Suomenruotsalainen Anders Engström on ohjannut muun muassa Wallander-elokuvia. Hänet palkattiin kuusiosaisen Vares-elokuvasarjan kahden ensimmäisen osan ohjaajaksi näkemyksensä ja kokemuksensa vuoksi. Engström osallistui myös käsikirjoitusten tekoon.

Se mitä minä toin käsikirjoitusprosessiin oli, sanotaanko tällainen krimi-muoto, eli keskityin enemmän juoneen ja juonen dynamiikkaan. Työkaverit keskittyivät enemmän hahmojen rakentamiseen ja dialogin kirjoittamisen. kuuntele

Ohjaaja on itsekin lukenut Reijo Mäen kirjoja, joihin käsikirjoitukset pohjautuvat. Hän ei ole halunnut luoda Vareksesta stereotyyppistä hahmoa, koska ei pidä sellaisista.

Kirjojen muoto on kuitenkin tarkoitettu kirjoihin. Käsikirjoitus on noin 90 sivua, kun Reijon kirjat ovat noin 300 sivua. Ei se ole niin helppoa, että vain repii pois 200 sivua ja sitten sinulla on käsikirjoitus. On pakko kehittää tarinaa sen verran uudelleen, että se sopii leffan muotoihin. Vares on päähenkilö ja vie tarinaa eteenpäin.kuuntele

En ole kiinnostunut stereotyyppisistä hahmoista, koska en usko, että kukaan meistä on sellainen, tai haluaisi olla. Vareksen hahmo syntyi Antin (Reini) työn kautta. Kohtausten kautta rakensimme hahmoa ja etsimme sitä, mikä tuntui aidolta.kuuntele

Kysymykseen siitä, mitä suomalaisuus on, Engström ei osaa tai halua vastata. Hänen mielestään siellä missä on suomalaisia, syntyy suomalaisuutta. Hieman yllättäenkin Tukholmassa asuva suomenruotsalainen kehuu varsinaissuomalaista, ja eritoten turkulaista, huumorintajua.

Turussa on paljon hauskempi olla kuin Tukholmassa. Turkulaisilla on enemmän huumoria kuin tukholmalaisilla. Siellä on aika vakavia ihmisiä. Täällä on enemmän pientä huumoria, joka vain on siellä jossakin, taustalla.kuuntele

Filmauspaikkana Turku saa myös ohjaajalta vuolaita kehuja.

Turku on aika sopivan kokoinen kaupunki. On rannikko, pitsihuvilat, telakka, Aurajoki, yksi Pohjoismaiden vanhimpia tuomiokirkkoja, yliopisto… on erittäin monta elementtiä, joille voi rakentaa krimi-universumin. Täällä oli tosi hyvä ja helppo kuvata. Kaupunki, tai kaupunkilaiset, tulivat vastaan, mikä on hienoa.kuuntele

Kaikki kuusi uutta Vares-elokuvaa kuvattiin samalla rupeamalla alle vuodessa. Engströmin vastuulla oli kahden Vareksen ohjaus ja lopuista neljästä vastasi Lauri Törhönen. Engströmin ohjaamista elokuvista toinen, Kaidan tien kulkijat, on vielä leikkausvaiheessa ja saa ensi-iltansa tulevana kesänä. Yhteistyö ohjaajan ja tuotantoyhtiö Solar Filmsin välillä on sujunut hienosti.

Markus (Selin) itse pyysi minut hommiin, ja kun huomasin, että tämä projekti on yhtä hyvin rakennettu kuin mikä tahansa Wallander-leffa, niin otin heti työn vastaan.kuuntele

Engströmin mukaan Wallander-elokuvat ovat kuin tehdas, kun taas Vareksen kaltaisen uuden tuotannon aloittaminen alusta on haasteellisempaa ja mielenkiintoisempaa.

Turku noir ja Finn-crime ovat uusia käsitteitä, jotka kuvaavat uusia Vares-elokuvia, joita tehtäessä on ajateltu myös kansainvälisiä markkinoita.

Vareksen kohdalla en käyttäisi sanaa film noir, koska se ei ole film noiria. Vares on Turku noiria, ihan uusi laji. Finn-crime on taas Suomi-dekkari käännettynä englanniksi. Meidän kuvausryhmät ja näyttelijät kelpaavat yhtä hyvin Saksan televisiolle kuin mitkä Wallander-leffat tahansa. Saksassa dubataan kaikki, joten kielikään ei ole ongelma.kuuntele

Suosikkiohjaajakseen Anders Engström nimeää Ingmar Bergmanin. Tämän töistä varsinkin Fanny ja Alexander nousee ylitse muiden. Toinen elokuva, jonka Engström katsoo joka vuosi, on saksalaisen Wolfgang Petersenin Das Boot (Sukellusvene U-96, Länsi-Saksa 1981), huolimatta siitä, että elokuvan käsikirjoitus on huono.

Tiedän, että kässäri on huono, mutta unohdan sen joka kerta, kun katson elokuvaa, koska se on niin hyvin ohjattu ja kuvattu. Siinä on niin mukana, että joka kerta unohdan kaiken muun ja vain katson ja nautin. Ja olen saanut tehdä yhden leffan Jürgen Prochnowin (elokuvassa sukellusveneen kapteeni) kanssa, ja ajattele, millainen fiilis se oli!kuuntele

Lauri Nurkse nousi yleisön tietoisuuteen näyttelijänä, mutta istuu nyt toistamiseen pitkän elokuvan ohjaajan penkillä. Kyseisestä siirtymästä tuntuu kehkeytyneen tämän päivän trendi.

Oikeastaan asia meni omalla kohdallani päinvastoin. Ohjausta olen varsinaisesti opiskellut, kävin vain välissä kääntymässä näyttelijän hommissa. Nyt olen siis palannut tekemään sitä mistä aloitinkin.

Näyttelijän hommat ovat varmasti opettaneet ohjauksestakin yhtä ja toista.

Mitä enemmän näyttelee, sitä enemmän oppii ohjaamisesta. Loppujen lopuksi näyttelijän ja ohjaajan työssähän on kyse saman kolikon kääntöpuolista. On ollut avartavaa omakohtaisesti kokea minkälaiset ohjaajat ovat oikeasti hyviä ja minkälaiset vain vaikeuttavat näyttelijöiden työtä.

Oletko harkinnut täysipainoisen auteurin roolia – näyttelisit, ohjaisit, käsikirjoittaisit…

Ei ei ei… Tai no, koskaan ei saa sanoa ei koskaan. Mutta minusta ohjaus on työ, jolle pitää uskoutua kokonaan. Leffassa on 200 ihmistä, jotka ovat jatkuvasti riippuvaisia ohjaajasta. Ohjaajan pitää olla aina läsnä, kun häntä tarvitaan. En voisi laiminlyödä tätä vastuuta näyttelemisen kustannuksella.

Mennään Veijarien teemaan. Paljonko siinä on omaa kolmenkympinkriisistäsi?

Itselläni en tunnusta kolmenkympinkriisiä olleen, mutta ystäväpiirissä sitä on kyllä aistittavissa. Suurin osa elokuvasta juontaa elävästä elämästä ja totuushan on tarua ihmeellisempää. Ihmismieli on parhaimmillaan kovin kekseliäs ja miksei sitä siis hyödyntäisi elokuvassa.

Esikuvat löytyvät siis ennemminkin todellisuudesta kuin tarinoista. Mutta onko tämä elokuvassa käsitelty ”veijarimeininki” tai ”aikuisten leikkiminen” nimenomaan 2000-luvun ilmiö?

Jokaisella sukupolvella on aina ollut omat leikkinsä, mutta tuntuu, että tämän päivän resurssit ovat tosiaankin vieneet irrottelun uudelle tasolle. On täysin realistista hypätä parin tunnin päästä Nykin koneeseen ja vain katsoa mitä tapahtuu. Nämä mahdollisuudet kasaavat paineen – tarpeen käyttää kaikki ne mahdollisuudet. Nousee pelko siitä, että elämä jää elämättä. Kaikki on pakko kokea nyt, sillä kun asettuu aloilleen mahdollisuuksia ei enää ole.

Elokuvassa tasapainoiltiin näiden kahden tien välillä: aloilleen asettumisen ja veijarimaisen vapauden. Kumpi näistä on oikea valinta?

En missään nimessä halua heristellä sormea kumpaankaan suuntaan. Elokuvahan antaa katsojalle mahdollisuuden samaistua molempiin valintoihin. Sen sijaan toivoisin, että elokuva saa ihmiset ajattelemaan. Mitä oikeasti haluan ja mistä tulen onnelliseksi?

Viisikymppisenä seuraa sitten tietysti jatko-osa uuden tilinpäätöksen myötä.

Niin, tietysti niin..

Pakollinen katsaus huomiseen. Ovatko näyttelijän hommat siis toistaiseksi ohitse?

Toistaiseksi. Mutta nautin kyllä näyttelemisestäkin suuresti. Jahka tilaisuuksia tulee, voinen siihenkin puoleen vielä palata.

Ehkä luvassa on jotain samalla työryhmällä?

Mahdollisesti. Olemme viiden vuoden aikana tehneet yhdestä aiheesta jo kolme erilaista tarinaa, joten en näe mahdottomana, miksei tästä pankista irtoaisi niitä lisääkin.

Vanhoja tuttuja

Lauri Nurkse ja Veijareiden pääosakaksikko Mikko Leppilampi ja Antti Luusuaniemi ovat tunteneet toisensa jo pidempään. Leppilammen mukaan elokuvan taustalla oli halu tehdä jotain yhdessä.

Olemme Antin ja Laurin kanssa vanhoja tuttuja. Meillä oli jo pitkään ollut halu tehdä jotain yhdessä, muttemme tienneet mitä. Vuosien mittaan mukaan tuli uusia tekijöitä ja aloimme hahmotella elokuvaa työnimellä ”Ilta on vielä nuori”.

Luusuaniemen mukaan aiemmasta ystävyydestä oli selkeää hyötyä hahmojen kehittelyssä.

Olimme Mikon kanssa hyviä ystäviä, joten hahmomme oli helppo rakentaa eikä kemiaa tarvinnut teeskennellä. Muilta osin hahmot ja tarina muuttuivat kuvaustenkin aikanakin jatkuvasti.

Näyttelijät pääsivät siis vaikuttamaan elokuvaan poikkeuksellisen paljon.

Juuri niin. Laurin kanssa on helppo työskennellä, koska hän ymmärtää näyttelijäntyön vaarat ja mahdollisuudet omasta kokemuksesta. Saimme vapauden muokata hahmoja ja niiden suhteita silloin, kun se tuntui vievän kokonaisuutta eteenpäin. Esimerkiksi Hennariikan esittämä Vilma muuttui radikaalisti alkuperäisestä, Leppilampi paljastaa.

Hennariikka Laaksola jatkaa:

Tulin projektiin mukaan vasta puolitoista vuotta sitten. Opittuani tuntemaan ryhmän muut henkilöt hahmojenkin luonteet muuttuivat. Alunperin Vilman oli etäinen kapinallinen, mutta kuvausten myötä tuntui luontevalta lähentää häntä Sakun hahmoon.

Vaikka siis oli selvää, ettei näiden välille kannattaisi luoda varsinaista romanssia, syvensi pieni kipinä molempia hahmoja huomattavasti. Tajusimme tämän kuitenkin vasta sen jälkeen kun tutustuimme Hennariikan persoonaan – jonkun toisen näyttelijän kohdalla tämä ei välttämättä olisi toiminut, Luusuaniemi tähdentää.

Tästä lienee helppo jatkaa yhteistyötä, kun tekijät ovat tuttuja.

Aivan, toivottavasti pääsemme pian uuden projektin kimppuun. Tiimi on hyvä ja sillä on varmasti vielä paljon annettavaa. Ainakin se jatko-osa, sitten viidenkympinvillityksissä, Leppilampi hymyilee.

Skavabölen pojissa (2008) näyttelijädebyyttinsä tehneen Onni Tommilan ura on alkumetreillä. Toinen esiintyminen Rare Exportsin 10-vuotiaana sankarina on jo nyt poikinut lukuisia roolitarjouksia, joiden sovittaminen normaalin lapsuuden rutiineihin pakottaa jatkuviin valintoihin.

Minkälaiset tarinat tulevaa tähtinäyttelijää itseään tällä hetkellä kiehtovat?

Olen tykästynyt sarjakuviin ja niihin perustuvat elokuvat tekevät yleensä vaikutuksen. Spider Manit, Iron Man, molemmat Hulkit… Hienoin kokemus tähän mennessä on ollut  King Kong (2005).

Millaista oli itse näytellä hieman edellisiä muistuttavassa elokuvassa? Vietitte Norjan kuvauksissa kokonaisen kuukauden.

Olihan se mieleenpainuva reissu. Kuvauksia seurasi paljon ulkomaalaisia, oli sellainen kansainvälinen tunnelma. Olosuhteet olivat tosin kovat. Kylmyyttä ei päässyt pakoon, ja kiersihän siellä se sikaflunssakin.

Joku yksittäinen hetki on varmaan painunut muistoihin?

Joo, se oli se hetki kun kipusimme ensimmäistä kertaa ”Korvatunturin” huipulle. Sieltä avartuva näkymä oli niin mielettömän hieno, etten ole koskaan nähnyt vastaavaa.

Näytteleminen ei ole Onni Tommilan ainoa aktiivinen harrastus. Arkeen mahtuu monenlaista muutakin.

Harrastan myös musiikkia ja urheilua. Tarkemmin sanottuna soitan kitaraa ja rumpuja sekä käyn karatessa.

Entä miten koulu tähän kuvioon mahtuu?

Kyllä se mahtuu, joskin Rare Exportsin kanssa kulunut kuukausi edellytti pitkää puntarointia opettajien ja perheen kanssa. Sainkin sitten tehdä läksyjä jatkuvasti kuvausten välissä.

Koulutöiden hoitaminen on nuorelle näyttelijälle tärkeä juttu.

Koulunkäynti on minulle tällä hetkellä ykkösjuttu. Se on myös syy siihen, etten ole voinut ottaa enempää näyttelijänhommiakaan, joita kyllä olisi tarjolla. Yksi projekti näyttäisi nyt olevan tulossa, mutten saa puhua siitä, koska sitä ei ole vielä lyöty lukkoon.

Missä näet itsesi vaikkapa 10 vuoden päästä?

Aion päästä vielä ohjaamaan elokuvan. Suurin unelmani on tehdä oikea pitkä elokuva, jossa pääsen toteuttamaan omia ajatuksiani. En tiedä riittääkö siihen 10 vuotta, mutta aion tehdä kovasti töitä haaveeni täyttämiseksi.

Jalmari Helanderin Rare Exports sai alkunsa vuonna 2003 ilmestyneenä lyhytelokuvana. Elokuvafestivaaleilla ja internetissä runsaasti positiivista huomiota saaneessa pätkässä joulupukkimyyttiä päivitettiin rankalla kädellä. Vanha valkoparta oli Helanderin visiossa villieläimen kaltainen, arvaamaton peto, jota jäljitti ryhmä urheita metsästäjiä. Myöhemmin ilmestyi Safety Instructions -niminen jatko-osa, ja nyt vuorossa on viimein mahtipontinen kokoillan versio tarinasta.

Helander kertoo, että hän ei itse ollut aluksi täysin vakuuttunut siitä, pystyisikö alkuperäinen konsepti pitämään kasassa puolitoistatuntista teosta.

Olisi ollut maailman surullisinta lähteä väkisin venyttämään lyhytelokuvan ideaa pitkäksi elokuvaksi. Totesin, että idea olisi hyvä vain, jos tekisimme kokonaan uuden leffan. Siitä alkoi melkoisen pitkä kirjoitusprosessi, ja kyllähän se lopuksi sitten syntyi.

Joulupukki on toki paljastanut synkemmän puolensa ennenkin, erityisesti Jouluyö, Murhayö -tyylisissä splatter-hurjasteluissa. Helanderin esikuvat olivat kuitenkin jossakin aivan muualla – nimittäin Hollywoodin klassisissa fantasia- ja seikkailuelokuvissa.

Spielbergin E.T. ja Kolmannen asteen yhteys ovat enemmän omaan makuuni kuin splatterit. Pidän elokuvista, joissa on sydäntä ja oikeita ihmisiä, jotka joutuvat yhtäkkiä yliluonnollisten asioiden keskelle.

Lempeänä tunnetun satuhahmon imagon purkaminen oli Helanderin mukaan suorastaan kohtuullista, vaikka jotkut tahot olisivatkin kokeneet käsittelyn loukkaavana.

Onhan siitä monet tulleet marisemaan, mutta suomalaisilla on mielestäni oikeus tehdä näin. Meidän joulupukkikuvastomme on romutettu jo kerran, joten nyt on kostoiskun aika.

Muiltakin osin kyse on hyvin epätyypillisestä kotimaisesta elokuvasta. Helander uskookin, että Suomessa on yleisestä käsityksestä poiketen hyvät olosuhteet tehdä muutakin kuin näyttelijävetoista draamaa tai junttifarsseja.

Mahdollisuudet ovat samanlaiset kuin missä hyvänsä, minkä vuoksi onkin erikoista, että tällaista ei olla kuitenkaan juuri tehty. Tämä johtuu varmaankin myös siitä, että ohjaajasukupolvi on parhaillaan vaihtumassa. Kyse on samasta ilmiöstä kuin vaikkapa Norjassa tai Ruotsissa. Nuorilta tekijöiltä tulee yhtäkkiä elokuvia, jotka kiinnostavat muitakin kuin oman maan kansalaisia. Käsikirjoitus voi olla yhtä hyvin erikoinen kuin samanlainen, eikä se välttämättä tee elokuvan tekemisestä sen kalliimpaa.

Rare Exports kuvattiin Norjassa. Oliko kuvaus erikoisissa oloissa haastavaa?

Haasteellisempaa oli lopulta kirjoittaminen, koska en ollut koskaan tehnyt sitä aikaisemmin. Ohjaaminen on sen sijaan aina ohjaamista, teki sitten mitä hyvänsä. Siinä ei kuitenkaan pysty lopulta keskittymään muuhun kuin siihen, että jokaisesta kohtauksesta tulee mahdollisimman hyvä. Norjassa oli tietysti pirun kylmä, kuvauspaikalla oli paljon ihmisiä ja monet heistä puhuivat eri kieltä. Olin silti varautunut paljon vittumaisempaan kokemukseen. Kaikki meni kivasti, muttei liian kivasti.

Vaikka jouluelokuvia tehtaillaan joka vuosi, jakavat vain harvat niistä Rare Exportsin näkemyksellisyyden. Helanderin oma suosikki joukosta on yksiselitteinen.

Kaikkien aikojen paras jouluelokuva? Varmaan Die Hard.

Splatter-ohjaaja Frank Henenlotterin elokuvissa voi tapahtua mitä tahansa.

Frank Henenlotter on useimmille leffaharrastajille tuttu vuoden 1982 Basket Case -kauhukomediasta. Epämuodostunutta, murhanhimoista kaksoisveljeään olkikorissa piilottelevasta nuoresta miehestä kertova elokuva on useissa yhteyksissä nostettu erääksi 1980-luvun tärkeimmistä B-elokuvista Evil Deadin (1981) ja kumppaneiden joukkoon. Ensimmäisen Suomen vierailunsa ohjaaja teki osuvasti Helsingin Night Visions -festivaalille. Film-O-Holic pääsi tenttaamaan makaaberien kertomusten mestaria Glo-hotellin aulassa.

Henenlotter oli jo ehtinyt jättää elokuvanteon taakseen 1990-luvun alussa. Mitä tuolloin oikeastaan tapahtui?

Olin turhautunut, sillä eksploitaatioelokuvat olivat kuolemassa. Yhtiöt, jotka olivat aikaisemmin tuottaneet niitä, olivat suurelta osin hävinneet. Ainut tapa, jolla olisin voinut jatkaa elokuvien tekemistä, olisi ollut mukautuminen valtavirtaan. Sain tarjouksia projekteista, joihin en tahtonut osallistua. En halunnut tehdä elokuvia työmielessä tai pelkästään sen vuoksi, että saisin vuokrani maksettua.

Ohjaaja päätti kuitenkin palata mukaan kuvioihin vuonna 2008 ilmestyneen Bad Biologyn myötä. Vinksahtanut kauhukomedia osoitti, ettei Henenlotterin hulvaton säädyttömyys ole vanhemmalla iällä ainakaan vähentynyt. Elokuvan tarina kertoo tytöstä, jolla on seitsemän klitorista. Sänkykumppaneitaan vahingossa murhaava ja mutanttivauvoja synnyttävä nymfomaani törmää lopulta poikaan, jonka housuissa asustaa steroidikuurin sivutuotteena syntynyt hirviöpenis. Friikkisirkuksen käsikirjoitus syntyi yhteistyönä räppäri R.A. Thorburnin kanssa.

Olen tuntenut Thorburnin hyvin pitkään. Ohjasin hänelle pari musiikkivideota, ja meistä tuli hyvin epätavalliset ystävykset, sillä en edelleenkään tiedä hiphopista juuri mitään. Thorburn oli kerännyt rahaa projektia varten juuri sen verran, että elokuva oli mahdollista tehdä. Koska budjetti oli pieni, ajattelimme että seksielokuva olisi hyvä idea, koska se tulisi halvaksi.

Aihevalinnalla oli toki muitakin hyviä puolia. Henenlotterin mukaan keskeistä oli, että seksillä on edelleen helppo järkyttää ihmisiä.

Seksillä ei tarvitse tehdä kovinkaan paljon, jotta todella monet loukkaantuvat. Siksi otimme tavoitteeksemme tehdä seksistä sellaisen leffan, jollaista ei varmasti olla aikaisemmin nähty.

Helsingissä yleisö suhtautui elokuvaan ilmeisen positiivisesti.

Minusta festivaalinäytös meni oikein hyvin, sillä yleisö nauroi oikeissa kohdissa. En usko, että suomalainen yleisö on kovin suvaitsematonta. Kysymykset, jotka minulle esitettiin elokuvan jälkeen olivat myös hyvin perinteisiä. Kukaan ei pyytänyt minua poistumaan maasta, eikä kukaan heittänyt päälleni mitään.

Samaan hengenvetoon ohjaaja kuitenkin myöntää, että silloin tällöin olisi mukava kuulla katsojilta hyökkääviäkin kommentteja.

Minusta olisi hienoa, jos joku joskus huutaisi minulle. Ihmiset ovat aina aivan liian kohteliaita. Tietysti kyse on myös siitä, että Bad Biologyn kaltaiset elokuvat eivät ylipäätään houkuttele saliin valtavirtayleisöä.

Bad Biology on Henenlotterin töistä kenties lähintä sukua vuoden 1990 Frankenhookerille. Elokuvan kuuluisimmassa kohtauksessa joukko prostituoituja räjähtää kappaleiksi yksi kerrallaan. Mielenkiintoinen fakta on, että muuan Bill Murray julistautui teoksen suurimmaksi faniksi.

Olimme tekemässä äänimiksausta eräässä studiossa, jota myös Murray sattui käyttämään omassa projektissaan. Tuona aikana hän tutustui elokuvaamme ja tykästyi siihen. Myöhemmin joku kertoi Frankenhookerin tuotantoyhtiölle kohtaamisesta, ja he halusivat Murrayltä lainauksen elokuvan julisteeseen. Minusta se oli todella noloa. Bill oli ollut meille todella mukava, ja minusta hänen hyväksikäyttämisensä oli häpeällistä. Kieltäydyin itse soittamasta hänelle, mutta sain jälkeenpäin kuulla, että yhtiö oli painostanut häntä asian tiimoilta.

Tilanne sai kuitenkin myöhemmin yllättävän käänteen.

Elokuvan valmistumisen jälkeen kävelin New Yorkin kadulla ja huomasin, että Bill oli edessäni. Minua nolotti niin paljon, etten halunnut törmätä häneen, joten hidastin vauhtia. Omituista kyllä, Bill huomasi minut, vaikka oli kääntynyt toiseen suuntaan. Selitin tilanteen hänelle ja vannoin, ettei minulla ollut mitään tekemistä kyselyiden kanssa. Samana päivänä hän lähetti yhtiölle mainoslauseensa: ”Jos katsot vain yhden elokuvan tänä vuonna, pidä huolta siitä, että katsot Frankenhookerin”. En ole nähnyt jätkää sen koommin.

Haastattelun päätteeksi Henenlotter kertoo, ettei aio jatkaa Bad Biologyä edeltänyttä hiljaiseloaan vaan ohjaa elokuvia tulevaisuudessakin. Projektien luonne on tosin vielä avoinna.

Tällä hetkellä yritän saada rahoitusta kahdelle uudelle elokuvalle, joista toinen on hieman kalliimpi. Minulla ei kuitenkaan ole päätäntävaltaa budjettiasioissa, joten katsotaan miten asialle käy. Toinen elokuvista ei ole kauhua, vaan tositapahtumiin perustuva varkaustarina, joka tulee tuottamaan hirvittävän pettymyksen niille, jotka toivovat näkevänsä paljon verta ja gorea.

Matti Yrjänä Joensuun kirjaan perustuva uusi kotimainen elokuva Harjunpää ja pahan pappi käsittelee pahan teemoja monelta eri kantilta. Elokuva on selkeästi ohjaajansa Olli Saarelan näköinen elokuva. Saarela korostaa itse sitä, että elokuva on populaaritaiteen muoto, viihdettä, eikä hän halua ladata elokuviinsa liikaa piilomerkityksiä. Keskustelimme Saarelan kanssa elokuvan herättämistä ajatuksista, kuten mistä paha kumpuaa, onko sille aina olemassa jokin syy?

Minun tulkintani on, että meissä ihmisissä on paljon energiaa, joka voi purkautua pahan eri muotoina silloin, kun ihminen joutuu äärimmäisiin tilanteisiin, eikä välttämättä ole valmistautunut millään tavalla.

Peter Franzénin esittämä Harjunpää on murharyhmän tutkija, ”väkivallan virkamies”, jonka silmin maailma voi näyttää perin pahalta ja lohduttomalta paikalta. Hahmo perustuu kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin.

Joensuu on ollut 30 vuotta poliisina, ja nähnyt 150 murhaa, kuolemaa tai tappoa per vuosi. Voi laskea minkälainen ihmiskuva siitä vääjäämättä syntyy. Se ei kovin ylevä ainakaan ole. Eli kyllä ihmisessä on itsessään pahaa paljon, mutta ajattelen että olisi aika toivotonta ja surkeaa, jos se olisi aina lopputulema. Eli jos paljon pahaa, niin kyllä myös jotain hyvääkin.

Mutta sitten on tämä irrationaalinen, mielivaltainen paha ja sen ilmenemismuodot, kuten esimerkiksi Harjunpään tyttären raiskaus ja tappo. En halua selittää sitä, vaikka käsikirjoituksessa olisi ollut mahdollisuus käsitellä asiaa enemmän. Elämme henkisessä arvotyhjiössä, turvattomuus ja syrjäytyminen alkaa jo helvetin aikaisessa vaiheessa. Kun ihminen jää yksi, niin se synnyttää pelkoa, ja pelko aiheuttaa vihaa ja aggressiota. Kun ihminen tahtoo jotakin eikä saa sitä, se ottaa sen väkisin.

Ei pelkkä palkkatappaja

Aiemmissa elokuvissaan Saarela on osallistunut myös käsikirjoittamiseen. Vaikka Harjunpäässä käsikirjoitus onkin muiden käsialaa, löytyy Olli Saarelasta aimo annos auteur-henkeä.

Olisi hyvin vaikea kuvitella ainakaan enää tässä vaiheessa, että lähtisin mukaan projektiin, jossa olisin pelkkä palkkatappaja. Jos saan paperin, niin haluan antaa sen toisenlaisena eteenpäin. Käsikirjoitus on se vaihe, jossa luodaan peruskartta siitä, miten elokuva tehdään, jotta sisällölliset ja kerrokselliset asiat sekä teemat tulevat esiin. Elokuvassa ei ole vahinkoja.

