Mestari valkokangas

Tuntuu, että Paul Thomas Andersonin elokuvia odotetaan nykyään lähes yhtä innokkaasti kuin hengenheimolaisensa, tai esikuvansa, Terrence Malickin. Näin rohkenen väittää, sillä Andersonin elokuvissa on kaikuja Malickista. Molemmat kertovat suuria, inhimillisiä tarinoita kuvallisella ja äänellisellä loistokkuudella. Anderson on myös lunastanut paikkaansa yhtenä merkittävimmistä nykyohjaajista etenkin elokuvillaan Magnolia (1999) ja There Will Be Blood (2007). Andersonkaan ei kiirehdi ohjaustahdilla; edellisestä elokuvasta on kulunut viisi vuotta.

Freddie Quell (Joaquin Phoenix) palaa toisesta maailmansodasta rikkinäisenä, hämmentyneenä ja vailla suuntaa. Hän ajelehtii erinäisissä hanttihommissa ja päätyy sattuman kautta New Yorkiin matkalla olevaan laivaan, jossa tapaa ystävällismielisen matkustajajoukon. Freddie oppii pian, että he edustavat aatetta, mystistä ideologiaa, jonka luoja ja johtaja on Lancaster Dodd (Philip Seymour Hoffman).

Vaikka Freddie on ymmällään aatteesta, hän on juuri sopivan haavoittuvassa tilassa omaksumaan ryhmän tapoja ja parantumismetodeja, tulemaan osaksi ryhmää. Dodd on vallan karismaattinen hahmo ja taitava manipuloimaan, kuten aatteellisen ryhmän johtajan kuuluukin. Hän ottaa alkoholisoituneen ja karkean kiivaan Freddien suojiinsa, vaikka moni muu päästäisi tämän mieluusti omille poluilleen. Amy Adamsin esittämä Peggy-vaimo näyttäytyy aluksi taustahahmona, mutta osoittaa fanaattisen ideologian pauloihin joutuneen henkilön peräänantamattomuuden ja pelottavan tinkimättömyyden elokuvan edetessä.

Tarina perustuu osittain 1950-luvulla skientologia-kirkon perustaneen – ja pulp-kirjailijan – L. Ron Hubbardin elämään, sekä John Steinbeckin muistelmiin. Anderson järjesti kuulemma Magnoliassa näytelleelle skientologi Tomppa Cruiselle oman näytöksensä Mestarista (2012). Ilmeisesti Cruise ei innostunut elokuvan tulkinnoista, joita se tekee ideologiansa ja filosofiansa epäselväksi jättävistä kulteista, joissa ei ole sijaa epäilyille tai kyseenalaistuksille. Skientologiasta liikkuu kaikenlaisia huhuja, mutta kuten kultit yleensäkin, pitää tämäkin liike yksityiskohdat tarkoin varjeltuina salaisuuksina.

Juuri tästä Mestarissa on kyse. Vahvasta aatteesta, vahvasta johtajasta ja tarkoin rajatusta laumasta ympärillä. Koekaniiniksi ja näennäiseksi oikeaksi kädeksi on helppo ottaa sodan runtelema harhailija, joka ei alkuunkaan käsitä, miten toistuva huoneen seinältä seinälle kulkeminen auttaa häntä parantumaan tai kasvamaan ihmisenä, mutta joka tekee niin, koska mestari käskee. Tarve uskoa yhden ihmisen viisauteen ja lähes jumalallisuuteen on kollektiivisestikin vahva. Hoffmanin esittämän Doddin palopuheissa ei ole järjen häivää, mutta kovasti niihin halutaan ryhmän sisällä uskoa. Vaikka ja kun epäilystä alkaakin näkyä, vaimennetaan se nopeasti, tai annetaan vähin äänin unohtua.

Anderson pitää myös isä-teemasta. Niin Magnoliassa, There Will Be Bloodissa kuin Mestarissakin ollaan vaikeiden isäsuhteiden äärellä. Dodd tarjoaa Freddielle turvaa ja kattoa pään päälle, ja taitavasti manipuloiden saa tämän luottamaan ja kiintymään itseensä. Freddien sotatraumat tosin ovat niin syvät ja monimutkaiset, etteivät hölöfilosofiat häntä tietenkään auta. Kun Freddie etsii omaa tilaa ja Dodd kutsuu häntä jälleen, on saalis helppo kelata kuin kuollut kala maalle.

Joaquin Phoenixiä ei muutamaan vuoteen ole elokuvissa juuri nähty. Anderson on halunnut jo vuosikausia työskennellä Phoenixin kanssa, ja viimein nappasi. Phoenix pudotti Freddien roolia varten reilusti kiloja, ja on riutuneena ja käpristyneenä sotaveteraanina pysäyttävä ilmestys. Hän näyttää täysin muuttuvan hahmokseen. Freddien ja Doddin omituinen riippuvuussuhde on antaumuksellista näyttelijäntyötä, kuten on Adamsin Peggykin.

Elokuva on taidokas, huumaavakin, mystinen, outo. Sille tekisi mieli antaa täydet viisi tähteä, sillä Mestarin kaltainen tulkinnalle tilaa jättävä elokuva on se kaikkein kiinnostavin. Mutta kenties arvoitusta on ripaus liikaa. Lopun koittaessa hahmot lipuvat kauemmas kuin elokuvan toistuvasti kuvatut, laivan jättämät vesipyörteet.

Mestari on alun perin kuvattu harvinaiselle 65-milliselle filmille. Suomessa levityksessä nähdään vain digiversio, lukuun ottamatta joitain mahdollisia festivaali- tai erikoisnäytöksiä.