Miten maailma makaa – Amsterdamin dokumenttifestivaali

International Documentary Film Festival Amsterdam eli IDFA on maailman suurin dokumentteihin keskittynyt elokuvafestivaali – lipunmyynti on hulppeat 180 000. Festivaali järjestetään tänä vuonna 26. kerran, alkaen 20. marraskuuta ja sen painotuksena on yhdistää yhteiskunnallisesti kiinnostavat aiheet luovaan toteutukseen. Kahdentoista päivän aikana nähdään vajaat kolmesataa elokuvaa, joista kolmannes saa maailman ensi-iltansa festivaalilla. Näytökset keskittyvät pääosin eläväiselle Rembrantpleinin alueelle, mutta esimerkiksi EYE-elokuvamuseo lyhyen lauttamatkan päässä osallistuu festivaaliin.

Yleisötapahtuman lisäksi IDFA on markkinapaikka tuottajille, festarijärjestäjille ja muille ammattilaisille. Festivaalin ohessa järjestettävä Docs for sale -tapahtuma on maailman tärkeimpiä dokumenttien levitystapahtumia, IDFA forumilla taas tapaavat elokuvantekijät ja rahoittajat toisiaan. Ammattilaiskeskusteluissa käsitellään tänä vuonna muun muassa streamingin vaikutusta dokumenttielokuvan tulevaisuuteen. Festivaaliorganisaatio järjestää myös koulutusohjelmia aloitteleville elokuvantekijöille sekä tukee rahastostaan kehittyvien maiden dokumenttituotantoa.

Festivaalin avaa syyrialaisen Talal Derkin Return to Homs (2013), IDFA:n tukea saanut kuvaus kaveriporukasta, joka istuu olohuoneessaan kapinoiden aluksi läppärien ääressä ja parin kuukauden päästä aseiden kanssa. Kaupunki heidän ympärillään on muuttunut tuntemattomaksi. Tähän, kuten suurimpaan osaan muitakin elokuvia, liittyy Q&A-tilaisuus ohjaajan kanssa.

Viisitoista elokuvaa kilpailee parhaan pitkän dokumentin palkinnosta. Tämän palkinnon voittajiin kuuluu muuten Pirjo Honkasalo elokuvallaan Atman (1996). Tänä vuonna ehdolla on Andreas Johnsenin Ai Weiwei: The Fake Case (2013), intiimi dokumentti kiinalaisen toisinajattelijan kotiarestissa viettämästä ajasta. Berit Madsen puolestaan kuvaa iranilaisnaisen astronauttihaaveita elokuvassa Sepideh (2013). Alexander Gentelevin Putin’s Games (2013) on huimaava tarina siitä, miten järjestetään talviolympialaiset subtrooppisella Mustallamerellä. Kisajärjestelyt ovat kuulemma tuoneet venäjän kieleen uusia virkamiesten korruptio-osuuksia kuvaavia sanoja.

Muista kilpasarjoista puolipitkien dokumenttien viidestätoista kilpailutyöstä neljä on ilahduttavasti suomalaisia. Kilpailuun osallistuvat Benjamin Orozan Voices of El Alto (2013) ja Anna-Karin Grönroosin Ecopolis China (2013) sekä uutuudet Paul-Anders Simmalta Olga – To My Friends (2013) ja Tonislav Hristovilta Soul Food Stories (2013). Palkintoja jaetaan lisäksi parhaalle debyyttiohjaukselle, oppilastyölle, hollantilaiselle dokumentille sekä digiteknologiaa luovasti hyödyntävälle dokumentille.