Välillä joutuu ventiloimaan paljonkin käsikirjoittajan kanssa, perustelemaan miksi näin ja näin. Minun mielestäni on turha jauhaa loputtomiin, käsikirjoitus on kaiken a ja o, mutta en näe mitään mieltä seurata käsikirjoitusta orjallisesti, koska elokuva on monien muuttujien summa, ja kuvaukset varsinkin. On valtava määrä muuttujia ja tekijöitä. Kutsun käsikirjoitusta kaikella kunnioituksella kartaksi; se ei ole itsenäinen taideteos kuten vaikkapa romaani.

Olli Saarela haluaa tehdä sen näköisiä elokuvia, joita haluaisi itse katsella. Ankarat teemat näkyvät myös visuaalisuudessa.

Halusin että tämä on visuaalisesti moderni, turha informaatio on poissa. Tässä on nähtävissä tiheys, ollaan sitten tilassa kuin tilassa, koska on turha näyttää kulmaa, jos tärkeät asiat ovat keskellä. Elokuvan maailman täytyy olla ehjä. Olen pyrkinyt siihen aikaisemminkin, että jos lupaa katsojalle tietynlaisen elokuvallisen maailman, niin se kestäisi loppuun asti. Se on kielioppia, opetat katsojan katsomaan tietyllä tavalla ja pidät sopimuksen. Tehdään sopimus katsojan kanssa.

Saarela suitsuttaa Joensuun uusinta Rautahuone -kirjaa, jonka filmatisointiin Ilkka Matila on ostanut oikeudet. Omien projektiensa lisäksi Saarela olisi valmis astumaan puikkoihin, mikäli Rautahuone päätetään filmata.

Kysymykseen siitä minkälaisen tarinan Olli Saarela ohjaisi, jos hänellä olisi täysin vapaat kädet, ohjaaja nostaa esiin Arthur Pennin klassikkoelokuvan Bonnie & Clyde (1967).

Kunnon rakkauselokuva kahdesta rikollisesta, se olisi loistavaa. Täytyy olla anarkisti sen verran. Oikeusjärjestelmää täytyy myös pystyä kritikoimaan, mitä juuri Joensuukin tekee. Hän uskaltaa myös näyttää poliisin puutteellisena ja inhimillisenä.

Dome Karukosken uutuuskomedia Napapiirin sankarit (2010) on virkeä ja persoonallinen road movie, jossa työttömät Lapin pojat lähtevät metsästämään digiboksia yön selkään. Jannen (Jussi Vatanen) avovaimo Inari (Pamela Tola) on kyllästynyt siippansa saamattomuuteen ja uhkaa muuttaa aamunkoitteessa etelään, mikäli Janne ei saa laitetta siihen mennessä hankittua. Jannen kaverit Kapu (Jasper Pääkkönen) ja Räihänen (Timo Lavikainen) lähtevät auttamaan miestä mäessä.

Karukoski kertoo elokuvan idean lähteneen liikkeelle käsikirjoittaja Pekko Pesosen omasta elämäntilanteesta.

Kun Pekko tuli muutama vuosi sitten isäksi, hänen piti ostaa videokamera. Vaimo ja appiukko painostivat, mutta Pekko lykkäsi kameran ostamista kaikenlaisiin tekosyihin vedoten. Käsikirjoittajan leipä kun ei aluksi ollut järin leveä.

Tästä videokameran ostamisen vaikeudesta lähti elokuvan tematiikka. Nainen on mennyt miehen ohi evoluutiossa ja saattaa jopa elättää miehensä. Tämä aiheuttaa häpeää suomalaiselle miehelle, jonka tehtävä traditionaalisessa mallissa on ollut elättää perheensä.

Suomalainen kansanluonne tuli hyvin esille taannoisessa Newsweek-kohussa. Kun lehti uutisoi Suomen olevan maailman paras maa, mitä tekivät suomalaiset? Laskivat pisteet uusiksi ja todistivat lehden olleen väärässä. Napapiirin sankarit kuvaa myös tätä mentaliteettia.

Käsikirjoittaja Pesonen oli mukana äänittämässä Virpi Suutarin ja Susanna Helken dokumenttia Joutilaat (2001). Suomussalmelaisten nuorukaisten läpänheitto teki äänimieheen vaikutuksen, ja Pesonen on kertonut haaveilleensa pohjoisen poikien maailmaan sijoittuvasta fiktiosta siitä lähtien. Karukoski sanoo, että varsinaisia esikuvia elokuvalla ei kuitenkaan ollut.

Joutilaat ehkä vaikutti alitajunnassa, samoin kuin Matti Ijäksen Katsastus (1988). Nämä kaksi elokuvaa ovat varmasti Napapiirin sankareitten lähimmät kotimaiset vertailukohdat. Mutta Suomessa ei ole oikeastaan tehty laatukomediaa, josta löytyisi tasoja. Halusimme tehdä älykkään komedian, joka kertoo oikeista ihmisistä ja oikeista ongelmista.

Lestadiolaistytöistä kertovaa Kielletty hedelmä -elokuvaansa (2009) varten Karukoski haastoi näyttelijät kanssaan neljän kuukauden mittaiselle kieltäytymiskuurille, jonka aikana ei saanut katsoa televisiota, juoda alkoholia tai syödä makeaa. Nyt ohjaaja päästi näyttelijät helpommalla.

Tällä kertaa ei ollut suoranaista metodia käytössä. Tein kyllä pari testiä harjoituksissa. Toisessa esitin itse työvoimatoimiston ammatinvalintapsykologia, ja näyttelijöiden piti improvisoida tilanteessa omien roolihahmojensa kautta. Toisessa Jannen, Kapun ja Räihäsen piti hakea minulta töitä, mutta yrittää olla saamatta paikkaa.

Elokuvassa puhutaan lapin murretta, vaikka suurin osa näyttelijöistä on kotoisin muualta Suomesta.

Ensin kirjailija Maria Peura käänsi koko käsikirjoituksen murteelle. Näyttelijät harjoittelivat vuorosanoja viiden murrecoachin opastuksella. Puheen piti kuulostaa uskottavalta, mutta myös asenteen oli oltava kohdallaan. Valmentajat olivat mukana kuvauksissakin ja korjasivat puhetta tarpeen mukaan.

Roolituksessa Karukoski kertoo painottaneensa näyttelijöiden keskinäisiä kemioita. Jannea esittävä Jussi Vatanen on tuttu televisiorooleistaan, mutta ei valkokankaalta.

Koekuvauksissa oli viitisentoista noin 30-vuotiasta miesnäyttelijää. Koska elokuvan pääosassa on pikemminkin kolmikko kuin yksi hahmo, muodostin koekuvattavista kolmen hengen ryhmiä ja tarkkailin, miten kemiat toimivat. Jussi Vatasen, Jasper Pääkkösen ja Timo Lavikaisen yhteispeli toimi yksinkertaisesti parhaiten.

Kaikissa leffoissani miespääosaa on esittänyt näyttelijä, joka ei ole aikaisemmin ollut isossa roolissa valkokankaalla. Samuli Vauramo tuli tunnetuksi Tyttö sinä olet tähti -elokuvasta (2005) ja Tummien perhosten kodissa (2008) pääroolin näytteli Niilo Syväoja. Haluan sekoittaa tuttuja ja tuntemattomampia kasvoja. Vähemmän tunnetut kyvyt freesaavat elokuvaa.

Olemme Jasper Pääkkösen kanssa halunneet tehdä yhteisen elokuvan jo pitkään, mutta Jasper osallistui koekuvauksiin siinä missä muutkin ja pääsi mukaan taidoillaan. Pamela Tola puolestaan oli mukana luomassa Inarin hahmoa jo käsikirjoitusvaiheessa, joten naispääosan esittäjää ei tarvinnut erikseen hakea.

Käsikirjoitusta alettiin työstää jo kesällä 2005, joten matka ideasta valmiiksi elokuvaksi on ollut pitkä.

Lähdimme tekemään elokuvaa aluksi väärin. Kehittelimme tarinasta farssin, vaikka se ei ole sitä. Kehys, eli Lappi ja suomalainen mielenmaisema, pysyi koko ajan muuttumattomana mutta ydin meni metsään. Lopulta putsasimme tarinasta kaikki farssielementit ja keksimme tilalle oikeat ihmiset ja oikeat tarinat. Kysyimme itseltämme, mistä hyvä komedia syntyy. Haimme vaikutteita omasta lähipiiristämme, sillä klassinen komedia kasvaa nimenomaan todellisista ihmisistä. Halusimme psykologisten käänteiden olevan uskottavia.

Kirjoittaminen kesti pitkään, mutta myös tuotanto oli raskas. Edestakaisin lentämistä kesti yli vuoden. Elokuva kuvattiin lähes kokonaan Suomen Lapissa. Vaikka Ruotsin puolella olisi todennäköisesti ollut halvempaa tehdä elokuvaa, se olisi tuntunut katsojien huijaamiselta, kun tarina on kuitenkin niin suomalainen. Ruotsissakin kuvattiin viikon verran, mutta lähinnä studiossa. Jälkitöitä tehtiin niin ikään Ruotsissa sekä Irlannissa.

Elokuvassa kuullaan suomalaisia iskelmiä ja popklassikoita Leevi & The Leavingsista Kasevaan. Karukoski esittelee tietokoneeltaan löytyvää iskelmäkirjastoa, jota hän on kartuttanut vuosien ajan.

Musiikilla on elokuvassa niin tärkeä rooli, että kohtauksia jopa ideoitiin biisien ehdoilla. Leevi & The Leavings oli mukana alusta lähtien, mutta Kasevan Tyhjää päätyi elokuvaan sattumalta. Kohtaus, jonka taustalla se leffassa soi, oli jo menossa pieleen koska siihen ei vain löytynyt sopivaa kappaletta. Ajattelin, että elokuvaan tulee nyt yksi epäonnistunut kolmeminuuttinen, eikä asialle mahda mitään.

Sunnuntai-iltana olin Facebookissa, kun kaveri laittoi Tyhjää-kappaleen saitilleen. Se kuulosti mahtavalta. Seuraavana aamuna menin leikkaamoon, missä aamuvirkku leikkaaja oli tuskaillut jo muutaman tunnin ongelmakohdan kanssa. Soitin hänelle Kasevan biisin ja se oli siinä.

Karukoskelle itselleen napapiiri on jo taaksejäänyttä elämää, ja mielessä muhivat uudet aiheet. Ohjaaja on edellispäivänä palannut kuvausmatkalta Keniasta.

Teemme Pamela Tolan kanssa lyhytelokuvaa nimeltä Burungo. Sana tarkoittaa sekä tyttöä että kauppatavaraa. Elokuvassa käsitellään nuorten tyttöjen seksuaalisuutta kepeällä otteella. Suomen ensi-iltansa lyhytelokuva saa Yleisradion Nenäpäivä-gaalassa, mutta toivomme sille myös kansainvälistä levitystä.

Jaco Van Dormaelin ohjaama ja käsikirjoittama Mr. Nobody (2009) sai Suomen ensi-iltansa tämänvuotisella Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla. Belgian eturivin ohjaajiin kuuluvan Van Dormaelin edellinen elokuva, Cannesin Kultaisesta palmusta kilpaillut The Eighth Day valmistui vuonna 1996. Miksi uutta elokuvaa on saatu odottaa näin pitkään?

Kirjoitan hitaasti ja olen hidas kaikessa mitä teen. Tein Mr. Nobodyn käsikirjoitusta kuusi vuotta, kuvaukset kestivät puoli vuotta ja leikkausvaihe puolitoista vuotta. Tarkoitus ei ollut käyttää kirjoittamiseen niin pitkää aikaa, mutta niin vain kävi.

Epäilitkö missään vaiheessa elokuvan onnistumista? Rakennehan on aika kunnianhimoinen ja monimutkainen.

En epäillyt. Matkan varrella oli paljon haasteita, mutta se oli vain hauskaa. Nuorempana käytin elokuvissani rakenteita, joiden tiesin toimivan. Nyt kun olen jo yli viisikymppinen, haluan yllättää itseni. Käsikirjoittajana tavoittelen ratkaisuja, jotka eivät ehkä vaikuta toimivilta, mutta jotka on mahdollista saada toimimaan.

Mr. Nobody on tiettävästi kallein Belgiassa koskaan tehty elokuva?

Saattaa olla, ellei sitten Taxandria (1994) ollut vielä kalliimpi. Mr. Nobodyn budjetti oli kyllä poikkeuksellisen suuri ottaen huomioon, että kyse ei ollut toimintaelokuvasta. Itse asiassa minun olisi luultavasti ollut helpompi saada rahoitus kasaan ranskankieliselle elokuvalle, mutta halusin tehdä tämän elokuvan englanninkielisenä. Lontoo on hyvin lähellä Brysseliä, ja Britanniassa on mahtavia näyttelijöitä.

Aikaisemmat elokuvasi ovat olleet ranskankielisiä.

Kyllä. Nyt halusin jotakin uutta. Jos olisin tehnyt tiukasti todellisuuteen ankkuroituneen elokuvan, sen olisi täytynyt olla ranskankielinen. Mutta Mr. Nobodyn paikat ovat pikemminkin mielessä kuin todellisia. Kanada ei ole oikeastaan Kanada eikä Mars ole oikeasti Mars. Kuvittelin yhtä Marsiin sijoittuvaa kohtausta ranskankielisenä, eikä se toiminut ollenkaan.

Miksi halusit Jared Leton pääosaan? Oliko hän mielessäsi jo kirjoittaessasi Nemo Nobodyn hahmoa?

En kirjoittanut roolia kenellekään tietylle näyttelijälle, se olisi rajoittanut liikaa. Mutta pidin Leton roolisuorituksesta Unelmien sielunmessussa (2000). Kun tajusin nähneeni hänet myös Fight Clubissa (1999) ja Panic Roomissa (2002) tunnistamatta häntä Jared Letoksi, kiinnostukseni kasvoi.

Leto on hyvin muuntautumiskykyinen näyttelijä. Kuvauksissa hän oli vapautuneimmillaan silloin, kun hänen roolihahmonsa muistutti häntä itseään mahdollisimman vähän ulkoisesti. Vanhaa Nemoa varten häntä meikattiin joka aamu neljä tuntia, ja hän oli yön aikana rikkonut äänensä. Laulajana hän pystyy tekemään sen vahingoittamatta äänihuuliaan. 118-vuotiaan Nemon ääntä ei ole käsitelty millään tavalla, se on Jared Leton ääni.

Elokuvassa kuvataan valintojen ja sattuman vaikutusta yksilön elämään. Valitsi niin tai näin, kuolema voi vaania seuraavan kulman takana. Kun ikäloppu Nemo Nobody makaa kuolinvuoteellaan, hän toistaa Annan (Diane Kruger) nimeä. Halusitko tällä sanoa, että elämän tarkoitus on rakkaus?

Koko elokuva kertoo rakkaudesta, kaikessa on kyse siitä. Mr. Nobody on hyvin romanttinen elokuva. En usko jumalaan, vaan pikemminkin kaaosteoriaan. Elokuvan alussa nähtävän kyyhkysen tavoin annamme yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin. Palkitsevinta elämässä on kuitenkin rakkaus.

Elokuvan vaihtoehtoisissa todellisuuksissa Nemo on naimisissa kolmen erilaisen naisen kanssa. Sain sellaisen vaikutelman, että juuri Anna on Se Oikea Nemolle, verrattuna kahteen muuhun vaimoon.

Minusta kaikki kolme tarinaa ovat samanarvoisia rakkaustarinoita. Vääriä valintoja ei ole. Vaikka Nemolla on Elisen (Sarah Polley) kanssa vaikeaa, sekin on suurta rakkautta. Jean (Linh-Dan Pham) taas rakastaa Nemoa syvästi, vaikka tämä ei sitä ymmärrä.

Sivuat elokuvassa myös globalisaatiota, ja esiinnyt itsekin pikkuroolissa, farkkutehtaalta työttömäksi jääneenä brasilialaisena.

Esitän vieläpä sitä tyyppiä, jonka liikkeelle sysäämän tapahtumaketjun vuoksi kaikki menee pieleen. Lapseni ovat esiintyneet aikaisemmissa elokuvissani, mutta nyt päätin näyttäytyä Hitchcock-tyylisesti itse.

Elämän ihmeellisyyttä voi tarkastella monesta eri näkökulmasta: rakkauden, talouden, politiikan, työn… Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Mr. Nobodya on verrattu Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailuun (1968). Minulle tuli mieleen myös viime vuonna R&A:ssa esitetty Charlie Kaufmanin Synecdoche, New York (2008).

Olen tietysti otettu Kubrick-vertauksista, mutta miellän kuuluvani samaan jatkumoon Kaufmanin kanssa. Ihailen häntä käsikirjoittajana. Pidän eniten elokuvista, joita en täysin ymmärrä. Olen nähnyt Tarkovskin Peilin (1975) varmaan 20 kertaa, enkä vieläkään ymmärrä, mitä siinä tapahtuu. Se on juuri siksi niin hieno elokuva.

Myös Belgian maine elokuvamaana on kasvanut viimeisen vuosikymmenen aikana, ei vähiten Luc ja Jean-Pierre Dardennen ansiosta.

Totta. Elokuvantekijät seuraavat usein joko Lumièren veljesten tai Mélièsin jalanjäljissä. Luc ja Jean-Pierre ovat Lumièrien perillisiä, he hyväksyvät todellisuuden olemassaolon ja kuvaavat sitä. Mélièsin seuraajat puolestaan kuvaavat epätodellista, unimaailmaa ja fantasiaa. Kumpaakin näkemystä tarvitaan. Sijoitan itseni näiden välimaastoon: kuvaan subjektiivista todellisuutta, joka ei kuitenkaan ole unta tai pelkkää kuvitelmaa.

Mitä seuraavaksi, onko uusi elokuva jo suunnitteilla?

On toki. Siinä jumala on olemassa ja asuu Brysselissä (naurua).

Timo Koivusalon ohjaaman Täällä Pohjantähden alla -elokuvan toinen osa saa ensi-iltansa 24.9.2010. Ensimmäinen osa sai hyvän vastaanoton, arvostuksesta kertoo valtion elokuvataidetoimikunnan antama laatutukipalkinto. Kritiikeistä rankimmat koskivat elokuvan liiallista uskollisuutta Väinö Linnan alkuperäistarinalle. Tämän Koivusalo laskee onnistumiseksi, sillä uskollisuus tekstille oli tarkoituskin. Elokuvien elinkaari teattereissa saisi kuitenkin olla pidempi.

Kankaista on tosi kova kisa. Ulkomaista tarjontaa tulee koko ajan paljon, ja kotimaisiakin on runsaasti. Koen kuitenkin, että kotimaiset tukevat toisiaan, enemmän joudutaan kamppailemaan niitä maailman kalleimpia tuotantoja vastaan, joiden markkinointibudjetti on paljon isompi kuin meidän koko tuotantobudjetti. Tahti on kiihtynyt. Jos puhuisimme tästä kymmenen vuoden päästä, niin ehkä tapa kuluttaa elokuvaa olisi muuttunut huimasti. Uskon kuitenkin vielä ison salin ja kankaan taikaan, koska sinne se leffa on tehty. Mutta kierto on nopeutunut, onnistumisen pitää tulla nopeasti, että elokuva saa lisää kangasaikaa.

Elokuvien elinkaarta pidentää dvd, mutta elokuvan tekijöille sillä ei ole merkitystä. Uusi digitekniikka sen sijaan saa kiitosta Koivusalolta.

Ne rahat syödään jo elokuvaa tehdessä, eli niin elokuvan levittäjä, tv-yhtiö kuin dvd-levittäjäkin ovat maksaneet ennakkoon liksoja, jotka on käytetty leffan tekemiseen. Olisi ihannetilanne, jos elokuva tehtäisiin jollakin eri rahoituksella, ja nämä rahat tulisivat vielä päälle tuottona, mutta niin ei ole. Se missä uusi tekniikka on tehnyt hyvää, on että digisaleja ja -teattereita alkaa olla paljon, jolloin logistinen ketju helpponee ja lyhenee, ja tasalaatuistuu. Suomi on kuitenkin iso maa, täällä on vielä puupenkkiteattereitakin, ja laatu heittelehtii todella paljon. Toki on hienoa, että leffa on hyvin demokraattinen ja leviää ympäri maata.

Koivusalo on skeptinen Täällä pohjantähden alla -elokuvan mahdollisuuksista menestyä Suomen ulkopuolella.

Meillä on kansainvälinen levittäjä Disney. Kyllä heillä siellä verkot vesillä on, mutta onhan tämä hirveän suomalaiskansallinen teos. En minä tältä suurta ulkomaanlevitystä odottele. Sibelius-elokuva esimerkiksi levisi aika hyvin maailmalla, joskin siinä rajoitteeksi tuli äärimmäisen kallis musiikki. Tv-kanavat ympäri maailmaa olisivat halunneet ostaa sen, mutta Sibeliuksen musiikki oli sen verran arvokasta, että he eivät olisi maksaneet edes niin paljon mitä meille maksoivat pelkät musiikit… mutta kyllä, toivottavasti tämä siellä täällä pyörähtää, aihe on yleisinhimillinen ja koskettava, mutta kyllä tämä tietenkin on hirveän sinivalkoinen juttu.

Yleinen yksilön kautta nähtynä

Täällä Pohjantähden alla on historiallinen elokuva, yhteiskunnallisesti kantaa ottava elokuva, sotaelokuva ja poliittinen elokuva. Nämä ovat kuitenkin vain elokuvan pohjavirtauksia.

Kyllä se on oikeastaan ihmisen ja yhden suvun kasvutarina. Ja traaginen kuvaus siitä, kuinka me olemme hiekanmurusina historian rattaissa, kun historia vyöryy ylitsemme –hyvin suuri inhimillinen tarina. Lähdin tekemään tätä ajatuksesta, että elokuvat voi katsoa, vaikkei olisi ikinä lukenut yhtäkään riviä Väinö Linnaa. Kakkososankin voi katsoa vaikkei olisi nähnyt ykkösosaa. Enemmän saa kuitenkin irti, kun rivien välitkin tulevat esille.

Jo elokuvan ensimmäisen osan kohdalla tuli esiin työn merkitys yhteisten päämäärien ja tavoitteiden saavuttamiseksi, yhteiskuntaa koossapitävänä voimana.

Joskus tulee sellainen olo, että kuvittelemme Suomen ja maailman olevan valmiita, ja nyt meidän pitäisi vain kehittää Suomi-brändiä ja myydä tämä hieno valmis tuote maailmalle. Ei se kyllä ihan niin ole. Jokapäiväisellä työllä lunastamme hyvinvoinnin, pienillä asioilla joka ainoa ihminen, joka aamulla herää kellonsoittoon tai tekee kolmivuorotyötä. Kyllähän työ on kaiken perusta, ei meille mannaa sada taivaalta.

On hienoa, että Suomessa on aina ihailtu työnsä hyvin tekevää ihmistä. Välillä olemme vähän turhankin ankaria itseämme kohtaan, mikä näkyy masennustilastoina. Kyllä ehdottomasti halusin elokuvaan sen, mistä leipä silloin ennen tuli, siitä kun ei ole kuin joitain kymmeniä vuosia.

Linnan tekstistä Koivusalo halusi tuoda elokuvaansa sen ajatuksen, että kaiken sotimisen, yrittämisen, raatamisen ja omaisuuden haalimisen jälkeen kuolemme kuitenkin yhtä yksin kuin synnyimme, mitään ei jää jäljelle. Koivusalon mielestä syntymän ja kuoleman välinen aika pitäisi osata olla ihmisiksi, niin itseään kuin muitakin kohtaan. Koivusalo toivoo elokuvan myös herättelevän arvostamaan sitä, mitä olemme saaneet aikaan Suomessa: korkeatasoinen koulutus, terveydenhuolto tai vaikkapa lukutaito eivät ole tulleet ilmaiseksi, kuten ei myöskään itsenäisyys.

Sotien jälkeen vallitsi kiihkeä jälleenrakentaminen ja ihmisillä oli toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Työttömyyttä ei tunnettu. Toivottomuus ja näköalattomuus voivat olla yhteiskunnalle tuhoisia asioita

Kun ihmiseltä puuttuu näköaloja, tilanne on aika raskas. Toivo ja usko parempaan on aina liikkeelle paneva voima. Sen avulla jaksamme uskoa siihen, että meidän kannattaa tässäkin maassa lisääntyä, pitää kulttuuria yllä ja kasvattaa lapsiamme. Se on ihan perusasioita elämässä. Myös se asenne, että mikään ei tule ilmaiseksi; uudetkaan sukupolvet eivät voi tuudittautua siihen, että tämä maailma on jo valmiiksi tehty, vaan että jokaisen pitää ottaa vuorollaan vetovastuu.

Suuret suomalaiset kertomukset

Joskus kuulee väitettävän, että suurten eeppisten kertomusten aika on ohi, elämme kulttuurillisesti pirstoutuneessa maailmassa. Koivusalo toivoo, että suurille kertomuksille olisi kuitenkin vielä tilaus.

Iso yhteinen kokemus tahtoo nykyään puuttua. Toivon mukaan sitä kuitenkin on. Kyllähän Linnan Täällä Pohjantähden alla on luettuna romaanitrilogiana säilyttänyt suosionsa läpi vuosien. Saa nähdä, kuinka kuvallisen muodon kanssa on. Mutta kyllä minä koen, että on velvollisuus pitää näitä asioita esillä niin teatterin, kuvataiteen, musiikin kuin kirjallisuuden ja elokuvankin keinoin. Ovathan ne sitä peruskauraa, meidän lähihistoriamme.

Aikaisemmin dokumentaristina tunnettu Arto Halonen on työstänyt ensimmäisen näytelmäelokuvansa. Prinsessa on tositapahtumiin perustuva kuvaus Anna Lappalaisesta, joka mielisairaalaan passittamisensa jälkeen uskoi olevansa Englannin prinsessa. Teos tuo esille kohteensa positiivisen vaikutuksen sekä laitoksen henkilökuntaan, että muihin asukkeihin nostaen samalla esille kysymyksiä henkisen sairauden määritelmästä ja ihmisyydestä yleisellä tasolla. Käsikirjoituksen idean Halonen kertoo syntyneen jo pitkän aikaa sitten.

Vuonna 1995 Lappalaiselle pystytettiin muistomerkki, ja Hesarin kuukausiliite teki jutun hänen elämäntarinastaan. Vaikutuin siitä vahvasti ja ajattelin, että ”tästä jos mistä pitäisi tehdä elokuva”. Koin myös, että kyseessä pitäisi olla fiktio, koska Lappalainen ei enää elä, ja prinsessa olisi hienoa herättää henkiin.

Aivan ongelmitta projekti ei kuitenkaan lähtenyt liikkeelle.

Parin vuoden kirjoitusjakso vei tarinan hieman väärään suuntaan. Siitä tuli liian massiivinen, viiden tunnin juttu. Pitkän tauon jälkeen palasimme projektin pariin sitä sivusta seuranneiden ihmisten kannustuksen ansiosta, Halonen tunnustaa.

Vaikka elokuvan pohjana ollut kertomus onkin tosi, ei tekijätiimin intressinä ollut välttämättä esittää tapahtumia realistisesti. Pikemminkin pohjamateriaalista lähdettiin rakentamaan teosta, jonka tarkoituksena oli toimia omilla ehdoillaan.

Materiaalia löytyi hyvin. Pääsimme käsiksi Lappalaista ja muita potilaita koskevaan aineistoon ja tutkimme myös mielenterveyshistoriaa yleisesti. Elokuvassa hahmoja on yhdistelty, eivätkä kaikki niistä ole välttämättä liittyneet suoraan Lappalaiseen itseensä. Kaikki on kuitenkin nitoutunut jotenkin Kellokosken sairaalan historiaan.

Tiukan faktoihin takertumisen sijaan elokuva tuntuu haluavan tarttua yhteiskunnallisiinkin epäkohtiin. Halonen toteaa tähän tiivistyvän teoksen syvimmän olemuksen.

