Tampere Film Festival 2014 -raportti • Festivaalit

Perinteiden muodonmuutoksia

Yksi nykyelokuvan keskeisimmistä tavoitteista vaikuttaa olevan pyrkimys osoittaa perinteiden jatkuvuus nykyisyydessä. Elokuva on aikakone, joka pyrkii aistittavassa muodossa osoittamaan menneisyyden ja nykyisyyden jatkumon, mutta myös sen katkokset. Juurien etsiminen ja perinteiden muodonmuutoksien esittäminen vaikuttaa olevan tapetilla myös kotimaisessa elokuvassa.

44:ttä kertaa järjestetyt Tampereen elokuvajuhlat onnistui kiireettömien kohtaamisten luomisessa: aikataulun mukaisesti edenneet monipuoliset ohjelmistot ja lähes esitysongelmitta sujuneet esitykset tekivät festivaalista vaivattomasti etenevän kokonaisuuden. Ohjelmistoa hallitsivat tuttuun tapaan animaatiot ja kulttuurien väliset vuoropuhelut.

Paratiisin avaimet Sekä kansainvälisten että kotimaisten elokuvien palkitsemisessa näkyi elokuvan kerronnan hallinnan ja kuvauksen laadun korostus. Festivaalien palkintorohmuksi nousi Hamy Ramezanin (s. 1979) iranilaisten poikien kasvu- ja selviytymistarinaa kuvaava fiktio Paratiisin avaimet (2014, 28 min). Risto Jarva -palkinnon ja kotimaisen kilpasarjan yleisöpalkinnon voittanut elokuva vakuutti myös nuorisotuomariston hallitulla elokuvakerronnalla sekä vahvalla henkilöohjauksella. Kansainvälisen kilpailun Grand Prix -palkinnon voitti Ivan Maximovin animaatio Bumbum kalastajatytär (Bum-bum doch’ rybaka, 2013, 9 min).

Festivaalin alkutahdit – ”vain kansa puuttuu”

Muutamia tunteja ennen festivaalin alkua Cine Atlaksessa järjestetty Presidentintekijät dokumentin näytös- ja pressitilaisuus oli koruttoman suora: ensin dokumentti, sitten keskustelu. Lehdistön kysymyksiin vastasivat ohjaaja Tuukka Temonen (s. 1975) ja tuottaja Miia Haavisto (s. 1972). Temosen salidraamadokumentti on kieltämättä kiinnostava tapaus, vaikka se ei politiikan prosessin kuvauksena yllä Annika Grofin Liikkumavara (2009) dokumentin tasolle.

Presidentintekijät Neljän ja puolen kuukauden kuvauksien eli noin 120 tunnin kuvausmateriaalin tiivistäminen 79 minuuttiin on vaativa työ. Iitin kokoomus-valtuutettu Temonen toimi Niinistön kampanjakokouksissa ainoana kamera- ja äänimiehenä, joka näkyy epätavallisina kuvarajauksina ja -tarkennuksina. Lisäksi nopeat kameraliikkeet ovat tallentuneet ääniraidalle niin, että satunnaiset alataajuudet tärisyttävät teatteripenkkejä.

Vaatimus politiikan teon avoimemmasta luonteesta saattaa Temosen dokumentin myötä jäädä vaille vastakaikua puolueiden sulkiessa ovensa. Temosen dokumentti avaa katsojalle perspektiivin kokoomuksen politiikan teon prosessiin, josta on tullut julkisuuden mielikuvien luomista ja kontrollointia. Tästä johtuen Temonen esittää niin Niinistön, puoluekoneiston kuin tavallisen kansan toisistaan erillisinä toimijoina, jotka reagoivat ja kommunikoivat mediakoneiston välityksellä.

