Saksalaisia mestareita ja natsimeininkiä
Neljännen kerran järjestetyn Loud Silents Festivalin vuoden 2016 ohjelmisto oli festivaalin historian tähän mennessä ehein kokonaisuus. Valikoimaan mahtui elokuvaa niin Saksasta, Suomesta kuin Yhdysvalloistakin, mutta festivaalin ylläpitävä voima ja ehdottomat kohokohdat syntyivät 1920-luvun saksalaisen ekspressionismin merkkiteoksista. Festivaalin taiteellinen johtaja Otto Kylmälä ja festivaalijohtaja Mikko Gustafsson kertoivat, miksi juuri saksalainen mykkäelokuva valikoitui tämän vuoden ohjelmistoon.
Siitä yksinkertaisesti syntyi niin hyvä kokonaisuus. Kauhu kiinnostaa yleisöä, ja koska aikaisempina vuosina emme menneet siitä, missä aita on matalin, vaan valitsimme erilaista ja obskuurimpaa mykkäelokuvaa, uskalsimme tänä vuonna tehdä vähän ”hitimmän” ohjelmiston. Suurimmalla osalla katsojista on myös jokin henkilökohtainen suhde saksalaiseen mykkäelokuvaan, joten valinta oli melko turvallinen.
Kylmälä, itsekin elokuvantekijä, kertoi vielä tarkemmin omasta suhteestaan saksalaiseen mykkäelokuvaan:
Murnaun ohella varsinkin G. W. Pabst ja Fritz Lang ovat jättäneet suuren vaikutuksen, ja toivottavasti heitä näytetään Loud Silentsilla myös tulevaisuudessa. Etenkin Murnau oli aivan uskomaton laaja-alainen visionääri. Hänen elokuviaan onkin Loud Silentsilla nähty jo aiemminkin (Auringonnousu ja Viimeinen mies), joten kenties hän on ollut festivaalin jonkinlainen punainen lanka.
Gustafsson taas kytki elokuvat laajempaan yhteiskunnalliseen kokonaisuuteen:
Minua itseäni kiinnostaa se ajankohta, jossa nämä elokuvat on tehty. Saksalainen epävarmuuden aikakausi ennen Hitleriä korreloi myös nykyajan kanssa: Donald Trumpia verrataan Hitleriin, Slovakiassa natsipuolue on noussut parlamenttiin, Puola ja Unkari kulkevat uudestaan kohti autoritaarista hallintoa. Jopa Suomessa polttopullot lentelevät ja yhteiskunnallinen ilmapiiri on muuttunut ennennäkemättömästi.
Festivaalin musiikkivieraat taas valittiin kuka mitenkin:
Perinteisesti Otto on suunnitellut ohjelmiston, mutta tänä vuonna ideat syntyivät suuremmalla joukolla. Joskus keksittiin bändi ja sen rinnalle elokuva ja joskus toisinpäin. Meillä on tiimissä paljon sekä elokuvan että musiikin harrastajia, joten tiimityö toimi hyvin. Otto sai houkuteltua mukaan vanhan tuttunsa Günter Buchwaldin, joka on yksi maailman parhaimpia mykkäelokuvan säestäjiä, sekä myös todella rento ja mukava tyyppi. Uusi ja vanha kohtaavat festivaalilla, nuorempien säestäjien on hyvä nähdä, miten vanhemmat veteraanit näkevät tarinankerronnan musiikissa.
Vajotaan yhdessä mielenvikaisuuteen
Festivaalin avasi perjataina harvoin nähty suomalainen Noidan kirot (1927), jonka ohjaaja Teuvo Puro (1884–1956) oli yksi suomalaisen elokuvahistorian suurimpia edelläkävijöitä. Tunnelmallinen Lappiin sijoittuva kauhudraama kertoo nuoresta pariskunnasta vanhan kirouksen sekä irstaiden tukkijätkien kourissa.
Juonen kuljetukseltaan elokuva on vetävä, ja pohjana oleva Väinö Katajan romaani sovittuu melkoisen sujuvasti visuaaliseksi kerronnaksi. Perinteisen kuvakielen osalta ei oteta suurempia vapauksia, vaan synkeää kuvastoa hallitsevat samat, nykyään jo täysin puhki kulutetut motiivit neitseellisestä naisesta paholaislapseen ja seksin turmiollisuuteen. Kauhuksi tarkoitetut elementit eivät läheskään aina toimi, mutta muutamia hienoja kuvia Puro on saanut vangittua filmille – maaniset kuvat lappalaisnoidasta eivät kalpene festivaalilla myöhemmin nähdyille saksalaiselokuville. Puron elokuvat onnistuvat vangitsemaan aidoilta näyttäviä tunteita valkokankaalle, ja hänen vaikutuksensa suomalaiseen elokuvaan onkin ollut suurta, mutta valitettavan vähän muistettua.
Saksalainen Günter Buchwald säesti elokuvan varmalla lähes 40 vuoden kokemuksellaan yhdessä Janne Tuomen kanssa. Elokuvan klimaattisimmissa kohtauksissa heidän instrumenttinsa (Buchwaldilla piano ja viulu, Tuomella rummut) löivät hienosti keskenään ristiin ja tuloksena oli vaikuttavia yksittäisiä kohtauksia, jotka omalla oudolla tavallaan lievensivät elokuvan ylimelodramaattista kerrontaa.
Festivaalin parasta elokuvaa Tohtori Caligarin kabinettia (1920) säesti teknosoolona I Was a Teenage Satan Worshipper. Kertomus hullusta tiedemiehestä, joka käyttää unissakävelijää toteuttamaan murhia, on unenomaisessa kuvastossaan ja todellisuuden tutkimisessaan erittäin moniulotteinen. Se luo oman maailmansa, johon voisi upota paljon pidemmäksikin aikaa kuin 71 minuutiksi.
Minun ei tarvinnut pettyä siihen, että tämä hieno ja minulle merkityksellinen elokuva olisi vesitetty huonolla musiikilla, vaikka joskus toivoinkin hieman monipuolisempaa ja vaihtelevampaa otetta. Yhtä kaikki elektroninen musiikki tuki hienosti elokuvan painostavaa kuvastoa. Varsinkin loppukohtauksessa se asettui kuvaamaan kuvitelmien ja todellisuuden, ihmisen ja yhteiskunnan välistä rajaa. Francis näkee yhteiskunnan kieroutuneena eikä halua olla osana sitä, mutta ympärillä tapahtuvat murhat pakottavat hänet siihen. Hän on jollain tasolla itsenäinen toimija – oma yksilö – joka haluaa vapautua hullusta maailmasta – tai omasta hulluudestaan, miten vain elokuvaa haluaakaan tulkita.
Kehyskertomus, jonka mitä ilmeisimmin tuotantoyhtiö pakotti lisäämään elokuvaan sekavuuden ja synkkyyden lieventämiseksi, on jälkikäteen tarkasteltuna oikeastaan melko nerokas. Se saa elokuvan henkilöt liukumaan kuvitelman, todellisuuden ja hulluuden rajamailla, sekä korostaa visuaalisen kuvaston mielenvikaisuutta ja maanisuutta. Katsoja näkee elokuvan Francisin silmin, ja voi totta kai kyseenalaistaa tämän mielenterveyden, mutta loppujen lopuksi tällä ei ole suurempaa merkitystä. Tärkein kysymys on, kuka on hullu ja kenen vain luullaan olevan sellainen – tällä on merkitystä vielä tänäkin päivänä, nykyisten valtaapitävien toimia tarkastellessa.
Kauhujen kehät
Lauantain katselumaraton alkoi kevyesti kolmella Maya Derenin (1917–1961) lyhytelokuvalla, joita säesti Jantso Jokelin. Derenin kuvakieli on surrealistisessa ja freudilaisessa symboliikassaan lähintä sukua Luis Buñuelin elokuville, muttei onneksi vaivu niin pahaan jäykkyyteen kuin Buñuelin elokuvat, vaan saa aikaan jopa miellyttäviä tunteita. En tiedä, kuinka paljon tästä kokemuksesta on kiittämistä Jokelinin tunnelmallista ja viipyilevää musiikkia, mutta kokonaisuus oli odotuksiini nähden yllättävän miellyttävä.
Meshes of the Afternoon (1943) on jättänyt jälkensä avant-garde-elokuvan historiaan. Unenomaista logiikkaa vapaasti noudattelevassa elokuvassa samat motiivit toistuvat, mielleyhtymiä on niin perinteiseen sukupuoli- ja seksuaalisuussymboliikkaan kuin symmetriaan, asetteluun ja kehämäiseen kiertelyyn ja päättelyyn. Ihmiset ovat mielessä kiertävien kehiensä vankeja, ja normaalin kanssakäymisen konventiot muuttuvat vieraiksi. Tämä teema toistuu kaikissa kolmessa elokuvassa vapaasti muunnellen, ja yksittäisillä kuvilla ja kohtauksilla on suuri vaikutus.
At Land (1944) on kaunis kuvaus etsimisestä, etsii elokuvan päähenkilö sitten mitä tahansa. Hän ryömii pöytää pitkin, harhailee rannalla ja kerää kiviä käteensä, jotka tippuvat – yksinäisyyden kehä on valmis. Se ei välttämättä ole ollenkaan epämiellyttävää, päinvastoin: Derenin itsensä esittämä päähenkilö tuntuu nauttivan kaikesta. Hän on vielä elämänhaluisempi elokuvassa Ritual in Transfigured Time (1946), joka koostuu lähinnä puuduttavasta tanssimisesta ja pomppimisesta välillä hidastettuna. Näytöksen olisi toivonut päättyvän parempaan elokuvaan, tässä vaiheessa keskityin ainoastaan nauttimaan Jokelinin musiikista.
Festivaalin ehdoton kohokohta oli loppuunmyyty näytös Fritz Langin Metropoliksesta (1927), jota säesti räppäri Khid. Hän loihti upean, mielenvikaisen ja maanisen tunnelman elokuvaan, josta itse en edes ollut aikaisemmin pitänyt nähtyäni 148-minuuttisen version. Loud Silentsilla nähty versio oli tunnin lyhyempi Giorgio Moroderin versio, jossa välitekstit oli korvattu tekstityksillä. Nykyisin versiota on tietysti helppo kritisoida, mutta on muistettava, että se oli pitkään pisin versio, joka elokuvasta oli ylipäänsä olemassa.
Tälläkään kertaa en itse elokuvasta pahemmin välittänyt lukuun ottamatta sen upeita futuristisia maisemia ja rinnastuksia fasismin ja kommunismin nousuun Euroopassa. Kerronta on aivan liian hajanaista luodakseen yhtenäisen juonen, ja elokuvan voima onkin yksittäisissä vahvoissa kohtauksissa. Marian jeesusmaisessa vapahtajahahmossa on viiltävää yhteiskuntakritiikkiä. Hänestä nähdään kaksi puolta, joita molempia suuret massat ovat valmiita sokeina seuraamaan. Fasismi ja kommunismi sulautuvat samaksi pahaksi, ja kylmät lavasteet ja näyttelijäsuoritukset korostavat hienosti elokuvan nihilististä sanomaa. Suurin kiitos tästä paikoin jopa fyysisesti minua raastaneesta tunnelmasta kuuluu kuitenkin Khidille eikä Langille – todistus siitä, että klassikon voi herättää henkiin modernein keinoin.