Motivoivampana teemana koin erilaisuuden hyväksymisen. Lappalaisen esimerkki heijastaa myös sitä, miten yhteiskunnan on vaikea havaita ja hyväksyä tämänkaltaisia ilmiöitä. Se yrittää nujertaa harhaa, joka itse asiassa on juuri tätä poikkeuksellista kauneutta. Tärkeinä sivuteemoina ovat myös ihmisarvoon liittyvät asiat mielenterveystyön historiassa. Tämä koskee myös tätä päivää. Yritämme monin metodein parantaa ”mieltä”, vaikka emme oikeastaan ymmärrä siitä oikein mitään. Oikeastaan yhteiskunta itsessään sairastuttaa meitä.

Vaikka Prinsessalla ei ollut selkeitä elokuvallisia esikuvia, tuo se silti väistämättä mieleen tiettyjä genren klassikoita.

Tästä aiheesta on kyllä tehty joitakin hienoja leffoja, esimerkiksi eteläamerikkalainen Mies katsoo kaakkoon. Se on melko kaukana meidän elokuvastamme, mutta myöskin hieno erilaisuuden kuvaus. Yksi lensi yli käenpesästä olen tietysti vaikuttunut, kuten monet muutkin. Meillä haasteena oli oikeastaan olla toistamatta sen rakennetta. Se kyllä mietitytti, että Prinsessa-elokuvassa nähtävä matkakohtaus – joka on siis tosi juttu – ajoittuu rakenteellisesti täsmälleen samaan kohtaan kuin Käenpesässä nähtävä laivareissu, Halonen naurahtaa.

Ohjaaja lupailee haastattelun päätteeksi myös tulevaisuudessa jatkavansa fiktion parissa, siitäkin huolimatta etteivät miehen projektit ole syntyneet kaikkein onnellisimpien tähtien alla.

Minulla on viimeisen viidentoista vuoden aikana ollut viisi hanketta, jotka ovat kaikki kaatuneet loppusuoralla. Olemme joka kerta päässeet absurdin lähelle tuotantoon siirtymistä. Se olisi jo ehkä itsessään uuden elokuvan aihe.

Vesa-Matti Loiri ei ole tähän mennessä halunnut elämästään tehtävän sen enempää elämäkertaa kuin elokuvaakaan. Mieli muuttui, kun Loiri kuuli, että Mika Kaurismäki olisi sellaisen valmis ohjaamaan. Alun perin idea tuli Loirin managerilta, Pete Eklundilta. Vesku-elokuvan lehdistötilaisuudessa Loiri kertoo tuntemuksistaan nyt, kun elokuva on valmis.

Olen nähnyt elokuvan vasta yhden kerran. Sen jälkeen tuntui alastomalta, mutta olen tyytyväinen alaston. Eniten olin pelännyt sitä, että dokumentissa olisi puhuvia päitä ja hymistelyä, mutta se oli turha pelko. Eri asiat lomittuvat elokuvassa hienolla tavalla.

Kysyttäessä luottamuksen rajoista sekä Loiri että Kaurismäki vakuuttavat, että sellaista aluetta ei ollut, josta ei olisi saanut puhua. Loiri jatkaa:

En roolittanut omia puheitani vaan olin rehellinen. Siihen auttoi myös elokuvan tekoon käytetty pitkä aika. En ole kaunistellut asioita.

Kaurismäki ja Loiri ovat tavanneet ensimmäisen kerran jo 1980-luvun alkupuolella, mutta toistensa lähipiireihin he eivät ole kuuluneet. Tämän Kaurismäki sanoo olleen tärkeä edellytys elokuvanteolle.

En olisi lähtenyt tekemään elokuvaa, jos olisimme olleet kovin läheisiä entuudestaan. Tietty etäisyys on ollut tarpeen.

Mika ja Aki Kaurismäki olivat kuulemma joskus pyytäneet Loiria elokuviinsa, mutta aikataulut eivät kertaakaan käyneet yksiin. Loiri oli kesät kiinni Turhapuro-elokuvien teossa ja muissa Spede Pasasen projekteissa. Kun Loirilta kysytään, onko Turhapuro ollut rasite, hän vastaa:

Niin kuin elokuvassakin kerron, monet varoittivat komedian ja viihteen tekemisestä. Onhan se jossain mielessä ollut rasite, mutta olen kuitenkin saanut tehtyä välillä muutakin: Leino-levyt, Holmbergin Rauta-ajan ja Dostojevski-projektin… Olen aina tehnyt sitä mikä kiinnostaa.

Sodankylän elokuvajuhlilla sairaskohtauksen saanut Loiri kertoo voivansa nyt paremmin.

Minulla oli onni saada sairaskohtaus Sodankylässä; sain hyvää hoitoa Lapin keskussairaalassa, ja siellä tehtiin perusteellisia tutkimuksia, joissa ilmeni minulle itsellenikin uusia asioita. Välillä on kyllästyttänyt olla Vesa-Matti Loiri, mutta nyt kaikki on hyvin: paino putoaa, toivottavasti vauhdilla, ja insuliinini on vaihdettu toiseen. Vielä jos olisi vähän parempi liikkuvuus.

Loiri tekee parhaillaan uutta levyä, jonka pitäisi ilmestyä joulumarkkinoille. Syksyllä on luvassa konserttikiertue. Tulevaisuudestaan Loiri toteaa kuitenkin:

En usko, että näyttelen enää. No, ehkä jos tulee sellainen elokuva, jossa saa istua. Mutta hyvin tarkkaan kyllä katson, mihin suostun. Elokuvan pitäisi olla todella kiinnostava. Uskon, että tämä levykin jää viimeiseksi.

Ohjaajan sana

Kerroit lehdistötilaisuudessa, että et halunnut kaivella tai ronkkia… Tuleeko näin intiimiä henkilödokumenttia tehdessä koskaan sellaista tunnetta, että tunkeutuu liian lähelle? Ettei haluakaan paljastaa kaikkea tai että haluaa jotenkin suojella kohdetta?

Oikeastaan kaikki meni aika helposti. Dokumenttia kuvattiin niin pitkään, puolentoista vuoden ajan aina silloin tällöin, että meille syntyi selkeä, luottamuksellinen suhde ja Vesku pystyi avautumaan. Meillä oli samanlainen päämäärä; Vesku tiesi, ettei dokumentilla haeta mitään skandaalia. Tietysti jos ajattelen, että vaikka itsestäni tehtäisiin tällaista dokumenttia, niin kyllähän se tuntuisi vaikealta… mutta Veskulle se oli varmasti helpompaa, kun hän on esiintyjänä tottunut olemaan näyttämöllä.

Puolessatoista vuodessa varmaan jo kiintyy kuvattavaansa?

Kyllä… Onhan se aikamoinen sukellus. Kyllä siitä enemmän saa irti kuin Seiska-lehdestä. Dokumentinteosta ohjaajakin saa tavallaan enemmän kuin fiktion tekemisestä. Tulemme varmasti olemaan Veskun kanssa tekemisissä tämän jälkeenkin.

Eli olette ystävystyneet prosessin aikana?

Kyllä.

Teitkö tavallaan omaa tulkintaasi Loirista vai pyritkö objektiivisuuteen?

Sekä että. Vesku ei missään vaiheessa sanellut, mitä kuvataan ja missä kuvataan, vaan aloitteet tulivat minulta. Oli tietysti itsestään selvää, että tietyt paikat ja asiat tulivat mukaan. Mutta esimerkiksi leikkausvaiheeseen Vesku ei osallistunut lainkaan. Näytin hänelle jossain vaiheessa, mitä olin tehnyt, ja kun hän piti tyylistä, jatkoin samalla tavalla.

Veskun fysiikka oli tietysti läsnä kuvausvaiheessa ja vaikutti tekemiseen. Mikään akrobatia ei tullut kysymykseen, koska hänen on vaikea kävellä.

Etsitkö jotain sellaista, mikä on ehkä jäänyt huomaamatta suurelta yleisöltä tai medialta, jotain uutta? Ja jos, niin löysitkö?

Halusin löytää ihmisen roolin takaa. En ehkä niinkään etsinyt mitään uutta, mutta halusin löytää kokonaisvaltaisen ihmisen ja osoittaa Veskun monipuolisuuden.

Ainakin tiedän nyt, että useat lööpit ovat olleet turhia. Vesku on loppujen lopuksi sellainen matti meikäläinen, hyvässä mielessä. Hän ei ole rakentanut imagoa, vaan on aito ja rehti. Ja siksi varmaan niin rakastettu.

Elokuva on aika vakava, surullinenkin. Sketseihinkin tulee syvällisempi ulottuvuus, kun ne vertautuvat yksityiselämän tapahtumiin. Kuten Loiri itse sanoi, ”elämä siirtyi sketseihin ja sketsit elämään”.

Niin, ei tietenkään olisi ollut mitään järkeä tehdä koomista elokuvaa Veskusta. Hänhän puhuu elokuvassakin niin sanotusta koomikon taudista, siitä kuinka aina pitäisi naurattaa ja viihdyttää.

Mutta ei elokuva nyt niin vakava ole. Mukana on vakavampiakin aiheita, mutta onhan Vesku hauska mies.

Loirilta kysyltiin lehdistötilaisuudessa, eikö häntä harmita olla tuollainen monilahjakkuus ja suomalainen. Loiri vastasi, ettei ole haikaillut kansainvälisen uran perään, koska rakastaa suomalaisuutta. Mikä on oma suhteesi suomalaisuuteen? Olet tehnyt aika paljon kansainvälisiä elokuvia ja asutkin ulkomailla.

Minähän olen asunut melkein enemmän ulkomailla kuin Suomessa, yli 20 vuotta. Vietän vähemmän aikaa täällä kuin Brasiliassa, missä on kotini. Suomi on enemmän eksoottinen paikka minulle. Mutta olen tietysti suomalainen, ei siitä eroon pääse eikä pidäkään päästä.

Ohjaajalle on helpompaa tehdä kansainvälistä uraa kuin näyttelijälle. Mutta kyllä esimerkiksi Turhapuro tunnetaan aika hyvin muissa Pohjoismaissa. Ja Jean-Pierre Kusela on jonkin sortin kulttihahmo Saksassa, sketsejä on dubattu saksaksi. Oikeastaan joka maassa on suuria koomikoita, joita ei juuri muualla tunneta. Kieli ja kansalliset piirteet rajoittavat.

Marja Pyykön ensimmäinen pitkä elokuva Sisko tahtoisin jäädä kertoo teini-ikäisten tyttöjen ystävyydestä ja kasvukivuista. Elokuvan käsikirjoitus syntyi yhteistyössä Laura Suhosen kanssa.

Heti kun leffakouluun pääsee, alkaa miettiä, että mitä tekisi, kun saa tehdä ekan pitkän. Aloin itse miettiä, mitä aineksia pitäisi olla. Listalle tuli aika nopeasti toimintaa, suuria tunteita ja naispääosia. Teini-ikä valikoitui ajanjaksoksi, koska sieltä löytyy aika paljon draamaa ja tiivistettyjä tilanteita. Nuorisoelokuva kaikessa kliseisyydessään on leffagenre, josta itse tykkään tosi paljon. Se vaatii päivitystä ja tuntui, että minulla olisi jotain uutta sanottavaa.

Nuorison lisäksi myös vanhempien kannattaa lähteä katsomaan elokuvaa. Ohjaaja kertoo lähteneensä hieman laajemmasta lähtökohdasta kuin pelkkä nuorisokuvaus:

Toivoisin että teinareiden lisäksi myös aikuiset ihmiset kävisivät katsomassa elokuvan, koska leffassa on nostalgiaa, joka tulee väkisinkin läpi, koska olen jo 35. Lisäksi teinien vanhemmat voisivat ehkä saada tästä itselleen jotain armoa. Jos on teinin vanhempi, niin periaatteessa koskaan ei voi tehdä oikein, ja se kuulu siihen vanhemman rooliin.

Marja Pyykkö kertoo katsoneensa paljon elokuvia, kuten Fucking Åmål ja Heavenly Creatures, jotka kertovat tyttöjen välisestä ystävyydestä.

Jotenkin on jäänyt vähän sellainen olo, että mimmeyden kokemus on elokuvissa jäänyt vähän suppeaksi. On tärkeää näyttää mimmit myös energisinä, rohkeina ja rajuina, niin että he ovat hauskoja ja fyysisiä. Usein naiset, varsinkin teininaiset, ovat nurkassa itseään viiltelemässä, tai sitten on kuvattu seksuaalista heräämistä jossain heinikossa. Se on hirveän yksiulotteista.

Ohjaajan mukaan Ruotsissa ollaan tajuttu se seikka, että nuorisoelokuva vaatii jatkuvaa päivitystä, aivan kuten lastenelokuvakin.

Maailma muuttuu niin vauhdikkaasti, ja leffa peilaa kauhean hyvin todellisuutta. Pitäisi vaan rohkeasti uskaltaa tehdä pelkäämättä kliseitä, sitä että tämä on jo tehty. Joka kerta kun tarina päivitetään, siihen tulee jotakin uutta, tässä hetkessä olevaa asiaa. Elokuvissa käyvästä nuorisosta pitäisi pitää huolta.

Rahoituksen saaminen elokuvalle ei aina ole välttämättä helppoa, ainakaan Suomessa. Marja Pyykkö luottaa silti, että hyvälle elokuvaprojektille löytyy rahaa tulevaisuudessakin.

Tarve tämän tyyppiselle nuorisoelokuvalle oli niin selvä myös rahoittajille, että oli aika helppo myydä tuotetta. Toki uskon, että on olemassa helvetin hyviä käsiksiä, joille on paljon vaikeampaa löytää rahoitusta sen takia, että yleisö ei ole yhtä selkeä tai tavallaan ”varma”. Eihän tämäkään mikään varma ole; jos nuoriso päättää, että tämä on ihan perseestä, eikä kukaan mene katsomaan, niin siinähän ollaan. Uskon ylipäätään maailman hyvyyteen, ja uskon myös, että hyvät projektit löytävät sen rahan.

Pääosan esittäjien löytämiseksi tehtiin paljon töitä. Lopulta pääosiin sopivat ohjaajalle ennestään tutut tytöt, joita hän ei ollut alkuun mitenkään kaavaillut rooleihin. Käsikirjoitusvaiheessa ei ollut vielä täysin selkeää mielikuvaa miltä päähenkilöt esimerkiksi näyttävät, koska se olisi rajoittanut roolitusta liikaa. Ohjaajan mukaan pääosaparin energiat vain sopivat niin hyvin yhteen, että valinta oli helppo tehdä.

Sodankylän elokuvajuhlien vieraaksi oli tänä vuonna kutsuttu myös nuori elokuvaohjaaja Juho Kuosmanen, jonka Taideteollisen korkeakoulun lopputyö Taulukauppiaat (2010) voitti Cannesissa opiskelijaelokuville tarkoitetun Cinéfondation-kilpailusarjan pääpalkinnon. Realismin tyylilajissa kulkeva elokuva kertoo maisemakuvia työstävästä toritaitelijasta ja hänen taulukauppiaastaan sekä näiden autonkuljettajana toimivasta 18-vuotiaasta pojasta.

Istuimme Kuosmasen kanssa hetkeksi nurmikolle juttelemaan elokuvasta ja nauttimaan keskipäivän auringosta elokuvajuhlien neljännen päivän rullatessa vilkkaana eteenpäin.

Lamakertomus putkimiehen tulkitsemana

Monesko kerta tämä on sinulle Sodankylän elokuvajuhlilla ja kuinka olet viihtynyt?

Tämä on kuudes kerta. Ja ensimmäinen kerta kun on perhe mukana, niin on tullut katsottua paljon lastenelokuvia. Olen viihtynyt. Onhan tämä sentään maailman paras elokuvafestivaali.

Mikä on tämän hetken suosikki katsomistasi elokuvista? Onko mikään elokuva noussut ylitse muiden?

Lähinnä on tullut katsottua Hupsis-ukkoja ja virolaisia piirrettyjä, joten sieltä on vaikeampi nostaa mitään yksittäistä. Eilinen mykkäelokuva Iloinen leski (1925) oli kyllä käsittämättömän hieno kokemus.

Mistä sinulle tuli idea elokuvaan Taulukauppiaat?

Idea tuli käsikirjoittaja JP Passille. Minun osaltani tämä lähti aikalailla kaksi vuotta sitten juuri ennen kuin hypättiin illalla tänne Sodankylään lähtevään junaan. Teimme elokuvayhtiö Aamussa oman tuotantopäätöksen, että teemme tämän elokuvan seuraavaksi. Olimme tehneet puolituntisen elokuvan Kaupunkilaisia (2008), jonka aikana oli ollut JP:n kanssa puhetta, että hänellä on vanha käsikirjoitus, joka pitäisi saada pois kuljeksimasta. Luin käsikirjoituksen ja innostuin siitä todella paljon. Ajatus oli, että jos emme saa rahaa niin teemme sen talkoovoimin, mutta jos saamme rahaa niin teemme sen niin kuin haluamme sen tehdä.

Uudelleenkirjoitimme JP:n käsistä puolitoista vuotta. JP oli itse ollut edellisen laman syvimmissä vaiheissa kuskina kahdelle vanhemmalle miehelle, joista toinen maalasi ja toinen myi tauluja. He olivat sen verran alkoholisoituneita, että tarvitsivat nuoren pojan kuskiksi. Alkuperäinen käsikirjoitus sisälsi siis paljon JP:n omakohtaisia kokemuksia.

Mitenkä sinulle valikoitui tiimi elokuvan tekemiseen? Saitko esimerkiksi itse valita näyttelijät?

Näyttelijöiden valinta on minulle elinehto. Kuuntelin joskus Dardennen veljeksiä ja haastattelija kysyi heiltä, miten heidän elokuviinsa valikoituvat näyttelijät. Kun ohjaajaveljekset kertoivat etsivänsä näyttelijät itse, oli haastattelija vastauksesta täysin ymmällään. Mietin, että tässäkö menee raja: Euroopan tinkimättömimmät ohjaajat valikoivat itse omat näyttelijänsä. Jos en saisi valita itse näyttelijöitä, en tiedä mitä ihmettä ohjaajana tekisin. Nyt mahtavaa oli se, että sekä elokuvayhtiö että rahoittajat olivat sitä mieltä, että saan ottaa ihan kenet tahansa. Tämän seurauksena ei ollut mitään paineita ottaa nimekkäitä näyttelijöitä.

Käsikirjoituksessa oli paljon hauskaa dialogia, joka myöhemmin karsiutui pois. Emme halunneet lähteä toteuttamaan puhtaasti käsikirjoitusta vaan halusimme tehdä elokuvaa ja katsoa minkälaiseksi se muodostuu. Johtoajatuksena oli myös se, että otamme näyttelijöiksi ihmisiä, joita ei olla nähty aiemmin elokuvassa. Ihan sen takia, että se on uskottavampaa ja mielenkiintoisempaa. Koekuvasimme jonkin verran ammattinäyttelijöitä, mutta lähes aina sieltä puski näyttelijän naama liiaksi läpi.

Minkälaista metodia käytät näyttelijän ohjaamisessa? Vihjasit, että käyttäisit mieluummin amatöörejä ammattinäyttelijöiden sijaan.

Nuoren pojan näyttelijä Teppo Manner oli minulle ikään kuin ideaali jätkä. Löysimme hyvin lähelle kirjoitettua henkilöä olevan tyypin, jonka jälkeen kirjoitimme roolin uudestaan hänelle sopivaksi. Eli ehkä oma näyttelijäohjaus on sitä, että pyrin viemään käsikirjoituksen lähelle niitä näyttelijöitä, jotka olen valinnut. Ei niin päin, että pyrkisin tuomaan näyttelijät lähelle valmista käsikirjoitusta, koska silloin homma menee näyttelemiseksi, joka ei tämäntyyppisessä jutussa toimi. Metodi on siis se, että jokaisen näyttelijän tarvitsee näytellä mahdollisimman vähän. Pyrin olemaan avoin sille, miten joku ihminen ilmaisee tunteita tai on ilmaisematta niitä. Se on ihan yhtä totta kuin oma mielikuva. Välillä se on todella raskasta. Tuntuu siltä, että mikään ei mene niin kuin on itse suunnitellut. Silloin täytyy vaan luottaa siihen, että se on ihan yhtä totta, jopa todempaa.

Emme varsinaisesti harjoitelleet kohtauksia, mutta hengailtiin niiden tyyppien kanssa niin, että opimme tuntemaan niitä. Aulin (Mantila) ja Tuomaksen (Airola) minä tunsin jo aiemmin, joten pystyin kertomaan käsikirjoittaja JP:lle millaisia he ovat. On tärkeää tunnistaa kaikki murteet ja fraasit ja ihmisten tapa puhua. Teppo käytti aina sanaa ”just”, joten laitoimme sitä käsikirjoitukseen.

”Suomessa on mahdollista tehdä maailman parasta elokuvaa”

Mikä on kiinnostavinta elokuvassa ja mitkä ovat elokuvan mahdollisuudet?

Elokuvan mahdollisuudet ovat rajattomat. Välillä ärsyttää se, että esimerkiksi Hitchcockia nimitetään ”jännityksen mestariksi”. Kuten Petteri (von Bagh) on todennut, niin tuo määritelmähän jättää 90 prosenttia Hitchcockin ominaisuuksista kokonaan ulkopuolelle! Joten se on tosi pieni sipaisu sen lahjakkuutta.

Täällä Sodankylässä näkee elokuvia, jotka ovat valtavia. Tuntuu, että niissä on koko elokuvan ilmaisuvoima käytössä. Yleensä elokuvat ovat kapeita ja helposti määriteltäviä. Se ei ole mielestäni erityisen kiinnostavaa. Elokuvan oletusarvo on ihan eri kuin kirjan. Kirjalta odotetaan paljon isompia juttuja ja ne laajenevat lukijan omassa päässä paljon isommiksi jutuiksi. Elokuva on liian usein sitä, että se mitä näet kankaalla on kaikki ja sitten kun se loppuun, niin se loppuu. Eli se ei lähde katsojan päässä laajenemaan. Sekin olisi mahdollista, mutta jotenkin touhu on mennyt sellaiseksi, että elokuvia vain suolletaan teollisesti ulos.

Mikä on mielestäsi kotimaisen elokuvan nykytila?

Kotimaisen elokuvan tila ei poikkea juurikaan maailman elokuvan tilasta. Samat ongelmat täällä on kuin muuallakin. Mehän emme Suomessa näe muiden maiden kuraa, mikä on tavallaan aika julmaa. Esimerkiksi kaikki ruotsalaiset leffat, jotka Suomeen tulevat, niin nehän ovat sitä kermaa. Olen jutellut ulkomaisten tekijöiden kanssa siitä, miten Suomessa on kaikki mahdollisuudet tehdä – niin kuin esimerkiksi Kaurismäki tekeekin – maailman parasta elokuvaa, koska täällä on vähän sellaisia tahoja, joilla on omat taloudelliset intressit siellä mukana. Tätä kautta tekijät pystyvät olemaan todella vapaita. Maailman huippuohjaajatkin kärsivät siitä, että tietyt tahot sanelevat juttuja. Oman hataran kokemuksen pohjalta pystyn kuitenkin sanomaan, että kukaan ei sanele mitään. Jos osaat perustella esimerkiksi sen, miksi haluat käyttää umpimielistä putkimiestä elokuvassa, niin kukaan ei tule sanomaan, että ota siihen joku vähän nätimpi.

Minkälaisesta elokuvasta itse pidät ja minkälainen elokuva on vaikuttanut omaan tekemiseesi?

Olen aina pitänyt paljon dokumentaarielokuvista. Säännöllisin väliajoin elokuvan historiassa pulpahtelee esiin se, että mennään katsomaan arkea ja tavallisia ihmisiä. Esimerkiksi Italian neorealismissa on hienoa itse elokuvien lisäksi se koko ajattelu siinä taustalla, mikä johti sen tyyppisen elokuvan tekemiseen. Tällä hetkellä Dardennen veljekset ovat luultavasti se kovin juttu tuolla alalla. Niiden elokuvat ovat päräyttäviä. Tavallaan arkisia ja realistisia, mutta samalla niistä löytyy todella syvälle menevää yhteiskunta-analyysia. Asiat, joita he nostavat esille, ovat tärkeitä.

Loppuun vielä Sodankylä-aiheinen kysymys: minkä elokuvan ottaisit mukaan autiolle saarelle?

Olen miettinyt tuota täällä todella usein. Sen tulisi olla sellainen elokuva, jonka pystyy katsomaan monta kertaa ja löytämään aina jotain uutta. Ehkä joku Béla Tarrin elokuva, jota en ole tajunnut. Olen siellä autiolla saarella ja katson sitä niin kauan, että tajuan sen. Välillä taas tuntuu, että sen pitäisi olla joku sellainen ihan mieletön komedia kuten Juhlat (1998), jota voi katsoa uudestaan ja uudestaan ja aina viihtyä yhtälailla. Sanotaan, että joko Sátántangó (1994) tai Juhlat.

Vuoden 2010 Sodankylän elokuvajuhlien yksi päävieras oli 65-vuotias Terence Davies. Suomessa kohtalaisen tuntemattoman Daviesin 1970-luvulla alkanut ura sisältää ainoastaan neljä pitkää näytelmäelokuvaa, kolme lyhytelokuvaa ja yhden dokumentin. Davies uuttaa elokuviinsa ainesta omista muistoistaan. Suoraviivaista kerrontaa rikkovat elokuvat sisältävät paljon musiikkia ja lauluja, jotka tarjoavat henkilöhahmoille tavan pukea tunteensa sanoiksi.

Keskustelimme Hotelli Sodankylän baarissa sydämellisen oloisen britin kanssa muun muassa elokuvantekemisen vaikeudesta, näyttelemisestä ja Joaquin Phoenixin kiehtovasta tavasta polttaa tupakkaa.

Usko vaihtui elokuvaan

Voisitko aluksi kertoa miten olet viihtynyt Sodankylän elokuvafestivaaleilla ja onko tämä ensimmäinen kertasi Suomessa?

Kyllä, tämä on ensimmäinen kertani Suomessa. Täällä on ollut todella mahtavaa, loistava keli. Luulin, että täällä olisi ollut kylmempää. Tämä on todella ollut ilo. Kaikki ovat ystävällisiä, yleisö on lämmin. Yksinkertaisesti upeaa.

Oletko katsonut vielä yhtään elokuvaa?

Olen katsonut ensimmäisen osan Peter von Baghin dokumentista Sodankylä ikuisesti (2010), josta aion katsoa tänään toisen osan. Tänään on luvassa myös Iloinen leski (1925). Teemme paljon lehdistöjuttuja ja muuta, joten on vaikea löytää aikaa elokuville. Enkä tykkää katsoa elokuvia myöhään, sillä se saa minut tuntemaan syyllisyyttä (naurua).

Mitä elokuva merkitsee sinulle?

Se vaihtelee. Menetin katolisen uskoni, kun olin 22 ja elokuvasta tuli silloin elämäni tärkein asia. Mutta kun olen tullut vanhemmaksi elokuvan tekemisestä on tullut vaikeampaa. En työskennellyt kahdeksaan vuoteen. En saanut mitään kasaan. Sellainen laittaa todella miettimään, tulisiko sitä jatkaa. Ja sitten, jostain tulee idea, joka vie mukanaan. Mutta sitä muuttuu ajan myötä. Suhde elokuvaan muuttuu. Jos minusta tuntuu siltä, että en voi tehdä tätä enää, niin lopetan. Ei ole merkitystä tehdä jotain, jos ei ole siinä koko sydämellään mukana.

Onko sinulla mitään elokuvaprojekteja meneillään?

