiin paaluttamaan.
Niin Suomessa kuin maailmalla esikoisohjaajien tilaisuudet sen kuin tuntuvat lisääntyvän vuosi vuodelta. Neljän Jussin voittaja harmitteleekin osin vihaisena, osin hymyillen kuinka elämänkokemuksesta on tullut tahra ansioluettelossa. Hollywoodin tuotantokoneistossa lukemattomat kokeneet tekijät on ennenaikaisesti hyllytetty. Nuoret nippa nappa koulusta valmistuneet jepet saavat töitä, vaikka…
Tiukasti rajatusta aitauksesta karkaaminen on keskeisessä roolissa myös Loirin ja Edelmannin hahmojen kärhämöinnissä. Kaurismäki on männä vuosina lapioinut lokaa suuryritysten takapihalle ja vaikka poliittisesta manifestista ollaan kaukana, ei pieniä piikkejä ole unohdettu. Bensat varastetaan ja Applen puhelimen uusi osoite löytyy laiturin vierestä. Uraputken ja renttuilun välistä etsitään sitä kuuluisaa kultaista keskitietä.
Festivaalin kehutuimmista elokuvista peräti kolme tulee tänä vuonna Itävallasta. Avajaiselokuvana näytetään Michael Haneken Amour, joka toi ohjaajalleen jo toisen Kultaisen palmun Cannesista. Espoo Ciné Selection-sarjassa esitettävä Ulrich Seidlin Paradies: Liebe kertoo keski-ikäisestä naisesta, joka matkaa Keniaan seksituristiksi. Dokumentaariselta vaikuttava draama on kiehtova yhdistelmä upeasti sommiteltuja kuvia ja improvisoituja tilanteita, jotka saavat katsojan kiemurtelemaan myötähäpeästä. Karl Markovicsin koruton Atmen kuvaa puolestaan nuorisovankilassa varttuneen Romanin yritystä päästä elämän syrjästä kiinni työn avulla.
Lækker Danmark eli herkullinen Tanska-otsakkeen alla esitetään esimerkiksi Christoffer Boen uusin elokuva Beast, joka kilpailee myös Méliès d’Argent-sarjassa. Anne Grethe Bjarup Riisin ohjaama, toisen maailmansodan aikaisesta vastarintaliikkeestä kertova Hvidsten Gruppen on ollut jättimenestys kotimaassaan. Tanskalaissarjan sympaattisin elokuva lienee kuitenkin Mads Matthiesenin 10 timer til Paradis, jossa äitinsä tiukassa otteessa elävä nelikymppinen kehonrakentajamies lähtee etsimään rakkautta Thaimaasta. Matthiesen palkittiin parhaasta ohjauksesta Sundancen elokuvajuhlilla.
Festivaalin muut vieraat tulevat etupäässä Saksasta, jonka uusinta elokuvaa esitellään tuttuun tapaan GerMania-sarjassa. Sen vetonaula on kolmen saksalaisohjaajan yhteishanke Dreileben I-III, joka koostuu kolmesta itsenäisestä elokuvasta. Kaikkien tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Dreilebenin pikkukaupunkiin, jonka metsissä piileskelee murhasta ja raiskauksesta tuomittu mies. Alun perin televisiolle tehtyä trilogiaa on Saksassa verrattu niin David Lynchin Twin Peaksiin kuin Rainer Werner Fassbinderin Berlin Alexanderplatziinkin.
Kaikilla on varmaan monisäikeiset tunteet syntymäkaupunkiaan kohtaan – niin minullakin. Oulussa on paljon hyvää, mutta onhan siellä sellainen oma napapiirillinen tunnelmansa. En ole suunnitellut paluumuuttoa. 
1970-luku on visuaalisesti voimakas vuosikymmen, ja se tulee sieltä enemmän läpi kuin olin alun perin ajatellut. Lavastaja, puvustaja ja rekvisitööri tekivät kaikki todella huolellista työtä. Itse pidin enemmänkin suitsia, koska en halunnut tehdä elokuvasta 70-lukupastissia. 
Riku sovitti Kaukon 2000-luvun biisit uudestaan 70-lukulaiseen henkeen. Mukana on myös kaksi kappaletta Röyhkän ensimmäiseltä Steppaillen-levyltä. Nekin sovitettiin uusiksi. Lisäksi Riku oli ideoimassa score-musiikkia, jonka sävelsi Fredrik Viklund Ruotsista.
Lukion jälkeen tie vei tuotantoyhtiön harjoittelupestin ja Lahden muotoiluinstituutin valokuvauslinjan kautta Taideteollisen korkeakoulun elokuvaosastolle. Opiskelija teki niin kuin rekrytointiammattilaiset suosittelevat: laskujen ja ilmaisjakelun välistä löytyi aika ajoin tilinauha. Eritoten apulaisohjaajan hommista irtosi arvokasta kokemusta.
Bardy sanoi hyvin, että jokainen käsikirjoitus tehdään mittatilauksena ohjaajalle. Yksi tärkeä juttu oli väkivallan käsittely. Ehdottoman tärkeää oli, että siitä ei tehdä kaunista tai esteettistä. Viime aikojen tapahtumat vain vahvistivat tätä näkemystä.
Reilun vuosikymmenen ajan erilaisia elokuvatöitä paiskineelle Kähöselle harppaus televisiosta valkokankaalle oli kaksijakoinen. Vuosien saatossa kertynyt rutiini sekä kuvaussirkuksen pyörittämisestä että ennen muuta näyttelijöiden kanssa työskentelystä oli sovellettavissa sellaisenaan. Valkokangastuotantoihin nähden televisio on kuitenkin ainakin Suomessa yksiulotteisempi tarinankerronnan väline.
Genre-elokuvaa katsotaan yhä tietyissä piireissä ylhäältä alas. Ryppyotsaisimmat punaviinin litkijät eivät arvosta kauhua ja pauketta laisinkaan. Lähinnä jokin kaikkien palvoma Stanley Kubrick voi norsunluutornieliitin mukaan onnistua tekemään ajatuksia herättävän kirveshipan. Nämä ikiaikaiset harhaluulot ovat Kähösen mukaan vasta nyt väistymässä Suomessa.
estivaalin vierailijoiksi ovat varmistuneet Suomen Hollywood-tähti Taina Elg, Bergmanin luottonäyttelijä Harriet Andersson, amerikkalainen kulttifilmien erikoismies Alan Rudolph, unkarilainen ohjaajavirtuoosi Béla Tarr, kaksi nuoremman polven ruotsalaista ohjaajakykyä Ruben Östlund ja Axel Petersén sekä portugalilainen tuottaja-ohjaaja Rodrigo Areias. Mestariluokkia pitävät elokuvanäyttelemisen guru Foster Hirsch, kiinalaista elokuvaa luotaava Tony Rayns ja Olaf Möller, joka esittelee elokuvakriitikkojen ohjaamia lyhytelokuvia.