Siinä vaiheessa kun istumalihakseni alkoivat jo puutua kovassa puutuolissa, lauantai huipentui Murnaun Nosferatuun (1922), hienoon tunnelmoivaan kauhuklassikkoon. Tapa, jolla elokuva käsittelee perinteistä goottilaista kauhukuvastoa, on muistettava vielä tänäkin päivänä. Murnau kietoo kauhukirjallisuudesta tutut elementit visuaalisesti häikäiseväksi kokonaisuudeksi. Perinteiset romantiikan kliseet aina siveästä naisesta intohimoiseen ja lopulta tuhoavaan rakkauteen käännetään toimimaan elokuvan ja hahmojen eduksi, mikä on harvinaista missä tahansa juoneen perustuvassa elokuvassa. Elokuvan ainoa ongelma on sen pituudessa – tai vaihtoehtoisesti kriitikon kestävyydessä ja myöhäisessä esitysajassa.
Lauri Porran ja Veli Kujalan mielenkiintoiset instrumentit (muun muassa kiinalainen kannel ja harmonikka) eivät valitettavasti toimineet elokuvan eduksi. Säestys oli sekalainen kokoelma ääniä ja liian perinteisiä ratkaisuja kauhuelokuvaan. Siinä missä Buchwald ja Tuomi onnistuivat riitasoinnuilla, Porran ja Kujalan luoma musiikkimaailma harhailee tarpeettoman sekavuuden poluilla eikä tavoita Murnaun voimakasta kuvastoa. Se ei pahemmin häiritsekään, mutta festivaalin tasoon nähden se on suuri pettymys.
Paluu todellisuuteen
Sunnuntaina nähtiin alkulämmittelynä yhdeksän lyhyttä Euphoria Borealis: Kino -työpajaelokuvaa, jossa nuoret amatöörielokuvantekijät tekivät neljässä päivässä lyhytelokuvia. Näistä ei mikään jäänyt erityisesti mieleeni, mutta työpajatoiminta ja näkyvyys on aina hyväksi nuorille taiteilijoille, joilla on jotain sanottavaa. Toista kertaa järjestettävän konseptin toivoisi saavan enemmänkin näkyvyyttä.
Kaiken mielenvikaisen ja synkän kuvaston päätteeksi on mukava lopettaa johonkin iloisempaan. Buchwald ja viisi Tampereen konservatorion opiskelijaa johtivat katsojat äärimmäisen tunteelliselle, kaihoisalle ja iloiselle musiikkimatkalle. Päällimmäinen tunteeni oli se, että elokuva oli vain valittu täytteeksi tälle upealle musiikkiesitykselle, ja kenties se oli totta. Ihmisiä sunnuntaina (1930) oli melkoisen ikävystyttävä dokufiktio, jossa kumpikaan puoli ei toiminut. Elokuvan suurin ongelma on sen amatöörinäyttelijöissä ja puolidokumentaarisessa kuvauksessa, sillä normaalisti nuorisokuvauksista tekee muistettavia niiden ajankuvaus sekä henkilöhahmot. Koska hahmoja ei ole kirjoitettu, heillä ei ole mitään virkaa elokuvassa, muuta kuin täyttää kamera ja toimia lavasteina.
Kulttuurihistoriallisesti elokuvalla on hieman enemmän arvoa, ja jotkut aidon dokumentaariset, väkijoukkoja kuvaavat kohtaukset ovat miellyttäviä. Ne ovat kuitenkin vain kirkkaita välähdyksiä harmauden seassa, aivan kuin elokuvan sunnuntai. Kun tietää, mitä Saksalle kävi vain pian elokuvan tekemisen jälkeen, iloisten kohtausten näkeminen tuntuu jotenkin epäaidolta ja pakotetulta, vaikka henkilöiden elämänilo onkin aitoa. Onneksi aitoa elämäniloa osoittivat Buchwald ja hänen luotsaamansa opiskelijat, ja festivaali oli hyvä päättää hymyillen.
Kysyin vielä Gustafssonilta ja Kylmälältä, mikä mykkäelokuvissa kiehtoo niin kovasti:
Mykkäelokuvathan eivät ole sananmukaisesti mykkiä, ainakaan meillä. Kun mykkäelokuvaan yhdistetään elävä musiikki, se on mieletön tunnemyrsky ja jokainen katsoja luo siitä oman yksilöllisen kokemuksensa, Gustafsson kertoo.
Livemusiikki sähköistää jotain ja herättää tunnelman eloon. Myös tarinankerronta ja elokuvan kieli elävät koko livetilanteessa, Kylmälä komppaa vieressä.
Miltä festivaali näyttää tulevaisuudessa, Mikko Gustafsson?
Parhaita ideoita ei voi vielä paljastaa, mutta haaveena on tietenkin laajentaa toimintaa ja yhteistyötä, kasvattaa festaria sekä olla virikkeellisiä. Meillä on ollut joka toinen vuosi ”pieni sisäinen vallankumous”, eli ensiksi keksitään jotain uutta ja toisena vuotena vakiinnutetaan se. Myös kansainvälinen yhteistyö olisi arvokasta, joitain lyhäreitä on jo vietykin ulkomaille. Digitekniikan käyttöönotto on myös mahdollista.
Loppuun heitän vielä ärsyttävimmän kysymyksen, jonka elokuvan harrastaja voi saada. Mikä on suosikkimykkäelokuvasi?
Chaplinin Kaupungin valot, Kylmälä vastaa empimättä.
Gustafsson ei osaa vastata, enkä osaa minäkään.
Jos tämänkertaisesta, kauttaaltaan laadukkaasta tarjonnasta haluaa löytää eräänlaisen johtotähden, niin se on maailmalla suurta kohua herättänyt The VVitch – A New-England Folktale, joka voitti Sundancessa parhaan ohjaajan palkinnon. Se on ollut vahva vaihtoehto Cinemadromen ohjelmistoon jo hyvissä ajoin. Sitä on todella toivottu, ja se toimiikin festarin avajaiselokuvana. Kyseessä on elokuvan ainoa valkokangasesitys Tampereella, joten kannattaa ehdottomasti tulla katsomaan lunastaako leffa annetut lupaukset.
Kaiken kruunaa Night Visions -festivaalilta tehdyt ohjelmistopoiminnat, joista erityisen vaikutuksen tekee Ruggero Deodaton kaikkien aikojen pahamaineisimmaksi elokuvaksi kehuttu tai moitittu Cannibal Holocaust, joka nähdään festarin loppumetreillä. Samana iltana nähdään myös uutukainen, ötökkäkauhu Stang, joka kumartaa goreisemman 1980-luvun suuntaan.
Kyse oli kahden erimaalaisen ihmisen kohtaamisesta ja ihastumisesta vieraalla maalla vailla yhteistä kieltä. Idea tuntui kiinnostavalta ja elokuvalliselta, eikä sen takia jättänyt rauhaan.
Olen reissannut elokuvan kanssa eri paikoissa ja palaute on ollut kaikkialla samankaltaista niin miehiltä kuin naisilta. Riippumatta siitä minkä ikäisiä olemme tai mikä kulloinenkin parisuhdestatuksemme on, on jokainen varmaankin joskus leikitellyt ajatuksella, että mitä jos yhtäkkiä ihastuisi johonkin ihan uuteen ihmiseen, mitä siitä saattaisi seurata. Ehkä jossain ulkomailla,, missä ei ole arjen velvollisuuksia tai painolastia, tilanteessa jossa saa olla sellainen kuin haluaa olla.
Minulla oli kymmenen ranskankielisen näyttelijän lista, josta tein lopullisen valinnan. Olin iloisesti yllättynyt, että kaikki ehdolla olleet näyttelijät halusivat tavata ja olivat kiinnostuneita roolista tekstin perusteella. 
Olin varmaan 12-vuotias, kun elokuvateattereihin tuli Spielbergin ohjaama Auringon valtakunta (Empire of the Sun, 1987), jossa nuori brittipoika joutuu eroon vanhemmistaan Shanghaissa ja internointileirille. Samaistuin niin vahvasti itseni ikäiseen päähenkilöön, että kävin peräti kolme tai neljä kertaa katsomassa elokuvan. Täytyy isälle nostaa hattua, että hän lähti leffaseuraksi katsomaan samaa pätkää uudestaan ja uudestaan.
Nelipäiväiselle festivaalille valikoituneiden elokuvien parissa vieraillaan suomalaisen elokuvan eri vuosikymmenillä. Mykkäelokuvat, Teuvo Puron Sylvi (1913) ja Erkki Karun Nummisuutarit (1923), saavat taustalleen totuttuun tapaan Kari Mäkirannan luoman musiikin. Márton Jelinkón Lunastus (2015) ja Lauri Löytökosken Mia Larva (2016) puolestaan tarjoavat pimeneviin iltoihin tuoretta kotimaista indie-elokuvaa.
Suomalaista fantasiaa etsitään eri-ikäisille katsojille myyttejä ja satuja tarjoavien elokuvien lomasta. Edvin Laineen sotien jälkeisen Prinsessa Ruususen (1949) ja 1980-luvulla uudelleen vironneen lastenelokuvaperinteen merkkipaalun Kuningas jolla ei ollut sydäntä -elokuvan (1982) välillä aikaa kerkesi vierähtämään useampi vuosikymmen. Festivaalilla nähdään satuelokuvan uranuurtajien Päivi Hartzellin ja Liisa Helmisen yhteistyönä valmistuneen elokuvan lisäksi Hartzellin Lumikuningatar (1986) ja Helmisen Pelikaanimies (2004). Molemmat ohjaajat vierailevat festivaalilla elokuviensa näytöksissä.
Suomalaisesta komediasta makupaloja tarjoillaan Leo Jokelan tähdittämällä Älä nuolase… -elokuvalla (1962) ja Matti Kassilan klassikolla Hilmanpäivät (1954), jossa Edvin Laineen näyttelemä kauppias ja palopäällikkö yrittää säilyttää järkensä vapaapalokuntalaisia paimentaessaan. Esko Salmisen carte blanche -sarjasta löytyy taas Pähkähullu Suomi (1967), jota hän on mukana esittelemässä.
Usea kevään ohjelmistoon saapuva elokuva saa ensi-iltansa Seasonsin valkokankailla. Dokumentaristi Michael Moore ja australialainen Jocelyn Moorhouse tekevät paluun ohjaamisen pariin usean vuoden tauon jälkeen. Moorhouse rikkoo 18 vuoden hiljaisuuden mustalla komediallaan The Dressmaker samalla, kun Moore etsii vinkkejä amerikkalaiseen menestykseen muiden maiden arjesta dokumentissa Where to Invade Next.
Muutama festivaalin elokuvista tarjoaa katsojille syvemmän sukelluksen alkuvuoden suuriin ensi-iltoihin. Amerikkalaisten kiinteistömarkkinoiden romahtamista kuvaava 99 Homes tuo yksilökohtaista näkökulmaa The Big Shortin (2015) laajempaan aiheen käsittelyyn. Trumbo taas valottaa tarkasti mustan listan syntyä ja sen vaikutuksia Hollywoodissa antaen näin taustaa Hail, Caesarille.
Tangerine taas näyttää, miten pienenbudjetin elokuvalla saadaan aikaan kaunista jälkeä, vaikka kuvauskalustona on vain iPhone. Kokeilullisempaa visuaalista tarinankerrontaa hakeville tarjolla on konkariohjaaja Guy Maddinin The Forbidden Room.
Elokuvapari Experimenter ja The Stanford Prison Experiment taas kuvaavat koetiloissa syntynyttä ilmapiiriä, joka nopeasti sai kokeisiin osallistuneet toimimaan omien moraalisääntöjensä vastaisesti. Milgramin sähköshokkikokeessa ihmiset taipuivat tottelemaan auktoriteettien ohjeistusta ja Stanfordin vankilakokeissa vartijoiksi määrätyt humaltuivat vallasta, jonka suljettu maailma heille tarjosi. Toisaalta suljettu tila voi tarjota turvallisen paikan, jossa sosiaaliset rajat horjuvat, vaikka vain hetkellisesti. 