Aaltojen poimut ja muistin aukot

Euroopan elokuva-akatemian (EFA) kolme lyhytelokuvasarjaa tarjosivat monipuolisen ja laadukkaan katsauksen nuorten eurooppalaisten ohjaajien palkittuihin lyhytelokuviin. Portugalilaisen Miguel Fonsecan (s. 1973) nimi kannattaa laittaa muistiin. Ohjaajan kotimaisemiin sijoittuva lyhytelokuva Aallot (As Ondas, 2012, 22 min) on kokonaisilmaisultaan yksi kypsimmistä lyhytelokuvista, joita olen vähän aikaan nähnyt.

As Ondas Minimalistiseen dialogiin, luonnonääniin ja vahvoihin kuviin luottava Fonseca tarjoaa katsojille ainutkertaisen rytmisen kokonaisuuden, joka näyttäisi perustuvan G. W. Leibnizin laskoksen filosofiaan. Portugalin hiekkarantaan piirtyneet jäljet, aaltojen poimut ja rantakallioiden kerrostumat ovat ilmaisun kannalta yhtä autonomisia kuin kahden surffaajatytön vähäeleinen kommunikointi ja oleminen. Fonseca tarjoaa pinnaltaan erehdyttävän yksinkertaisen ja pelkistetyn näkemyksen kosmoksen liikkeestä ja ihmisen ajallisesta olemisesta.

Omar Robert Hamiltonin (s. 1984) lyhytelokuva Vaikka joki on kuiva (Though I Know the River Is Dry, 2013, 19 min) kuljettaa eri aikatasoja rinnakkain ja sekoittaa arkistomateriaalia fiktiivisiin välähdyksiin. Hamilton kuvaa Yhdysvalloista kotiinsa palaavan palestiinalaismiehen sirpaleisen mielen toimintaa. Veljensä menneisyyden ja lapsensa tulevaisuuden ristipaineessa oleva näyttelijä Kais Nashif ilmentää diasporassa taistelevien palestiinalaisten poliittisesta sorrosta aiheutuvia emotionaalisia kriisejä ja muistin aukkoja. Hamiltonilla on ainutlaatuinen kyky tallentaa aistimuistia fragmentaarisiin ja lyhyisiin otoksiinsa.

Menneisyyden paino

Afrikkalaisesta elokuvista vaikutuksen teki etiopialaisen ohjaajan Zelalem Woldemariamin lyhytelokuvan Kuuntele (Adamt, 2013, 18 min). Kolonialistisen menneisyyden ja nykyisen neoliberaalin kapitalismin ristivedossa afrikkalainen elokuva kaipaa yhtäältä kriittisiä selontekoja kolonialististen käytäntöjen pesiytymisestä nykyisyyteen, mutta myös myönteisiä ja tasapainoa tavoittelevia tarinoita. Afrikkalaiselle elokuvalle on tärkeää irrottautua länsimaisesta kuvaperinteestä tai vaihtoehtoisesti omaksua siitä käyttökelpoisia osia ja tekniikkaa oman kuvallisen ajattelun muodostamiseksi.

Lyhytelokuvassa nuori etiopialainen säveltäjä muuttaa lapsuuden traumaattiset kokemukset voimakseen kuuron hengen innoittamana. Vaikka loppukohtaus saattaa vaikuttaa ironiselta – päähenkilön ethio-jazz -orkesteri saavuttaa unelmansa ja esiintyy Berliinin jazzfestivaaleilla – ohjaajan elokuvallinen ilmaisu on hiottua ja hän onnistuu esittämään yhden tien ulos tukahduttavasta menneisyydestä.

Maalia, pikseleitä, viivoja

Viime vuonna parhaan animaation palkinnon voittanut saksalainen auteur Jochen Kuhn (s. 1954) oli yksi festivaalin päävieraista. 1970-luvun puolivälistä lyhytelokuvia työstänyt taidemaalari Kuhn hyödyntää animaatioissaan sekatekniikkaa ja paljastaa tekoprosessin materiaalisuuden maalaamalla uuden kuvan joko aiemman asetelman päälle tai sen lomaan.

