Kritiikin kohteena poliisi ja oikeuslaitos

Pekka Lehdon dokumentti Ulvilan murhamysteeri pureutuu tapahtumasarjaan, joka on median kautta tullut tutuksi miltei jokaiselle suomalaiselle, ja josta miltei kaikilla on myös jokin mielipide. Lehdon dokumenttielokuvan julkaisun ajankohdan osuessa vielä keskelle murhamysteerin uusinta oikeuskäsittelyä on mediahuomio taattu. Lehtoon on otettu yhteyttä jo Bodomin murhienkin tiimoilta, ja elokuvan ansioita ja puutteita tullaan varmasti puimaan kiivaasti esimerkiksi Murhainfon kaltaisilla rikoksiin keskittyvillä nettipalstoilla.

Ulvilan murhaa on puitu eri oikeusasteissa jo useamman vuoden ajan, ja eri tuomareiden päätökset Anneli Auerin syyttömyyden tai syyllisyyden puolesta tai sitä vastaan ovat tällä hetkellä 5–4 Auerin johtaessa niukasti yhdellä vapauttavalla päätöksellä. Häviäjiä ovat yleinen oikeustaju ja luottamus oikeuslaitokseen sekä kaikki asianosaiset.

Sekä poliisin että oikeuslaitoksen toiminta asian tiimoilta on joutunut jutun myötä huonoon valoon, eikä Lehto elokuvassaan peittele kritiikkiään. Mutta onko vaara, että dokumentin oletusarvoinen objektiivisuus kärsii, ja voiko elokuvantekijä ylipäätään olla vain objektiivinen tarkkailija, tai onko se ylipäätään tarpeen?

Jos tosissaan tekee jotain, ei se tikulla etäältä onnistu. Olen yrittänyt itse olla elokuvassa aika maltillinen tässä hyvin kiihkomielisiä mielipiteitä nostattavassa tarinassa. Tuon esiin niitä asioita, joita haluan, esimerkiksi poliisin metodit ja poliisin epätoivoiset yritykset murentaa vanhimman tyttären kertomusta siitä, että hän näki ulkopuolisen henkilön poistuvan talosta. Sehän kertomus täytyy syyttäjän kannalta murtaa, jos syyttäjä on sitä mieltä, että talossa ei ollut ulkopuolisia.

Tosielämän Finn Peaks

Ulvilan tapahtumissa on ainesta niin dokumenttiin kuin fiktioonkin. Lehdon mukaan dokumentti aiheesta on syytä tehdä ennen fiktiivistä kertomusta. Lehto kertoo pitävänsä sellaisesta dokumentaarisesta tavasta kertoa, jossa on sijaa myös huumorille, mutta niin että kerronta on koko ajan tiukasti tekijän hyppysissä. Tarinan aineksistahan ei ole muuta kuin runsaudenpulaa, eri tutkintahaaroista voisi kehittää vaikka millaisen salaliittoteorioiden vyyhdin.

Näinkin herkullinen aihe, joka rönsyilee ja lähtee elämään omaa elämäänsä olisi tietysti fiktiona herkullisempi kuin dokumenttina, mutta tämä on hyvä rekisteröidä nyt dokumenttina – tapahtumien kulku, mitä tapahtui seitsemän vuoden aikana, josta kolme ensimmäistä vuotta haettiin ulkopuolista tekijää. Sitten lopetettiin keskeneräiset tutkintalinjat ja keskityttiin perheen äitiin.

Minua viehättää, että on myös huumoria ja comic reliefejä, kuten tässä on Seppo (peitetehtävissä perheeseen soluttautunut poliisi). Hänhän tekee parodian itsestään, ei meidän tarvitse sitä yhtään avittaa. On oltava myös hypyn päällä" niin, että kerronta kulkee tekijän tekemää latua. Silloin kokonaisuus on kompakti ja jännitteinen.

Tarinasta on kiinnostuttu myös Atlantin takana, sillä Coenin veljesten tuottajat ovat olleet yhteydessä Lehtoon Ulvilan murhamysteerin tienoilta. Pieni paikkakunta, murha, tehdas, suuria intohimoja, poliiseja ja selvänäkijöitä... puuttuu vain pölkkyrouva, punaiset verhot ja takaperin puhuva pienikasvuinen mies niin oltaisiin Twin Peaksissa. Tarinassa on Lehdon mukaan eroottista väreilyä ja intohimoja, joille itse Alfred Hitchcock olisi myhäillyt tyytyväisenä.