Alkuperäinen gold digger -tarina tapahtui melkein kokonaan rikkaan suvun kartanossa. Nyt siellä ei taideta olla kuin kymmenen minuuttia. Muotibloggaus tuli mukaan parin viime vuoden aikana. Käsikirjoittaja Pekko Pesonen halusi, että päähenkilöllä on jokin juttu, joka on tärkeämpää kuin miehen metsästys.
Pesonen oli kirjoittanut Onnenonkijaa jo jonkin aikaa vuonna 2010, kun minä leikkasin ensimmäistä pitkää leffaani, Pussikaljaelokuvaa. Näytinköhän kolmea raakakohtausta Pesoselle ja tuottaja Annika Sucksdorffille. Niiden ja meidän käymien keskusteluiden perusteella sovittiin, että aletaan työstää tätä yhdessä.
En ulkopäästä muista, kuinka paljon tässä maassa on ulosottomerkintäisiä, mutta niitä on paljon. En lähtisi ihan heti syyttämään vain ihmisten rahankäyttöä tai sanomaan, että nuorilla ei olisi kykyä hallita menojaan. Moittisin ennemminkin tämän maan kalleutta. Täällä on kallis elää. Vaikka ei hölmöilisikään, niin joillakin on aika tiukkaa.
Komediaa ollaan tehty koko ajan. Mutta minulla on jonkinnäköinen tarve mennä edes vähän syvälliseksi asioiden kanssa. Se on minulle tosi tärkeää. Ekan elokuvani tein työttömistä, nyt vähävaraisesta muotibloggaajasta ja seuraava ohjaukseni kertoo tehtaan lakkauttamisesta.
Suomalaiseksi olen aika kaupunkilainen. Se on kiinnostava lähtökohta, että umpikaupunkilainen lähtee maalle. Minulle tapahtui vähän sama kuin päähenkilöillekin eli se kainuulaiselle rantamökille paistava auringonvalo alkoi näyttää aika makealta.
Pidän runsaudesta ja moninaisuudesta. Tyyli saakin vähän lepattaa. Ainakin nyt pidän tosi paljon enemmän genremyllerryksistä. Tykkään, että on hyvinkin isoja ja painavia asioita ja toisaalta voi olla kohtauksia kaukaisesta maailmasta. Minua se ei pelota. Kukin päättäköön, että tykkääkö vai ei.
Ymmärrän näyttelijän prosessin. On paljon asioita, kuten vaikka kompositio ja leikkauksen rytmitys, joita mietin todella paljon. Näyttely on minulle kuitenkin kuin hengittämistä, minun ei ikinä tarvitse miettiä sitä. Näytteleminen on työtä. Näyttelijä ei ole mystinen eläin, jolle puhutaan jollain arvoituskielellä. Minä ainakin näyttelijänä haluan, että minulle sanotaan, mitä tästä kohtauksesta pitää välittyä, koska tarvitaan jokin reaktio tai koska pitää nopeuttaa tai hidastaa rytmiä.
Silloin ymmärsin dokumentin voiman. Dokumentti on parhaimmillaan heijastus todellisesta elämästä. Se voima on nyt jäänyt tuonne selkäytimeen. Vaikka dokumentin tekeminen on välillä todella haastavaa monellakin tavoin, niin tuo voima vie eteenpäin. Mielellään sitä tietysti tekisi sekä fiktiota että dokumenttia, molemmathan ovat tarinankerrontaa.
Aluksi ajattelin, että projekti ei tule jatkumaan, mutta tilanne muuttui, kun aikaa kului. Teimme yhdessä päätöksen kuvata nosto-operaatio ja aika näyttäisi päätyykö materiaali mihinkään. Elokuva ei ollut silloin päällimmäisenä mielessä. Onnettomuus oli kuitenkin niin iso kolaus sukeltajille ja heidän ystäväpiirilleen.
Täytyy kuitenkin muistaa, että dokumenttielokuvat käsittelevät hyvinkin arkoja aiheita, eikä tämä ole missään nimessä poikkeus. Ohjaajana kantaa isoa eettistä vastuuta, ja alusta asti on ollut selvää, että emme tule tekemään tästä millään lailla sensaatiohakuista tarinaa, emmekä käyttämään materiaalia, mitä kaikki mukana olleet eivät hyväksyisi.
Jos on kymmenen luolasukeltajaa, on myös kymmenen erilaista syytä, miksi mennä luolaan. Totta kai osalle tämä on ammatti, mutta he myös valitsevat ammattinsa. Siinä on varmasti tutkimusmatkailijan halu tutkia paikkoja, joissa muut eivät ole käyneet.
Festivaalin avajaiselokuvana nähdään Joel ja Ethan Coenin Hail, Caesar!, joka saa Suomen ensi-iltansa maaliskuun alussa. Hollywood-studioiden kulta-ajasta kertovaa komediaa tähdittävät muiden muassa George Clooney, Josh Brolin ja Scarlett Johansson. Coenien elokuvan tavoin kilpasarjan ulkopuolella esitetään Spike Leen Chicagon hiphop-skenestä kertova Shi-Raq ja Lee Tamahorin 1960-luvun Uuteen-Seelantiin sijoittuva The Patriarch.
Haluttiin pitää matalaa profiilia, ettei herätetä liikaa huomiota kaupungilla. Poliisit olivat tietenkin erittäin kiinnostuneita tekemisistämme, varsinkin kun oltiin ihan siinä Kremlin kupeessa kuvaamassa. Venäläiset kumppanimme saivat koko ajan käydä keskustelemassa poliisien kanssa.
Jos lähtee pelon ja miellyttämisen tielle, niin kädet ovat sidottuina. Kyllä se täytyy tehdä niin, että homma lähtee omista ajatuksista ja siitä, mitä haluaa kertoa. Toisaalta on draaman tehtävä kokeilla ja kertoa, että mitä jos asiat olisivatkin tällä tavalla. Sitten katsoja voi verrata elokuvan todellisuutta ja omaa todellisuuttaan keskenään.
Kaikki raha meni uusiin artisteihin. Se ei ollut yhtiö, jonka tarkoituksena olisi ollut ensisijaisesti tehdä voittoa. Ei kysytty, että paljonko tämä levy myy, vaan että onko se hyvä. Asenne oli periaatteessa oikea, mutta ei se tänä päivänä kauas kantaisi. On aika ihmeellistäkin, että Love Records pysyi pystyssä kolmetoista vuotta tuolla poppoolla ja meiningillä.
Tämä on aika poliittista kamaa jo ihan lähtökohtaisesti. Yhteiskunnallisuus tulee henkilöiden kautta, en pyrkinyt sitä painottamaan. Mutta ei poliittista puolta voinut sivuuttaakaan. Jonkin verran otettiin vapauksia ajankuvassa. Jos olisi tehty niin jäykkä elokuva kuin mitä Suomi oli tuohon aikaan, niin olisi jäänyt aika paljon juttuja tekemättä.
Kun käsikirjoittaja on tehnyt työnsä, niin ei se ole oikein vielä ole elokuva. Tässä tapauksessa se oli vähän sellainen ensyklopedia. Toki sieltä löytyivät jo ne kohtauksetkin. Ajattelin kuitenkin, että turha on lähteä tekemään näin pitkää elokuvaa. Käytetään rahat tarkemmin. Lopussa poistettiin aika paljon pieniä irtokohtauksia, jotka olisivat olleet tosi työläitä arvoonsa nähden: 10 sekunnin juonettoman pätkän vuoksi oltaisiin jouduttu tekemään päivä töitä.
Firman perusti kolme miestä ja se kertoo heistä. Yhden miehen kautta käsitellään vanhempia, toisen kautta vaimoa ja Crissen kautta naisia yleensä. Musiikki-Fazerin puolella kaikki keskeiset päättäjät olivat myös miehiä. Ajan kuvaan se kuuluu näin, turha sitä on valehdella. 
En sitä miettinyt. Suomesta puuttuu indie-elokuva lähes kokonaan, vaikka niitä onkin viime vuosina jokunen ilmestynytkin. Toisaalta kaikki Suomessa tehty elokuva on tavallaan indietä. Elokuvia tehdään niin halvalla kuin niitä nyt ylipäätään pystytään tekemään. Jos tehtäisiin halvemmalla, niin sitten ei olisi enää ammattiryhmiä ja -näyttelijöitä.
En tietoisesti lähtenyt tuhoamaan virkamiesten uskottavuutta, mutta halusin näyttää, että tällaistakin tapahtuu. Yritin olla tasapuolinen ja ymmärtää myös hyvä veli -verkostoa. Suomessa on järeä byrokratia. Jos aina ja kaikkialla mentäisiin kirjan mukaan, niin tuollaisen teollisuushankkeen läpivientiin voisi mennä törkeän kauan, jos ei tuntisi ketään.
Ei ole paras mahdollinen markkinapuhe sanoa, että hahmot ovat ”neutraaleja ja harmaita”, mutta sellaiset minä tähän halusin. Asiat johtavat, eivät hahmot tai kamera-ajot. Popliinitakit ja hikoileva kahvinkeitin ovat tämän elokuvan maailma. Ei mitään ylimääräisiä suhteita. Rakkaus-, ihastumis- ja parisuhdekuviot vietiin ihan minimiin. Se tuntui tämän elokuvan kohdalla oikealta ratkaisulta. Siitä oli vähän vääntöäkin. 
Sujuvuus on paljon myös leikkauksen ansiota. Staattiset tilanteet on saatu eläviksi. Luotettiin siihen, että kunhan katsojalle annetaan tarpeeksi informaatiota, niin ajassa voidaan välillä hyppiä paljonkin. Vaikka katsoja menisi vähän sekaisinkin, niin ei se haittaa. Leikkaaja Samu Heikkilän kanssa jaettiin sama näkemys: kaiken voi leikata peräkkäin, kunhan vain leikkaa.
Suomalaiset ovat todella epäpoliittisia. Ollaan haluttomia vaikuttamaan omiin asioihin, koska niitä vaikutusmahdollisuuksia pidetään pieninä. Suomessa ajatellaan, että järjestelmä ja koneisto hoitavat kaiken. Tämä voi johtua myös siitä, että asiat ovat kuitenkin aika hemmetin hyvin. Luokkajako on kohtuullisen pientä, eikä poliittiselle aktivismille ole kovinkaan otollista maaperää – vielä.
Toivon, että ihmiset ymmärtävät, että meillä jokaisella on moraalimme ja se on tärkeää. On hienoa jos katsojalle tulee vähänkään sellainen olo, että sillä mitä mieltä minä olen, on merkitystä.
Kotimaista sarjaa edustaa pirteästi lämminhenkinen Swing Game (2015). Dokumentin tekijät haluavat perehtyä nousussa olevaan pelisuunnittelun maailmaan. He päättävät lähestyä aihetta perustamalla pelialan yrityksen ja alkamalla suunnitella omaa mobiilipeliään. Huumorin sävyttämä dokumentti käy lävitse yrityksen kasvukipuja, onnistumisia ja erehdyksiä rahoituksesta tuotteen kehittelyyn ja markkinointiin. Innokkuus ja uhkarohkeus välittyvät katsojalle, ja elokuva herättää tunteita aina myötähäpeästä riemukkaisiin onnistumisen kokemuksiin.
