Nebraska valkokangas

Nebraska on ensimmäinen Alexander Paynen ohjaama elokuva, jonka käsikirjoitusta hän ei ole itse kirjoittanut. Sitä ei huomaisi ellei tietäisi, niin sujuvasti Bob Nelsonin tarina sopii Paynen pirtaan. Joskus mustaa mutta aina inhimillistä huumoria käyttämällä hän kertoo eksyksissä olevista miehistä, jotka sukeltavat syvälle menneisyyteensä ja itseensä.

Tällä kertaa tosin sukelletaan päähenkilön isän menneisyyteen. Tarina pyörii vuosikymmeniä viinan kanssa lätränneen ja dementoitumassa olevan Woodyn (Bruce Dern) ympärillä, mutta pääosassa on hänen poikansa David (Will Forte). Heidän suhteensa vie elokuvaa eteenpäin enemmän kuin parivaljakon konkreettisesti kulkema matka, ja Davidin suhtautuminen isäänsä muodostaa tarinan tunteellisen ytimen.

Paynelle tarjottiin Nebraskaa ohjattavaksi jo kymmenen vuotta sitten, mutta hän ei halunnut ohjata toista road-elokuvaa heti Sidewaysin jälkeen. Itselleni tuli Nebraskasta Sidewaysia enemmän mieleen Paynen aikaisempi About Schmidt, eikä pelkästään siksi, että kummatkin kertovat elämänsä ehtoopuolella olevista ihmisistä. Tai siksi, että Bruce Dernin suoritus on vahva ja yhtä lailla hillitty ja aiemmista maneereista vapaa kuin Jack Nicholsonilla oli About Schmidtissä.

Schmidtin tapaan Woody on koettanut elää oikein, mutta loppujen lopuksi pettynyt itseensä ja siihen, mitä kaikesta on jäänyt käteen. Hän ei saa enää ajaa autoakaan. Kun postissa tulee miljoonan dollarin voitoksi naamioitu arvontalippu, hän päättää kävellä 1300 kilometriä Montanasta Nebraskaan hakemaan palkintonsa.

Vaimonsa Katen (June Squibb) ja Davidin estelyistä huolimatta hän ei usko kyseessä olevan pelkkä arvonta ja lähtee matkaan itsepintaisesti aina uudestaan. Lopulta oman elämänsä kanssa eksyksissä oleva David katsoo parhaimmaksi ottaa omaa lomaa töistä ja kuskata Woody perille.

Nebraska on syvän melankolian sävyttämä draamakomedia. Komedia keskittyy Davidiin, jota näyttelevä Forte on paremmin tunnettu muun muassa Saturday Night Liven vakiokastiin kuuluneena koomikkona. Vaikka elokuva on komedia, pääsee hän tekemään siinä ensimmäisen draamaroolinsa ja olemaan niin sanottu straight man ympärillä tapahtuville asioille. Olipa kyse sitten oudoista sukulaisista tai pikkukaupungin kohtuuttomasta reaktiosta Woodyn voittoon – tai kauhunsekaisista oivalluksista siitä, että ne omatkin vanhemmat ovat oikeita ihmisiä ja olleet seksuaalisesti aktiivisia nuoria joskus.

Myös draaman kannalta Davidin vanhempien menneisyys on tärkeässä osassa. Woody on hankala ihminen, välillä suoranainen kusipää, joka tilansa takia ei aina ole enää tässä maailmassa ja johon tutustutaan lähinnä muiden reaktioiden kautta. Vanhempiensa vanhassa kotikaupungissa David pääsee oppimaan heidän menneestä elämästään. Davidin oivallukset isänsä persoonasta ja siitä, miksi hän käyttäytyy niin kuin käyttäytyy, tekevät Woodysta loppua kohden sympaattisemman ja entistä surullisemman hahmon.

Mustavalkokuvaus ja otokset autioituvasta Keskilännestä korostavat melankoliaa ja menneisyyden lipumista ja kulumista pois, mutta elokuva ei silti vello surussa ja nostalgiassa. Jatkuvan huumorin lisäksi tarinalle on löydetty arvoisensa loppu, joka vapauttaa Woodyn menneisyyden painolastista ja antaa hänelle vielä yhden tilaisuuden loistaa.

Nebraskaa on juhlittu erityisesti Bruce Dernin vahvana paluuna, ja hän tekeekin upean suorituksen sulkeutuneena ja itsepäisenä vanhuksena, jonka menneisyys nousee pinnalle eri tavoin eri tilanteissa. Yhtä lailla huomio pitää silti kiinnittää myös pieniä eleitä käyttävään Forteen, sekä erityisesti June Squibbiin, jonka näyttelemä Kate-vaimo on yhtä äänekäs ja härski kuin Woody on sulkeutunut, ja joka on vastuussa elokuvan hauskimmista hetkistä. Katen asenteessa tiivistyykin Nebraskan kokonaistunnelmat hyvin. Melankoliassa ja menneisyydessä piipahtamisessa ei ole mitään vikaa, kunhan muistaa myös nykyhetken.