Sonntag 3 Kuhnin animaatiot perustuvat usein arkiselle tapahtumalle, jota paisutetaan groteskein yksityiskohdin aina surrealistiseen vierauteen saakka. Kuhnin pensseli työstää saksalais-luterilaiseen tapaan perheen, synnin, erotiikan ja vallan teemoja, joita hän kommentoi lakonisella kertojan äänellään. Kuhnin tuotanto on tasaisen laadukas, mutta ehkä Francis Baconin suuntaan kumartava Sunnuntai 3 (Sonntag 3, 2012, 14 min) lienee hänen paras saavutuksensa.

Masterclassin vetäjän Till Nowakin tuotannon mielenkiintoisuus puolestaan perustuu digitaalisen maailman ja todellisuuden lomittumiselle ja niiden kääntymiselle vastakohdikseen. Mielenkiintoisimmillaan tämä seos on lyhytelokuvassa The Centrifuge Brain Project (2011), jossa huvipuistoissa kuvattuun filmimateriaaliin lisätään digitaalisesti mitä uskomattomimpia vuoristoratoja ja vempeleitä.

Erikoispalkinnon ja kotimaisen kilpailun opiskelijapalkinnon animaatiollaan Viis varpaista (2013) pokannut Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemiassa operoiva Kari Pieskä luo puolestaan uskoa vahvaan kotimaiseen animaatioon. Pieskän arkisen todellisuuden absurdia toistuvuutta ja mekaanisuutta ilmentävä animaatio oli minimalistisessa ilmaisussaan ja tilan sekä liikkeen luomisen kekseliäisyydessään nerokas tapaus.

Vallan kuvia installaationa

Filkkojen taiteellisin anti koetaan usein Taidehalli TR1:n tiloissa. Salla Tykän (s. 1973) kolmen kankaan installaatio on kieltämättä vahva kokonaisuus. Teoksissa pohditaan länsimaalaisen rationaalisuuden tuottamia alistavia valtasuhteita, ruumiillisuutta ja katsetta kasvin, eläimen ja nuorten tyttöjen kehollisuuden kautta. Näyttely koostuu seuraavista liikkuvan kuvan teoksista: Victoria (2008), Airs Above the Ground (2010) ja Giant (2014). Tykän näyttely on avoinna su 23.3. asti.

Elektroninen rovio

Carl Theodor Dreyerin (1889–1968) mykkäelokuvan Jeanne d'Arcin kärsimys (1928) säestys on tunnetusti hankalaa, sillä sen affektiiviset kuvat ja montaasin rytmi synnyttävät katsojassa jo sinällään ääniefektejä. Pink Twins’ien lähestymiskulma teokseen oli kieltämättä oivaltava: jatkuvana äänimassana soiva elektroninen sointu varioi oikeudenkäynnin tapahtumia intensiteettien laskuin ja nousuin.

Elokuvan edetessä duo latoi äänimassaan eri rytmein ja intervallein kulkevia kerroksia, jotka ilmaisivat paikoittain osuvasti elokuvan sisäisiä jännitteitä. Elokuvan loppua kohden säestyksen teho lisääntyi: Jeannen palaessa roviolla ja kansan noustessa kapinaan säestyksen risteilevät tasot, huomattavasti noussut äänenvoimakkuus ja särö tekivät esityksestä vaikuttavan kehollisen kokemuksen.

Elinvoimaiset perinteet

Kotimaisista elokuvista mieleen jäivät Miia Tervon dokumentti Santra ja puhuvat puut (2013, 28 min), Virpi Suutarin Eedenistä pohjoiseen (2014) ja Sawandi Groskindin lupaava lyhytelokuvadebyytti Sulaiman (2013, 15 min).