Erityisen mieleenpainuva miesten välistä ystävyyttä käsittelevä elokuva on uusiseelantilainen The Ground We Won (2015). Maanviljelijöiden asuttaman pikkupaikkakunnan Rugby-joukkue ei ole miehille vain harrastus muiden joukossa. Sen sijaan joukkueeseen kuuluminen symboloi tunnustettua asemaa yhteisön jäsenenä, ja joukkueeseen liittyminen on osa aikuistumisriittejä. Parasta elokuvassa on sen teeskentelemätön asenne. Miesten keskinäinen kommunikointi on kaukana brittiläisestä kohteliaisuudesta tai amerikkalaisesta ylikannustavuudesta. Sen sijaan keskustelut rakentuvat humoristiselle suorasukaisuudelle. Kokonaisuutta täydentää hienostunut ja tyylitelty kuvaus, jossa hyödynnetään uudenseelannin luonnonkauneutta ja luonnon merkitystä paikalliselle kulttuurille.
Sonita ja Martha & Niki ovat myös esimerkkejä festivaalin musiikkiteeman vahvuudesta ja ajankohtaisista maahanmuuttokeskusteluista. Maahanmuuttoa käsitellään myös kotimaisen sarjan puolella. Isän tyttö (2015) kertoo suomalaisturkkilaisesta Melisasta, joka itsenäistymisen halussaan muuttaa takaisin entiseen kotimaahansa Turkkiin. Netizon Mo (2015) puolestaan käsittelee Muxlim-nettisivuston perustajan Mohamed El Fatatryn kokemuksia luoda itsestään suomalaista kasvuyrittäjää. Hieman erilaista näkökulmaa maahanmuuton kysymyksiin edustaa ruotsalainen dokumentti Becoming Zlatan (2015), joka kertoo jalkapalloilijan haasteellisesta tiestä huippupelaajaksi.
Seven Songs for a Long Life edustaa tyylillisesti dokumenttielokuvan uusimpia trendejä, joissa korostuu tuotantoprosessien näkyväksi tekeminen ja toiminnan tietoinen lavalle tuominen. Kameratietoisuus ja yleisölle suoraan esiintyminen on ollut läsnä aiemminkin, mutta tänä vuonna läpinäkyvyyttä on läsnä yhä useammassa dokumentissa. Venäläisohjaaja Vitali Manskin Under the Sun (2015) edustaa vahvasti tällaista lähestymistapaa. Pohjois-Koreassa vierailua käsittelevä dokumentti tarkoitushakuisesti näyttää, miten elokuvantekijöiden toimintaa ohjaillaan ja millaisia lavasteita heitä varten luodaan. Elokuva herättää monia kysymyksiä paitsi pohjoiskorealaisesta kulttuurista myös dokumenttien tuotantotavoista.
Siinä missä havupöpelikön ihmeitä kuvattiin neljä vuotta, tutustuttiin järven pinnan molemmin puolin hengittäviin elämänmuotoihin kolmen vuoden ajan. Tämä on tekijöiden mielestä suhteellisen lyhyt aika.
Meidän metodissa kaikki kuvaajat eivät käytä edes piilokojuja, vaan suhde eläimiin luodaan ajan kanssa. Lintu ei pelkää hirveä, mutta tutustumisen jälkeen lintu ei pelkää kuvaajaakaan, Röhr sanoo.
Esitimme toiveita kuvaajille. Teimme ne lopulliset valinnat, että mihin keskitytään. Mitä kohtauksia täytyy yrittää täydentää uudella materiaalilla. Kuinka pitkään jotain otosta jahdataan. Joskus oli vain pakko sanoa, että ei onnistu, mennään eteenpäin. Mutta ei tässä sellaista kaurismäkeläistä auteur-henkeä ollut.
Ei elokuvan tehtävä ole opettaa, vaan vaikuttaa tunteisiin. Jos joku kokee, että tämä on tärkeää, niin kyllä sen tietää, mitä pitää tehdä. Suomalaiset ovat niin sivistyneitä, valistuneita ja kouluja käyneitä. Jokainen päättää itse. Jos tuntuu tärkeältä, säilytetään. Jos ei, niin annetaan mennä, Röhr jatkaa.
Jos jokaiseen notkelmaan rakennetaan joku vesiliukumäkihärpäke, niin luonto menetetään nopeasti. Toisaalta kaikenlainen luonnossa liikkuminen tuntuisi olevan kasvussa. Kun ajat ja arvot ovat kovia, tuo luonto turvaa ja ikiaikaisuutta.
Fury Road oli äänestyksen historiassa myös ensimmäinen ykköseksi noussut elokuva, joka ei ollut yhdenkään äänestyslistan piikkipaikalla. Pistelaskun puolivälissä Whiplash, Sicario ja Turisti näyttivät kamppailevan tasaväkisesti voitosta, mutta loppusuoran koittaessa takaa tultiin ohi ja maaliviivalla voittomarginaali oli selvä. Voitto tuli tasaisen varmalla suorituksella. Yksittäisten huippusijoitusten sijaan Mad Max löytyi useimpien listoilta puolivälin tietämiltä, ja tällä kertaa se riitti.
Kärkikaksikon takana oli tasaisempaa ja ennustetumpaa, sillä Sicariolle, Väkivallan vuodelle, Ex Machinalle ja Turistille saattoi jo etukäteen povata menestystä, joskaan mitään iloisia elokuvia eivät nekään ole.
Kymmenen sijan tienoilla kolme vaikuttavaa draamaa kävivät keskinäistä kamppailua. Ennakkoon sijoitusten olisi veikannut olevan korkeampia, sillä Leviathanin, Toisen mahdollisuuden ja 45 vuoden kaltaiset elokuvat ovat aiemmin olleet vuosiäänestyksen kärkikahinoissa. Voi tosin olla, että ensi-iltamäärien alati kasvaessa laatudraamatkin saattavat hukkua jo massaan.
Äänestyslistoja lukiessa ja pisteitä laskiessa jälleen kerran eniten hampaita kiristi kotimaisten elokuvien uupuminen. Kotimaisten saralla vuosi ei ollut lainkaan kehno, mutta vain Klaus Härön Miekkailija selvitti tiensä listalle, sen viimeiselle sijalle. Tarkalleen ottaen Miekkailija jakoi samalla pistemäärällä kahdennenkymmenen sijan Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien -elokuvan kanssa, mutta äänestäjiä Miekkailijalla oli yksi enemmän, mikä riitti nostamaan sen listan jumbosijalle.
Olen huomannut missaavani ihan hirveästi asioita, kun vain mietin ensi viikon suunnitelmiani. Olisi hienoa, jos ihmiset havahtuisivat nauttimaan hetkestä, eivätkä vain murehtisi menneitä tai tulevia. Siinä samalla meistä tulisi ehkä vähän suvaitsevaisempiakin ja ymmärtäisimme helpommin, miksi joku juuri tällä hetkellä tekee niin kuin tekee.
Suomessa pohditaan itsekseen aika paljon ja mietin itsekin todella paljon sitä, mitä muut ajattelevat tekemisistäni. Tyhmästi arvotan omia juttujani sen perusteella, mitä mieltä muut ovat niistä. Vaikka eihän sillä pitäisi olla mitään väliä, pitäisi vain tehdä itselleen tärkeitä asioita.
Karaokessa suomalaiset ottavat riskin! Silloin mennään muiden eteen ja antaudutaan näiden arvioitavaksi. Olen pitkään halunnut tehdä elokuvan karaokesta. Se on ihanaa, kun kaikki saavat laulaa ja jokaiselle taputetaan.
Kuten Artolla, niin myös minulla on tarve kontrolloida. Se lienee jonkinlainen ohjaajien ammattitauti. Kun hommat osaa, on turvallinen olo. Mutta heti jos tuntuu siltä, että joku on riskialtista ja vierasta, niin hermostuttaa. Samalla voi myös herkästi alkaa hävettää, kun on tunne, että kaikki ympärillä olevat tietävät paremmin tai ainakin olettavat minun osaavan.
Tiesin kuningatar Kristiinasta aika paljon jo siinä vaiheessa. Käsikirjoitus oli kuitenkin todellinen mammutti, jossa oli mukana 30-vuotinen sota ja isän kuolema sekä paljon taistelukohtauksia. Se olisi ollut mahdoton toteuttaa, eikä minulla ollut kiinnostustakaan tehdä elokuvasta sellaista. Pienensimme elokuvaa ja keskityimme Kristiinan hahmoon. Lähestyimme siis aihetta enemmän psykologisesta kuin historiallisesta epookki näkökulmasta.
Nimenomaan. Englanti on tavallaan nykyään hovikieli, eikä tätä olisi ollut järkevää tehdä millään muulla kielellä. Meillä on siellä seassa pikkuisen ranskaa, mutta jos siihen olisi sekoitettu vielä ruotsia, elokuvan katsomiskokemus olisi kärsinyt. Elokuva ei taivu monen kielen sekakäytölle.
Tyttökuninkaan leikkaaminen aloitettiin ensin, mutta sitten siinä kävi niin ikävästi, että leikkaaja kuoli leikkausprosessin aikana. Siitä tuli tauko, jonka aikana jouduin aloittamaan Elämältä kaiken sain -elokuvan leikkaamisen. 
Lumikuningatar on saksalaisen Kinderfilmin, suomalaisen Visual Nordenin ja saksalaisen tv-kanavan ZDF:n yhteistuotanto. Elokuvan on ohjannut saksalainen Karola Hattop ja suomalaistuottajana on toiminut Pasi Hakkio Visual Norden Oy:stä
Tapasimme Berliinissä ohjaaja Karola Hattopin, joka kertoi halustaan ohjata Lumikuningataren. Saksalainen tuottaja oli kiinnostunut siitä, mutta he eivät olleet saaneet projektia eteenpäin. Aloimme heti suunnitella millainen elokuva olisi. Sain neuvoteltua esimerkiksi nimirooliin suomalaisen näyttelijän, ja vuotta myöhemmin elokuvaa jo kuvattiin. Olimme oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Luotin täysin siihen, että hän tekee jälleen kaikin puolin onnistuneen elokuvan. Ja onhan Lumikuningatar H.C. Andersenin rakastettu satu. Siitä oli tarjolla monia tulkintavaihtoehtoja, ja päädyimme nuoren tytön kasvutarinaan. Kun lastenelokuvien mäiske ja räiske on tänä päivänä niin yleisenä ihmettelyn aiheena, halusimme tehdä perinteisen lastenelokuvan kauniine kuvineen. Kokeilla kiinnostaako perinteinen tarinavetoinen elokuva. Meillä oli suunnitelma, mitä kuvaisimme Saksassa ja mitä Suomessa. Suomessa kaiken jossa on lunta, Saksassa muun. 
Kuvasimme Lapissa 11 päivää. Lämmin sää – saksalaisen työryhmän mielestä oli silti kylmä – aiheutti pientä pähkäilyä, mutta onneksi lunta oli ja sitä tuli lisää. Saimme elokuvassa näkyvän kovan tuulen ja kauniin auringonpaisteen sopivasti kuin tilauksesta.
Olemme saaneet dubbauksesta hyvää palautetta. Katsojat ovat unohtaneet nopeasti katsovansa dubattua elokuvaa. Mielestäni dubbausta kannattaa käyttää, kun se on järkevää ja mielekästä. Lumikuningattaressa se on perusteltua kohderyhmänkin takia, ja siksi että kielen vivahteita pystytään myös lokalisoimaan Suomeen. On tärkeää, että dubbaus tehdään hyvin ja rima asetetaan korkealle. Intohimolla. Ja että ääninäyttelijät valitaan tarkasti. 
Mutta yleisesti toimitaan vieläkin niin, että Lapissa käydään mahdollisimman nopeasti ja tuotannoissa on vähän paikallisia mukana. Me emme tehneet niin. Tunsimme alueen ja ihmiset, ja heitä oli Lumikuningattaren tuotannossa tietenkin paljon mukana. Se on vaikuttanut positiivisesti esimerkiksi Lapin talouteen. Alueelle on jäänyt enemmän tuloja kuin siinä tapauksessa, että siellä olisi vain nopeasti käyty.