Muun ohjelmiston puolella erityispainotus on tänä vuonna Kaakkois-Aasiassa. Retrospektiivissa esitellään kambodžalaisen Rithy Panhin (s. 1964) tuotantoa. Hänen uusin elokuvansa The Missing Picture (2013), joka kertoo ohjaajan omista kokemuksista punakhmerien vallan aikana, voitti tänä vuonna Cannesissa Un certain regard -palkinnon. Muutkin hänen työnsä käsittelevät Kambodža yhteiskunnan ongelmia, kuten prostituutiota (Paper Cannot Wrap Up Embers, 2007). Panh on myös valinnut omat suosikkielokuvansa Top 10 -sarjaan. Esillä ovat muun muassa D.A. Pennebakerin legendaarinen Bob Dylan -dokkari Don’t Look Back (1967) sekä Kurjet lentävät (1957) fiktiosta muistetun Mikheil Kalatozovin I am Cuba (1964), vasta Neuvostoliiton kaaduttua sensuurista vapautunut kuvaus Kuuban vuoden 1959 vallankumouksesta. Lisäksi esillä ovat kehittyvät dokumenttimaat, kuten Myanmar, Malesia ja Indonesia.

Festivaalisuosikit-sarjassa näytillä on Kitty Greenin Ukraine Is Not a Brothel (2013), Venetsian elokuvajuhlilla ensi-iltansa saanut dokumentti ukrainalaisfeministien huomiota herättäneistä alastomista protesteista prostituutiota vastaan. Beeban Kidron, jonka tunnetuin työ taitaa olla Bridget Jones: Elämä jatkuu (2004), on ohjannut dokumentin InRealLife (2013), joka tutkii internetin olemusta ja sen vaikutusta tämän päivän teini-ikäisten elämään. Hyvänmielen elokuvaa edustaa Uli Gaulken As Time Goes By in Shanghai (2013), herttainen kuvaus kiinalaisesta jazzyhtyeestä, joka on jäsentensä keski-iän puolesta maailman vanhin.

Muista sarjoista erityisen houkuttelevalta kuulostaa Based on the same story, joka esittelee samasta aiheesta tehdyt dokumentin ja fiktioelokuvan. Vertailla voi Idi Aminin hahmoa Kevin MacDonaldin Last King of Scotlandissa (2006) ja Barbet Schroederin General Idi Amin Dadassa (1974) tai Osama Bin Ladenin metsästystä Kathryn Bigelow’n Zero Dark Thirtyssa (2013) ja Greg Barkerin dokumentissa Manhunt (2013). Keskusteluissa pohditaan, onko dokumentti aina totuudenmukaisempi kuin fiktioelokuva.

Mestarit-sarjassa uusimpia töitä on esillä muun muassa Nick Broomfieldilta, jonka ohjauksessa kiinalaisten seksityöläisten oloja Britanniassa kuvattiin silmälasikameralla (Sex My British Job, 2013). Susanna Helken American Vagabond (2013) on myös esillä tässä sarjassa. Werner Herzogin Death Row II (2012) on jatko-osa On Death Row -minisarjalle (2012), jossa ohjaaja haastattelee yhdysvaltalaisia kuolemaantuomittuja.

Erikoisohjelmistoja on lukuisia. Viimeisenä sunnuntaina keskitytään dokumentteihin lapsista ja lapsille. Komediateatteri Toomler esittää sarjan stand-up-elokuvia ja Melkweg-rokkiklubi esittelee uusimpia musiikkidokumentteja, muun muassa Lamb of Godista (As the Palaces Burn, 2013), taustalaulajista (Twenty Feet from Stardom, 2012) sekä kasibittisillä tehdyn musiikin trendikkyydestä (Europe in 8 Bits, 2013). Paradocs -ohjelmisto tutkii kokeellisen dokumentin ja visuaalisen taiteen yhteyksiä ja Interactive Reality Conference on yhden päivän konferenssi interaktiivisen median tulevaisuudesta.

Ohjelmatarjontaa siis riittää ähkyyn asti. Tarkemmat tiedot kaikista tapahtumista löytyvät osoitteesta idfa.nl. Lohdutuksena niille, jotka eivät pääse paikan päälle, sivuilla on tarjolla edellisten vuosien dokumentteja ilmaiseksi katsottavana.