Englantilainen näytelmäkirjailija Terence Rattigan, joka on yksi 1900-luvun alkupuolen tunnetuimpia näytelmäirjailijoita, kirjoitti erittäin hyvän näytelmän nimeltä The Deep Blue Sea vuonna 1952. Se kertoo naisesta, joka hylkää miehensä nuoremman miehen vuoksi, ja tämän jälkeen nuorempi mies hylkää hänet. Minua pyydettiin tekemään näytelmästä adaptaatio ja haluaisin todella tehdä sen, sillä se on erittäin voimakas ja liikuttava tarina. Haluaisin myös tehdä adaptaation loistavasta skotlantilaisesta romaanista nimeltä Sunset Song (1932), koska se on niin hyvä kirja.

Enemmän olemista, vähemmän näyttelyä

Uusin elokuvasi on Liverpool-dokumentti Of Time and the City (2008). Hyödynnät siinä paljon arkistomateriaalia. Minkälaista sen tekeminen oli?

Se oli erittäin vapauttavaa. En halunnut kuvata kovin paljoa uutta materiaalia, joten ajattelin hyödyntää omia muistojani sekä arkistomateriaalia. Se oli jännittävää, sillä meidän täytyi koota yhteen arkistomateriaalia ja valmistella kommenttiraita samanaikaisesti. Päätöksien suhteen täytyi olla määrätietoinen: pois tuo, tuo ei toimi, saisinko jotain tuollaista. Meillä oli todella vähän rahaa ja erittäin vähän aikaa tehdä se. Ei ollut aikaa hengailuun.

Käytät paljon lauluja ja musiikkia elokuvissasi. Mikä on niiden merkitys?

Kun olin nuori ihmiset lauloivat kaiken aikaa. Äidilläni, kahdella vanhemmalla siskollani ja veljelläni oli kaikilla todella hyvät äänet. He eivät olleet saaneet minkäälaista koulutusta. Se, mitä en tajunnut kun olin lapsi ja vain kuuntelin heidän lauluaan, ja minkä tajusin vasta kun kasvoin vanhemmaksi oli se, että he itseasiassa lauloivat siitä mitä he tunsivat, mutta he eivät itse tienneet sitä. Ja tämä tekee siitä liikuttavaa. He lauloivat lauluja yksinkertaisesti koska he pitivät niistä, mutta samalla he kertoivat niiden kautta omat tunteensa.

Sinulla on elokuvissasi paljon henkilökohtaisia muistoja ja toisaalta laulut ovat osa yhteistä kulttuuria. Ajatteletko, että laulut ovat jonkinlainen piste tai kohta, jossa yksityinen ja yleinen kohtaavat ja joiden kautta ihmiset voivat helpommin tunnistaa kyseiset tunteet?

Tuo on erittäin suuri kohteliaisuus (naurua).

Käytätkö mieluummin näyttelijöitä vai amatöörejä elokuvissasi ja kuinka ohjaat heitä?

Yleensä kaikki aikuiset ovat näyttelijöitä. Näyttelijöiden kanssa ongelma on se, että he kaikki haluavat näytellä. Sanon heille, että älkää näytelkö, olkaa vain. Mutta oleminen on vähemmän tyydyttävää näyttelijöille, koska he ajattelevat, että he eivät tee mitään jos he eivät näyttele. Näytteleminen on hyvin hienovaraista, pelkkä katse riittää. Tämän vuoksi amerikkalaiset näyttelijät ovat hyviä. Jopa huonoimmat tietävät kuinka käyttää silmiä. Englannissa näyttelijät usein vain tuijottavat. Se on todella tylsää. En tiedä, kuinka he pystyvät tekemään niin tunteja.

Haastattelen aina näyttelijöitä ennen roolitusta. Nykyään yhä useammat näyttelijät eivät tietyn pisteen saavutettuaan enää suostu haastatteluihin, sillä he ajattelevat olevansa niiden yläpuolella. Mielestäni se on typerää. Jos näyttelijä ei koelue minulle, miksi antaisin hänelle roolin? Mitä teen sitten, jos hän ei pystykään tekemään sitä? Minun täytyy tietää pystyykö hän siihen vai ei. Ohjatessani määrittelen aluksi aina kameran paikat, jonka jälkeen kerron ne näyttelijöille. Teemme vain muutaman harjoituksen ja yritän pitää ottojen lukumäärän aina alle seitsemässä. Seitsemän jälkeen näyttelijät kyllästyvät.

Kuinka iso päätösvalta sinulla on elokuviesi suhteen? Teetkö ohjauksen lisäksi myös leikkauksen, käsikirjoituksen, roolituksen jne.?

Kirjoitan, ohjaan ja roolitan elokuvani itse. Käyn kuvaajien kanssa pitkiä keskusteluja, sillä elokuvalla täytyy olla tyyli. Englannissa käsikirjoitus on annettava eteenpäin, jos aikoo saada elokuvalleen rahoituksen. Tuottajat voivat pakottaa muutoksia käsikirjoitukseen, mutta minulle ei ole koskaan käynyt niin. Lopullista leikkausta en saa koskaan tehdä itse. Täytyy olla todella iso nimi saadakseen vastata lopullisesta leikkauksesta. Joten asia täytyy aina jotenkin keskustella läpi. On tiettyjä juttuja, joita en anna elokuvistani leikata. Olen kirjaimellisesti sanonut, että jos leikkaat tuon kohdan pois niin tapan sinut. Ja tarkoitin sitä todella.

Onko sinulla vakiintunut porukka, jonka kanssa työskentelet?

Työskentelen kahden kuvaajan, Michael Coulterin ja Remi Adefarasinin, kanssa koska he ovat todella lahjakkaita. Käytän todella harvoin samaa näyttelijää kahdesti. Pidemmässä yhteistyössä luovuus katoaa helposti. Puvustajien kohdalla joudun jatkuvasti työskentelemään uusien ihmisten kanssa. On vaikeaa löytää ihmisiä, joilla on sama näkemys kuin itsellä. Mutta silloin kun tämä näkemys löytyy, asiat sujuvat erinomaisesti.

Sadepisaroiden lähtemätön vaikutus

Miltä sinusta tuntuu katsoa omia elokuviasi uudestaan vuosien jälkeen?

En katso niitä (naurua).

Etkö koskaan?

Kun elokuvia leikkaa, niitä katsoo uudestaan ja uudestaan niin monta kertaa, että voin vieläkin pyörittää niitä mielessäni. Mutta en voi istua niitä läpi.

Ovatko ne liian henkilökohtaisia?

Olen vain nähnyt ne niin monta kertaa leikkausvaiheessa. Kun lopullisen version näkee ensimmäisen kerran ja lopputekstit rullaavat, sitä toteaa, että luojan kiitos en joudu katsomaan tätä enää ikinä uudestaan (naurua).

Mitkä ovat suosikkielokuvasi?

Näin Laulavat sadepisarat (1952) kun olin seitsemän ja se on edelleen yksi suosikeistani. Robert Hamerin Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (1949) on yksi. The Happiest Days of Your Life (1950), joka on englantilainen komedia ja erittäin hauska. Sunnuntaisin sataa aina (1948). Kaksi elokuvaa Ozulta. Kaksi Kurosawalta. Kourallinen Bergmanilta. Fanny ja Alexander (1982) on mielestäni mestariteos. Rakastan elokuvaa Kuiskauksia ja huutoja (1972). Hetki sitten löysin Dreyerin, joka on loistava. Kunnioita vaimoasi (1925), Sana (1954) ja Gertrud (1964) ovat suorastaan hypnoottisia. Se tapa, jolla elokuvat seuraavat tavallisia ihmisiä – en saa silmiäni irti kankaasta!

Pidätkö nykyelokuvasta?

En juurikaan. Se mistä en nykyelokuvassa pidä on väkivaltaisuus. Isäni oli hyvin väkivaltainen enkä halua nähdä väkivaltaa. Myös se, että elokuvissa kiroillaan koko ajan, on tylsistyttävää. Elokuvat näyttävät yhä enemmän ja enemmän samalta kuin televisio, vaikka television ja elokuvan välillä on perustavanlaatuinen ero. Ja tunnetut nimet, jotka ovat lähinnä amerikkalaisia – en voi katsoa heitä! Se on niin pitkästyttävää. Sitä tulee miettineeksi mitä esimerkiksi Gary Grant, Bette Davis tai Joan Fontaine olisi saanut aikaan sillä materiaalilla.

Joitain poikkeuksia myös on. Esimerkiksi Joaquin Phoenix oli erittäin lahjakas näyttelijä. Hänellä oli sivuosarooli elokuvassa 8mm (1999), joka ei ole häävi elokuva, mutta joka kerta kun hän astuu kuvaan hän polttaa tupakkaa, ja hän polttaa sitä joka kerta eri tavalla. En saa silmiäni irti hänestä! Hänen kaltaisensa ihmiset ovat nykyään harvassa ja hänkin vaikuttaa menettäneen otteensa. Hänestä on tullut hyvin omituinen. Mutta sitä elämä Hollywoodissa tekee ihmiselle (naurua).

Mikä elokuvassa koskettaa sinua eniten? Kokonaisuus vaiko jokin pieni yksityiskohta?

Se riippuu mitä katsoo. Esimerkiksi Yasujiro Ozun elokuvissa paino on pienissä asioissa, jotka resonoivat voimakkaasti keskenään. Toiset elokuvat ovat skaalaltaan laajempia. Eniten pidän siitä, kun musiikkia on käytetty asianmukaisesti yhdessä kuvan kanssa, se on erittäin kiehtovaa. Valitettavan usein musiikki ei saa kuvan kanssa minkäänlaista vaikutusta aikaan. Se on huonoa musiikkia ja sitä on käytetty huonosti. Mutta kun musiikkia on käytetty oikein, se on mahtavaa. Oikean kuvan ja oikean musiikin yhdistelmää ei unohda koskaan.

Kehitysvammaliiton tiedotuspäällikkö Anneli Puhakka sai neljä vuotta sitten idean kehitysvammaisten nuorten elämästä kertovasta elokuvasta. Ohjaaja Pekka Karjalainen, joka oli aiemmin tehnyt televisiolle elokuvan cp-vammaisten seksiongelmista, pyydettiin ohjaajaksi ja Leena Virtanen käsikirjoittajaksi. Peruslähtökohta oli, että kehitysvammaiset ovat itse mukana niin elokuvan suunnittelussa, käsikirjoittamisessa kuin toteutuksessakin. Parinkymmenen hengen ryhmä kokoontui parin vuoden ajan ideoimaan elokuvaa, kooten tarinoita kehitysvammaisten elämästä ja muokaten niitä käsikirjoitukseksi.

Meitä oli sellainen neljän hengen tiimi lopussa, ammattimainen käsikirjoittaja Leena Virtanen, minä yhtenä ja Sami Helle sekä Sirkka Leikola olivat kehitysvammaiset lukijamme, jotka kommentoivat kaikkia käänteitä, joita Leena sinne kirjoitti.

Kehitysvammaisilta itseltään sekä heidän vanhemmiltaan tulleen palautteen mukaan elokuva on realistinen ja ”katu-uskottava”. Nuorisolle suunnattu elokuva kertoo nuorista aikuisista, heidän itsenäistymispyrkimyksistään ja ongelmistaan rahan, rakkauden, työn ja asumisen kanssa. Näkökulma vain on hieman erilainen. Kehitysvammaisuus saattaa herättää joissakin ennakkoluuloja mennä katsomaan elokuvaa.

Yllättävän vähän olen kohdannut ennakkoluuloja. Meillä oli koeyleisönä Hämeenkyröstä tullut bussilastillinen koululaisia, ja nuorempien poikien oli ehkä vähän vaikea käsitellä asioita, kuten kehitysvammainen ja seksuaalisuus. Sellaiseen olen törmännyt elokuvaa esitettäessä maailmalla, että saako tälle nauraa? Meidän mielestä saa, ja pitääkin.

Elokuvassa esiintyy sekä ammattinäyttelijöitä että kehitysvammaisia amatöörinäyttelijöitä. Elokuvassa Lissua näyttelevä Inkeri Kivimäki harjoitteli noin vuoden kehitysvammaisten näyttelijöiden kanssa repliikkejä, joten elokuvaa filmattaessa kaikki olivat hyvin valmentautuneita ja osasivat repliikkinsä ulkoa. Filmaaminen sujui normaaliin tahtiin, sen sijaan rahoitusta ei ollut helppoa saada.

Rahoitusta ei missään nimessä ollut helppo saada. Tässä tapauksessa tuottajan kanssa aistimme, ettei tähän uskottu. Saimme hirveän vähän rahaa tähän, tämä on todella pienen budjetin elokuva. Itse tykkään kyllä pienellä ryhmällä tekemisestä. Rahoituspäätökset tulevat myös todella hitaasti, saimme viimeisen rahoituspäätöksen vasta kolme viikkoa ennen kuvausten alkua. Omalla riskillä olimme tietenkin valmistelleet.

Elokuvassa esiintyy myös kehitysvammaisten nuorten omia bändejä. Alun livetaltiointi on kuvattu Savoyssa Resonaari soi -tapahtumasta. Andorrassa järjestetään myös marginaaliklubi-iltoja, joissa kehitysvammaisten omat bändit esiintyvät. Elokuvaan on lavastettu tällainen Andorran klubi-ilta, jossa esiintyy punk-bändi Pertti Kurikan Nimipäivät. Elokuvassa on myös melko rankkoja kohtauksia. Tämä oli syy, miksi toista pääosaa eli Suskia näytteli ammattinäyttelijä Elena Leeve.

Seppo Huunosen (s. 1939) 1970-luvulle sijoittuvalle elokuvaohjaajan uralle mahtuu kolme pitkää elokuvaa. Turussa 8.–11.4.2010 pidettävällä Suomalaisen elokuvan festivaalilla niistä nähdään kulttielokuvien teeman alla Veikko Huovisen romaaniin perustuva Lampaansyöjät (1972) ja Jean-Luc Godardinkin filmaamaan Lionel Whiten romaaniin perustuva Karvat (1974).

Kyseessä on kiistelty ohjaaja, jonka elokuvat keräsivät aikanaan sekä suuryleisöjä että kriitikoiden pilkkasanoja. Huunosen elokuvailmaisu on pitänyt sisällään kokeellisia elementtejä ja ihmisenä olemiseen liittyvien kysymysten käsittelyä, mutta siitä huolimatta hänet mainitaan kotimaisissa elokuvahistoriikeissa yleensä vain sivulauseissa. Hänen elokuvansa ovat kuitenkin keränneet vuosien mittaan oman kannattajakuntansa, minkä vuoksi ne voidaan laskea nykyään kotimaisen kulttielokuvan kiehtovaan mutta kirjavaan joukkoon.

Huunosen oppivuodet

Elokuvista ja elokuvailmaisusta Huunonen sanoo kiinnostuneensa jo varhain. Ohjaaja korostaa, että elokuva-arkisto oli nimenomaan se paikka, jossa hän oppi elokuvakielen aakkoset.

Olen lapsesta alkaen istunut elokuvateattereissa aina kun se vain on ollut mahdollista.

Kun elokuva-arkiston sarjat alkoivat pyöriä vuonna 1958 tai -59, täytimme arkistonäytökset taideopiskelijoiden toimesta.

Arkistonäytöksistä muistuvat mieleen erityisesti Buñuel, Renoir, Vigo ja italialaiset neorealistit, komedian tekijöistä tietysti Chaplin ja Tati. Draaman taitajana Kurosawa oli ykkönen ja Fellini kakkonen, heidän jälkeensä tulivat ranskalaiset modernistit. Lisäksi on mainittava vielä kaksi raskaansarjan näkijää ja tekijää, idästä Tarkovski ja lännestä Kubrick.

Amerikkalaisista on nostettava esille myös Hawks, Wilder ja Ford. Listan voi päättää suomalaiseen Matti Kassilaan ja erityisesti elokuvaan Radio tekee murron, jonka käsikirjoitus oli Aarne Tarkaksen käsialaa. Haukuttu mies hänkin.

Elokuva-alan tunnelmia Taideteollisen Oppilaitoksen (nyk. Taideteollinen korkeakoulu) opiskelija pääsi haistelemaan myös suomifilmeistä, sillä oppilaitoksen opiskelijoita pestattiin vakituisiksi avustajiksi Suomen Filmiteollisuus Oy:n Liisankadun studioille. Sen ajan tuotantoja olivat muun muassa Ville Salmisen Kaks’ tavallista Lahtista (1960) ja Aarne Tarkaksen vauhdilla valmistuneet filmit.

Niissä näki kuvauksiin liittyvää tekniikkaa ja pääsi elämään jo elokuvan maailmaa. Elokuva ja niiden tekeminen oli uusi maailma, johon halusin itsekin sisään.

Tässä vaiheessa Huunonen ei tosin opiskellut elokuvaa vaan kuvanveistoa. Elokuva-alalle hän sanoo päätyneensä myöhemmin tekemällä usean vuoden ajan näytelmien, mainoselokuvien ja tv-ohjelmien käsikirjoituksia.

Eihän kuvanveistolla elänyt, vaikka veistokilpailuista alkoi kertyä menestystä valtakunnallisella tasolla.

Opetin myös Yleisradion ja television kameramies- ja kuvatarkkailijakursseilla teoreettisia taideaineita. Oppilaistani voi tässä yhteydessä mainita Pertsa Reposen ja Vesku Nuotion, joiden kanssa teimme myöhemmin useita kokoillan elokuvien käsikirjoituksia. Niistä tosin toteutui lopulta vain Piilopirtti.

Opiskelin siinä sivussa tv- ja elokuvailmaisua. Suomi-Filmi tarjosi aluksi ohjauskeikkoja ja myöhemmin vuonna 1966 vakinaisen työpaikan. Design-hommat ja kuvanveisto jäivät vähitellen vähemmälle perustettuani kolme vuotta myöhemmin, 30-vuotiaana, ensimmäisen oman yritykseni.

1970-luvun elokuvakulttuuri ja Lampaansyöjät

1970-luvulle tultaessa Suomen Filmiteollisuus Oy:n kaltaiset suuret elokuvastudiot vetelivät viimeisiään. Kotimaisia elokuvia saapui valkokankaille vain ripauksittain ja silloinkaan ne eivät vetäneet yleensä kovin suuria yleisöjä. Taustalla näkyi niin television vaikutuksen kasvaminen kuin 1960-luvun lopulla parin vuoden ajan elokuva-alaa koskettanut näyttelijälakkokin.

Elokuvantekijöiden joukossa oli joitakin vanhoja nimiä, kuten Valentin Vaala ja Edvin Laine, mutta yhä useammin he olivat uusia, nuorempia tekijöitä.

Uudet tekijät olivat pääosin puoliammattilaisia. Elokuvateollisuutta ei enää ollut, vanhoja tekniikan ammattilaisia oli sen verran, mitä tv:n syntymisprosessissa oli jäänyt yli. Oli vain filmihulluutta, joka riitti aika pitkälle.

Esimerkiksi Risto Jarvalla oli oma teekkarien elokuvakerho, jossa he tekivät elokuvia aika harrastajamaisesti. Kuvauskalustokin oli suurin piirtein vieterillä vedettäviä kuusitoistamillisiä.

Vuosi 1972 merkitsi suomalaisen television puolella Mikko Niskasen Kahdeksaa surmanluotia ja elokuvan puolella Huunosen Lampaansyöjiä. Jälkimmäinen osoittautui yli 350 000 katsojan yleisömäärällään yhdeksi vuosikymmenen hittielokuvista. Peter von Bagh on kirjoittanut elokuvan näytöksistä, että ne olivat kuin suomalainen muunnelma Rocky Horror Picture Show’sta (1975), kun yleisö heitteli repliikkejä kuuluville etukäteen ennen elokuvan näyttelijöitä.

Lampaansyöjien alkuvaiheista Huunonen toteaa, että hän sai Veikko Huovisen samannimisen kirjan ystävältään matkalukemiseksi.

Luettuani sen muutamaan kertaan edestakaisin totesin, että tämä on minun juttuni. Tässä on aihe ja mahdollisuus, josta olin vuosia haaveillut. Kysymykset ja teemat, joita halusin elokuvissani käsitellä, olivat jo olemassa mielessäni, mutta kirja tarjosi niille sopivan ilmaisukanavan.

Lampaansyöjät tarjoaa kuvan siitä mitä on olla suomalainen, mikä on suomalainen todellisuus, minkälaisten arvojen varassa elämme, mille meidät pyritään ehdollistamaan ja minkälaisia suomalaisia Suomi tuottaa. Kulttuurimme laatu ja elinympäristömme arvojen vaikutukset näytetään elokuvan peilissä.

Mainoshokemat ovat joka-aikaista todellisuutta materialistisessa elinpiirissämme. Jossakin syvällä elää ja kärsii aito ihminen ja metsäsuomalainen, joka kaipaa vapautumistaan – vaikka vain hetkeksi ja ehkä keinotekoisestikin. Komedia antaa mahdollisuuden katsella huvittuneena itseään ja ehkä miettiä hiljaa mielessään joitakin asioita elämässään uusiksi.

Kriitikoiden puolelta Lampaansyöjät sai kahtalaisen vastaanoton. Ohjaaja sai elokuvasta Erityis-Jussin nuorena tuottajana ja ohjaajana sekä kehut muun muassa Kauppalehden Antero Helasvuon arvostelussa, joka nosti elokuvan yhdeksi aikansa merkkitapauksista. Hänen mukaansa ”Lampaansyöjät laskeutuvat alitajunnan porteilta perimmäisten kysymysten äärelle”.

Toisissa yhteyksissä elokuvaa on moitittu sekä romaanin hienosäikeisyyden puutteesta että tekijän mainostaustasta ja tuotesijoittelusta, jotka nykyperspektiivistä katsottuna tuntuvat varsin viattomalle toiminnalle.

Toimittajien toistelemia ja toisiltaan kuulemia lausahduksia olivat muun muassa ”Mainoselokuvan tekijä on päässyt tekemään maailman pisimmän luontomatkailumainoksen” ja ”Kokoillan Ällitälli”.

Sponsoroinneista voin sanoa, että Lampaansyöjissä esiintyvät kaksi tuotemerkkiä, Finnair ja Blaupunkt, toteutettiin aidossa kontekstissaan, sillä muussa tapauksessa tekijän olisi täytynyt keksiä ne itse. Nyt niistä saatiin hiukan taloudellista tukea kireään tuotantotilanteeseen, lähinnä palvelujen ja tavaran muodossa. Niin, ja saatiinhan sitä tietysti myös Saabilta – sillähän seikkailtiin jo Huovisen kirjassakin. Sen sijaan, vastoin yleistä luuloa, Alko ei sponsoroinut tuotantoa, vaikka sen tuotteita on elokuvassa useissa kohtauksissa.

Kollegoiden suhtautumistavasta elokuvaan Huunonen nostaa anekdoottina esille Risto Jarvan. Hän sanoo, että sekä ohjaaja itse että erityisesti hänen tuottajansa Kullervo Kukkasjärvi ovat todenneet, että Lampaansyöjien yleisömenestys ja tapa käsitellä vakavaa aihetta komedian muodossa saivat Jarvan kiinnostumaan komedian mahdollisuuksista.

Kukkasjärvi kertoi, että Jarva ajoi arkistolla ollessaan leikkauspöydässä analysointitarkoituksessa läpi kaikki klassisen kauden Hollywood-komediat, Chaplinit ja jopa Lampaansyöjät. Sen jälkeen hän teki ensimmäisen komediansa Mies, joka ei osannut sanoa ei.

Hankauksia kuvausryhmän ja kirjailijan kanssa

Lampaansyöjien kuvauksia vaikeutti Suomen elokuvahistorian ensimmäinen työnseisaus. Syitä voi etsiä studiokaudella vakiintuneista työtavoista ja 1960-luvun lopun näyttelijälakosta, kun studioiden aikaan töitä oli tehty kolmessa vuorossa ympäri vuorokauden ja lakko oli tehnyt työntekijät tietoisemmiksi työaikaa koskevista epäkohdista. Lampaansyöjien kuvausten aikoihin television puolella syntyi työsopimus, jossa sovittiin ulkovalokuvauksista ja siirtymämatkoista johtuvista normaalia pidemmistä päivistä, joiden vastapainoksi myönnettiin aikaisempaa pidempiä vapaita.

Elokuva-ala on siitä hankala, että ulkokuvauksia ei voi tehdä reissun päällä 6–8-tuntisissa työpäivissä. Mekin teimme Lampaansyöjissä 16–20-tuntisia päiviä, kun valoa oli tarjolla ja illat ja aamut piti saada klaffattua kohdalleen. Tämä tietenkin kulutti kuvausryhmää. Lakon kestäessä näyttelijät ja tekninen porukka alkoivat miettiä, mitä me tehdään täällä korvessa itikoiden syötävänä.

Työryhmässä oli Huunosen mukaan näkemyksiä laidasta laitaan. Toiset kannattivat työntekoa missä oloissa tahansa, kun taas toiset julistivat jo melkein kommunismin aatteita. Ohjaaja sanoo itse nostaneensa kädet pystyyn ja todenneensa kuvausryhmälle, että tehkää mitä teette, mutta joku ratkaisu tilanteeseen pitää saada aikaiseksi. Asia jäi näyttelijöiden ja kuvausryhmän miettiväksi, ja pienen neuvonpidon jälkeen elokuvantekoa päästiin jatkamaan.

Typerintä silti oli, että työnseisauksen järjesti ryhmän tuotantopäällikkö, joka oli itse luonut tiukat kuvausaikataulut. Konfliktin synnyttäminen ja työolojen tarkistaminen taisivat tosin olla hänen tarkoituksenaan alusta alkaen.

Se oli kokemus, joka kylmäsi mieltä. Itselläni oli päällä monivuotinen latinki, että nyt pääsen tekemään ensimmäistä pitkää elokuvaani, ja sitten se uhkasikin kaatua johonkin minulle ennalta arvaamattomaan ja joutavalta tuntuvaan asiaan.

Toinen haaste liittyi alkuteoksen kirjoittaneeseen Veikko Huoviseen. Kirjailija oli Huunosen mukaan omaksunut siihen aikaan yleisen näkökannan, että elokuvasovitukset ovat vain kuvituksia kirjallisista teoksista, eivätkä ne siten saa poiketa romaanista. Huunosella ja Huovisella olikin sopimus, jonka mukaan kirjailijalle oli näytettävä työn edetessä, mitä tekijät olivat saaneet aikaiseksi.

Rikoimme kirjailijan kanssa tekemäämme sopimusta tahallisesti jonkin verran, esimerkiksi näyttämällä käsikirjoituksesta ja valmiista elokuvasta vain sellaisia kohtia, jotka ovat kirjan mukaisia. Tämä oli aivan pakollista, sillä elokuvaoikeuksia ei olisi muuten saatu lainkaan. Spede luopui hieman aikaisemmin Lampaansyöjien tekemisestä juuri filmaussopimuksen teossa ilmenneiden ongelmien vuoksi. Hän varoitti minua etukäteen edessä olevista ongelmista.

Kun muutimme kirjan tarinaa, niin osa oli lyhentämistä, valintoja ja dramaturgiaa, osa määrätietoista täydentämistä ohjaajan näkemyksillä. Näkemyksessäni pyrin toteuttamaan sekä kirjan sanottavaa että niitä täsmentäviä ajatuksia, joita kirjailijalta tuli ilmi käymissämme melko laajoissa ja intiimeissäkin keskusteluissa ennen käsikirjoituksen tekoa ja sen tekemisen aikana.

Huovinen kirjoitti sopimuksen mukaan 50 liuskaa uutta tekstiä, joille ei kuitenkaan löydetty elokuvassa käyttöä.

Mukaan tuli ainoastaan yksi kirjailijan postikorttiin kirjoittama uusi lause, jonka toteutimme sanasta sanaan jopa kohtauksen pituutta myöten. Ohje oli: ”Waltterin sormi osuu saksattaren bikinin uumanauhaan, jolloin hänen housunsa repeävät ja katsojilla on mahdollisuus nähdä valkokankaalla kahden (2) sekunnin ajan paljasta naisen persettä.”