Suomeen tulisi perustaa kannustinjärjestelmä, jossa elokuvatuotannoille myönnetään osittaispalautus kuluista, jotka on käytetty Suomessa tehtyihin palveluostoihin ja suomalaisen työvoiman palkkaamiseen. Kannustinjärjestelmää odotetaan alalla.
Se on avannut monia ovia ja olen päässyt kiinni alaan. Ennen Lumikuningatarta olin tilanteessa, jossa en tuntenut alalla olevia Suomessa. Houkutus jäädä Saksaan oli suuri, mutta houkutus tulla Suomeen oli suurempi. Kun en tuntenut täällä ketään, täytyi alkaa tehdä itse. Ja nyt olen tässä valmiin elokuvan kanssa. Olen väsynyt, jännittynyt ja innostunut. 
Aihe on ehdottomasti omakohtainen. Minua kiinnostaa elokuvissa käynti kulttina, jossa ihmiset kokoontuvat pimeään kokemaan yksilöllisiä tunteita yhdessä. Tämä tapa näytti olevan jossain vaiheessa katoamassa, mutta kuten uskonnotkin, myös elokuvissakäynti palaa aina uudelleen.
Mutta kyllä minä kuvittelen digissä ja filmissä eron näkeväni. Digikuva ei värise eikä liiku. Vaikka olisi miten hyvä filmiprojektori, niin kuvassa on mekaanisuudesta tuleva pienen pieni liike. 
Elokuvaa tehdessä tuli havahtuminen siitä, kuinka paljon suomessa onkaan elokuvasukuja. Meillä kaupunkilaisilla on vähän sellainen harha, että elokuvatoiminta on isojen kaupunkien bisnes – ja sitä se tietysti volyymiltaan onkin.
Perusluonteeseen kuuluu se, että elokuvien katsominen on yhteisöllistä. Mennään jonnekin, pois kotoa tekemään jotain yhdessä. Vähän kuin kahvila, jossa nyt istumme. Kyllähän kahvia voisi kotonakin juoda ja se olisi vielä paljon halvempaakin.
Olen myös itse ollut kiusattu, ja miettinyt, että löytyisikö aiheesta joskus uudenlaista näkökulmaa. Laurin stoorissa sitä oli. Se avaa merkittäviä uusia asioita. Siitä tuli olo, että nyt puhuu joku, joka tietää enemmän kuin me muut.
Subjektivisuudessa on tietynlainen riski, mutta halusin elokuvaan selkeän näkökulman. Kukaan muu ei puhu. Tämä on Laurin tarina, ja jokainen ottaa sen miten ottaa. Nojasin siihen fiilikseen, mikä itselleni tuli, kun luin lehtijuttua: kelasin paljon omaa maailmaani ja elämääni läpi. Löysin yllättäviäkin kiinnekohtia. Vaikka en ollutkaan elänyt juuri tuollaista tarinaa, niin joku klikkasi.
Eri vaiheissa tekoprosessia käytiin paljon keskustelua siitä, miltä elokuvan tulisi näyttää ja kuulostaa. Mielestäni on parempi, että Lauria ei koskaan näytetä. Jos hän paljastaisi kasvonsa, niin tarina menisi väärille urille ja alettaisiin etsiä vääriä asioita. 
Aihe on niin kipeä ja tuska niin suuri, että sitä on ollut vaikea purkaa. Tässäkin joutui koko ajan miettimään, että mikä on soveliasta ja mikä ei. Tämä tragedia on ollut vähän liian lähellä liian monia ihmisiä. 
Systeemi on mielestäni vääristynyt. Jos haluaa menestyä, pitää olla hyvin määrätietoinen ja joka elämänvaiheessa kyvykäs voittamaan kilpailuja.
Kävin katsomassa Hevisaurusta ensimmäistä kertaa livenä Barona-areenalla järjestetyssä joulukonsertissa ja innostuin samantien. Kyseessä oli hyvää musiikkia soittava bändi, joka oli todella visuaalinen ja hahmot lavalla olivat erittäin mielenkiintoisia.
Vaikka levy-yhtiö Sony on ollut mukana musiikin puolesta ja uudella levyllä on leffasta biisejä, niin missään vaiheessa levy-yhtiö ei ole lähtenyt meiltä pyytämään elokuvaa. Rehellisesti sanoen tämä on ihan oma tuotoksensa. Molemmat tietenkin tukevat toisiaan. Bändin keikkaileminen on hyvää markkinointia meille ja elokuva heille, mutta kumpikaan ei ole kummankaan mainos.
Koetimme välttää sitä, ettei tämä ole ihan musikaalielokuva eikä musiikki ole liian isossa roolissa. Yritimme saada ne balanssiin. Käsikirjoituksellisesti on vaikea päättää, kuinka paljon musiikkia on hyvä määrä. Se on taiteilua, että kuinka paljon musiikkia tällainen elokuva kestää. 
Sovittiin, että koekuvataan sekä painitapahtumia että hänen yksityiselämäänsä. Jos hänen elämänsä olisi ollut vain painia, niin en olisi varmaan lähtenyt edes mukaan. Nopeasti kävi kuitenkin ilmi, että Michaelin persoona on se, jonka voimalla elokuvaa kannattaa viedä eteenpäin.
Ei minua pitkä kuvausaikataulu häirinnyt. Ehkä jos olisi ollut vain yksi projekti käynnissä, niin olisi voinut tulla sellainen olo, että tätä on nyt jo tehty riittävästi. Lopputuloksesta olisi kuitenkin tullut hyvin erilainen, varmaan selvästi huonompi, jos olisimme kuvanneet vain vuoden tai kaksi. Tykkään tehdä töitä näin, että on useampi tuotanto yhtä aikaa käynnissä.
Materiaalia kertyi 500 tuntia. Pelkästään sen kertaalleen katsomiseen meni seitsemän ja puoli viikkoa. Elokuussa oli vielä helteet, ja minä menin tuijottamaan joka aamu omaa masennustani pimeään huoneeseen.
Aikaamme leimaa laiskuus ja pinnallisuus. Jopa psykologiassa on muodikasta puhua ratkaisukeskeisyydestä. Kelataan, että jos pinta saadaan kivan näköiseksi, niin ne pahoinvointia ja ongelmia aiheuttavat todelliset syyt jotenkin lähtisivät samalla pois.
En koe sitä enää oleellisena kysymyksenä. Onnellisuus on vain jotenkin helvetin ylikorostunutta. Oleellista olisi kysyä, mitä tässä tapahtuu. Ei vain kysyä myönteisistä ja kivoista asioista, kun kokonaisuuteen kuitenkin kuuluu myös negatiivisia puolia.
Se on vähemmän tunnettu versiointi Bram Stokerin Draculasta ja se on alkuperäisteokselle osin uskollisempi kuin muut filmatisoinnit. Verenhimoinen Dracula on myös poikkeus ohjaajan filmografiassa, joka tunnetaan parhaiten goresta ja alastomuudesta. 
Kaikkien aikojen ensimmäiseksi kauhuelokuvaksi mainittu Tohtori Caligarin kabinetti kuuluu jokaisen kauhuelokuvaharrastajan, ja elokuvaharrastajan, yleissivistykseen. Se on mykkäkauden yksi hienoimmista teoksista, joka palaa katsojan muistiin ensikatselusta lähtien. Painajaismaiset, paperista tehdyt lavasteet ja vinksahtaneet kuvakulmat myötäilevät tarinaa, jossa tohtori Caligari käyttää unissakävelevää Cesarea ennustajana ja murhaavien ajatustensa toteuttajana. Elokuvan säestää Lau Nau ja Likaiset kynttilät.
Käsikirjoitusta muokattiin matkan varrella melko paljon. Elokuvan rakenne hahmottui oikeastaan vasta Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen, Jussi Eeerola kertoo.
Etenimme yrityksen ja erehdyksen kautta. Teimme molemmat muita projekteja samaan aikaan. Useimmiten työryhmässämme oli kerrallaan vain kolmesta neljään henkilöä, Taanila kertoo. 
Elokuva ei kerro siitä, vaan ydinvoimalahankkeen vaikutuksista Eurajoen kuntaan. Vietimme paljon aikaa paikkakunnalla ja kävimme keskustelu- ja yleisötilaisuuksissa. Aluksi emme tunteneet ketään, mutta pikkuhiljaa luottamusta alkoi löytyä, Eerola kertoo.
Ei meillä ollut mitään rankkaa agendaa. Kuvaamme erästä elämää suurempaa projektia ja siihen liittyvää inhimillistä toimintaa. Kyse on ajankuvasta. Toivottavasti elokuva näyttäytyy erilaisena eri ihmisille.
Ei kai mökkikauhua enää kukaan vakavissaan tee? Toivottavasti ainakaan ei. Mutta on siinä selkeä markkinanäkökulma, ihmiset tietävät mitä tulevat katsomaan. Itse lähestyn ja lähestyisin jatkossakin aihetta parodian ja huumorin kautta. Ei se ole vakavasti otettuna enää kovin freesiä.
Emme edes hakeneet SES-rahoitusta. Se on hidas ja työläs prosessi, ja vaikka me olisimmekin hakeneet rahaa, niin 110%:lla varmuudella sitä ei olisi irronnut.
Sain valita, mikä olisi ensimmäinen pitkä elokuvani, ja Bunny-projekti oli sellainen, jonka halusin joka tapauksessa jossain vaiheessa tehdä. Vähän jopa pelkäsin, että joku muu ehtisi tekemään jotain samanlaista Suomessa ensin. En halunnut olla perässä hiihtäjä, vaan mukana ensimmäisessä aallossa.
Meillä oli liki jokaisena päivänä tiukka päiväbudjetti, mutta tuottaja ei tuonut sitä stressiä mulle. Katsoin lähinnä kuvauspäivien ja käsikirjoitussivujen määrää, ja kirjoitin sitten sitä mukaa uudestaan, jos ja kun aikaa oli liian vähän. Tiivistin ja tiivistin, ja tulin näin myös säästäneeksi rahaa.
Tällä kertaa esillä on esimerkiksi äskettäin menehtyneen slasher-mestari Wes Cravenin peräti seitsemän jatko-osaa ja yhden uudelleenfilmatisoinnin peräänsä saanut 
Liekö olemassa toista yhtä paljon näkemättä tuomittua leffaa kuin Teksasin moottorisahamurhat (USA 1974)? Ed Geinin tapauksesta inspiraationsa ammentanut elokuva ajeluttaa muutaman nuoren syrjäseudulle ja totaalisen vinksahtaneen perheen hoiviin. Tästä lähtökohdasta Tobe Hooper ohjaa hurjalla vimmalla yhden kauhugenren hienoimmista teoksista. Vaikka saha laulaa ja savuttaa varsin railakkaasti, Hooper ei sorru goremässäilyyn vaan ruuvaa ahdistusprosentin sataan pelkällä asenteella ja huikealla kuvallisella vyörytyksellä.
Liimailin keltaisia Post it -lappuja työhuoneeni seinälle. Lapuissa kuvailin kohtauksia, jotka haluaisin joskus vielä tehdä. En kuitenkaan löytänyt niille punaista lankaa ennen kuin käsikirjoittaja Timo Vierimaa tuli käymään ja huomautti, että seinällehän on koottu YK:n ihmisoikeuksien julistuksen artiklat. Tästä lähtökohdasta alkoi muodostua käsikirjoitus uuteen elokuvaani.
Ohjaajana alkaa tietenkin miettiä, onko idean suhteen väärässä. Elokuvan esittelyn – johon on pitchauksessa seitsemän minuuttia aikaa – jälkeen moni nainen, ohjaajia ja tuottajia ympäri maailmaa, piiritti minut. He sanoivat, että älä kuuntele noita rahoittajia vaan tee tämä elokuva ympäri maapalloa. Samat ongelmat ovat niin Brasiliassa, Keniassa, Suomessa kuin Kanadassakin. Siitä sain voimaa jatkaa.