Miia Tervon lyhytelokuva on henkilökohtaiseksi luonnehdittu juurien etsimismatka laulujen Karjalaan, jossa heinäkuussa 2010 edesmennyt vuokkiniemeläinen runonlaulaja Santra Remsujeva latelee hämmästyttäviä elämänviisauksiaan. Tervon ilmaisupaletti on laaja ja etenee saumattomasti: karjalanpiirakka-animaatioista siirrytään arkistomateriaaliin ja dokumentaarisiin haastatteluihin. Kuvauksessa on läsnä yksityiskohtien merkityksen ja ylijäämän korostus. Lisäämällä elektronisen tanssimusiikkikappaleen karjalaisten villien tanssiliikkeiden rytmittäjäksi ohjaaja kytkee menneisyyden traditiot nykyisyyteen ja osoittaa yleisölle havainnollisesti perinteiden kokemat muodonmuutokset.

Eedenistä pohjoiseen Virpi Suutari puolestaan asettaa dokumentissaan ihmisen roolin oikeaan mittasuhteeseen: pieneksi ja ohimeneväksi vaiheeksi maapallon ja maailmankaikkeuden kehityksessä. Ohjaaja tarkkailee seitsemän keskiluokkaisen pariskunnan arkista ekstrovertismiä, joiden yhteisenä kiinnekohtana toimii puutarhanhoito. Paratiisi kääntyy nopeasti työleiriksi pariskuntien kunnianhimon ja hankintojen karattua käsistä. Tuloksena on kuvauksen kohteita kunnioittavaa hersyvää komediaa, joka huojahtelee humanismista naturalismiin. Kuvaaja Heikki Färmin loistavat pitkät otokset ja kuvien kompositiot on eräs syy siihen, miksi suomalaista elokuvaa kelpaa katsoa.

Hallittua rytmiä, tarkkoja näyttelijävalintoja ja elokuvallista ajattelua on läsnä myös Sawandi Groskindin erittäin lupaavassa lyhytelokuvadebyytissä Sulaiman (2013, 15 min). Afganistanista Suomeen paennut päähenkilö Sulaiman (Ebrahim Saberin) piileskelee pohjoissuomalaisessa mökissä odottaen oleskelulupaa. Saberin uurteiset ja surumieliset kasvot välittävät lähikuvissa maanpakolaisen tuskan voimakkaasti.

”X-rated”

Lauantain klo 20.00 kansalliselle kilpailusarjalle nro 11 oli annettu enteellisesti lisänimi ”X-rated”. Plevna 2:n suuri sali täyttyi pitempään iltaan valmistautuvista katsojista. Aluksi ohjelmiston juontaja loi spontaanilla spiikillään saliin välittömän tunnelman. Ohjaajien esittäytyessä yleisöstä irtosi hyväntuulista huulenheittoa ja naurunpyrskähdyksiä.

Näytöksen alussa esitetyn EU:n mainospätkän päättyessä joku huutaa ”Hyvä EU!”. Koko katsomo nauraa. Anssi Kasitonnin luontodokumenteille ja etnografialle piruilevan The Wapitin (2013, 3 min) jälkeen meno sen kuin yltyy. Seitsemän laadukkaan lyhytelokuvan sarjan päättää CHRZU:n (Christer Lindström) ”Karjalan aavikoilla” sijoittuva splätteripläjäys Nightsatan – Tuomion luupit (2013, 24 min). Italoa solkkaavat paljasrintaiset Fellini-naiset, homoerotiikkaa pursuavat yhtyeen jäsenet, ketsupilla ja tökeröllä sanailulla höystetty väkivalta sekä kirkuvaan ääniluuppiin juuttuneet päät karkottavat iäkkäämmän yleisön alkumetreillä.

”X-rated”-esityssarja on miniatyyri siitä tosiasiasta, ettei kotimainen elokuva ole pelkästään tarinankerrontaa ja informaation välittämistä, vaan monimuotoinen kudelma mielikuvituksen oikkuja. Stop Making Sense.