Huovinen oli varmaan aika hämmästynyt valmiin elokuvan näkemisestä. Pitkän aikaa hän kommentoi haastatteluissa vain sitä, että elokuvassa oli liikaa viinanjuomista.

Lampaansyöjät on ohjaajan teos, eikä kirjan kuvitusta, joten aiheen painopisteet ja asioiden tärkeysjärjestys saattavat muuttua alkuperäisaiheesta. Tämän ymmärsi Veikko Huovinenkin lopulta viimevuosinaan. Myöhemmin hän kirjoitteli kirjeitä ja kortteja, joissa hän lievensi näkökantojaan toteamalla, että joissakin elokuvan kohtauksissa nousee kauniisti siivilleen taiteen sininen lintu.

Tätä taustaa vasten on hieman yllättävää, että elokuvatutkija Sakari Toiviainen kritisoi 1970-luvun puolivälissä Lampaansyöjiä liian uskolliseksi sovitukseksi alkuteoksesta.

Karvat ja narrit

Huunosen toisesta elokuvasta, Karvoista (1974), on puhuttu jonkinlaisena väkivaltaa ja paljasta pintaa sisältävänä rikostrillerin ja komedian sekoituksena. Eräänä elokuvan syntymiseen vaikuttaneena tekijänä toimi Jean-Luc Godard, joka oli tehnyt samaisesta Lionel Whiten Obsession-romaanista vajaata vuosikymmentä aikaisemmin oman elokuvasovituksensa Hullu Pierrot (1965).

Kerrottakoon ensin, että Godardin Hullun Pierrot’n nimi ja aihe viittaavat Tarot-kortin numeroon nolla, Le fou, hullu tai toisissa korteissa samannumeroisena nimellä Pierrot tai Narri. Ehkäpä jonkun vinkin antaa myös se, että Lampaansyöjien tunnussävel ”Lampaan polska” on vanha mysteerisävelmä ”Le fou” ja tarkoittaa Jumalan hullua tai, kuten ortodoksisen kirkon pyhimysperinteessä nimitys kuuluu, Kristuksen tähden houkka.

Karvat-elokuvassa mennään pitkälle hulluuteen, todellisuudesta vieraantumiseen ja kosmiseen yksinäisyyteen. Päähenkilö Pekka kohtaa maailman monelta osin mielettömänä ja itselleen täysin hallitsemattomana. Se on kuvaus sielullisesta kehitysprosessista, identiteettikriisistä, jossa ihminen on täysi narri.

Huunonen sanoo halunneensa tehdä narrin peilejä siitä, mikä ihminen on ja mitä on olla ihminen. Lähtökohdat on hänen mukaansa sanottu jo Lampaansyöjien lauluissa, joita ovat ”Miksi täällä pallolla palloillaan”, ”Ihmiskunta näkee Ruususen syvää unta”, ”Ihminen toistansa tarvitsee, mutta kumpiko määräilee” ja lopuksi ”…vain risti kummun päälle jää”.

Kolme näytelmäelokuvaani ovat trilogia. Kolme myyttistä kertomusta kolmivaiheisesta identiteettiprosessista tai minuuden kehityskriisistä, jollaisten kautta meistä jokainen ennemmin tai myöhemmin tulee kulkemaan, kuka lievemmällä ja kuka rajummalla tavalla. Piilopirtti-elokuva on selvästikin aikuissatu, jossa hieman keveämmin kuvataan jatkokehitystä, sitä miten tie helvettiin on kivetty hyvillä päätöksillä. Tosikoille niistä kolmesta ei ole tarkoitettu mikään, ne ovat narrin peilejä, myyttisiä tarinoita, eivätkä kuvaa naturalistisesti ihmistä ja ulkoista maailmaa.

Huunosen käsittelemien teemojen perusteella ei olekaan kovin yllättävää kuulla, että ohjaajan oma identiteettikriisi oli huipussaan Karvoja tehtäessä.

Kokeilevaa elokuvan tekoa

Karvojen piti olla Huunoselle alun perin eräänlainen välityö, mutta innostus aihetta kohtaan kasvatti nälkää. Elokuva on tekijänsä mukaan hurja ilmaisullinen kokeilu, jossa kosmopoliittisuus ja elokuvakerronnan uudistaminen ovat tietoisia valintoja. Tämä oli tullut esille jo Lampaansyöjissä montaasin avulla tehdyissä kokeiluissa. Montaasilla tarkoitetaan kuvien leikkaamista ja yhdistelyä yhtenäiseksi tapahtumaketjuksi tai kahden kuvan rinnastamista niin, että katsojalle syntyy uusi mielikuva.

Aina ne eivät toimineet. Kun olin katsomassa Lampaansyöjien uuden kopion värinmäärittelyä, totesin joistakin kohdista, että ne olisi voinut jättää tekemättä.

Montaasin merkitystä Huunosen elokuvakerronnalle ei voi aliarvioida.

Montaasissa kyse on aina vastaanottajan taiteesta. Vaikka merkitys voi olla lähellä sitä mitä tekijä on tarkoittanut, kyseessä on silti katsojan oma luomus. Se on elämystietoa, jonka impulssin ohjaaja on antanut ja jolle katsoja antaa lopullisen merkityksen. Silloin kun taide pystyy kertomaan näkymätöntä tai sanomatonta, kyse on mielestäni aina runoudesta.

Kuvanveisto on myös eräs runouden laji. Veistos on vangittu liike- ja muotosarja, kuin japanilainen haikuruno tai kiinalaisen draaman mie-hetki. Veistos on jonkin prosessin kulminaatio, pysäytetty runollinen aikatila. Elokuvan merkittävin haiku on montaasi, kahden tai useamman kuvan tai kuvajakson muodostama uusi runollinen, ylikäsitteellinen hahmo, katsojan sisäinen mie. Matemaattisesti ilmaistuna se on 1+1=3.

Montaasin käytöstä voi löytää yhden käytännön esimerkin Karvojen seksikohtauksesta, jossa huivit hankautuvat toisiaan vasten ja taustalla kuuluu eroottissävytteistä ääntelyä. Kuinka kohtaus sitten sai alkunsa?

Elokuvan naispääosan esittäjän tanssiessa irtoavat huivit ja kuvaavat pääparin aktin vähän uudella tavalla. Jos vanhoissa suomifilmeissä naimakohtauksissa siirryttiin höyryveturin sylinterin liikkeisiin, niin tässä on variaatio siitä. Tosiasiassa halusin irrottaa tapahtuman ulkoisesta todellisuudesta ja varsinaisesta seksistä, ja sitä kautta tehdä siitä hassunhauskaa.

Mutta mitä kirjoittikaan Hesarin toimittaja: ”Kuvausryhmällä on varmasti ollut keskenään valtavan hauskaa tehdessään muun muassa huivinaintia”. Voin kertoa, että yksikään varsinaisen kuvausryhmän jäsen ei ollut nähnyt koko kohtausta ennen ensi-iltaa. Sen toteutus tapahtui niin, että piirsin ja kuvailin trikkikuvaajalle mitä halusin siitä syntyvän. Kuvaaja Seppo Rintasalo teki muutamia versioita, joita leikkauspöydässä sommiteltuani kehittelin eteenpäin. Sen jälkeen annoin hänelle puhelimitse uusia toivomuksia, joiden pohjalta syntyneistä otoksista koottiin lopullinen kohtaus. Ja voin vakuuttaa, ettei meistä kumpikaan nauranut sen tekemisen aikana, emmekä olleet järin kiihottuneitakaan – uskoakseni.

Elokuvassa kuullaan myös Ritva Oksasen tunnusmusiikki ”Karvat väristen me liikutaan ja kohta hirressä kiikutaan”.

Sehän on varsinainen hirtehinen kohtalontango varsinkin Ritvan esittämänä. Tango on Seppo Paroni Paakkunaisen sävellys ja elokuvan lopussa lauletut sanat ovat itseni kirjoittamat. Ne ovat identiteettikriisin ja maailmanhulluuden päätöksen ennakointia.

Myös elokuvan juliste on huomiota herättävä, sillä kuvassa on pakarat, joiden alle on piirretty silmät.

Tulimme julistetaiteilija Kari Torklerin kanssa monen tuskaisan ideoinnin kautta tällaiseen ratkaisuun, jossa kuvauksessa käytetyn helsinkiläisen postineidin sievälle pepulle maalattiin silmät. Kuvan tarkoitus oli antaa mielikuva elokuvan surrealistisesta tyylistä. Näin jälkikäteen on todettava, ettei ratkaisu ollut missään mielessä kovin toimiva.

Tietyllä tavalla koko juttu oli vähän niin kuin perseestä. Heittäydyimme hulvattomalle linjalle ja katsoimme, minne asti elokuvassa voi mennä. Kun sitä jatkaa tarpeeksi kauan, se voi toimia itselle, mutta muut saattavat pudota kyydistä. Karvat räjähti tekijänsä silmille!

Ohjaajan mielestä myös taloudellisten ja teknisten resurssien puute näkyy elokuvassa. Monet muuten toimivat ideat eivät toteutuneet aivan tarkoitetulla tavalla.

Tuottaja Kullervo Kukkasjärvi piti elokuvasta jo alun perin. Siinä oli hänen mukaansa tosin sama vika kuin jokaisessa kotimaisessa elokuvassa eli liian pitkä alku. Ensimmäisen kymmenen minuutin mittaisen filmirullan olisi voinut jättää aina pois. Tuon ajan elokuvissa tapahtumia vielä pedattiin aivan turhaan. Kun katsoo tämän päivän amerikkalaisia elokuvia ja televisiosarjoja, huomaa että tarinat voivat alkaa oikeastaan mistä kohtaa tahansa.

Nikita Mihailkov-Kontshalovski piti käsikirjoitusseminaarin, jossa hän toi esille seuraavan teesin. Elokuvantekijän on pidettävä huolta, että katsoja luulee tietävänsä jokaisen jakson jälkeen kuka on tarinan murhaaja, mutta varmistettava aina, että hän erehtyy. Välillä on tietenkin tultava onnistumisia, mutta niillä ei ole ratkaisevaa merkitystä tarinan eteenpäin viemisessä. Elokuvan kieli vaatii jännitteen luomista, joka on elokuvan plastisen hahmon jatkuva hillitseminen, kuten Konsta asian ilmaisi. Katsoja pitää innostaa arvuutteluun, mutta samalla on huolehdittava väärin arvaamisesta.

Vastakarvaan

Karvoille lätkäistiin ilmestyessään K18-leima. Huunosen mukaan tekijät eivät oikein osanneet päättää itkeäkö vai nauraa.

Sensuuriviranomaiset aikoivat kieltää sen ensin kokonaan. Sitten he keksivät jotenkin käsittämättömästi, että liian suuri osa elokuvasta on kuvattu Espanjassa, joten se ei olekaan suomalaista tuotantoa. Lopulta neuvottelujen kautta saimme sille sentään 18 vuoden ikärajan.

Vuonna 1974 ilmestyi vain kaksi elokuvaa, Huunosen Karvat ja Spede Pasasen Viu-hah-hah-taja, minkä vuoksi kyseistä vuotta on pidetty yhtenä kotimaisen elokuvan aallonpohjana. Karvat keräsi Suomessa hieman yli 80 000 katsojaa, mutta muuten se sai aikanaan vain vähän ymmärtäjiä.

Wynne Ellis, joka käänsi 1970-luvulla kaikkien kotimaisten elokuvien dialogit englanniksi, sanoi että Karvojen huumori on niin englantilaista, että suomalaiset eivät ymmärrä siitä ensimmäistäkään vitsiä. Englannissa se olisi saattanut toimia paremmin.

Elokuvassa on Huunosen mukaan omat heikkoutensa, mutta myös paljon onnistuneita asioita. Tämän vuoksi elokuvan ilmestyessään saama ryöpytys tuntuikin poikkeuksellisen yllättävälle.

Eräällä tavalla elokuva on parodian parodiaa, joka ei avaudu helposti suomalaiselle luonteenlaadulle. Se oli monelta osin kielellisesti aikaansa edellä, ehkäpä jopa nykyistä aikaamme. Karvat alkaa kuitenkin saada ymmärtäjiä ja myötäeläjiä erityisesti nuorison keskuudessa, sen musta huumori ja mullin-mallin-maailma avautuu uusille ihmisille.

Epäilen Huunosen elokuvien kritiikin erääksi osasyyksi sitä, että ohjaaja käyttää elokuvissaan huumoria, mihin kriitikoilla on tunnetusti ollut ristiriitainen suhde. Huunonen myöntää mahdollisuuden ja lisää, että Suomessa on tehty paljon heikkotasoisia komedioita, niin sotilasfarsseja kuin lahtisia ja virtasiakin. Kun tähän lisätään vielä ammattitaidottomat kriitikot, yhtälö ei ole kaikin puolin toimiva.

Useimpia elokuvasta 1970-luvulla kirjoittaneita henkilöitä ei todellakaan voinut nimittää kriitikoiksi tai elokuvankielen ja tekniikan tuntijoiksi, sellaisiksi jotka olisivat tarkastelleet elokuvaa ohjaajan teoksena yrittämällä ymmärtää mitä tekijä oli halunnut sanoa ja millä keinoilla siihen pyrkinyt. Kritiikin ei tarvitse olla kehuvaa tai edes myönteistä, sen pitää olla rehellistä, vastuullista, asiallista ja asiantuntevaa.

Monet kirjoittajat olisivat halunneet olla itse oikeasti elokuva-alalla, kun he olivat ehkä saaneet alan koulutustakin. Siitä johtui selvästi havaittava vihamielinen ja kaunainen asenne menestyviä elokuvantekijöitä kohtaan. Lisäbonuksia sai, jos ohjaaja-tuottajan poliittisen maailmankatsomuksen arveltiin poikkeavan omasta. Osalle vastuuttomista kriitikoista kaunaisten lausuntojen antaminen on johtunut päähän nousseesta kuvitellusta valta-asemasta ja pikkusieluisuudesta. Osa katsoi parhaaksi kostokeinoksi kuoliaaksi vaikenemisen, jota onkin jatkunut kohta 40 vuotta.

Huunosen myöhemmät vaiheet

Vuonna 1978 Huunonen ohjasi toistaiseksi viimeisen pitkän elokuvansa Piilopirtin. Ohjaaja sanoo kuluneiden vuosikymmenten joukkoon mahtuneen myös monia projekteja, jotka eivät ole kantaneet valkokankaalle asti. 1970-luvulla käytiin läpi kymmeniä mahdollisia aiheita, joista toteuttamiskelpoisia oli kymmenkunta.

Niistä kolme pitäisi ilman muuta toteuttaa vieläkin, vaikka tuskinpa minä niitä sentään teen.

Huunonen paljastaa projekteista sen verran lisää, että Matti Pulkkisen menestysromaanin Ja pesäpuu itki kanssa hän teki töitä monen vuoden ajan.

En halunnut toimia siinä vaiheessa enää tuottajana, joten yritin pitkän aikaa saada tuottajaksi Jörn Donnerin. Lopulta hän kuitenkin tyylilleen uskollisena ilmoitti minulle, ettei ole kiinnostunut tekemään maalaiselokuvia.

Muita vaihtoehtoja olivat Mikko Samulisen historiallinen näytelmä Maaton kansa, Jarkko Laineen teos Vampyyri ja Henrik Tikkasen romaani Sotamies Käppärän tarina. Elokuvahanke kulki nimellä Enkelin syli, jota on esitetty näytelmänäkin.

Huunonen korostaa projektien keskeneräisyyteen liittyen, että tuottajan ammatilliseen osaamiseen ja vastuulliseen tehtävien hoitamiseen kuuluu myös tarvittaessa päätös elokuvien keskeyttämisestä tai tuottamatta jättämisestä.

Usein se on jopa tärkeämpää kuin elokuvan tuotantoon ottaminen.

Sittemmin Huunonen on tehnyt jonkin verran dokumentti- ja lyhytelokuvia sekä videotekniikalla toteutettuja televisio-ohjelmia. Elokuvan ulkopuolella hän on toiminut muun muassa teatterissa näytelmäkirjailijana ja pukusuunnittelijana sekä lavastajana ja valosuunnittelijana kansallisoopperaa myöten. Taiteellisen toiminnan ohessa hän on Kalevalaisen Kulttuurin Liiton puheenjohtaja, tutkija ja mytologi.

Elokuvaa hän ei ole kuitenkaan hylännyt kokonaan, sillä teatteriin tekeillä oleva musiikkidraama tuntuisi hänen mukaansa kaipaavan myös elokuvatoteutusta. Aika tosin tulee näyttämään, meneekö idea eteenpäin.

Lopuksi

Suomalaisen elokuvan festivaalilla Huunonen on utelias näkemään, miten tämän päivän elokuvakatsoja reagoi hänen elokuviinsa. Itse hän sanoo nähneensä ne valmistumisen jälkeen muutamia kertoja.

Kyllähän ne ovat peilejä myös minulle itsestäni. Paljolti jokainen kankaalla näkyvä ajatus on, jos ei aivan oma ajatukseni, niin ainakin oma valintani. Nyt katson niitä ajatuksia vähän kuin seitsemänkymppinen katsoo alle nelikymppisten tekemisiä.

Haastattelu on hyvä päättää ohjaajan näkemyksiin elokuvan tarjoamista mahdollisuuksista.

Elokuvan kieli on runoutta, siksi elokuva on paras ilmaisuväline silloin kun haluaa kertoa minkälainen ihminen on ja miksi hän on sellainen kuin on. Nämä kaksi kysymystä ovat ne, joihin olen etsinyt elokuvillani vastauksia, antaakseni vastaukset sitten runollisessa, myyttisessä, muodossa katsojille. Elokuvan tuottamissa mystisissä elämyksissä on saattanut välittyä vieläkin syvempää tietoa, tietoa siitä, miten ihminen voi tulla siksi mikä hänen tulisi olla. Kun kysymys on ollut katsojalle ajankohtainen, vastauksia on löytynyt ja elokuvan tekijän asia on mennyt perille.

Suomalainen mies nähdään vaitonaisena yrmynä, joka elämän vaikeuksia kohdatessaan sulkeutuu sisimpäänsä kossupulloa toisella kädellä hapuillen. Joonas Berghäll ja Mika Hotakainen rikkovat myytit mennen tullen elokuvassaan Miesten vuoro, joka kuvaa suomalaisten miesten keskusteluja hämyisten saunojen suojaisissa tiloissa. Varsinaisen heureka-hetkenkin Berghäll koki löylyn hiostuksessa.

Ajatus elokuvaan lähti Rajaportin saunasta Tampereelta. Siellä saunotessa huomasin vieressäni kaksi nuortamiestä, joista toinen kertoi löytäneensä elämänsä naisen. Se tuntui tulevan sykähdyttävän tunteella ja aidosti. Puolentoista tunnin päästä oikealla puolella edessäni oli kaksi keski-ikäistä miestä, joista toinen kertoi päättäneensä vaimonsa kanssa erota. Tuona saunakertana syntyi ajatus, että miesten voimakkaassa avautumisessa voisi olla ideaa elokuvaksi.

Merkittävän saunakokemuksen jälkeen ohjaajat istahtivat alas ideoimaan tulevaa elokuvaa. Ajatus yhdestä saunasta ja joukosta miehiä laajeni pian ympäri Suomea tehtäväksi retkeksi tarinoita ja päähenkilöitä metsästäen.

Keskeiseksi teemaksi alkoi pikku hiljaa hahmottua erilaiset elämäntilanteet ja tarinat, jotka kuvastaisivat suomalaisen miehen elämänkaarta. Keräsimme listalle kolmisenkymmentä tarinaa, joita lähdimme etsimään. Osa löytyi helposti, kun taas toiset tulivat vastaan aivan yllättäen. Paljon on sellaista, mitä ei ennalta edes osattu odottaa. Olimme matkalla avoimin mielin ja annoimme mahdollisuuden uusille tarinoille.

Keskustelutaidot

Elokuvassa häkellyttävintä on miesten rehellinen avautuminen. Katsojat saavat kuulla aitoja keskusteluja niin avioerosta, yksinäisyydestä, uuden kumppanin löytämisestä kuin myös lapsen menettämisestä. Hämyinen tila ja saunomisen rituaalit mahdollistat tasavertaisen ja helpon hetken elämän ilojen ja surujen jakamiseen. Suomalaismies osaa sittenkin puhua, eikä sanojen ulos houkutteleminenkaan ollut kuvattaessa niin vaikeaa kuin olisi voinut odottaa.

Yksi kohtaus sisälsi kolmesta viiteen tuntia saunomista. Miesten avautumisen mahdollisti oikea aika ja paikka. Ihmiset ovat elokuvan valmistumisen myötä tulleet kiittämään, millä voimalla tarinat ovat tulleet ulos. Emme usko, että elokuvaa olisi saanut aikaan esimerkiksi kymmenen vuotta sitten. Nyt oli aika tehdä elokuva suomalaisille miehille. Sauna on paikka, missä henkinen ja fyysinen tila puhdistetaan. Se toimii miesten terapeuttina, vaikka saa siellä välillä bailatakin.

Olennaiseksi elokuvassa nousee myös kuuntelijan roolin merkitys. Useimmissa kohtauksissa toinen osapuoli puhuu toisen suomalaisittain kuunnellessa hiljaa, välillä nyökkäillen ymmärtävästi. Ystävän murtuessa annetaan olalle jäykkä taputus ja tarjotaan pullosta hörppyä.

Tahdoimme asettaa myös katsojan kuuntelijan paikalle. Näinä aikoina ihmiset eivät liikaa kuuntele tai anna aikaa toisilleen, ei kerrota tai jaeta asioita. Kuuntelemisen tärkeys on iso osa elokuvaa.

Naisten vuoro

Elokuva on saanut kiittävää palautetta ja onnistui juuri voittamaan Tampereen elokuvajuhlien arvokkaan Risto Jarva -palkinnon. Berghäll ja Hotakainen eivät kuitenkaan aio jäädä mainetta maistelemaan, vaan ovat jo kumpikin tahoillaan uusien haasteiden edessä.

Auton takapenkillä on kirjekuori elokuvasäätiöltä, 7 000 euroa käsikirjoitustukea elokuvaan Limits of Love, joka kaartaa dokumenttielokuvana naisten puolelle.

Minunkin (Hotakainen) elokuvan kohteena ovat naiset, vaikkakin kyseessä on fiktio. Sekin tosin pohjautuu rankasti elävään elämään.

Saara Cantell on aikaisemmin ohjannut ainoastaan yhden pitkän elokuvan. Siitä huolimatta nyt ensi-iltansa saava Kohtaamisia on hämmästyttävän varmaotteinen ja persoonallinen teos, joka nostaa tekijänsä tämän hetken mielenkiintoisimpien kotimaisten nimien joukkoon. Elokuvassa seurataan rinnakkain useiden naishahmojen tarinoita, jotka yhdessä muodostavat laajemman kokonaiskertomuksen.

Cantell kertoo käsikirjoituksen syntyneen erilaisten ideoiden yhteentörmäyksen tuloksena.

Kaiken taustalla näkyy intohimoni lyhytelokuvaan. Yritin aluksi kirjoittaa tarinaa tytöstä, joka muuttuu linnuksi, mutta huomasin että minua alkoivatkin kiinnostaa enemmän kertomuksen muut elementit. Minulla oli myös muita ideanpoikasia ja lopulta oivalsin, että ne kaikki liittyvät yhteen.

Teoksen episodimainen rakenne ja viipyilevä kuvaustekniikka tuovat mieleen esimerkiksi Paul Thomas Andersonin Magnolian ja Robert Altmanin Short Cutsin. Minkälaisia vaikutteita Cantellilla itsellään oli elokuvaa tehdessä?

Olisi ehkä ollut lähtökohtaisesti vaarallista ajatella tekevänsä uutta Magnoliaa. Tietoisemmin rinnastin elokuvan erilaisiin novellikokoelmiin, joissa pienet tarinat liittyvät jollakin tapaa toisiinsa. Pitkiä otoksia on tietysti käytetty Magnolian lisäksi vaikkapa Once-elokuvassa sekä Rodrigo Garcían Nine Livesissä, joista olen ehkä jotain varastanutkin.

Näyttelijöiden varassa

Elokuvan kerronta lepää lähes täysin dialogin varassa. Cantell toteaa, että lähtökohta oli paitsi haastava, myös palkitseva.

Valmistauduimme kuvauksiin kuukauden verran, koska kuvauspäiviä oli tavallista vähemmän, mutta näyttelijöiden kanssa harjoittelu on parasta mitä tiedän.

Itse näyttelijäkaarti koostuu pääosin valkokankaalla tuntemattomammista kasvoista. Tämä ei kuitenkaan ollut roolituksen itseisarvoisena tavoitteena.

Olin kirjoittanut osan rooleista tietyille näyttelijöille, joiden kanssa olen työskennellyt aikaisemmin. Toki ohjaajana haluaa näin haastavassa projektissa turvata selustansa ja valita ihmisiä, joiden tietää osaavan homman hyvin. Minulla kävi siinä mielessä todella hyvä tuuri, että sain rooleihin juuri ne henkilöt, jotka halusinkin.

Kohti uutta

Kohtaamisia on kerännyt runsaasti kiittävää palautetta. Cantell myöntää olevansa itsekin tyytyväinen lopputulokseen.

Kyllähän näitä silti aina hieman vatsa krampilla katsoo ja toivoo, että omat mokat olisivat korjaantuneet. Olen kuitenkin vilpittömän ylpeä niistä asioista, jotka elokuvassa toimivat. Teoksen sanoma on, että ihmiset eivät ole yksiselitteisesti hyviä tai pahoja, vaan kaikilla meillä on omat virheemme. Ehkä opettelen olemaan vastaavalla tavalla armollinen myös tälle elokuvalle. Sitä paitsi olisi hirveää ohjata aivan täydellinen elokuva, koska sen jälkeen ei tarvitsisi enää tehdä uusia.

Cantellin seuraavat projektit ovat vielä toistaiseksi suunnitteluvaiheessa. Ideat ovat kuitenkin vähintäänkin kunnianhimoisia.

Olen kirjoittanut dramaturgi Leena Virtasen kanssa 1600-luvun noitavainoihin sijoittuvan epookkielokuvan. Siitä tulisi kuitenkin hyvin kallis, joten täytyy toivoa, että saamme siihen rahoituksen. Tämän lisäksi olen saanut juuri eräästä toisesta käsikirjoituksesta ensimmäisen version valmiiksi. Molemmat työt ovat juuri nyt hyvällä haaveiluasteella.

Toisen maailmansodan aikana saksalaisia oli Lapissa yli 200 000, ja on luonnollista, että myös kantaväestöön solmittiin suhteita. Suomen tehtyä rauhan Neuvostoliiton kanssa syksyllä 1944 joutuivat suomalaiset pakon edessä ajamaan entiset aseveljensä pois maasta, vaikka saksalaisten apu kesällä –44 oli ollut ratkaisevan tärkeä Suomen itsenäisyyden säilymisen kannalta. Tämä Lapin sodaksi nimetty onneton tapahtuma aiheutti monen rakkaussuhteen katkeamisen. Eräät suomalaistytöt kuitenkin päättivät seurata saksalaisia, kuka seikkailunhalusta, kuka ryssänpelosta, kuka rakkaudesta. Ohjaaja Virpi Suutari kuuli näitä tarinoita asuessaan nuoruudessaan Rovaniemellä.

Minua on alkanut historia kiinnostaa, johtuen ehkä omasta ikääntymisestäkin; alkaa ymmärtää elämän lyhyyden ja haurauden. Katsoin elokuva-arkistossa vanhoja sota-aikaisia arkistofilmejä ja sitä kautta heräsi kiinnostus ylipäänsä tehdä jotain historiaan liittyvää. Lopullinen sytyke oli, kun tapasin mieheni suvun kautta elokuvan päähenkilön Elman, joka on liki 90-vuotias nainen. Hän kertoi, kuinka hän lähti Lapin ja Norjan kautta kohti Saksaa armeijan mukana, kun Lapin sota oli syttynyt syksyllä 1944.