Se oli pitkä prosessi, joka vei kaksi vuotta. Samaan aikaan kun käsikirjoitettiin, googlailtiin, luettiin sanomalehtiä ja artikkeleita. Paljon oli naisjärjestöjä, jotka auttoivat löytämään päähenkilöitä. Sitten mukaan tuli paikallinen tuotantoyhtiö ja apulaisohjaaja, jotka tekivät casting-vaiheen.
Ei voi vain ottaa sellaisia kohtauksia, jotka ovat puhdasta katsojan turpaanvetoa, ei sellaista kukaan pysty katsomaan 90 minuuttia. Se on minun mielipiteeni. Jonkinlaista balanssia siihen yrittää saada. Etelä-Afrikan kohtaus on sen takia hyvin pieni, koska tarinat joita slummista sain, olivat rajuja, ja menivät ristiin jo kuvatun tarinan kanssa.
Ei missään nimessä. Näen erittäin isoja ongelmia suomalaisessa dokumenttielokuvan kentässä. Sanon suoraan, että suomalaiselle dokumenttituotannolle nauretaan Tanskassa tai Ruotsissa. Kun kerron totuuksia omasta yhtiöstäni, kuinka pienellä joudumme tulemaan toimeen, niin kyllä tutut kansainväliset tuottajat nauravat, että eihän tuossa ole mitään ammattimaista. 
Marjatta Kurenniemi on vähän niin kuin meidän Astrid Lindgrenimme. Lindgrenin teokset on filmattu Ruotsissa jo aika päiviä sitten, mutta Suomessa lastenkirjaklassikoista on tehty elokuvasovituksia vähänlaisesti. Onneli ja Anneli -sarjan lisäksi Kurenniemellä on monta muutakin kirjaa, jotka ansaitsisivat tulla filmatisoiduiksi, sanoo Cantell. 
En ole tässä mittakaavassa ennen työskennellyt green screen -tekniikan kanssa. Käytännössä meillä oli tuplakuvaukset. Kuvaaja Marita Hällfors teki ison työn: koko käsikirjoitus käytiin läpi kuva kuvalta, ja suunnitelmat olivat matemaattisen tarkkoja.
Pakolaisteema oli jo Kurenniemen kirjassa. En tosiaan olisi osannut arvata, että se olisi elokuvan valmistuttua näin ajankohtainen. Olen ollut masentunut ja kauhuissani suomalaisten kovista ja kylmistä kannanotoista, Cantell sanoo viitaten koko Eurooppaa koettelevaan pakolaiskriisiin.
Talo on teetetty elokuvia varten. Se on kooltaan noin 70 prosenttia oikean omakotitalon koosta. Sisätilat on lavastettu studioon, mutta Tingelstiinan ja Tangelstiinan koti on aivan oikea loviisalaistalo. 
Tuo on hyvä kysymys. Luulen, että se riippuisi ulkonäöstäsi. Kuvitellaan, että meillä olisi ollut yhtä mukava keskustelu kuin nyt ja paljastuisit ihmisen näkökulmasta erittäin rumaksi, esimerkiksi hämähäkin näköiseksi. Vaikka olisitkin yhtä mukava kuin nyt, niin siitä huolimatta meille ihmisille voi tulla niin huonoja konnotaatioita, ettemme pysty katsomaan fyysisen ulkomuodon yli. Juoksisin luultavasti kauhuissani pois, huolimatta siitä miltä näytät.
Mietin jo parikymppisenä, mikä voisi olla merkittävin tapahtuma ihmiskunnan historiassa. Päädyin aina kohtaamiseen maapallon ulkopuolisen elämän kanssa. Se muuttaisi kaiken. Vierailu on tutkimus siitä, millainen tämä kohtaaminen voisi todellisuudessa olla.
Materiaalia on hyvin vähän ja enimmäkseen puhuvia päitä. Periaatteessa meillä ei ollut mitään kuvattavaa tähän dokumenttiin, koska emme voi saada elokuvan loppuun alienia kameroiden eteen kuten kenraali Kurtzia Ilmestyskirja. Nytissä. Se olisi tietysti ollut hyvin mukavaa, mutta toisaalta tätä elokuvaa ajatellen tarpeetonta.
Toivon, että voisin nähdä sen itse ilman, että olisin niin sokea sille. Olen työskennellyt sen parissa niin kauan etten pysty kokemaan sitä. Ehkä kaikkein kiinnostavinta olisi, jos joku toisesta maailmasta näkisi tämän. Olisi kiinnostavaa tietää, mitä hän poimisi tästä, itsestään tehdystä ihmisten valmistamasta teoksesta.
Martta Koskisen tarinasta muistetaan yleensä hänen viimeiset hetkensä, mutta ne eivät paljasta hänen elämästään juuri mitään. Näitä hetkiä on mahdoton ymmärtää katsomatta laajempaa kuvaa itsenäisen Suomen ensimmäisestä neljännesvuosisadasta. Siksi Ompelijatar kertoo nimenomaan Martan elämästä pohjautuen aiheesta jäljellejääneisiin arkistolähteisiin, Ville Suhonen sanoo ja jatkaa elokuvan tematiikasta: 
Martan elämänkaari vuoden 1918 tapahtumista 25 vuoden ajan kuvasti paremmin ilmapiiriä Suomessa. Hänen kauttaan pystyin kertomaan paljon enemmän. Olin lukenut aiheesta kaiken mahdollisen vuosien aikana. Arkistojen läpikäyminen oli suuri urakka. Mutta paljon on vielä penkomatta.
Tämän päivän ihmisoikeusloukkaukset eri puolilla maailmaa ovat paljolti samanlaisia kuin silloisessa Suomessa. Kun sananvapautta rajoitettiin ja ihmisiä pidätettiin mielivaltaisesti, ja demokratia oli vajavaista. Tämän asian tiedostaminen ja tunnustaminen avaisi enemmän kokonaiskuvaa maamme historiasta.
Jotkut ovat olleet sitä mieltä, että minun olisi pitänyt olla analyyttisempi ja käsitellä samalla muun muassa Stalinin puhdistuksia, koska ne kohdistuivat myös Neuvostoliitossa oleviin suomalaisiin kommunisteihin. En kuitenkaan nähnyt ja löytänyt mitään konkreettista lähdettä, joka olisi todistanut, miten he vaikuttivat Martan elämään Suomessa. En halunnut ryhtyä spekuloimaan. Suhonen valottaa. 
Näyttelijä Jussi Vatasen mukaan jatko-osasta vuoden 2010 hittileffaan ehdittiin puhua niin pitkään, että häneltä meni jo usko elokuvan valmistumiseen. Airaksisen mukaan Karukoski oli aluksi mukana projektissa, mutta jättäytyi pois, kun jatko-osaa ei saatu tulille. Hollywood-leffojen yhteydessä puhutaan usein tuotantohelvetistä, mutta Airaksisen mukaan mistään sellaisesta ei ollut tällä kertaa kyse.
Jo ensimmäisessä elokuvassa esitettiin, että Pamela Tolan esittämä Inari on raskaana. Airaksisen mukaan tästä syntyi jatko-osan hallitseva teema, joka on isän rooliin kasvaminen. Kun teema oli lukittu, asiat lähtivät nopeasti etenemään. Edellisessä elokuvassa keskityttiin mieskolmikkoon, mutta jatko-osassa tekijät ovat antaneet miehille ja naisille omat tarinansa. Samalla kun Janne ja Räihänen metsästävät vauvaa Lapin metsistä, Inari ja Marjukka vaihtavat vapaalle.
Valinnanpaljouden edessä ei kannata lannistua. Jos valkokankaille saapuvien ensi-iltojen kutsua malttaa vastustaa, on ohjelmistossa tarjolla paljon uskaliaita ja erikoisia elokuvia, oli sitten kyse Guatemalan ensimmäisestä Oscar-kisaan asetetusta elokuvasta Ixcanulista (2015) tai 1001 Gramsin (2014) mittayksikköjen ympärillä liikkuvasta romanttisesta komediasta.
Naistekijöiden joukosta erityisesti esiin nousee kaksikko Maïwenn sekä Emmanuelle Bercot. Maïwennin Huuma (2015) oli keväällä toinen Cannesin kilpailusarjaan yltäneistä naisohjaajan tekemistä elokuvista ja toi sitä tähdittäneelle Emmanuelle Bercotille parhaan näyttelijättären palkinnon. Bercotin oma ohjaus Standing Tall (2015) avasi samaisen Cannesin festivaalin. Vaikka ohjaajien elokuvat edustavat hyvin erilaisia tyylejä, ovat he tehneet hyvin läheistä yhteistyötä, jota edustaa Kesäkinossa esitettävä Maïwennin ohjaama Polisse (2010), jonka kaksikko on kirjoittanut yhdessä. Bescotin aiemmasta tuotannosta Kesäkinossa nähdään Backstage (2005), jonka pääosassa nuorena, miltei hysteriaan taipuvaisena fanina nähdään Maïwennin sisar Isild Le Besco.
Tämän vuoden tarjonnassa on nähtävissä joukko vahvoja naistarinoita. Laaja ikähaarukka näkyy niin Diary of a Teenage Girlin (2015) kasvutarinassa kuin lapsenlastaan aborttiklinikalle kuljettavan isoäidin tarinassa elokuvassa Grandma (2015). Myös festivaalivieraiden Peter Stricklandin The Duke of Burgundyn (2014) sekä Alex Ross Perryn Queen of Earthin keskiössä ovat naiset. Animaation puolella japanilainen Miss Hokusai (2015) valottaa taidehistorian pimentoon jääneitä taiteilijoita ja dokumenttien joukossa omakuvansa saa Nobel-palkittu Malala (2015).
Q-teatterin ensemble on luonut materiaalin poikkeuksellisella metodilla: kerännyt ideoita, kirjoittanut niitä, kokeillut niitä lavalla ja antanut niitä jopa toiselle kirjoittajalle, mutta koko ajan ryhmän sisällä. Kokeillut niitä uudestaan lavalla, tiputtanut osan pois ja lopuksi Jani Volanen kirjoittaa lopulliset versiot. Se on se punainen lanka. 
Minusta se on hyvä lukuohje tälle elokuvalle, sillä se tuntui rehellisimmältä. Sitä ei myöskään jääty loppuun asti analysoimaan, mikä oli hyvä juttu. Meillä oli koenäytös, jossa oli kolme katsojaa. Heistä yksi sai hysteerisen kikatuskohtauksen, kun se Elviksen sitaatti tuli kankaalle. Se vahvisti tunnetta, sillä 30 prosenttia yleisöstä piti siitä.
En ole ikinä pystynyt ajattelemaan, mikä kiinnostaisi yleisöä. Pitää mennä sitä kohti, mihin itse tunnen kiihkoa, vetoa ja kiimaa. Kaikki on sen jälkeen herran hallussa. Olisi ihanaa, jos puskaradio lähtisi käyntiin tai tästä tulisi edes pienimuotoinen kulttielokuva, joka eläisi omaa elämäänsä teatterilevityksen jälkeen. 
Ensimmäinen hänen elokuvansa, jonka näin, oli Lakko (1925). Se oli hyvin vaikuttava kokemus. En ollut ennen törmännyt ohjaajaan, joka kohtelisi elokuvaa niin suurella vakavuudella. Kun minulle selvisi, että Eisenstein oli vasta 25-vuotias aloittaessaan elokuvien tekemisen, olin vieläkin hämmästyneempi.
