Interstellar valkokangas

Ääretön avaruus on viehättänyt elokuvien tekijöitä läpi taidelajin historian. Se on toiminut suurten tutkimusmatkojen ja sotaisten taisteluiden kenttänä. Se on ollut niin uhka kuin myös mahdollisuus. Kiehtovinta on kuitenkin, kuinka se on nähty alustana ihmislajin eksistentiaalisille kysymyksille.

Ihmisen ja avaruuden suhde perustuu vastakohtiin. Se on mikro- ja makrotason keskustelua, jossa ihmisen pienuus heijastuu suureen ja tuntemattomaan. Sen keskeltä voi löytyä vastauksia tai sitten vain lisää rajatonta pimeyttä.

Näiden aatteiden parissa ovat askarrelleet niin Stanley Kubrick kuin Andrei Tarkovski, ja nyt perinteitä saapuu jatkamaan yksi tunnetuimmista nykyohjaajista Christopher Nolan. Interstellarin käsikirjoituksesta vastaa ohjaajan lisäksi hänen veljensä Jonathan, joka on ollut mukana myös lukuisissa miehen aikaisemmissa ohjauksissa.

Vaihtoehtoisessa tulevaisuudessa teknologiakehitys on vaihtunut agraariin elämäntapaan. Viljelyskulttuuri pitää ihmislajia hengissä, mutta yhtä aikaa maapallon asumakelpoisuus alkaa saavuttaa päätepistettään.

Ihmislajin selviytymisen toivossa Nasa lähettää neljähenkisen tiimin kartoittamaan asumiskelpoisia planeettoja avaruuden laitamilta. Pilotiksi lähtee työstään erkaantunut insinööri ja kahden lapsen isä Cooper (Matthew McConaughey). Todennäköisyys oman perheen uudelleen näkemiseen on vähäinen, mutta maapallon viimeiset hetket alkavat olla kortilla. Otetut riskit saavat matkan varrella suuremmat mittakaavat kuin mitä kukaan osasi kuvitella.

Interstellar on Nolanin kunnianhimoisin teos. Kestoltaan ja kuvastoltaan massiivisen scifieepoksen keskiössä on laji nimeltä ihminen. Elokuva linkittää yhteen monia Nolanille perinteisiä teemoja nitoen niistä kokonaisuutta ylläpitävän kudelman.

Kehysteemana on ihmisyys. Nolanille ihminen on yksilö, jonka luoma todellisuus on aina subjektiivista ja oman ajattelun rakentamaa. Tämä toisintuu ohjaajan monissa elokuvissa, joissa käsitellään unta ja muistia. Todellisuuden ja harhojen välinen maasto on aina vähintäänkin hämärä.

Interstellarissa tämä näkyy ajan suhteellisuudessa. Avaruudessa aika ei ole pysyvä käsite, vaan se voi rakentua eri muodoiksi. Se ei ole sidoksissa vain kestoon, kuten Nolanin Inceptionissa, vaan aika voi olla kokonaan erilainen fyysinen muoto tai olotila. Mustat aukot ovat tämän käsittelyn kannalta herkullisia, koska niihin liittyvä mystiikka mahdollistaa aikakäsityksen hypoteettiset ajatusleikit. Nolanille ajasta muodostuu surrealistisempi visio kuin unista.

Yksilölähtöisen tarkastelun keskelle asettuu myös tieteiden ja tunteiden maailma, eli usko rationaaliseen tieteeseen tai usko omiin tunteisiin. Jälleen kerran kyse on kuitenkin harhasta, jossa kaikki usko on sokeaa uskoa. Valheen voima on jotain, joka toistuu useissa Nolanin filmeissä, ja se on myös läsnä Interstellarissa. Se näkyy ihmisen halussa selviytyä, mikä esiintyy elokuvassa myös lajin kaksiteräisenä miekkana.

Vaikka elokuvan temaattinen pohja on rikas, niin lopputulos on kovin vaitonainen. Suuret kysymykset kapenevat pintapuoliseksi ja hyvin yhdentekeviksi jorinoiksi perhedraaman ja planeettaseikkailun keskellä. Tämä kostautuu latteuksina ja pinnallisuuksina, joiden vesittämään rämeikköön tämän tästä horjahdetaan. Mikään suuri ajattelija elokuva tai Nolan ei todellakaan ole.

Viehätysvoima on enemmänkin mahtipontisessa avaruusoopperassa. Nolan on ohjaajana hyvin ekonominen, vaikka teoksella kestoa riittääkin. Interstellariin saadaan nivottua paljon sisältöä, mutta näytillä on vain tarpeellinen. Tästä on osittain myös kiittäminen Batman-trilogian myötä ohjaajan kelkkaan jäänyttä vakioleikkaajaa Lee Smithia. Kerrontaa sirpaloittavat eri aikatasot, joista toinen tapahtuu maassa ja toinen avaruudessa. Langat pysyvätkin pääosin hyvin käsissä, vaikka elokuvan loppupuolella ennalta arvattavaa juonitwistiä venytetäänkin kyllästymiseen asti.

Sanomattakin lienee selvää, että filmille kuvattu elokuva on suuren kankaan ihme, joka toimii parhaiten teatterielämyksenä. Nolan ei ole suuri kuvallinen nero, eikä Interstellar seuraava Gravity, mutta elokuva on silti visuaalisena matkana vaikuttava.

Komeiden kuvienkin turvaamana Interstellar ei kuitenkaan täysin vakuuta. Suurelta ja merkityksekkäältä tuntuvan elokuvan taakse kätkeytyy kovin pintapuolisia ajatuksia ja pohdintoja. Vika on myös lajityypissä. On epäreilua verrata elokuvaa Avaruusseikkailu 2001 kaltaiseen klassikkoon, mutta Nolan ammentaa Kubrickin elokuvasta niin paljon materiaalia, että tavallaan se on myös väistämätöntä. Mestariteoksen edessä kumartaessaan Interstellar ikävä kyllä myös lankeaa sen jalkoihin.