Olin kuvitellut, että kaikki nämä naiset lähtivät miesten perässä, mutta Elmalla oli toinen syy: hänen äitinsä ei suostunut ottamaan Elmaa, nuorta tytärtään evakkomatkalle Ruotsiin, eikä Elmalle jäänyt oikeastaan muuta vaihtoehtoa kuin lyöttäytyä saksalaisten matkaan. Kun tapsin Elman, oivalsin että tässä minulla on hirveän hyvä elokuvan aihe. Innostuin kahta enemmän, kun ymmärsin, ettei tästä ole koskaan tehty dokumentaarista elokuvaa, jossa nämä naiset itse kertoisivat merkillisestä matkastaan; siitä mikä heitä odotti Saksassa, ja minkälainen oli kotiinpaluu, takaisin omaan yhteisöön, kenties lapsen kanssa, jolla oli saksalainen isä.

Suomalainen perintö: vaiettu häpeä ja purkamattomat traumat

Naisten kokemien häpeän- ja syyllisyydentuntojen kautta Suutari pääsi käsiksi suuriin inhimillisiin kysymyksiin, ja matka muodosti sopivan kehyksen elokuvalle. Elman lisäksi löytyi muitakin kohtalotovereita, mutta suostuttelu elokuvaan ei ollutkaan itsestään selvä asia. Torjunnan määrä menneitä asioita kohtaan oli Suutarin mielestä edelleen hämmästyttävän suuri, ainakin katsottaessa asiaa 2000-luvun perspektiivistä. Loput haastateltavista löytyivät valtiollisen poliisin kuulustelupöytäkirjoista, joita ohjaaja luki kansallisarkistossa.

Kun naiset palasivat Saksasta Suomeen 1945–1948, niin he kaikki tulivat Hangon karanteenileirin kautta. Valpon (nykyisen Supon edeltäjä, valtiollinen poliisi, joka sodan jälkeen oli kommunistien ja neuvostomielisten opportunistien hallitsema ns. Punainen Valpo) kuulusteluista on edelleen olemassa kuulustelupöytäkirjat. Tätä kautta löysin heitä. Tietysti moni on ehtinyt jo kuolla. Tosi moni sanoi, ettei missään nimessä halua tähän elokuvaan, ja pelästyivät sitä, että joku on löytänyt ja tunnistanut heidät.

Virpi Suutari joutui tekemään tosissaan töitä saavuttaakseen haastateltavien luottamuksen. Välillä epätoivo oli vallata mielen, ja ohjaaja oli jo harkita alan vaihtoa, mutta kainuulais-rovaniemeläisellä sisukkuudella hän päätti viedä projektin läpi.

Eräs elokuvan teemoista on naisten kokema häpeä, jota yhteisön tuomitseva ja moralistinen suhtautuminen ruokkii ja pitää yllä. Myös erilaiset purkamattomat traumat näyttävät siirtyvän sukupolvelta toiselle, ellei niitä millään lailla käsitellä ja pureta.

Jollei häpeää millään tasolla pääse purkamaan, se voi elää useamman sukupolven. Näin kyllä Lapissa perheitä, joissa on selkeästi häpeän tai vihan tunteita. Purkamaton viha, se ettei ole kyennyt antamaan anteeksi vaikkapa äidilleen, ja kuinka viha on siirtynyt äidiltä tyttärelle, ja vielä seuraavallekin tyttärelle. Minusta tuntuu, ettemme edes oikein tajua omassa arkipäivässämme, kuinka lähellä sodan aiheuttamat erilaiset traumat meissä vielä ovat ja elävät suomalaisissa perheissä erilaisina tunteina, kyvyttömyytenä kommunikoida, surumielisyytenä tai epämääräisinä ahdistuksina.

Kun elokuvaa esitettiin Rovaniemellä, oli näytöksissä usein paikalla lääkäreitä, jotka kertoivat nähneensä elokuvassa paljon asioita, joita joutuvat omassa työssään kohtaamaan. Elokuvassa onkin paljon erilaisia teemoja, joihin voi tarttua. Ohjaajaa itseään kosketti eniten äitien ja seuraavan sukupolven välinen kommunikaatio, tai sen puute. Itsekin kolmen lapsen äitinä Suutari tunnisti äidin syyllisyydentunteet omista valinnoistaan. Elokuva on myös moraliteetti henkisestä laiskuudesta ja piittaamattomuudesta, joka elokuvassa käy ilmi yhteisön suhtautumisessa saksalaisten lapsiin.

Usein yhteisön viha on purettu lapseen, siihen kaikkein haavoittuvimpaan ja puolustuskyvyttömimpään olentoon, ja se on minusta asia, jonka kuka tahansa meistä voi kuvitella minne tahansa työpaikalle tai kouluyhteisöön. Kuinka helposti käännämmekään pään toisaalle, kun ei jaksa puuttua. Usein se ei ole pahuutta, vaan väsymystä ja henkistä laiskuutta.

Laadukasta eurooppalaista tuotantoa

Elokuvan on osittain rahoittanut saksalais-ranskalainen Arte, joten näkyvyys ainakin näiden maiden televisiossa on taattu. Ohjaajan helpotukseksi rahoittajataho oli tyytyväinen lopputulokseen.

Virpi Suutari ei näe, että dokumenttielokuvalle olisi olemassa mitään yleispätevää määritettä. Hänen mukaansa sana ”dokumenttielokuva” sisältää nykyään kaikkea laidasta laitaan, alkaen reality-sarjoista taiteellisempiin yrityksiin. Ohjaaja kertoo operoivansa itse luovan dokumentaarisen elokuvan alueella, joka on poispäin journalismista. Hän ei suostu nimeämään ketään dokumentaristia esikuvakseen. Sen sijaan ruotsalainen ohjaajan Roy Andersonin tyyli kuvata ja katsoa ihmistä viehättää Virpi Suutaria.

Minua ovat aina kiehtoneet tavalliset ja arkiset asiat, yritys kertoa niistä tavattomasti ja ei-arkisesti. Tämä elokuva on sillä tavalla poikkeus tuotannossani, että tämä on ensimmäinen iso historiaan kurottava dokumentti, jonka olen tehnyt. Oli hirveän raikasti tehdä jotain erilaista.

Elokuvan teko kaikkine taustoittavine töineen oli noin kolmen vuoden prosessi. Alunperin aseveliajasta kertova tarina rajautui ensimmäisen päähenkilön myötä naisiin, ja heidän matkaansa. Kovan suostuttelun jälkeen elokuvaan suostuneet päähenkilöt olivat lopulta tyytyväisiä siihen, että saivat jakaa kokemuksensa, ja näin ehkä auttoivat muita ihmisiä.

Usein dokumenttielokuvaan suostuvilla henkilöillä on tarve tulla näkyviksi ja nähdyiksi, ja kuulluiksi. Se ei tarkoita pelkästään julkisuuteen tulemisen halua vaan ylipäätänsä, että heillä on joku tarina, kohtalo, jonka he haluavat tuoda näkyviin.

Virpi Suutari kohtasi myös naisia, jotka olivat itseään suojellakseen kehitelleet elämänvalheen, johon itsekin uskoivat. Hänellä ei ollut sydäntä rikkoa tätä valheen tuomaa lohduttavaa illuusiota esimerkiksi evakkomatkasta Ruotsiin, vaikka tiesi kyseisen ihmisen olleen oikeasti Saksassa. Ohjaajan pitikin olla erittäin varovainen ja hienotunteinen edetessään syvemmälle kätkettyihin muistoihin, ja tunnustella keneltä saattoi vaatia uskallusta tulla päähenkilöksi elokuvaan.

Luonnonkansojen ja alkuperäisten asukkaiden asema on ollut vaikea niin Amerikassa, Australiassa kuin Euroopassakin, kohtelun vaihdellessa poliittisten suhdanteiden ja aatevirtauksien myötä valtakulttuuriin assimiloivasta aina totaaliseen tuhoamiseen. Markku Lehmuskallion ja Anastasia Lapsuin elokuva Sukunsa viimeinen kertoo tosipohjaisen tarinan nenetsien kohtalosta Neuvostoliiton kommunistisen yhdenmukaistamispolitiikan ajalta. Tapahtumia kuvataan omasta yhteisöstään väkisin irti revityn ja sisäoppilaitokseen siirretyn pienen nenetsitytön näkökulmasta.

Kyllä tämä on sillä tavalla universaali tarina, että se koskee kaikkia kansoja ympäri maailmaa, myös suomalaisia. Täällä saamelaisilla on ihan sama kohtalo. Kaikki kouluthan ovat samanlaisia. Kun pikkulapsi menee kouluun, häntä yritetään kasvattaa siellä yhteiskuntakelpoiseksi ihmiseksi, se on koulun päätehtävä. Isompi sortaa aina pienenpäänsä, yrittää tehdä siitä kaltaisensa.

Lehmuskallion mielestä suomalaisilla on vielä oma, eri heimojen muodostama kansallinen identiteetti, vaikka toisinkin olisi voinut käydä oltuamme satoja vuosia osa Ruotsin valtakuntaa. Myös osa nenetseistä, joita on noin 40 000, on kyennyt säilyttämään oman paimentolaiskulttuurinsa, joka perustuu paljolti porotalouteen.

Nenetsit, jotka ovat edelleen perinteisessä elinkeinossa, heidän identiteettinsä on vahva. He ovat säilyttäneet kielensä, uskontonsa, elinkeinonsa, ja elämäntapansa sellaisena kuin se on ollut satoja vuosia. Ne nenetsit taas, jotka ovat joutuneet syystä tai toisesta muuttamaan tundralta kyliin, ovat venäläistymässä; heidän lapsensa menettävät kielensä, putoavat kulttuurista, joka on rakentunut poron ympärille. He eivät ole nenetsejä, mutta eivät oikein venäläisiäkään.

Identiteetin menetys on koskettanut myös venäläisiä Neuvostoliiton romahdettua, kun uudelta kommunistiselta ihmiseltä vietiin hetkessä valtio ja kaikki se, mihin häntä oli opetettu uskomaan.

Neuvostoliitosta vielä sen verran, että nenetsialueelle, Jamalin niemimaalle, missä elokuva on kuvattu, neuvostovalta tuli 1930-luvun alussa. Silloin kansallistettiin poro-omaisuus, ja se oli hyvin verinen tapahtuma. Neuvostojärjestelmä ei kuitenkaan pystynyt muuttamaan ihmisten elintapaa, koska samat ihmiset joutuivat hoitamaan poroja, jotka olivat muuttuneet yksityisestä yhteisiksi.

Lehmuskallion mielestä maakaasu- ja öljyvarantojen löytäminen ja käyttöönotto nenetsien asuttamilla alueilla tulee vaikuttamaan näiden elämään, mutta ei usko kuitenkaan nenetsien elämäntavan tuhoutumiseen.

Lehmuskallion kiinnostus pohjoisen alkuperäiskulttuureja ja paimentolaiskansoja kohtaan juontaa 1980-luvulle, kun hän vuonna 1985 aloitti tekemään dokumenttielokuvaa Minä olen (1992). Jamalin niemimaalta hän löysi kulttuurin, joka oli Castrénin (etnografi ja kielitieteilijä Matias Aleksanteri Castrén, 1813–1852) päivistä muuttunut vain vähän. Lehmuskalliolla on ollut vapaat kädet elokuvien tekoon, kunhan poliittiset kysymykset on jätetty rauhaan. Katsojan onkin osattava lukea rivien välistä mahdolliset kannanotot.

Sukunsa viimein perustuu tositapahtumiin. Tarinan alku on yli kahdenkymmenen vuoden takaa, kun Anastasia Lapsui teki radio-ohjelman elokuvan kertojahahmosta. Tarina ei mahtunut Seitsemän laulua tundralta -elokuvaan (1999), mutta jäi elämään, ja päätyi lopulta omaksi elokuvakseen, jonka rahoitti Yleisradio ja Suomen elokuva-säätiö (SES). Pirkanmaan elokuvakeskus tarjoutui elokuvan levittäjäksi.

Mari Rantasilan ohjaama Risto Räppääjä ja polkupyörävaras on harvinainen tapaus kotimaisen elokuvan kentällä, sillä harvoin lastenelokuvat poikivat jatko-osia ainakaan Suomessa. Rahoituksen saaminen saattaakin olla joskus kiven takana. Lastenkulttuuriin panostaminen ei ole aina itsestään selvää.

Rahoituksen saaminen ensimmäiseen Risto Räppääjä -elokuvaan ei ollut helppoa, siihen ei jotenkin tunnuttu uskovan. Suunnittelimme sitä tehtäväksi jo kesällä 2006. Siinä oli loppujen lopuksi mukana myös yksityistä rahaa, koska emme saaneet kasaan tarpeeksi muualta. Mutta tähän toiseen elokuvaan oli helpompi saada rahaa, koska ensimmäinen elokuva oli mennyt niin hyvin!

Lastenkulttuuriin voisi panostaa enemmän. Kun miettii, että viimeinen kotimainen lastenelokuva oli Niko lentäjän poika loppuvuodesta 2008. Siitä on minusta ihan liikaa aikaa, kyllä vähintään pari pitäisi tulla vuodessa. Nyt ensimmäistä kertaa elokuvasäätiö on laittanut tietyn määrän rahaa lasten- ja nuortenelokuville, kun Ruotsissa ja Tanskassa on ollut koko ajan korvamerkittyä rahaa lastenelokuville.

Paitsi rahaa, elokuva tarvitsee myös hyviä käsikirjoituksia, ja käsikirjoittajiakin tietenkin motivoidaan rahalla.

En tiedä, miksei hyviä käsikirjoituksia tule, eikö tekijöitä kiinnosta, eikö heidän anneta kehitellä käsikirjoituksiaan tarpeeksi, vai eikö heille anneta niistä tarpeeksi rahaa. Olisi mielenkiintoista tietää montako prosenttia esimerkiksi SESin käsikirjoituksista on lasten- ja nuortenelokuvia.

Vaikka erilaisia käsikirjoituksia Mari Rantasilalle tarjotaankin, hän ei kuulu ohjaajiin, joilla on monta projektia yhtä aikaa menossa. Hänen tapansa tehdä töitä on keskittyä kulloiseenkin elokuvaan, saada se valmiiksi ja siirtyä sitten eteenpäin.

Pohdimme olisiko lastenelokuvasta suomalaiseksi vientituotteeksi, mielessä Niko lentäjän pojan menestys. Ongelmana esimerkiksi Risto Räppääjän kohdalla ovat laulut: dubbaaminen maksaa ja Räppääjä on suunnattu myös alle kouluikäisille lapsille, jotka eivät osaa vielä lukea tekstejä. Räppääjän kohdalla kansainvälinen menestys ei kuitenkaan ollut päällimmäisenä ohjaajan mielessä.

Henkilökohtaisesti mietin suomalaisia lapsia. Minusta meidän pitää saada suomalaisille lapsille elokuvia heidän omalla äidinkielellään. Nikon menestys ulkomailla on tietenkin hieno asia.

Lapsuuden arvostus

Suomessa on paljon hienoja lastenkirjoja ja hyviä kirjailijoita, kuten Ella-kirjojen kirjoittaja Timo Parvela, tai Nopolan sisarukset, mutta kirjojen dramatisointi voi olla joskus hieman ongelmallista. Ohjaaja kaipailisikin enemmän alkuperäiskäsikirjoituksia, ja lastenelokuvien suurempaa arvostusta.

Tuntuu välillä, että jotkut pitävät lastenelokuvaa b-elokuvana, jota kuka tahansa osaa tehdä, mistä ei ole ollenkaan kysymys. Se ei ole sen helpompaa kuin aikuistenkaan elokuvan tekeminen. Kyse on myös siitä, arvostaako lapsuutta, sitä että lapset saisivat olla riittävän pitkään lapsia. Haluammeko lapset mahdollisimman nopeasti kuluttaviksi teineiksi, vai annammeko heidän elää saduissa ja tarinoissa?

Ohjaaja kertoo eläneensä osan lapsuuttaan kirjojen mielikuvitusmaailmassa, mutta joutuneensa jälkikäteen ajatellen liian nopeasti vedetyksi aikuisten maailmaan. Siksi hän toivookin , että mahdollisimman moni suomalainen lapsi saisi elää lapsuutta tarpeeksi pitkään.

Casting

Mari Rantasila on tehnyt viisi elokuvaa, joissa kaikissa on ollut lapsinäyttelijöitä. Koska lapset kasvavat nopeasti, on Risto Räppääjän ja Nelli Nuudelipään rooleihin jouduttu etsimään uudet näyttelijät. Joskus sopivaa esiintyjää haettaessa törmää myös vanhempiin, jotka tuntuvat olevan innostuneempia asiasta kuin tulevat lapsitähdet. Ohjaaja kertoo luottavasa myös intuitioonsa uutta näyttelijää hakiessaan.

Ensinnäkin täytyy olla tietyn näköinen: Risto Räppääjähän ei voi olla tummatukkainen, ruskeasilmäinen poika. Sitten tulevat tietysti luonteenpiirteet, ja niitähän ei voi näytellä, kyllä tarvitaan tietyt piirteet, jotka ovat lapsessa itsessään. Sen jälkeen pitää osata jonkin verran laulaa, ei voi olla täysin laulutaidoton, koska haluan että lapset laulavat itse. On myös tärkeää löytää sopiva pari.

Elokuvaohjaajan realiteetit

Tosiasia Suomessa on se, että kukaan elokuvaohjaaja ei elä pelkästään pitkiä elokuvia ohjaamalla: osa tekee mainoksia, osa opettaa, tai tekee televisiolle. Minulla kun on nämä kaksi muuta ammattia, eli näyttelijä ja laulaja, niin on ihanaa, että voin tavallaan valita. Ohjaajahan ei saa suunnittelusta rahaa, hän saa rahaa vasta jos elokuva menee tuotantoon. Voin elättää itseäni käymällä keikoilla tai tekemällä elokuvaroolin. En ole ikinä ryhtynyt ohjaamaan siksi, että haluisin lopettaa näyttelemisen tai laulamisen.

Aleksi Salmenperä on suomalaisittain harvinaisen persoonallinen elokuvantekijä, jonka edellinen elokuva Miehen työ oli pikimustalla huumorilla maustettu kertomus maailman vanhinta ammattia harjoittamaan päätyvästä miehestä. Nyt ensi-iltansa saava Paha perhe jatkaa tyylillisesti samoilla synkillä laduilla. Elokuvassa Ville Virtasen esittämä tuomari pyrkii ex-vaimonsa kuoleman jälkeen järjestämään lastensa elämän kohdalleen tuhoisin seurauksin. Salmenperän mukaan mikään yksittäinen asia ei innoittanut tarinan syntyä.

Ollakseni täysin rehellinen en täysin muista, mistä tarina sai alkunsa. Elokuvaideoiden eteen pitää kuitenkin aina tehdä työtä. Omaa sydäntäni lähellä ovat epäsovinnaiset tilanteet ja niistä kertominen. Pahassa perheessä yhdistyivät tarinaksi oma vanhemmuus ja epäsovinnainen rakkaussuhde. Idea oli itse asiassa olemassa jo ennen Miehen työtä, ja tarinan oli tarkoitus sijoittua 1950-luvulle. Myöhemmin päätin kuitenkin sijoittaa sen tähän päivään.

Elokuvan maailmankuva tuntuu olevan etäistä sukua Coenin veljesten töille. Salmenperä on osittain valmis allekirjoittamaan väitteen.

Olen pitänyt monista heidän elokuvistaan. Vaikutteet eivät olleet tietoisia, mutta samankaltainen selittelemätön huumorin ja draaman yhdistelmä tuntuu myös itselleni kodikkaalta.

Rautalangasta vääntämistä vastaan

Aikaisemmissa haastatteluissaan Salmenperä on todennut suosivansa minimalistista tyyliä. Paha perhe vie saman periaatteen entistäkin pidemmälle.

Suurin haaste elokuvassa oli luottaa hiljaisuuden ja käsikirjoituksen voimaan. Miehen työn kohtauksissa oli paljon dialogia ja ne olivat irrallisempia, joten niiden toimivuus tuntui jo kuvausvaiheessa selvemmältä. Pahassa perheessä kokonaisuus kasattiin leikkauspöydällä.

Valmistumisprosessin haastavuuden Salmenperä toteaa silti kokeneensa samanasteiseksi muiden töidensä kanssa.

Tässä oli tietysti myös hieman vähemmän kommenttien pyytämistä ja käsikirjoituksen lähettelyä edestakaisin. Päätimme, että elokuvan ei ole tarkoitus selitellä itseään, vaan sen tulee pystyä seisomaan omilla jaloillaan. Osittain tämä oli varmasti myös tuottaja Aki Kaurismäen ansiota. Myöskään hän ei usko jatkuviin tasapäistäviin palaveriruljansseihin.

Täydellisen tinkimättömyyden on helppo kuvitella Suomen kokoisessa maassa aiheuttavan ongelmia tuottajien taholta. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole.

Minusta Yleisradiossa ja Elokuvasäätiössä suhtaudutaan vaikeampiin käsikirjoituksiin riemulla. Haastavaa on ennemminkin tämä vaihe, jossa täytyy miettiä sitä, kuinka nopeasti vähäinen kopioiden määrä poistuu teattereista. Minusta on surullista, että enää ei ole saleja, jotka pystyisivät pitämään ohjelmistossaan muutakin kuin itsestään selviä popcorn-elokuvia. Vaikka myös Ruotsissa suurilla multiplekseillä on ilmeinen monopoliasema, on Suomi silti muuhun Eurooppaan verrattuna arthouse-elokuvan kehitysmaa.

Hyvästit yksinäisille miehille

Sekä Miehen työn että Pahan perheen päähenkilöt ovat tragikoomisia, keski-ikäisiä mieshahmoja. Tässä mielessä Salmenperän elokuvissa on jo nyt havaittavissa selvää teemallista jatkuvuutta.

Kyse ei ole tietoisesta valinnasta, mutta koska olen kirjoittanut molemmat elokuvat yksin, taipuvat ne helposti tuohon suuntaan. Olen kokenut rajallisuuteni isänä ja miehenä itselleni akuuteiksi aiheiksi, minkä vuoksi niistä on ollut myös helppo synnyttää tarinoita. Luulen kuitenkin, että nämä isä- ja perheteemat jäävät seuraavassa elokuvassani syrjään.

Mitä seuraavalta teokselta on sitten lupa odottaa?

Tänä keväänä kirjoitan Jenni Toivoniemen Kirsikkasaari-käsikirjoituksen pohjalta elokuvaa nimeltä Korso, josta on tulossa tinkimätön nuorisokuvaus. Teemana on unelmien merkitys ihmisille, jotka eivät usko tulevaisuuteen kovinkaan paljon. Olen itse kasvanut tärkeimmät vuoteni Keravalla, joten tunnen hyvin sen radanvarsimaiseman ja tämänkaltaiset ihmiset. Siksi tähänkin elokuvaan on tulossa myös omakohtaista näkemystä.

Televisio- ja teatteriohjaamisen konkari Neil Hardwick on tehnyt ensimmäisen elokuvansa. Teoksen lajityyppi on suomalaisittain harvinainen: kyseessä on musikaali, jonka ytimen muodostaa tunnettujen uusien ja vanhojen kotimaisten pophittien kimara. Kappaleita yhdistävänä juonirunkona toimii Sakari Topeliuksen satu Adalmiinan helmi nykypäivän Helsinkiin päivitettynä.

Tarinassa äitinsä pikkutyttönä menettänyt ja ministeri-isänsä hemmottelema Ada (Elli Vallinoja) saa muistinmenetyksen lakkiaisbileidensä jälkeen ajamassaan kolarissa. Hän pestautuu sairaalaan siivoojaksi tietämättä kuka on ja tapaa sattumalta Tonin (Chike Ohanwe), johon rakastuu. Käy kuitenkin ilmi, että Ada on törmäyksellään aiheuttanut tämän isän kuoleman. Pohdinnan kohteena ovat siis aikuistumisen, rakkauden ja anteeksiannon vaikeat kysymykset.

Haave omasta elokuvasta

Hardwick kertoo, että ajatus musikaalista oli jo valmiina hänen tullessaan mukaan projektiin. Kaikki alkoi tapaamisesta tuottaja Jarkko Hentulan ja käsikirjoittaja Katja Kallion kanssa helsinkiläisessä kahvilassa, missä he esittelivät elokuvan idean hänelle:

Heillä oli mielessään ”lihaksikas” tarina, joka tapahtuu nyky-Suomessa. Paitsi että siinä olisi voimakkaita tunteita, teoksessa myös laulettaisiin ja tanssittaisiin eli se olisi musiikkielokuva. Idea kiinnosti minua kovasti.

Kyseessä oli samalla Hardwickille uusi aluevaltaus. Miltä tuntui hypätä tv- ja teatteritöistä valkokangaselokuvan ohjaajan pallille?

No makealtahan se tuntui. Tämä on ollut pitkäaikainen haaveeni, mutta kaikki aikaisemmat yritykseni ovat kaatuneet ennen kuvausten alkamista. Suurin ero televisioon verrattuna oli, että pikkutarkkojen asioiden tekemiseen oli käytettävissä nyt valtava määrä kalustoa ja tekniikkaa. Elokuvaa kuvattaessa myös työn laatu korostui toisin kuin televisiossa, missä tärkeintä on vain saada kuvatuksi tietty määrä ohjelmaa aikataulun mukaisesti.

Musiikkielokuvan konsepti

Musiikkielokuvan taitajat ovat Suomessa harvassa. Hardwick arvelee tulleensa valituksi teoksen ohjaajaksi juuri aiemman kokemuksensa perusteella.

Tuottaja Hentulalla ei ilmeisesti ollut mielessä elokuvalle ohjaajaa ennen kuin keksi soittaa minulle. Paitsi että olen tehnyt musikaalia teatterissa, olen myös ohjannut televisiolle eli ymmärrän jotakin kuvaustekniikasta ja kuvakerronnasta. Olin näin ollen sopiva valinta tehtävään.

Elokuvassa vuorottelevat puhutut jaksot sekä päähenkilöiden esittämät uusintaversiot tunnetuista kappaleista tanssikoreografioineen. Hardwick ei kuitenkaan osaa nimetä suoranaista esikuvaa tälle konseptille. Vertailukohdiksi hän mainitsee brittiläisen Dennis Potterin käsikirjoittamat tv-sarjat kuten Pennejä taivaasta (1978) ja Laulava salapoliisi (1986) sekä Baz Luhrmannin ohjaaman menestysmusikaalin Moulin Rouge (2001):

Lainasin Potterilta tavan käyttää musiikkia eri tunnetasojen ilmentäjänä. Toisaalta hän käytti meistä poiketen vanhoja äänitteitä, joita näyttelijät olivat laulavinaan. Luhrmannin elokuvassa taas on sama dramaturgia kuin meillä eli siinä kuullaan tunnettuja biisejä uudelleen sovitettuina. Teoksena se on kuitenkin puitteiltaan paljon meidän elokuvaamme suurempi.

Kappaleiden ja esittäjien löytäminen

Hardwickin mukaan elokuvassa soivia kappaleita valittaessa käsikirjoitukseen merkittiin aluksi ne kohdat, joihin tarvittaisiin jokin sävelmä. Tämän jälkeen mietittiin tekijäjoukon kesken kyseiseen tarkoitukseen sopiva.

Pystyin ikään kuin ”tilaamaan” sekä kohtauksen tunnelman että elokuvan dramaturgian kannalta sopivan kappaleen miettimällä, mistä syystä biisi kyseisenä hetkenä lauletaan ja mihin se puolestaan johtaa. Tämä kappaleiden valitseminen oli pitkällinen ja melko työläs prosessi.