Kirjoitin libreton oopperaan, jota esitettiin Guanajuatossa. Siellä kävin Eisensteinia suuresti kiehtoneessa muumioiden museossa. Tiesin, että Eisenstein oli tehnyt keskeneräiseksi jäänyttä Que viva Mexico! -elokuvaansa nimenomaan Guanajuatossa. Monet hänen hankkeensa keskeytyivät; usein se johtui Stalinin äkillisistä mielenmuutoksista.
Hän oli juuri oikean ikäinen, 33-vuotias. Pidin hänen energiastaan ja innostuneisuudestaan. Ulkoisestikin hän muistutti hieman Eisensteinia.
Taustalla on tietysti homofobinen ilmapiiri, jota Venäjällä lietsotaan. Itse en tosin ole huomannut, että homoseksuaalisuus olisi suuri ongelma tavallisille venäläisille; pikemminkin kyseessä on Putinin juoni lännen mustamaalaamiseksi, Peter Greenaway sanoo.
Olen tietysti puolueellinen, koska olen saanut maalarin koulutuksen, mutta minusta elokuva on vain kuvitettua tekstiä. Kaiken lisäksi kuvitamme edelleen 1800-luvun kirjallisuutta, emme ole selvinneet vielä edes 1900-luvulle. Missä viipyy James Joycen Odysseuksen filmatisointi? Olemme juuttuneet Jane Austeniin, Greenaway manaa.
Temaattisesti minua kiinnostaa ihmisten selviytyminen – se voima ja rohkeus, jota ihmisistä tarpeen tullen löytyy.
Luin paljon historiikkeja ja kävin Berliinissä tutkimassa Saksan arkistoja. Lapin sodasta ei niinkään löytynyt tietoa, mutta saksalaisia kiinnostivat Jäämeren nikkelikaivokset. 
Ainakaan en tuntenut mustasukkaisuutta. Parisuhde oli pikemminkin työväline: kun toisen tuntee hyvin, elokuvan tekeminenkin on jotenkin intiimimpää, Jokinen sanoo.
Dokumentin kuvauksissa tuli keskusteltua Veskun elämän kautta elämän peruskysymyksistä. Ikääntyminen, työ, lapset, naiset, avioero – ilot ja surut. Siinä tehtiin vahva perustyö ja tavallaan sitä dialogia jatkettiin Tie pohjoiseen -elokuvassa. Ja nyt se jatkuu tässä Elämältä kaiken sain -elokuvassa.
Pian ryhmä alkoi käyttäytyä uhkaavasti. Talon omistajat menivät puhumaan poliisille ja kävi ilmi, että remonttiryhmän pomolla oli rikollistausta. Hän oli polttanut oman pizzeriansa, ollut YK-joukoissa ja joutunut sielläkin vaikeuksiin. Kun kuulin tämän tarinan niin ajattelin heti, että siinä olisi hyvät elokuvalliset lähtökohdat.
Elokuussa menimme tunne edellä. Improvisoimme ja kuvasimme paljon materiaalia, jota ei käytetty. Tällä kertaa seurasimme tarkasti käsikirjoitusta, koska Ollaan vapaita on ikään kuin näytelmä, jonka teksti nojaa dialogiin ja hyvinkin strukturoituun dramaturgiaan. Tuntui paljon mielekkäämmältä suunnitella jokainen kuva etukäteen.
Päätimme kokeilla jotain, mitä ei näe ihan joka vuosi, ja yhteisissä keskusteluissa Elinan kanssa ehdotin musiikkielokuvaa. Oli hienoa puhaltaa henkeä sellaiseen genreen, joka on ollut heikossa hapessa jo pidemmän aikaa.
Tua oli rakentanut omaan tarinaansa mahdollisuuden aika hienolle ensemble-elokuvalle ja se kiinnitti huomioni heti ensimmäisenä. 
Kolme kuukautta ennen kuvauksia saimme tietää, että homma onnistuu ja saamme tehdä kohtauksen kuten haluamme. Ehtoina olivat, että kohtaus pitää kuvata ruuhka-ajan ulkopuolella ja meidän pitää tiedottaa asiasta laajasti. Emme kutsuneet ainuttakaan toimittajaa paikalle, mutta kyllähän niitä sitten tuli julkiselle paikalle, mikä on ihan ymmärrettävää, ja siitä tuli puolivahingossa elokuvamme ensimmäinen tiedotustilaisuus.
Keskiviikon matinean jälkeen elokuvajuhlat suuntaa von Baghin oppien mukaisesti tulevaisuutta kohti. Festivaalin päävieras on brittiläisen arkirealismin mestari Mike Leigh, jonka elokuvat Vuosi elämästä (2010), Kaikki tai ei mitään (2002), Salaisuuksia ja valheita (1996) ja Naked (1993) edustavat allekirjoittaneelle nykyelokuvan kirkkainta kärkeä.
Muita festivaalivieraita ovat muun muassa saksalainen Christian Petzold, tanskalainen Nils Malmros ja amerikkalainen Whit Stillman. Niin sanottuun Berliinin koulukuntaan kuuluvalta Petzoldilta nähdään muun muassa Berliinin filmijuhlilla Hopeisen karhun voittanut Barbara (2012) sekä Sodankylässä Suomen ensi-iltansa saava Phoenix (2014). Tanskalaisen realismin keulakuvaksi tituleeratulta Malmrosilta ohjelmistossa on esimerkiksi 1950-luvun koulumaailmaan sijoittuva Tiedon puu (1981) ja amerikkalaisen riippumattoman elokuvan keulakuvalta Stillmanilta Metropolitan (1990).
Uutta suomalaista elokuvaa festivaalilla edustavat Jalmari Helanderin Big Game (2015) ja Antti Heikki Pesosen Päin seinää (2014). Ennakkoensi-iltansa festivaalilla saa Oskari Sipolan Ollaan vapaita (2015) sekä Ville Suhosen dokumenttielokuva Ompelijatar (2015). Mukana on tietysti myös vieraina iso joukko tunnettuja suomalaisohjaajia ja -näyttelijöitä.
Mietin, millaisen kuvan blogit antavat ajastamme ja yhteiskunnastamme: kuva ei ole ruusuinen. Tuntuu, ettei nuorten naisten pahalle ololle ole tilaa. Sitä ei hyväksytä, eikä sitä saa ilmaista. Pitäisi olla hissukseen ja näyttää siltä, että hyvin menee. Pahoinvoinnin kanavoiminen itsensä kaltoin kohteluun ja vahingoittamiseen on ominaista erityisesti tytöille. Yksi tavoista on syömishäiriö. 
Minulta kysytään yhä uudelleen, miten pääsin heidän lähelleen, mutta pidän jo kysymyksen asettelua ongelmallisena ja manipulatiivisena. Sanoisin mieluummin niin, että minulle on tärkeää vastavuoroisuus. Teimme elokuvaa yhdessä ja kuljimme toistemme rinnalla. Juttelimme paljon, he tiesivät mitä kuvataan ja miksi. Elokuvassa on myös kohtauksia ja kuvia, jotka ovat heidän ehdottamiaan. 
Tuntuu, että nykyajan arvot kovenevat kaiken aikaa, ja se vaikuttaa etenkin nuoriin. Suorittamisen kautta on lunastettava oma paikka, olemassaolo ja oikeutus. Se on pidemmän päälle aika rankkaa. Kyllä ihmisarvon pitäisi tulla olemassaolosta eikä suorituksista ja saavutuksista. Toivoisin elokuvan välittävän armollisuutta itseä ja muita kohtaan. Että havahduttaisiin välillä siihen, mikä on lopulta tärkeää: inhimillinen ymmärrys itseä ja muita kohtaan. 
Olen kohdannut erilaisia yleisöjä. Olen saanut palautetta kaiken ikäisiltä ja se on ollut todella hyvää. Katsojat ovat kokeneet samastuneensa Elliin, Lauraan ja Juuliaan vaikkei aivan samanlaisia kokemuksia olisikaan. Jokin elokuvassa koskettaa. Esimerkiksi riittämättömyyden tunne, tunne siitä, että pitäisi olla aina vähän enemmän. 
Festivaali käynnistyy ensi-illalla. Afroamerikkalainen Sidewalk Stories (1989) nähdään ensimmäistä kertaa Suomessa. Elokuva mukailee Charles Chaplinin Poika-klassikkoa. 26-vuotias afroamerikkalaisen elokuvan helmi nähdään.
Tämän jälkeen kaikki alkoi mennä pieleen. Tahtojen taistoja, hirmumyrskyjä ja toinen toistaan eriskummallisempia episodeja myöhemmin Stanley sai kenkää projektista, mutta ei poistunut maisemista. Kahden vuosikymmenen hiljaisuuden jälkeen tuotantoon osallistuneet näyttelijät ja työntekijät pääsevät Stanleyn ohella kertomaan tarinansa David Gregoryn dokumentissa Lost Soul: The Doomed Journey of Richard Stanley’s Island of Dr. Moreau (2014). 
Perjantai-illan päätteeksi olisi kiinnostavaa tietää avaruusmuukalaisten kahdeksan ensimmäistä pieleen mennyttä suunnitelmaa ennen sitä kuuluisaa yhdeksättä. Plan 9 Fron Outer Spacessa (1959) alienien ratkaisu on herättää kuolleet zombeiksi ja vampyyreiksi estämään ihmiskunnan aikomus turhan vaarallisen pommin rakentamisessa. Oikealla asialla ovat, mutta kuka muka tästä leffasta mitään juonta muistaa? Suuremmassa osassa on Ed Woodin yltiöpäinen usko omaan leffaansa ja sen ohjauksellisiin ratkaisuihin ja tuotannon ongelmiin, josta mikään ei ollut liian paha korjattavaksi. Eihän tästä ehkä maailman huonoimmaksi leffaksi ole, koska huonompia voi valkokankailta bongata lähes viikoittain, mutta kyllä Woodin teoksesta vähintään yhtä hyvät naurut lähtee kuin vuosi sitten esitetystä Manosistakin (1966).
Ensimmäisessä Mad Maxissa kummitellut maailmanlopun tuntu on muuttunut todellisuudeksi. Aavikolla asustava ja perheensä menettänyt Max päättää auttaa rosvojoukon tähtäimessä olevaa pientä yhteisöä, jolla on hallussaan runsaat bensavarastot. George Millerin huima maailmanlopun visio Mad Max 2: The Road Warrior (1981) liikkuu neljällä pyörällä pitkin loputtomia aavikoita. Se on antanut ideoita ja suuntaviivoja lukuisille post-apokalyptisille elokuville. Kauan ennen CGI-aikaa toteutetuissa stunteissa ja takaa-ajokohtauksissa riittää hulluutta ja oikeasti ruttaantuvaa peltiä. Kakkososa kannattaa katsoa – nimenomaan elokuvateattereissa ennen uutta, sarjaa kolmenkymmenen vuoden jälkeen jatkavaa Mad Max: The Fury Roadia.
Festivaalilla esitetään Pölösen tuotannosta harvoin nähty varhaistyö Taivaan lahja (1988), ohjaajan koko kansan tietoisuuteen nostanut tangopastissi Onnen maa (1993), maaltapaon ja rakennemuutoksen vuosiin sijoittuva Kivenpyörittäjän kylä (1995), 1950-luvulle asettuva tukkilaisfilmi Kuningasjätkä (1998), laulajalahjakkuudesta tulkittu taiteilijamuotokuva Badding (2000), itsetietoisen kokeileva ”dogma-elokuva” Emmauksen tiellä (2001) ja jälleenrakennusaikaan sijoittuva Koirankynnen leikkaaja (2004).