He näkevät tässä Finn Peaksin. Pienen yhteisön sisällä tapahtuu henkirikos, joka järkyttää ja traumatisoi koko yhteisön. Tämähän tapahtuu tosi pienellä alueella. Syyttäjä on naapurista, samoin päätutkija Santaoja. Henkilö joka on tunnustanut murhan, on päätutkijan naapuri, sen takia hänen tunnustustaan ei oikein haluttu tutkia. Sitten on iso tehdas, jossa uhri on saneeraajana, tunnettu ilkeäkielisenä henkilönä, joka on aiheuttanut paljon kostonhalua, joka on ilmentynyt erilaisina uhkailuina. Tässä olisi täydellinen Finn Peaksin pohjarakennelma. Kuka on siinä murhaaja, se on sitten mielenkiintoisempi asia.

Dokumentillekin tässä oli erinomainen asetelma ja erinomaiset henkilöt. Ensinnäkin syyttäjä eli antagonisti, niin sanottu pahis, on erittäin hyvä paha; hän uskaltaa sanoa ja olla sitä mieltä, mitä hän on – ja hän on erittäin hyvä kameran edessä. Sitten on ambivalentti nainen, melkein kuin Hitchcockin elokuvista, eroottista ilmapiiriä tahtomattaan välittävä henkilö. Hitchcockhan on sanonut, että ruumis ei ole kaukana tällaisesta moni-ilmeisestä, ambivalentista naisesta. Se ei tarkoita, että nainen olisi tehnyt ruumiin, vaan intohimo ja eroottisuus siinä ympärillä aiheuttaa intohimoja, jotka voivat päätyä henkirikokseen.

Kritiikkiä oikeuslaitosta kohtaan

Lehto näkee, että murhien takana on usein intohimo, kuten kosto, joka oli ensimmäinen profilointi murhaajasta Ulvilankin tapauksessa. Kosto motiivina jätettiin kuitenkin pois keskityttäessä perheen äitiin. Lehdon mukaan ensimmäisissä hypoteeseissa on usein eniten järkeä, ja pitkittyessään juttu mutkistuu ja sen selvittäminen vaikeutuu. Poliisin toiminta asian tiimoilta ei saa Lehdolta kiitosta, kuten ei myöskään se, että Lehdon mukaan syyttäjien toimintaa pitäisi valvoa huomattavasti nykyistä tarkemmin.

Tässähän on merkittävää huomata, että poliisi itse tuottaa, fabrikoi eli väärentää todistusaineistoa syyttäjän tarpeisiin. Viisi vuotta murhasta (2011) poliisi menee ihmisveren kanssa autenttiselle tapahtumapaikalle ja lääppii ovenpieleen uudet veret sanoen, että ne ovat paremmat jäljet kuin alkuperäiset.

Alussa Matti Mäkisen tekninen tutkinta on ihan perfect, mutta jatkovaiheet eivät. Taloa ja sen ympäristöä tutkittiin mielettömän tarkasti, mutta niistä ei pidetty mitään kirjaa. Kun tutkijoita kuultiin oikeudessa, he eivät muistaneet kuka kävi milläkin kaapilla ja kuka katsoi minne.

Myös poliisin käyttämät asiantuntijat saattavat Lehdon mukaan olla yksi ongelma, mutta suurimmaksi ongelmaksi poliisin toiminnassa hän kokee Auerin lasten kuulemisen ilman edunvalvojaa tai alussa ilman holhoojan (Auerin) lupaa, ja sen että kuulusteluissa ei noudatettu määräyksiä siitä, miten lasta kuullaan.

Lapsen vapaa kuuleminen on kaikkein luotettavinta ja johdattelevia kysymyksiä ei saa olla yli kymmentä prosenttia, jos halutaan pitää se luotettavana. Tässä tapauksessa lasten kuulemisessa on 82 prosenttia johdattelevia kysymyksiä.

Lehto kertoo joutuneensa itsekin miettimään lasten osuutta elokuvassa. Hän ei itse kuvannut lapsia, vaan kaikki elokuvassa nähty lapsia koskeva materiaali on lähtöisin poliisilta. Lehto kertoo materiaalin näkemisen nostaneen hänessä vihan tunteita pintaan.

Tässä kiinnitetään huomiota siihen, miten poliisi yrittää lasten avulla ratkaista tätä surmaa, ja se on metodi, jota ei kyllä kannata jatkaa.

Lue myös