Kappaleiden valitsemisen lisäksi haasteita tuotti myös sopivien laulutaitoisten nuorten näyttelijöiden löytäminen rooleihin:

Aikuisnäyttelijät olivat minulle entuudestaan tuttuja eli tiesin jo etukäteen kenet haluan elokuvaani. Nuorten kohdalla oli vaikeampaa, koska maassa ei juuri ole tämän ikäisiä ammattilaisia. Etsimme sopivia henkilöitä Idols-tyyppisellä kiertueella, minkä lisäksi Suomen roolituspalvelu tarjosi minulle ehdokkaita. Katsoin lopulta läpi lähes 400 kandidaattia löytääkseni haluamani.

Suomalainen ja englantilainen elokuva

Hardwickista muistetaan usein mainita, että hän on syntyjään britti, vaikka on nykyään jo ehtinyt asua valtaosan elämästään Suomessa. Kummasta maasta hän itse kokee saaneensa enemmän vaikutteita ohjaajana?

Ehkä Englannista, koska taiteessahan ihminen käyttää sitä, mitä on kokenut lapsena ja nuorena. Toisaalta olen oppinut kaiken aihetta koskevan teknisen tietouteni Suomessa. Keskustelen elokuvanteosta mieluummin suomeksi kuin englanniksi, koska en löydä oikeita termejä äidinkielelläni.

Suosikkiohjaajistaan Hardwick mainitsee englantilaisen Mike Leigh’n, joka on tunnettu improvisoivasta tyylistään ja kadunmiehen elämää kuvaavista teoksistaan. Suomalaisista tekijöistä vaikutuksen on puolestaan tehnyt Mika Kaurismäki.

Leigh kiinnostaa minua valtavasti, koska hänellä on ihan eri tapa tehdä elokuvia kuin muilla. Ylipäätään rakastan brittileffoja, jotka kuvaavat Pohjois-Englantia ja työväenluokkaa, koska ne ovat osa lapsuuttani ja siksi nämä teokset liikuttavat minua helposti. Toisaalta minulla on suomalaisiakin lempielokuvia, esimerkiksi Kaurismäen Rosso on minusta mielettömän hyvä leffa.

Jatkoa seuraa?

Esikoiselokuvan tekeminen oli Hardwickin mukaan niin upea kokemus, että olisi valmis tekemään lisää, mikäli vain saa siihen mahdollisuuden. Ohjaaja on siis musikaaliinsa enemmän kuin tyytyväinen.

Elokuvasta tuli hyvä, parempi kuin kuvittelin. Mikään elokuva ei tietenkään ole täydellinen ja tässäkin tapauksessa on asioita, joita muuttaisin jos voisin. Mutta en missään nimessä häpeä lopputulosta.

Ohjaaja Kari Väänäsen uusin elokuvan Havukka-ahon ajattelija kuvaa sotien jälkeistä murroskautta, jolloin moderni maailma alkoi tunkeutua salokorpiin junien, teiden ja erilaisten keksintöjen muodossa. Tarkoitus ei ole ollut kuvata Suomea nostalgisesti vaan näyttää suomalaisuuden juuret. Väänäsen mukaan syrjäseutujen innovatiivisuus ja Havukka-Ahon ajattelijoiden mentaliteetti elää yhä edelleen meissä.

Olen puhunut siitä, että näillä raukoilla rajoilla, joilla tämä heimo on elänyt, on tarvinnut olla aika kekseliäs selvitäkseen täällä. Se on eri asia Välimeren rannoilla, jossa ruoka suurin piirtein lentää suuhun, mutta täällä luonnonvoimien kanssa on oltava hirveän kekseliäs, eli se innovatiivisuus on syntynyt siellä metsissä, ja se on johtanut joihinkin Nokian tapaisiin juttuihin. Yksi suomalaisuuden perusteita on mielikuvitus, ajatuksen voima.

Elokuvassa ei ole vastakkainasettelua pohjoisen ja etelän, syrjäseutujen ja kaupunkien välillä, vaikka mentaliteeteissa saattaakin eroavaisuuksia havaita. Helsinki edustaa elokuvassa uutta aikaa. Kari Väänänen kertoo lukeneensa Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijan ensimmäistä kertaa jo 9-vuotiaana, ja sen jälkeen kirja on seurannut häntä läpi elämän. Ohjaaja on aina nähnyt kirjan hyvin visuaalisena mielessään ja yrittänyt saada ideaa kirjan filmaamisesta läpi jo parikymmentä vuotta. Vasta nyt aika tuntuu olleen kypsä kirjan filmaamiselle.

Havukka-ahon ajattelija on aina ollut minulle perusteos. Sitä pidetään sellaisena metsäläisfilosofiana, ja niin se onkin, ja olen itse varmaan mieleltäni metsäläisfilosofi. Ajatuksen ei tarvitse olla monimutkainen ollakseen valtavan iso, ei tarvitse olla suuria, monimutkaisia filosofisia kiemuroita ja spiraaleja, vaan oman havainnon ja ajattelun kautta tuleva ymmärrys, että näinhän tämä on. Ja sitä paitsi Konstan ajatukset ovat erittäin paikalleen osuvia, kuten ´maailmankaikkeudessa on just kaikki mitä siihen mahtuu eikä yhtään enempää, se on just sopivan suuruinen´.

Kuoliaaksinaurattajia ja vapaa-ajattelijoita

Konsta Pylkkäsen rooliin Väänänen kaavaili aluksi Pirkka-Pekka Peteliusta, mutta tämän vetäydyttyä projektista roolin sai Kai Lehtinen, jota ohjaaja oli jo mielessään sovittanut Pylkkäsen saappaisiin. Itsekin näyttelijänä tunnettu Väänänen nauttii tällä hetkellä enemmän ohjaamisesta ja käsikirjoittamisesta kuin hektisestä näyttelemisestä teatterissa, tai paikoin tylsästä elokuvissa näyttelemisestä.

Kemijärvellä asuva ohjaaja kertoo, että vapaa-ajattelijoita löytyy vielä syrjäseuduilta, jossa persoonallisuudet nousevat paremmin esiin, eivätkä huku massaan kuten suurissa kaupungeissa. Elokuvassa nähdyllä Kuoliaaksinaurattajallakin on Väänäsen mukaan vastineensa todellisuudessa – ja hän on itsekin tavannut tällaisen pelottavan shamaanin.

Olen itse henkilökohtaisesti tavannut kuoliaaksinaurattajan, ollut itse kuolemassa nauruun. Oli pakko kontata kämpästä ulos, pariinkin otteeseen. Pelottavaahan se on, yhtäkkiä ei naurata yhtään; sehän on kauheaa, kun olet täysin avuttomassa tilassa, et pysty tekemän mitään, sinua viedään sellaisella pirullisella siimalla, että et mahda sille mitään, pää räjähtää, et saa happea, et enää saa happea… kuoliaaksinaurattajia ja vapaa-ajattelijoita on vielä olemassa, ne eivät vain pääse esiin enää.

Kari Väänäsen mukaan me emme ole mitään keskivertoeurooppalaisia vaan suomalaisten voima elokuvan saralla on omassa kulttuurissa, erilaisuudessa. Havukka-ahon ajattelijan teemojen, kuten murrosvaihetta elävän kansakunnan, ohjaaja uskoo kiinnostavan kansainvälistäkin yleisöä, tosin marginaalista sellaista.

Kari Väänäsen suosikit

Ohjaajista Väänänen mainitsee suosikeikseen muun muassa Stanley Kubrickin, Akira Kurosawan, Jim Jarmuschin, Orson Wellesin ja Andrei Tarkovskin. Suomalaisista Aki ja Mika Kaurismäki sekä Matti Ijäs ovat tärkeitä. Myös Tarantinon varhaisemmat työt miellyttävät. Hän kertoo kaikille näille ohjaajille olevan yhteistä, että he antavat kuvan puhua eivätkä leikkaa sitä tukkoon. Ohjaajan mukaan monien nykyisten elokuvien ongelma on, ettei katsojalle jätetä tilaa tehdä omia tulkintoja.

Olen viehättynyt tarinankerronnasta. Kubrick on loistava kuvantekijä, tarinankertoja, innovatiivinen, se miten hän kuvaa asiat ja asettaa asiat suhteessa toisiinsa. Kurosawa osaa taasen kertoa suuret asiat ja tarinat pienen kautta, pidän hänen visuaalisuudestaan erittäin paljon. Olen tykännyt paljon Tarkovskin irrationaalisuudesta ja visuaalisuudesta, se voi antaa katuojassa menevälle lehdelle tilaa… kauniita kohtauksia, joista minä en ymmärrä mitään, mutta ne vain tekevät vaikutuksen.

Leikittäessä ajatuksella, että rahaa olisi miltei rajattomasti käytettävissä, haluaisi Kari Väänänen tehdä elokuvan, joka pohjautuisi Arthur C. Clarken kirjaan Lapsuuden loppu. Pienen tinkaamisen jälkeen Väänänen olisi valmis tekemään elokuvan kymmenellä miljoonalla. Jäämme odottamaan tarttuuko joku tuottaja tähän tarjoukseen.

Timo Koivusalo on ohjannut Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogiaan pohjautuvan samannimisen elokuvan, jonka ensimmäinen osa saapuu elokuvateattereihin 4. joulukuuta 2009. Koivusalon kanssa käyty keskustelu miehen uuden elokuvan tiimoilta kosketteli paitsi historiaa ja elokuvaa, myös tämän päivän yhteiskuntaa ja sen ongelmia sekä ihmisen perimmäistä olemusta.

Miksi Täällä Pohjantähden alla on ajankohtainen juuri nyt?

Kun aloitin viisi vuotta sitten tämän projektin, niin minulle vähän naureskeltiin, että tämä ei ole millään tavalla ajankohtainen, tällainen kahtiajako ja eriarvoisuuden teemat, oikeus oman työn tuloksiin ja näin poispäin. Silloin talouskasvu jylläsi ja rikkaiden ja köyhien välisen kuilun piti mennä hetkessä umpeen ja Suomen ja koko maailman muuttua onnelaksi. Nyt ollaan ihan eri todellisuudessa, ja tämä elokuva on todella ajankohtainen. Juuri se lähtökohta, että onko työlläsi mitään muuta arvoa kuin mitä joku muu siitä hyötyy ja saa rahaa ja tulosta. Heti kun se ei hyödy tarpeeksi, työ viedään ulkomaille. Olen sitä mieltä, että kun ihmisen työltä viedään arvo, viedään myös ihmisarvo.

Linna oli aikoinaan ensimmäinen, joka kertoi sisällissodan todellisuudesta pienen ihmisen ja hävinneen osapuolen näkökulmasta. Tämä oli tärkeää, koska Suomessa historian olivat kirjoittaneet valkoiset voittajat ja tästä historiasta oli tullut virallinen totuus, jota ei saanut kyseenalaistaa. Linnan kirja nostatti aikoinaan melkoisen myrskyn. Syyllisten hakeminen on Koivusalon mielestä kuitenkin turhaa ja hänen mielestään sankaruus ei mahdu sotaan, varsinkaan sisällissotaan, jonka totuus on, että äidit hautaavat poikiaan ja ihmiset ampuvat naapureitaan.

Onko Väinö Linnan kirja ja sen filmaaminen ollut sinulla kauan mielessä?

Kyllä se ollut pitkään haaveissa, se on minulle niin rakas tarina, niin läheinen. Linnan suuri humanismi, kuinka tarkkanäköinen ihmiskuvaus hänellä on: hän antaa lukijan ymmärtää jokaisen teot ja vaikuttimet, ne ymmärtää vaikkei hyväksyisikään. Linna itse pelkäsi, että se olisi jo vanhentunutta asiaa, kun hän sitä kirjoitti, mutta nyt nähdään ettei se sitä todellakaan ole. Vuosikymmenet ovat osoittaneet, että se on täysin ajaton ja siksi halusin tuoda sen tähän päivään.

Koivusalolle selvisi elokuvaprosessin yhteydessä, että hänen oma isoisänsä oli syntynyt samana vuonna kuin Akseli Koskela, 1887, ja oli myös torppari ja torpparin poika. Pienestä Lattomeren maalaiskylästä kotoisin oleva Koivusalo kertoo, että vielä 1960-luvulla Linnan kuvailemat persoonat olivat hänelle tuttuja kylänraitilta, arkkityyppejä, jotka ovat tarinoiden kautta hänelle läheisiä.

Historian oppitunnit ja yhteisöllisyyden menetys

Koivusalo kertoo tulleensa juuri Pohjanmaalta PR-tehtävistä, ja siellä sisällissodasta puhuttiin pelkästään vapaussotana, eli nimitys värittyy aina puhujan mukaan:

En tiedä pitääkö nimityksen olla neutraali, koska eivät asiatkaan olleet. Jälkiviisaus ei ole viisautta, jos ei opita mitään. Siksi on tärkeää että asioista puhutaan ja muistutetaan rehellisesti, mitä on ollut eikä yritetä vaieta ja haudata asioita.

Voiko historiasta oppia mitään?

Kyllä mielestäni voi ja pitää oppia – mutta – vaikka olen perusoptimistinen luonne, niin olen siinä kohtaa hieman pessimisti, ettei ihminen ole miksikään muuttunut 90 vuodessa. Maailma muuttuu ympäriltä, kulissit muuttuvat, mutta ei evoluutio ehdi hätiin millään niin nopeasti. Pikkuisen kun pintaa raaputtaa, niin alta löytyy armottomat asenteet ja oman edun tavoittelu. Aika hyvä esimerkki on sikainfluenssarokotteet, ihmiset yrittävät jonojen ohi, järjestys ja säännöt koskevat muita, meidän lapsi tarvitsee sen nyt, muut kakarat odottakoon vuoroaan…aika hullua kuinka nopeasti se eläin tulee sieltä esiin.

Koivusalon mielestä nykykehityksessä on yhtymäkohtia historiaan, jota Täällä Pohjantähden alla kuvaa. Hän hämmästeleekin ettei kuohuntaa ole nykyään enempää. Hänen mielestään valtaapitävät ovat erkaantuneet todellisuudesta, eivätkä enää tiedä miten tavallinen kansa elää:

Pelkästään jo tilasto, että suomalaisen keskiansio on 3000 euroa; sehän on helevetin iso raha. Sehän tarkoittaa, että jonkun pitää tienata ihan älyttömästi, että keskiarvo nousee kolmeen tonniin, kun tietää että valtaosa elää tonnin ja kahden välillä ja tekee rankimman duunin.

Mutta ihmeesti me suomalaiset olemme nykyisin sellaista hiljaista ja hyväksyvää kansaa. Aina on sanottu, että katajainen kansa joka taipuu muttei katkea. Se on kyllä vaarallinen myytti, kun tilastot osoittavat, kuinka usein me katkeamme, ja oman käden kautta. Monet menevät jaksamisensa äärilaidoilla. Ranskassa lähdetään heti traktorimarssille ja barrikadeille ja poltetaan autoja. On hämmästyttävää, kuinka helposti suomalaiset tyytyvät osaansa, ja kuinka helposti ihmiset ovat johdateltavissa. On helppo saada valtava joukko uskomaan määrättyihin asioihin. Pohjantähti tulee hyvään aikaan koska Suomessa ei ole kuin pelkkiä työväenpuolueita nykyään, kaikki eri värisiä.

Meillä on tämä myytti vähään tyytyväisistä ja hiljaisista suomalaisista, mutta 1918 näinhän ei suinkaan ollut?

Ei, se on totta. Silloin oli tämä yhteisöllisyys, tehtiin porukalla, oli sosiaaliset verkostot, joita nykyään ei ole. Jos jäät työttömäksi olet todella yksin siellä kämpällä. Siihen liittyy vielä se, että se on jotenkin hävettävää. Ennen pidettiin huolta toisista ja yritettiin jeesata vaikka oli katovuosia. Nykyään ismeistä vaarallisin on individualismi, me ollaan kaikki olevinamme erinomaisia yksilöitä, ja siksi on häpeä epäonnistua, on häpeä pudota töistä. Siksi kukaan ei oikein halua nostaa siitä meteliä ja tyytyy vain osaansa ja nuolemaan haavojaan.

Väinö Linnan kirjassa tuotiin säätyjaon loppuminen, torppariongelma, nouseva sosialismi, vaatimukset oikeudenmukaisemmasta tulonjaosta ja yhteiskunnallisista uudistuksista esiin yksilöiden, varsinkin Jussin ja Akselin, erilaisten luonteenpiirteiden ja käyttäytymismallien kautta. Syyt sisällissotaan olivat mitä moninaisempia ja agitaation avulla lietsottiin ihmisiä vihaan. Sodan aikana vihollinen pyrittiin demonisoimaan.

Niinhän se on aina, sitten kun vyöry lähtee, totuus on ensimmäinen joka teloitetaan. Sitten kukaan ei enää tiedä, mikä on totta ja mikä ei. Tarinat saavat ihmiset entistä enemmän raivoihinsa, kunnes huhut konkretisoituvat oikeasti järjettömiksi teoiksi. Ja siitä johtui tämä järjetön koston kierre sodan jälkeen. Naisten teloittamiseen riitti, että niillä oli housut eikä hame. Se oli täysin järjetön joukkopsykoosi.

Näin jälkikäteen voi tietenkin sanoa ettei olisi kannattanut lähteä…

Täytyy muistaa kansallisvaltion synty, valtioyhteyden katkeaminen ja Venäjän tapahtumat. Me saimme yhtäkkiä itsenäisyyden, ja sitten valtaa alettiin jakamaan, että kuka sen vallan täällä saa. Tätä samaa vallanjakoa tapahtuu tällä hetkellä ympäri maailmaa.

Työmiehen kuolema, Idols-sukupolvi ja suuret suomalaiset tarinat

Onko Suomessa vielä nähtävissä Jussin raivaajahenki-perintöä, suhdetta työhön, vai onko kaikki jo pelkkää nostalgiaa?

Kyllä se valitettavasti on nostalgiaa. Ennen ”helvetin kova työmies” oli mainesana: suoraselkäinen mies joka hoitaa hommansa. Nykyään kukaan ei halua olla työmies tai duunari, kaikki ovat vähintäänkin toimihenkilöitä tai keskiluokkaa. Työn arvostukselta on viety pohja, ja se rapauttaa meidän moraalia. Työtätekeviä käsiä tässä maassa tarvitaan.

Millaisia asioita haluat nostaa esiin elokuvassa Väinö Linnan tekstistä?

Jokainen päättää sen itse. Olen tuonut ne tarjolle ja jokainen voi siitä vetää omat ajatuksensa. Tarkoitus on ollut tuoda se mahdollisimman lähelle ihmistä, siksi tämä on kolmetuntinen leffa. Haluan tutustuttaa hahmot katsojalle, myös sellaiselle joka ei Linnan kirjaa tai Edvinin elokuvaa tunne, että se pystyy katsomaan leffan leffana. Meistä suomalaisista ei kukaan muu tee elokuvia, suomalaisia tarinoita, kuin me suomalaiset.

Koivusalo painottaa vahvojen tarinoiden merkitystä kotimaisissa elokuvissa, ja kertoo ettei elokuvavuosia voi verrata tasapuolisesti toisiinsa, koska vahvat tarinat vetävät aina enemmän katsojia teattereihin. Koivusalo arvelee lisäksi että tv-draamaa muistuttavat elokuvat eivät tällä hetkellä menesty, koska televisiossa on jo niin paljon tarjontaa.

Uskotko että ihmiset, jotka katsovat vaikkapa Idolsia, löytävät tämän tyyppisen elokuvan? Toivottavasti…

Vaikea sanoa. Luulen, että sellaiset ihmiset yllättyvät, kun huomaavat, että näistä asioista voidaan kertoa näinkin että tämän jaksaa katsoa, ja että tulee jopa tunteita pintaan. Palaute jota tähän asti olen saanut, on tuntunut rohkaisevalta. Viihteelle on paikkansa, ja olen itsekin viihdemiehiä, mutta on tärkeitä tarinoita, jotka pitää kertoa.

Olisi varmaan hyvä, jos elokuva herättäisi keskustelua ja nuoremmatkin heräisivät tarkastelemaan omia juuriaan.

Juuri näin. Tämä on meidän kansamme kasvutarina. Näen ykkös- ja kakkososan Pohjantähteä, jotka kuvattiin viime vuonna, yhtenä leffana. Se käsittämättömyys, että oli valtava kuilu vuonna 1918 ja sitten oltiinkin vuonna –39 venäläisiä vastassa yhtenä porukkana… se ei tietenkään arpia umpeuttanut, ja kahtiajako on yhä edelleen monille kipeä asia.

Ajatteletko, että Suomen kansa kuitenkin eheytyi toisen maailmansodan aikana?

Ei se ihan silloin vielä käynyt, mutta mikään ei yhdistä niin kuin yhteinen vihollinen. Kulttuuri tai elokuva ei voi olla mikään totuuskomissio, mutta se voi herättää keskustelua. Pelkästään vaikenemalla arvet jäävät. Siksi on tärkeää, että asioista puhutaan.

Olemme Koivusalon kanssa yhtä mieltä siitä, että ei ole vain yhtä totuutta, mustaa ja valkoista, vaan asioita on hyvä tarkastella erilaisista näkökulmista. Koivusalo toivoo ihmisten ymmärtävän, että elokuvan henkilöt ovat olleet lihaa ja verta, oikeita ihmisiä. Elokuvan voima on siinä, että ihmiset pystyvät eläytymään historiaan, joka muuten uhkaa jäädä etäisiksi tilastoiksi. Elokuva ja taide ylipäätään tuo tapahtumat lähemmäksi tunteiden kautta.

Elokuvan katsottua jää sellainen olo, että vaikka ajat ovat muuttuneet, löytyy ihmisestä ja yhteiskunnasta silti vielä paljon samoja piirteitä ja epäkohtia. Itsekkyys ja ahneus eivät maailmasta ole kadonneet mihinkään, ja töitä täytyy tehdä mikäli mielimme säilyttää hyvinvointiyhteiskunnan. Maailma ei olekaan vielä valmis, vaikka jotkut niin tahtovatkin uskotella.

Ei ole valmis, eikä tule. Perusasioita ei saa unohtaa, ne eivät muutu miksikään. Kaikki lähtee tavallaan koskemattoman ihmisarvon kunnioittamisesta, ja sen yli ei saa mennä omistusoikeudet, työt tai aatteet, ei mitkään asiat, se on se perusjuttu. Sille pohjalle voidaan lähteä rakentamaan tervettä yhteiskuntaa.

Oikeudenmukaisuuden kokemus on ilmeisesti aika tärkeä?

Se on ihan oleellinen, niin maailmassa kuin tässä leffassa. Minusta se on rakennettu meihin sisään, mutta niin helposti sitä keksii tekosyitä, jolloin omat asiat voi ylittää oikeudenmukaisuuden ja tasopuolisuuden vaatimuksen.

Miika Soinin esikoiselokuva Thomas kertoo koskettavan tarinan vanhasta miehestä, Thomasista (Lasse Pöysti), jonka on kohdattava menneisyytensä saadakseen rauhan itselleen. Tarina pohjaa Kjell Askildsenin novellikokoelmaan Thomas F:n viimeiset julkiset tunnustukset, jonka Soini löysi Kallion kirjastosta.

Askildsen on kirjailija, jonka tyyli on hyvin minimalistinen ja lähentelee tyyliä, jota minä rakastan ja jolla tykkään tehdä elokuvia, eli mahdollisimman vähän kuvia, mahdollisimman vähän leikkauksia. Tapa, jolla tarina tuotiin lukijalle tuntui oikealta. Ja tietysti itse tarina Thomasista oli loistava. Heti tuli sellainen olo, että tämä pitää tehdä. Lisäksi näin lukiessani Lasse Pöystin koko ajan päähenkilönä.

Novellikokoelman lisäksi Soini sai toisen vahvan vaikutteen Helsinki Mission mainoksesta Helsingin Sanomissa. Vanhusten yksinäisyyteen liittyvässä kampanjakuvassa oli vanha harmaapäinen rouva, joka katsoo kameraan ja alla on teksti: ”Nyt kun hänellä olisi aikaa elää, hän ei keksi enää yhtään syytä.”

Se kosketti tavalla, että aamupaahtoleivät menivät väärään kurkkuun. Minua kiinnostavat universaalit aiheet, kuten yksinäisyys ja rakkaus. Minua eivät kiinnosta – miten sen nyt sanoisi – pienet aiheet. Koin Thomasin tarinan aiheet tärkeiksi, ja ne ovat vielä ajankohtaisiakin, ikävä kyllä.

Eniten Soini pitää Thomasia rakkaustarinana. Rakkaus on teema, joka hänen mukaansa tulee vahvasti läpi jo Askildsenin tekstissä.

Se ei ole tarina eutanasiasta, se ei ole tarina pelkästä yksinäisyydestä tai vanhuudesta. Minusta se on tarina rakkaudesta. Jos rakastat jotakuta ja päästät hänet menemään juuri sen takia, että rakastat häntä niin paljon, on siinä jotain hirveän koskettavaa.

Koskettavia ja vaikeitakin aiheita käsittelevää elokuvaansa Soini ei ole kuitenkaan tarkoittanut miksikään statementiksi, jolla hän olisi halunnut vaikuttaa asioihin alleviivatulla tavalla.

Kyllä kaikki lähtee siitä, että haluaa kertoa ihmisille hyvän ja tärkeäksi kokemansa tarinan. Thomas on kiertänyt maailmalla paljon festivaaleja ja toistuvasti minulta on kysytty, että onko tämä elokuva eutanasiasta, onko tämä elokuva vanhusten yksinäisyydestä? Kyllä tämä on kaikkea sitä, mutta pohjimmiltaan tarina on yksinäisestä miehestä, joka kamppailee menneisyytensä kanssa. Totta kai siihen alkaa nivoutua merkityksiä paljonkin. Mutta tarkoitukseni ei ollut tehdä siitä sellaista, halusin vain kertoa epätavallisen rakkaustarinan, joten olen jopa mielissäni, että elokuva herättää erilaisia ajatuksia.

Soinin mukaan elokuva on koskettava vasta, kun tekijä on pystynyt tekemään tarinasta itselleen henkilökohtaisen. Thomasinkin käsikirjoituksessa on varsin vähän jäljellä Askildsenin alkuperäistä tekstiä. Novellikokoelma toimikin enemmän käsikirjoituksen perustana ja innoituksen lähteenä.

Jos elokuva pohjautuu johonkin olemassa olevaan tarinaan, edes löyhästi kuten nyt, niin se pitää kirjoittaa itselleen ja heittää jossain vaiheessa alkuperäinen romaani tai novellikokoelma pois ja unohtaa se. On katsottava vain käsikirjoitusta. Se vaatii sen. Tekstin on tunnuttava ihan omalta. Käsikirjoitus pitää saada itsensä näköiseksi, henkilökohtaiseksi. Jollei sitä tee, niin en usko, että elokuvasta tulee koskettava.

Ei mitään pojittelua

Lasse Pöysti oli Miika Soinin mielessä jo käsikirjoitusvaiheessa, ennen kuin hän oli edes tiedustellut Pöystin kiinnostusta Thomasin rooliin. Kahdeksankymppinen veteraaninäyttelijä lähti kuitenkin innolla mukaan projektiin.

Ensiksi ajattelin, ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia saada Lasse Pöystiä mukaan. Hänhän on elävä legenda ja näytellyt elokuvissa marginaaliset 70 vuotta, ja minä olin silloin jotain 34! Muistan pelänneeni ihan älyttömästi, kun soitin Pöystille ja pyysin lupaa saada lähettää käsikirjoituksen. Hän oli hyvin kohtelias ja vastasi, että kyllä, ja sen voi lähettää tähän osoitteeseen ja hän palaa asiaan.

Muutamia viikkoja myöhemmin Pöysti palasi asiaan ja ilmoitti haluavansa tehdä haasteellisena ja mielenkiintoisena pitämänsä roolin. Soini oli innoissaan.

Minun leffassani on Lasse Pöysti! Enhän minä tarvitse mitään muuta enää tähän… muuta kuin nämä kaikki muut legendat, jotka piti sen jälkeen soittaa läpi. Minulla kävi hyvä tuuri, kun kaikki jotka halusin, tulivat mukaan.

