To the Wonder valkokangas

Eksentrinen visionääri Terrence Malick on ex-vaimonsa Michéle Moretten mukaan tokaissut pitävänsä yksityiselämänsä ja elokuvansa tiukasti erillään. Kommentti sopii jotakuinkin täydellisesti ohjaajan erakkomaiseen julkisuuskuvaan. Viimeistään The Tree of Life (2011) ja To the Wonder (2012) kuitenkin osoittavat, että herra joko valehteli tai on muuttanut mielipidettään.

Dialogiltaan äärimmäisen niukka rakkauden tutkielma lainaa runkonsa Malickin henkilöhistoriasta. Käänteet ja ihmissuhteet peilautuvat lähes omaelämänkertamaisella tarkkuudella takaisin tekijäänsä. Se summaa vuosikymmeniä kestäneen henkisen kasvun kaksituntiseksi melankolian ja täyttymyksen synteesiksi.

Ihmisen ja rakkauden luova ja tuhoava voima ovat olleet Malickin teosten keskiössä aina Julmasta maasta (Badlands, 1973) lähtien. 2000-luvulla narratiiviin on yhä tiiviimmin liitetty usko. Vaikka raamatullinen kuvasto ladotaan suoraan framille, tehdään se niin subjektiivisesti, että myös kaltaiseni ateisti pystyy siitä nauttimaan.

Malick on auteur sanan vahvimmassa merkityksessä. Ääni teemojen ja kuvien takana on selkeä. Harkitut kannanotot elämän peruskysymyksiin eivät tuomitse toisinajattelijoita. Elämä on niin yksilön kuin universumin mittakaavassa matka. Jokaisella etapilla on merkityksensä, mutta yhtä ainoaa oikeaa päätepysäkkiä ei ole olemassa.

To the Wonder voi joistakuista tuntua etäiseltä, vaikka sen tarinattomaksi moittiminen kertoo pikemminkin perinteisen rakenteen kaipuusta. Lähes jokaista yksilöä koskettavia teemoja kuljetetaan vahvojen kuvien kautta. Otosten kauneus kumpuaa tällä kertaa pikemminkin helmeilevistä valoista ja pikanteista asetelmista kuin henkeäsalpaavista maisemista.

Juonenkäänteiden sijaan keskiössä ovat tunteet. Varsinaisilla tapahtumilla ei ole hirmuisesti merkitystä kohtauksen viiltävän sydämellisen tunnelman kannalta. Kameran liikkeet ja haikeat, kolkosta lämpimään vaeltavat sävellykset maalaavat haaveilevaa potrettia tuntemusten sekamelskasta, jonka keskeltä paljastuu monta totuutta.

Kamera etsii jälleen linssiinsä luontokappaleita, mutta eläin- ja kasvikunnan ihmeiden sijaan keskitytään pääosin ihmisiin. Malickin töissä luomakunnan toivoksi ja perikadoksi moneen kertaan nimetty homo sapiens nähdään taajaan ilman kasvoja. Kehonkielen merkityksellisyyden puolesta argumentoivat ilmeikkäät vartalot, jotka ovat milloin iloisen tanssivia, milloin alistuneen masentuneita. Ruumis ja mieli ovat yhtä.

Elokuvissa realismi yhdistetään usein minimalismiin. Malickin käyttämä, ikään kuin kelluva kamera edustaa toisenlaista todellisuutta. Seurattavien henkilöiden tunnemaisema avataan kuvakulmilla ja kamera-ajoilla, sanalla sanoen liikkeellä. Näyttelijät ovat lähes sivuosassa. Ihmiset ovat osa maailmaa, eivät sen itseoikeutettu keskiö.

Useamman kertojaäänen huulilta kuullaan kohtalaisen harvasanaisia ajatuksia, jotka kontekstistaan irrotettuna muistuttavat lähinnä heikkojen runojen latteuksia. Ne eivät kuitenkaan särähdä korvaan, vaan näennäisestä pinnallisuudestaan huolimatta kasvavat koskettavaksi osaksi kokonaisuutta, jonka katoavan pieni palanen ne ovat.

Tarina neuvottelee rakkauden ja uskon asemasta yhteiskunnassa, jossa ne alkukantaisina tunteina joutuvat taistelemaan keinotekoisen huvittelun varaan rakentuvaa onnea vastaan. Ihminen kaapii maansiirtokoneilla miljööstä pois haitallisiksi katsomiaan osia, mutta tulee samalla herkästi kieltäneeksi luonnolliset tarpeensa ja tunteensa.

Ajautuessaan modernien mukavuuksien keskelle katoaa Neililtä (Ben Affleck) uskallus rakastaa. Hän on modernin ihmisen prototyyppi, jonka peilikuva uskonsa kanssa kamppaileva pappi Quintana (Javier Bardem) on. Järki on voittanut tunteet ja samalla kosketus sisimpään, alkukantaiseen on kadonnut.

Malickin To the Wonder on yhdessä Michael Haneken Amourin (2012) kanssa 2000-luvun tähän mennessä tärkein elokuva rakkaudesta. Niiden pitäisi olla pakollista katsottavaa kaikille, joiden parisuhdekäsitys perustuu pumpuloituihin romanttisiin komedioihin. Tämä ei tarkoita sitä, että sen enempää Malickin kuin Haneken näkemys olisi kyyninen. Päinvastoin, heidän teoksensa ovat puheenvuoroina avoimia ja rehellisiä, aitoja.