Lauantaina 18.4. pääsalissa pidetään festivaalin perinteinen mykkäelokuvanäytös, jonka äänimaiseman loihtii livenä kokeellisista ratkaisuistaan tunnettu Kari Mäkirannan ryhmä. Mykkänäytös rakentuu tänä vuonna kahdesta harvoin nähdystä 1920-luvun komediasta Runoilija muuttaa (1927) ja Neiti Nimismies (1929).
Perjantaina 17.4. Teuvo Tulion ohjaama, kokonaan tuhoutuneeksi luultu Sillanpää-filmatisointi Nuorena nukkunut (1937) herää SEFissä henkiin ensi kertaa lähes kuuteen vuosikymmeneen. Ranskalaisen elokuva-arkiston Cinémathèque françaisen kokoelmista löytyi tammikuussa 2015 noin 20-minuuttinen katkelma elokuvan keskeltä. Kansallisen audiovisuaalisen instituutin digitoima filmilöytö esitetään ensi kertaa yleisölle Suomalaisen elokuvan festivaalilla.
Festivaalin avaa Takenin (2008) ohjaajan Pierre Morelin tarkka-ampujarymistely Gunman (2015). Kotimaisen kuriositeetin elokuvasta tekee Peter Franzénin sivurooli Sean Pennin, Javier Bardemin ja Idris Elban rinnalla. Franzén saapuu Night Visionsiin kunniavieraaksi.
Avajaiselokuvan lisäksi testosteronihuuruja ohjelmistossa edustavat kiinalainen The Taking of Tiger Mountain 3D (2014), Antonio Margheritin kasaritoiminta Viidakkoverilöyly (1980) sekä festivaalin sunnuntaiaamuna päättävä eteläafrikkalainen karatehulluttelu Kill or be Killed (1976). Margheritin ystäviä muistetaan myös scifi-puolella ohjaajan elokuvalla War Between the Planets (1966) ja ohjaaja on keskiössä myös tämän pojan Eduardon dokumentissa The Outsider – The Cinema of Antonio Margheriti (2013).
Se, mitä koin, oli syyllisyys. Tein surutyötä noin vuoden verran asiasta, jota ei ollut tapahtunutkaan. Draamantekijän tehtävähän on kertoa tarina mahdollisimman verevistä lähtökohdista. Tykkään itse siitä, että vaikka tarina etääntyisi paljonkin lähtökohdastaan, niin mielentila on siellä koko ajan olemassa. Eero Ahon ja Laura Birnin hahmoissa tämä mielentila on koko ajan läsnä, joka ainoassa kohtauksessa.
Pyysin mukaan toiseksi käsikirjoittajaksi Johanna Hartikaisen saadakseni analyyttisemman mielipiteen. Hänen kanssaan ryhdyimme ensin tekemään jännityselokuvaa. Luojan kiitos emme jatkaneet sitä tutkimuslinjaa, kun huomasimme, että tässä on ihan aikuisen ihmisen olennaisia kysymyksiä katsojalle, joka haluaa haastaa itsensä ja katsoa, miten hän samaistuisi näiden ihmisten tilanteisiin.
Uskonnolla sinänsä ei ole valtavasti merkitystä tässä elokuvassa vaan sellaisella henkisellä miljööllä ja kontekstilla, jossa pitäisi oppikirjan mukaan tietää, miten tehdään eettisesti oikeat ratkaisut. Halusimme ristivalottaa pääpariskuntaa tällä lailla, ja saimme kaupanpäällisiksi sen, mistä olen pitkään haaveillut eli ottaa kirkkourut yhdeksi isoksi elementiksi elokuvaan. Olen aikamoinen musiikkifani ja nyt sain tekosyyn laittaa Sielun Veljet soimaan kirkkouruilla. Kirkko on myös äärimmäisen esteettinen ja kaunis elokuvallinen miljöö.
Lauran ja Eeron kanssa aloitettiin jo vuotta ennen kuin kamera kävi, ja Marikin tuli mukaan hyvin pian sen jälkeen. Heidän kanssaan sitten istuttiin ja käytiin tapahtumia toistuvasti läpi, jotta vuorovaikutus saataisiin vielä todellisemmaksi ja riipaisevammaksi. 
Se oli tietysti erityisen miellyttävää. Nyt oli sellainen tarina, joka jo paperilla edellytti saaristoa ja tiettyjä elementtejä, jotka täältä löytyvät aika kompaktisti. Olen jopa saanut elokuvaan näkyville kaikki mestat, joissa olen Turussa asunut, ja myös koulun jossa kävin lukiota. Aiheena tämä on henkilökohtaisin elokuva tähän mennessä ja mietin etukäteen kohtaukset tuttuihin paikkoihin. Se edesauttoi tätä syvyyssuunnassa.
Minua pyydettiin lukemaan kirja ja ehdottamaan, millaisen elokuvan siitä tekisin. Ideoitteni pohjalta Olsson pyysi minua myös käsikirjoittamaan.
Sain kirjailijalta vapaat kädet, hän luotti siihen, että pyrin tekemään elokuvasta kirjan hengen mukaisen. Olen ottanut myös kakkososasta vähäisen mukaan, ja vähän joutunut lisäämään omianikin, jotta saa juonen pidettyä kasassa.
Lapsinäyttelijä piti opettaa käyttämään puhelinta, hän oli vähän ihmeissään, että mikä tämä on ja miten tätä käytetään.
Täytyy pitää sisäinen lapsi elossa. Vaikka maailma on muuttunut ja lapsille on tullut paljon uusia asioita eteen, täytyy muistaa millaista on olla lapsi. Ja täytyy olla kontaktia lapsiin.
En tiennyt Armista mitään muuta kuin Marimekon. Kävin Jörnin antaman materiaalin läpi ja luin Love Armi -kirjan. Innostuin aiheesta kauheasti, Lindgren kertoo.
Metatason kautta pystyin esittämään elokuvassa samoja kysymyksiä Armista, joita olin esittänyt itselleni käsikirjoittajana. Saatoin myös kyseenalaistaa Armiin liittyviä totuuksia sitä kautta, että tämä on teatteriseurueen tulkintaa Armista. Se oli kirjoittajana vapauttavaa.
Kohtausluettelossa oli paljon enemmän materiaalia, mutta jätimme tylsiltä tuntuvat ja kertaavat asiat kokonaan pois. Mikään käsikirjoituksen kohtaus ei ole sellaisenaan totta, paljon on keksittyä ja kaikki on vähintään dramatisoitu. Armin elämässä olisi ollut hirveän paljon draamaa muuhunkin.
Jörn sanoi, ettei tämä ole mikään osto- ja myyntiliike, jossa sinun tarvitsee vakuuttaa minut ratkaisuistasi. Hän näytti suunnan, mutta antoi minulle vapaat kädet kirjoittaa Armista oman tulkintani. Se oli saman suuntaista johtamista kuin Armilla.
Jos elokuvassa olisi ollut eri ohjaaja, olisin kirjoittanut Armista erilaisen elokuvan. Kirjoittaminen ja elokuvan tekeminen eivät ole toisistaan riippumattomia asioita. Sen takia työryhmiä pitäisi muodostaa elokuviin aikaisemmin.
Kirjoittajien pitäisi herätä siihen, että kun saan elokuvasta tämän verran, niin ohjaaja saa tämän verran ja vielä palkkana. En tarkoita, että kirjoittajien pitäisi kadehtia ohjaajien palkkoja, vaan heidän pitäisi uskaltaa pyytää työstään riittävä korvaus.
Tykkään seikkailuelokuvista, ja halusin pitkästä aikaa sellaisen hyvän mielen seikkailu-toimintaelokuvan, jossa olisi vähän sydäntäkin takana, niin kuin ennen oli. Pyrin sellaiseen fiilikseen, mikä itsellä on ollut, kun on pienenä katsonut hyviä elokuvia.
Työ on periaatteessa samanlaista kuin kenen tahansa näyttelijän kanssa, mutta kyllä siihen kaikenlaista kommervenkkiä liittyy. Jacksonhan ei odottele kuvauspaikalla, vaan tulee, kun kaikki on valmista häntä varten, että on se sillä lailla vähän tarkempaa.
Iso näytös ja 1200-paikkainen sali, ja yleisö oli todella fiiliksissä. Aamulla sain vielä lukea, että kriitikotkin tykkäsivät. Olin aika tyytyväinen!
Tarina alkoi viihdyttävänä, mutta jossain keskivaiheilla huomasin, että nyt ollaan aika syvillä vesillä. Aluksi tarina kertoo lämpimästi oppilaan ja opettajan, aikuisen ja lapsen välisestä suhteesta, mutta yhtäkkiä siihen tulee vaaran elementti mukaan, mieshän pakenee viranomaisia. Oli pakko lukea loppuun, ja luettuani ajattelin, että jos tämän saisi ohjata, se olisi aikamoinen lahja.
Olen yrittänyt olla tarkka siitä, mitä töitä valitsen, ja Miekkailijan kohdalla tuli sellainen tunne, että teki mieli sanoa tuottajalle, että älä vaan anna tätä kenellekään muulle. Nopeasti kiinni, ettei sitä viedä minulta. Jälkeenpäin näen, kun elokuvat ovat valmiita, että onhan tässä yhtymäkohtia edellisiin, mutta se ei ole suunniteltua. Elokuvantekijänähän aina ajattelen, että nyt lähden meren taakse, teen taatusti jotain aivan erilaista, ja sitten se ei vain toteudu.
Ajattelen aina ennen kaikkea sitä, mistä elokuva kertoo päähenkilön näkökulmasta. Sitten on historiallinen viitekehys. Uudessa ihmisessä oli enemmän kyse tapahtumasta, joka on vähän vaiettu. Samaa ei voi sanoa ajasta, jolloin Viro oli osana Neuvostoliittoa.
Jos olisin tekemässä suomalaista tai ruotsalaista elokuvaa, niin minulla olisi joku referenssi. Silloin tekisin työtä roolittajan kanssa niin, että minulla olisi omia suosikkeja ja ajatuksia, ja keskustelisin niistä roolittajan kanssa. Roolittajahan ei valitse näyttelijöitä, hän ei ole agentti, joka tyrkyttää tiettyjä näyttelijöitä, vaan hän on tavallaan neuvonantaja. Jos ohjaaja muistaa 50 näyttelijää, niin roolittajilla on arkistoissaan 500 näyttelijää. Näyttelijöiden valinta on kuin palapeli. Ruotsissa ja Suomessa se olisi yhteistyötä tällä tasolla.
Ajattelin, että jos elokuvalla voi saada aikaan jotakin tällaista, niin haluan olla tämän taiteenlajin kanssa tekemisissä. Olin niin vaikuttunut siitä, miten kuvien ja musiikin yhdistelmä synnyttävät tunteen.
Toivon, että jotkut minua fiksummat katsovat nämä molemmat elokuvat ja kertovat, miten ne eroavat. Varmasti joiltain osin paljon, mutta olemme täällä Suomessa velkaa alkuperäisteokselle, ennen kaikkea sen rakenteelle, näkymättömälle punaiselle langalle, joka pitää tarinan kasassa.
Teimme jo aluksi elokuvan tuottajien kanssa päätöksen, että nuorennamme päähenkilöitä. Tanskalaisessa versiossa kaverit ovat viisikymppisiä ja halusimme tehdä heistä enemmän meidän ikäisiä – samaa sukupolvea. Aloimme sitten niputtaa, ketkä olisivat meidän sukupolvesta hauskimmat tyypit. 
Akulla tietysti klassisen näyttelijäkoulutuksen saaneena on paljon työkaluja nimenomaan niihin hankaliin tilanteisiin, joissa muut eivät näe, mikä on vikana. Aku auttoi meitä niissä tilanteissa, ennen kaikkea tietysti Jaajoa ja Samia.