LEGO® Elokuva valkokangas

Jos elokuvan nimi on Lego-elokuva ja se perustuu maailman tunnetuimpiin kuuluvaan lelusarjaan, on anteeksiannettavaa, jos ajattelee sen olevan pelkkä lelumainos. Sitäkin se väistämättä on, mutta itse legojen lisäksi se mainostaa niiden perimmäistä ideaa: vapautta rakentaa mitä vaan, yhdistellä paloja mielensä mukaan ja kehittää mitä leikkejä ikinä keksii niiden ympärille. Tai sitten voi koota paloja ohjeiden mukaan. Anything goes.

Elokuva menee vielä tätäkin pidemmälle ja käsittelee pohjimmiltaan leikkiä, luovuutta ja tarinankerrontaa sekä yhdistää näkemyksensä näistä asioista elokuvan omaan rakenteeseen, ollen samalla metafora luovasta prosessista. Aika paljon sanottu leluelokuvasta, mutta toisaalta – mikä olisi parempi tapa käsitellä luovuutta kuin loputtomat mahdollisuudet tarjoavien rakennuspalikoiden kautta?

Lego-elokuvaan tulee järkeä, jos sitä lähestyy ohjaaja-käsikirjoittajien Phil Lordin ja Chris Millerin kautta. Kekseliäästä kerronnastaan tunnetun Ensisilmäyksellä-sarjan eräät parhaat jaksot ovat parivaljakon kynästä peräisin. Ennen legoihin syventymistä he ovat adaptoineet elokuvaksi lastenkirjan (Poutapilviä ja lihapullakuuroja) ja 1980-luvun teinisarjan (21 Jump Street).

Kummassakin tapauksessa he muokkasivat alkuperäismateriaalista omannäköisensä ja loivat toimivia tarinoita. 21 Jump Street oli ilmestymisvuotensa hauskimpia elokuvia, joka taitavasti yhdisteli eri genrejen konventioita ja käänsi ne päälaelleen, samalla tunnistaen miksi ne konventiot toimivat yleensäkin.

Lego-elokuva menee vielä askeleen pitemmälle tässä suhteessa ja on ohjaajien tähänastisen uran magnum opus. Se on joka tasolla varmaa, johdonmukaista ja hahmoista kumpuavaa tarinankerrontaa ja käyttää hyväkseen tuttuakin tutumpia elementtejä uudella tavalla. Kun perusta toimii, voi tehdä mitä tahansa. Lego-elokuva muistuttaakin harkitusta rakenteestaan huolimatta välitöntä lasten leikkiä, missä mitä tahansa voi tapahtua. Usein tapahtuukin, mutta tarinan rajojen puitteissa.

Animaation saralla ilmeinen vertailukohta on Toy Story -sarja ja etenkin sen paras osa, Toy Story 3. Kummatkin ovat loistavia, tunnetta täynnä olevia elokuvia ja kestävät vertailun seikkailuelokuvien parhaimmistoon. Luonteeltaan elokuvat ovat täysin erilaisia. Toy Story 3 on pohjimmiltaan surumielinen pohdinta kuolevaisuuden hyväksymisestä. Lego-elokuva on vallaton ja välitön, eikä se pohdi niin paljon kuin vetoaa leikin ja luovuuden puolesta.

Kaiken kekseliäisyyden keskellä pieni pettymys on elokuvan naispäähahmo, joka jää valitettavan perinteiseksi hahmoksi ja muistuttaa liikaakin Matrix-elokuvien Trinityä. Muutenkin Lego-elokuva on leimallisesti poikien elokuva. Osittain se johtunee Legon omistamista lisensseistä, mutta tälle löytyy myös looginen perustelu tarinamaailman sisältä. Aivan lopussa tosin muistutetaan legojen olevan kaikille tarkoitettuja, mikä sopii elokuvan mukaanottavaan luonteeseen.

Lisenssien ansiosta elokuvassa nähdään esimerkiksi Dumbledore ja Gandalf sekä Michelangelo (maalari) ja Michelangelo (mutanttikilpikonna) yhdessä. Lepakkomies on tärkeä sivuhahmo. Hahmojen sujuvia kasvonliikkeitä lukuunottamatta kaikki on animoitu sillä rajoituksella, että tapahtumat tulisi saada aikaan myös oikeilla legopalikoilla. Animaatio on tästä syystä tahallisen nytkähtelevää ja esimerkiksi legoista tehty lainehtiva meri upean näköinen.

Elokuvan peruskonflikti on kaavoihin kangistumisen ja täydellisen anarkian välillä. Ensiksimainittua elokuvassa edustaa mielikuvitukseton presidentti Bisnes, joka haluaa kaiken tehtävän ohjeiden mukaan. Täydellistä vapautta taas edustavat legomaailman sankarit, mestarirakentajat, jotka toteuttavat luovuuttaan vailla mitään rajoja, eivätkä tästä syystä tarjoa vastusta Bisnekselle.

Näiden ääripäiden välillä saavutetaan elokuvassa kompromissi kauniilla tavalla, mutta Lego-elokuva on myös itsessään esimerkki vanhojen kaavojen luovasta käytöstä. Tarinalla pitää olla rakenne, mutta se ei tarkoita luovuuden tukehduttamista.

Päähenkilö on Emmett, tavallistakin tavallisempi legoukkeli, joka yhtenä päivänä saa kuulla olevansa ennustuksissa mainittu maailman pelastaja. Tämä lähtökohta käy lukemattomiin seikkailutarinoihin ja on erityisesti fantasiagenren riippakivi. Tutkija Joseph Campbellin tunnetuksi tekemää lähes universaalia tarinarakennetta, sankarin matkaa, on ryöstöviljelty Hollywoodissa urakalla Tähtien sodan jälkeen.

Runsas käyttö ei tarkoita, etteikö rakennetta voisi hyödyntää, kunhan ei mekaanisesti yritä pakottaa tarinaa tiettyyn muottiin. Lego-elokuva ei parodioi tätä kaavaa hyödyntäviä seikkailuelokuvia vaan on rehellisesti sellainen itsekin – vauhdikas, hauska, ja liikuttava. Silti se rikkoo odotuksia lähes joka suhteessa. Asetelma sankariksi syntymisestä käännetään lopulta päälaelleen ja päädytään juhlistamaan yhteistyön ja oman yrittämisen tärkeyttä. Loppuratkaisuun päädytään toiminnan sijasta yhteisymmärryksen ja keskustelun kautta.

Elokuva olisi muutenkin jo nerokas, mutta lopussa tapahtuva rinnakkaistarinan mukaan tuominen sijoittaa kaiken tunteelliseen ja helposti samaistuttavaan kontekstiin. Ratkaisu toimii eikä tunnu falskilta, koska sitä on pedattu alusta alkaen, eikä se ole ristiriidassa aiempien tapahtumien kanssa. Kaukaisen fantasiamaailman sijasta panoksena onkin paljon isompi asia: leikin tärkeys meidän maailmassamme.