Thomasin tekijät ja keskeiset näyttelijät edustavat eri sukupolvia, ja Soini myöntääkin jännittäneensä kuvauksia ja yhteistyön sujumista. Kapean rahoituksen ja aikataulukiireiden takia kuvauspäiviäkin oli käytössä vain kymmenen.

Kaikki oli kuitenkin hyvin helppoa. Ei ollut mitään pojittelua, vaikka aihetta olisi varmasti ollutkin, koska hän on tehnyt tätä niin kauan ja on niin kokenut. Mutta kertaakaan ei tullut mitään sellaista, ettenkö olisi kokenut mieluisaksi tehdä töitä. Molemmat arvostavat toisiaan, eikä katsota milloin kukin on syntynyt, vaan katsotaan käsikirjoitusta. Siinä on ohjaaja ja näyttelijä. Aletaan tehdä töitä. Olihan se tietysti älytön kunnia tällaiselle nuorelle kaverille päästä tekemään leffaa legendojen kanssa.

Itse asiassa kuvauksissa maskeeraaja tuli sanomaan, että ”Miika, kai sinä tiedät, että tämä on ensimmäinen elokuva, jossa Pentti Siimes ja Lasse Pöysti näyttelevät yhdessä”. Enpä tiennyt. Ajattelin, että hirveän monessa he eivät varmaan ole olleet yhdessä, mutta kuulemma tämä oli ensimmäinen. Pistin kuvauspaikalla heti sulan hattuuni, että tulipa tehtyä elokuvahistoriaa.

Pöystin tavoin Pentti Siimes oli Miika Soinille selvä valinta Tuomarin rooliin jo käsikirjoitusvaiheessa, mikäli Pöysti vain suostuisi Thomasin rooliin.

Jotenkin vain päätän jo kirjoitusvaiheessa, että kuka on kuka, ja vasta sen jälkeen alan soitella. Se on ihan itsemurhaa siinä mielessä, että jos he sanovatkin ei, niin koko ajatustyön joutuu aloittamaan uudestaan.

Elokuvat kuuluvat kankaalle

Thomas on Miika Soinin ensimmäinen pitkä elokuva ja samalla se oli myös Taideteollisen korkeakoulun lopputyö. Elokuva valmistui jo viime vuonna ja se nähtiin televisiossa, TV1:n Kotikatsomossa viime joulun alla. Kyseessä ei ole kuitenkaan televisioelokuva, vaan valkokankaalle tarkoitettu elokuvateos.

Tiesimme jo alun perin, että Thomas on kankaalle, koska elokuvat kuuluvat kankaalle. Se on minun lähtökohta numero yksi. Ja kaksi: elokuvat kuvataan filmille. Olen vanhanaikainen. Ja hyvä niin.

Eli halusimme tehdä elokuvan selkeästi kankaalle. Tiesimme myös, ettemme välttämättä saa pitkän elokuvan rahoja ja joudumme tekemään sen tunnin mittaisen elokuvan rahalla. Ikävä kyllä kävikin niin, että siitäkin jouduttiin tinkimään, ja tuottajan kanssa oli pakko miettiä tehdäänkö elokuvaa lainkaan ja miten tehdään, jos tehdään. Kaikki piti suunnitella hyvin tarkkaan etukäteen, mikä sopi kyllä minulle, koska etsin itse kaikki kuvauspaikat ja näyttelijät ja suunnittelin jokaisen kuvan. Muistaakseni yksi maisemakuva jäi käyttämättä, kaikki muut kuvat käytettiin.

Kotikatsomon esityksessä Thomas keräsi 600 000:n yleisön, joten valkokangaslevityksessä on riskinsä. Vastaanotto hieman jännittääkin Soinia, mutta hän toivoo yleisön löytävän elokuvan myös teatterista, sieltä missä elokuvaa kuuluukin katsoa.

Iso kiitos Pirkanmaan elokuvakeskukselle, että ottivat Thomasin teatterilevitykseen vaikka se on jo esitetty televisiossa, koska nyt elokuva on siellä missä sen pitääkin olla. Thomas on näytetty kolmellakymmenellä festivaalilla ympäri maailmaa. Se on valkokankaalle. Se on ainoa paikka, johon tuo elokuva kuuluu ihan vain senkin takia, että olen kuvannut sen sellaiseksi, sillä tavalla. Nyt vain toivon, että ihmiset löytävät Thomasin ja käyvät katsomassa sen siellä, missä elokuvaa pitääkin katsoa. Valkokankaalla se on täysin eri elokuva kuin televisiossa, sen voin luvata.

Crispin Hellion Glover tunnetaan parhaiten suurten Hollywood-tuotantojen näyttelijänä. Paluu tulevaisuuteen ja Charlien Enkelit -tähti on kuitenkin myös eksentrinen taiteilija, jonka omat ohjaustyöt eivät välttele tabuja vaan pureutuvat syvälle arkojen aiheiden ytimeen. Hämmentävät teokset ovat kuitenkin harvinaista herkkua, sillä ohjaaja ei suostu myymään niitä kaupalliseen levitykseen. Glover tuo henkilökohtaisesti elokuvansa konehuoneeseen asti ja järjestää näytösten yhteydessä kirjoihinsa pohjautuvia performansseja sekä keskustelutilaisuuksia yleisön kanssa.

Glover on saapunut Helsingissä 28.10.–1.11.2009 järjestetylle Night Visions -festivaalille esittämään teoksensa It is Fine. Everything is Fine!, joka perustuu cp-vammaisen Steven C. Stewartin käsikirjoitukseen. Elokuvassa Stewartin itsensä esittämä hahmo ensin viettelee ja sitten murhaa joukon naisia. Glover kertoo innostuneensa provokatiivisesta tekstistä välittömästi. Elokuvateatteri Maximissa toimittajia vastaanottava Glover pahoittelee haastattelun alkaessa kärsivänsä pahasta jet lagistä, mutta jaksaa silti vastailla kysymyksiin varsin perinpohjaisesti.

– Heti luettuani tarinan tiesin, että minun oli pakko rahoittaa ja tehdä elokuva. Stevenin ollessa parikymppinen hänen äitinsä menehtyi. Tämän seurauksena Steven joutui kuolemaisillaan oleville ihmisille tarkoitettuun hoitokotiin, vaikka oli fyysisesti ja henkisesti täysin terve. En pysty edes kuvittelemaan, minkälaisen tunteiden sekamelskan hän joutui käymään läpi vuosikymmenen aikana, jonka hän joutui viettämään tuossa laitoksessa.

– Käsikirjoitus on kuin 1970-luvun tv-murhamysteeri, jossa Steven on asettanut itsensä pahan tyypin rooliin. Uskon että ratkaisu tuo esille tarinan totuuspohjaiset elementit paljon paremmin kuin perinteisempi omaelämäkerrallinen tyyli olisi tehnyt.

Oman ajattelun puolesta

Elokuva on toinen osa trilogiasta, jonka viimeistä elokuvaa Glover ei ole vielä saanut valmiiksi. Teosten pohjana ovat toimineet ohjaajan näkemykset amerikkalaisen elokuvakulttuurin tilasta.

– Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana tapahtunut kehitys on johtanut siihen, että katsojan olon epämukavaksi saavia elementtejä sisältäviä teoksia ei rahoiteta tai levitetä kaupallisesti. Minusta se on hyvin haitallista. Uskon että elokuvilla voi olla suorastaan opettavainen funktio, mikäli katsoja joutuu aidosti pohtimaan näkemänsä.

Päätöstä esittää festivaalilla suoraan elokuvasarjan keskimmäinen osa Glover perustelee toteamalla, että ensimmäinen teos herättää voimakkaampia reaktioita taiteilijan kotimantereella.

– Koen mielekkääksi näyttää täällä trilogian toisen elokuvan ensin, sillä ensimmäinen osa What is It? käsittelee teemoja, jotka ovat enemmän sidoksissa juuri Yhdysvaltojen tilanteeseen. Monet amerikkalaiset eivät ole tietoisia median rajoittuneisuudesta ja todella ärsyyntyvät, mikäli näitä asioita kyseenalaistetaan. Tietyssä määrin nuo tabut kyllä nostattavat samankaltaisia kysymyksiä myös Euroopassa, mutta täällä asiasta vallitsee silti suurempi ymmärrys.

Hyvässä seurassa

Glover myöntää, että elokuvien kanssa kiertäminen on aikaa vievää työtä. Silti mies on aktiivinen myös näyttelijänurallaan. Meillä vastikään teatterilevitykseen saapuneessa 9-animaatiossa Glover on lainannut äänensä eräälle teoksen hahmoista. Ensi vuonna ensi-iltansa saa Tim Burtonin ohjaama Liisa Ihmemaassa, jossa Glover esittää herttasotilasta.

– Olen tuntenut Burtonin 1980-luvulta asti, mutta en ollut nähnyt häntä moneen vuoteen. Aluksi puhe oli pienimuotoisemmasta osallistumisesta projektiin, mutta kun varsinainen tarjous lopulta saapui, kävi ilmi että kyse olikin paljon suuremmasta osasta. Kyseessä on mainio rooli ja olen siitä erittäin innoissani.

Lukuisia eksentrisiä hahmoja esittänyt Glover kertoo, ettei hänellä ole varsinaista uransa aikana ollut yhtä lempiroolia ylitse muiden. David Lynchin Villi Sydän ja Hotel Room nousevat kuitenkin esille erityisen positiivisina kokemuksina.

– Olen erittäin kiitollinen siitä, että olen päässyt työskentelemään Lynchin kanssa. Hän on myös alustavasti lupautunut trilogiani kolmannen osan vastaavaksi tuottajaksi.

Crispin Cloverin kotisivut: http://www.crispinglover.com/

Pihalla on romanttinen draamakomedia saksalaisesta Laurasta (Sibel Kekilli), joka muuttaa Tampereelle miehensä Arton (Teemu Palosaari) työn perässä. Aviomies on kuitenkin jatkuvasti poissa ja Lauralla on vaikeuksia tutustua uusiin ihmisiin vieraassa maassa. Yksinhuoltajaäitien ryhmän kautta hän tapaa lapsia päiväkerhossa leikittävän Teron (Mikko Leppilampi). Ongelmat alkavat, kun kaksikko ihastuu toisiinsa ja Arto saa tietää syrjähypystä. Lauran pitää valita kiireisen aviopuolisonsa ja huolettoman poikamiehen väliltä.

Rennosti ja hyvin resurssein

Ohjaaja Toni Laineen elokuvaa varten kirjoittamien saatesanojen mukaan ”hyviä asioita tapahtuu silloin kun on rento”. Hänen mukaansa ne eivät kuitenkaan viittaa itse elokuvan sisältöön:

– Se liittyy enemmän siihen tekemiseen. Silloin kun pakkoyrittäminen loppuu, asioita tapahtuu pakottamatta ja ne tunnistaa heti hyviksi. Jos yrittää tehdä mitä tahansa väkisin, siitä ei tahdo tulla mitään.

Suomalais-saksalainen yhteistuotanto Pihalla on Laineen ensimmäinen pitkä elokuva. Tämä kertoo, ettei kokopitkän teoksen ohjaajan tehtäviin siirtyminen ollut kuitenkaan liian haasteellista. Päinvastoin, Laine näkee isossa tuotannossa enemmän hyviä kuin huonoja puolia:

– Tietysti siinä on omat haasteensa ja se tuo enemmän vastuuta ja painetta – jos sen haluaa ottaa niin. Mutta samalla se tuo mukanaan monia helpottavia tekijöitä, kuten isomman työryhmän ja lisää aikaa. Puitteet ovat siis mukavammat kuin tv-työssä, joka on kuitenkin aina paljon hätäisempää.

Kolmella kielellä

Elokuvassa puhutaan suomen lisäksi sekä saksaa että englantia. Se yhdistettynä Kekillin kaltaisen kansainvälisen näyttelijän läsnäoloon toi tekoprosessiin lisämaustetta.

– En osannut etukäteen odottaa sitä, että englanti työkielenä myös näkyy lopputuloksessa. Siinä saa itsekin hiukan tuntumaa siihen, miltä tuntuu tehdä asioita, kun ei elokuvan päähenkilön tavoin voi käyttää omaa äidinkieltään.

Laineen mukaan kielikysymys oli kuitenkin lopulta vain elokuvaa rikastuttava tekijä:

– Kahta kieltä puhuvasta henkilöstä syntyi tavallaan kaksi hahmoa yhden hinnalla, koska ajattelutapamme ja käytöksemme ovat niin pitkälle kiinni käytetyssä kielessä. Mielestäni on hienoa, että tämä näkyy elokuvassa.

Vahvoja naishahmoja

Aiemmin muun muassa musiikkivideoita ohjannut Laine kertoo Mikko Leppilammen roolihenkilön olleen käsikirjoituksessa alunperinkin laulaja. Miehiä keskeisempiä elokuvassa olivat kuitenkin sen naishahmot.

– Aluksi mietin mihin suuntaan halusin elokuvaa viedä. Yhdessä vaiheessa ajattelin, että tämähän on kuin naisten mafiaelokuva. Lopulta kuitenkin ymmärsin, että keskeistä siinä olivat suomalaiselle elokuvalle poikkeuksellisen voimakkaat naiskuvat. Tämän päätöksen jälkeen kaikki oli helppoa.

Miespuoliset roolit kirjoitettiin naishahmojen ehdoilla, jotta päähenkilön näkökulma säilyisi mahdollisimman hyvin.

– Kahdessa mieshahmossa tyypiteltiin enemmän, ne olivat enemmän toistensa vastakohtia. Emme kuitenkaan halunneet tehdä aviomiehestä mitään limanuljaskaa, koska päähenkilön päätösten piti syntyä hänen omista tarpeistaan.

Ohjaajan oma ulkomaankommellus

Naisten maailmaa lähietäisyydeltä elokuvassaan kuvanneen Laineen mukaan miehetkin voivat silti katsoa elokuvan sujuvasti. Entä onko ohjaajalla itsellään kokemuksia teoksen kuvaamien tapahtumien kaltaisista ulkomaankommelluksista?

– Aikoinani menin lukion jälkeen ostamaan Tukholmasta itselleni valmistumispukua. Tapasin kuitenkin ystäväni ja rahat menivät muihin tarkoituksiin. Jouduin jäämään kaupunkiin asumaan vähäksi aikaa ja menemään töihin pesulaan. Kun yhden kuukauden ajan syö vain jäätelöpuikon päivässä, herää tietty koti-ikävä ja ajatus siitä, että asiat voisi tehdä joskus suunnitelmallisestikin.

Amerikkalainen elokuvaohjaaja Cyrus Nowrasteh vaikuttaa rennon urheilullisella mutta terävällä olemuksellaan siltä, että hän sopisi paremmin Kalifornian Piilaaksoon kuin Hollywoodiin. Perinteisestä Hollywood-persoonasta persialaistaustaisen Nowrastehin erottaa myös se, että hänet on viime vuosina liitetty oikealle kallellaan oleviin projekteihin, aina miehen käsikirjoittamasta dokudraama Path to 9/11:sta konservatiiviseen Liberty Film Festival -elokuvafestivaaliin.

Kysyttäessä Nowrasteh kuitenkin kiistää sopivansa mihinkään poliittiseen muottiin:

– Joissain asioissa olen konservatiivi, joissain liberaali, mutta tarinaa kertoessani haluan aina olla rehellinen faktoja, yksityiskohtia ja historiaa kohtaan”.

Uusimman elokuvansa Naisen kivitys kohdalla Nowrasteh toteuttaa pitkälti tätä pyrkimystä. Filmi on perinteistä, tarinakeskeistä draamaa. Läpeensä järkyttävää aihetta käsitteleväksi elokuvaksi se on yllättävän kiihkoton ja monisärmäinen.

Naisen kivitys

– Elokuva perustuu kirjaan, jonka luin 1990-luvulla. Kirjan tarina vetosi tunteisiini, mutta oli huomattavasti elokuvaa synkempi. Hahmot olivat täysin vailla hyviä puolia. Jos olisin kuvannut kirjan suoraan elokuvaksi, olisi luultu että minä liioittelen. Ihmisissä on pakko olla edes jotain sisäistä konfliktia.

Osa Naisen kivityksen henkilöistä vetoaa islamiin, mutta on selvää, että islamilla on vain vähän tekemistä elokuvan rikoksen kanssa. Elokuva pureutuu iranilaiseen maalaisyhteisöön, jossa naisten alistaminen uskonnon nimissä johtuu yhtä paljon mahdollisuuksien puutteista ja kehityksen surkeasta tilasta kuin uskonnosta itsestään. Naisen kivityksen ehdoton vahvuus on siinä, että se kuvaa Iranin maaseudun oloja ja ihmisoikeusrikoksia syyttämättä mitään yksittäistä tahoa. Tulilinjalle ei joudu yksin uskonto tai Iranin hallinto, länsimaista puhumattakaan.

– Tästä olen samaa mieltä. Joidenkin mielestä elokuva on hyvin kriittinen Islamia kohtaan. Toisten mielestä elokuva itseasiassa tukee Islamia, koska se näyttää sen, miten uskontoa vääristetään.

Naisen kivitys johtaa vääjäämättä piinalliseen kivittämiseen. Vaikka koko elokuva tuntuukin olevan rakennettu kohtausta varten, syytökset kohtauksen alleviivaavuudesta ohjaaja ohittaa vetoamalla sen vaikuttavuuteen.

– Oli tärkeää näyttää kyseinen kohtaus, sillä ihmiset eivät helposti usko kivitysten todellisuutta. Halusin tehdä kohtauksesta sellaisen, ettei sitä unohda. Onhan esimerkiksi Leijapojassa kivityskohtaus, mutta se on niin steriili, ettei sitä edes muista. Eikä itse kohtaus kestä 20 minuuttia kuten monet kriitikot ovat väittäneet, vaan kahdeksan ja puoli.

Yhtä tarkasti kuin kohtauksen keston, tietää ohjaaja kivitysten todellisuuden. Elokuvaansa varten hän oli katsonut videolta oikeita kivityksiä ja vakuuttaa, että todellisuus on vielä hirveämpää kuin elokuvassa. Ohjaaja haluaa silti painottaa, että Naisen kivitys päättyy kaiken karmeuden jälkeen toivoon, olkoonkin pateettisesti esitettyyn sellaiseen. Elokuvassa luku- ja kirjoitustaidoton nainen vannoo kertovansa kivityksistä maailmalle – ja onnistuu. Kivitystuomioiden kohdalla Nowrasteh myöntää jakavansa elokuvansa välittämän uskon siihen, että asioihin on mahdollista vaikuttaa. Suhtautuminen ei vaikuta järin konservatiiviselta.

Islam ja uskonnollinen hirmuvalta

Kivitystuomioiden saama kansainvälinen huomio on ajanut Iranin vähitellen kansainvälisesti kiusalliseen tilanteeseen. Maahan on syntynyt jopa naisten sekä pappien johtamia kivitysten lakkauttamista ajavia eturyhmiä. Naisen kivitys sijoittuu kuitenkin 1980-luvun puoliväliin ja on siten poliittisesti etäännytetty Iranin nykytilanteesta. Ensi-iltansa se sai juuri Iranin vaaleja seuranneiden mellakoiden aikaan. Vaikka Nowrasteh uskoo pienten asioiden mahdollisuuteen vaikuttaa, ohjaaja ei jaksa olla optimistinen Iranin nykytilanteen suhteen.

– Mellakat osoittivat että maassa on paljon tyytymättömyyttä. Mutta mitä mellakoitsijat halusivat? Hyvin pieniä uudistuksia. Ja nyt heille langetetaan kuolemanrangaistuksia! Näimme kuinka naisia hakattiin, kuinka ihmisiä tapettiin, kuinka ihmisiä tapettiin kaduille! Nykyinen hallinto ei kaadu kuin yhdellä tavalla, ja pelkään että se on väkivalloin.

Naisen kivitystä on miltei mahdotonta tulkita anti-islamistisena elokuvana, mutta Nowrasteh tietää käsittelevänsä räjähdysherkkää aihetta. Eikä islamin kanssa pelehtiessä pelissä ole pelkästään oma maine. Tanskalaiset Muhammad-pilapiirrokset maksoivat ihmishenkiä, Alankomaissa tapettiin islamia kritisoinut elokuvaohjaajaa ja Suomessakin on hiljattain langetettu tuomio islamin kutsumisesta pedofiiliuskonnoksi.

Islamin kritisoinnilla tuntuu saavan hyvin helposti – jos ei tappouhkauksia tai päiväsakkoja – ainakin oikeistolaismaineen. Johtuiko Naisen kivityksen uskontoneutraalius haluttomuudesta tulla jälleen leimatuksi konservatiiviksi islamofoobikoksi?

– Olimme kyllä varovaisia uskonnon kritisoinnissa, sillä islamofobiasyytöksiä lauotaan herkästi. Mutta kun näen maan, jonka rikoslaki sallii kivitystuomion ja jonka hallinto alistaa kansalaisiaan sekä samaan aikaan kehittää ydinaseita, voin vain kysyä itseltäni olenko minä foobikko vai onko Iran oikea ongelma?

Poliittista humanismia

On selvää että Nowrasteh on tykästynyt poliittisiin aiheisiin, mutta hän näkee politiikan sekä historian ensisijaisesti ihmiskeskeisten tarinoiden taustana. Ennen Naisen kivityksen promootiokiertuetta Nowrasteh oli saanut valmiiksi Thurston Clarken kirjaan The Last Campaign pohjautuvan käsikirjoituksen, joka kertoo Robert Kennedyn salamurhaan johtaneesta vaalikampanjasta. Vaikka Nowrastehin filmografiasta löytyy muun muassa elokuva mustasta ay-aktivistista, saa elokuva Kennedyn kaltaisesta liberaalista ikonista miehen hykertelemään:

– Toivon että elokuva tehdään. Haluan nähdä mitä minusta seuraavaksi sanotaan.

Kennedyn tarinassa toistuu selkeästi Naisen kivityksen halu käsitellä tärkeitä kysymyksiä historiallisen neutraalissa valossa. Tällä kertaa tarjottimella on kriittinen aika Yhdysvaltain historiassa, Vietnamin sodan ja kansalaisoikeustaistelun ristiaallokossa. Nowrastehille elokuvassa ei lopulta ole kyse poliittisesta suuntautumisesta vaan ilmiselvistä humanitaarisista kysymyksistä”. Itse asiassa suurimmasta osasta konservatiivisaatanan mainettaan Nowrasteh sysää vastuun Clintonin hallinnolle, joka ei riemastunut Path to 9/11:n esittämistä syytöksistä.

– Clinton ei pitänyt elokuvasta ja usutti ystävänsä mediassa leimaamaan minut pahaksi konservatiiviksi.

Oli herra Nowrasteh sitten konservatiivi, liberaali tai jotain siltä väliltä, suostuu hän epäröimättä puhumaan politiikkaa ja ottamaan kantaa. Iraniin palatakseen Nowrasteh on vakaasti sitä mieltä, että lännen pitäisi tukea kaikin tavoin Iranin muutosvoimia. Kysymyksen pitäisikö lännen vastata Iranin ydinaseuhkaan voimankäytöllä, mies kuitenkin väistää:

– Kysy uudelleen kun heillä on pommi, silloin minulla on vastaus (naurua).

Väärät juuret kertoo suomalaisen Kuuran perheen vaietuista ongelmista: Mikko-isällä (Pertti Sveholm) on perinnöllinen tauti, josta hän ei ole kyennyt kertomaan lapsilleen. Pihla-tytär (Emma Louhivuori) haluaisi jo muuttaa omilleen. Kiinasta adoptoitu nuorimmainen, Lumi (Silva Robbins), kaivaa omaa ulospääsyreittiään seinään. Mikon Sakari-poika (Niko Saarela) on paennut isänsä perheyrityksen jatkamista ulkomaille ja perheen äidillä Mirjamillakin (Milka Ahlroth) on omat sukurasitteensa.

Yhteen kietoutuvien kohtaloiden kautta elokuva käsittelee vanhemmuuden, ikääntymisen ja ihmissuhteiden kysymyksiä. Lämminhenkinen teos korostaa, että vaikeatkin asiat tulee uskaltaa kohdata. Varta vasten teatterilevitykseen tehty elokuva on aiemmin televisioon ohjanneen Saara Saarelan uralla tärkeä virstanpylväs:

– Väärät juuret on minulle tärkeä työ, koska se on ensimmäinen käsikirjoitukseni yhdessä Selja Ahava-Fosterin kanssa. Se, että olen itse ollut alusta lähtien luomassa tarinaa ja henkilöitä, on minulle uusi ja iso asia.

Aiheena perinnöllisyys

Perhe aiheena oli tuttu jo Saarelan edellisistä töistä, kuten Kuningas Hidas (2000), Tarinoita Euroopasta (2006) ja Jako kahteen (2006). Hänen mukaansa pelkän vanhempien ja lasten kuvauksen sijaan keskeisempää oli kuitenkin toisilleen läheisten ihmisten välisten suhteiden pohdinta yleensä.

– Meitä kiinnosti aiheenvalintana se, että ihmiset saattavat olla yhtä aikaa läheisiä ja kaukaisia toisilleen. Emme lähteneet tekemään elokuvaa perhearvoista sinänsä, vaan halusimme vain kuvata miljöötä, jossa ihmiset ovat vahvasti toistensa kanssa tekemisissä.

Ohjaajaa kiehtoi myös se, miten nämä suhteet siirtyvät edelleen sukupolvelta toiselle. Tähän vaikutti omakohtainen havainto siitä, miten paljon asioita yksilö perii omilta vanhemmiltaan.

– Nyt vasta alan huomata, että itsessäni on paljon samoja piirteitä ja ominaisuuksia kuin esimerkiksi omassa äidissäni.

Pysyvyyden ja periytyvyyden kysymyksiin liittyy elokuvassa toisaalta materian katoavaisuus.

– Halusimme käsitellä sitä, miten kauan asiat kestävät, miten kauan ihminen kestää ja miten kauan muistot kestävät. Tämä oli sellainen elokuvan läpi toistuva tematiikka, joka meitä molempia kiinnosti.

Monen päähenkilön ongelma

Saarela kertoo, että viiden päähenkilön muokkaaminen toimivaksi käsikirjoitukseksi oli haastavaa. Hahmojen reagoiminen toisiinsa ei aluksi tuntunut toimivan yhdistävän tekijän puutteessa.

– Alun perin lähdimme kirjoittamaan henkilöhahmoja episodimaisesti. Yhdistäväksi tekijäksi löytyi lopulta isän sairauden periytyvyys ja se, että osa henkilöistä tietää siitä enemmän kuin toiset.

Kohtausten järjestystä vaihdeltiin runsaasti vielä leikkausvaiheessakin. Mikä toimi paperilla, ei välttämättä toiminut elokuvassa. Ohjaaja itse pitää kuitenkin lopputulosta onnistuneena:

– Onnistuimme mielestäni pitämään henkilöiden näkökulmat melko hyvin tasapainossa – mutta helppoa se ei ollut.

Näyttelijät ja miljöö

Elokuvassa nähdään vahvoja suorituksia eri ikäisiltä näyttelijöiltä. Isää ja äitiä näyttelevät Pertti Sveholm ja Milka Ahlroth olivat Saarelalla jo valmiina mielessä, kun taas muut löytyivät koekuvausten kautta. Perheen tyttäriä näytteleviä 8-vuotiasta Silva Robbinsia ja 16-vuotiasta Emma Louhivuorta yhdisti hiljaisen tarkkailijan rooli.

– Emma valikoitui Silvan rinnalle sillä perusteella, että heissä oli hyvin paljon samaa. Tuntui, että he todella olivat saman perheen lapsia, vaikka toinen on kiinalainen ja toinen suomalainen.

Kuvauspaikkana toimi talvinen Oulu. Elokuvasta tuli kuitenkin hieman eri näköinen kuin mitä alun perin piti.

– Talvi oli mukana käsikirjoituksessa absurdina elementtinä. Piti olla talvi, jolloin sataa röykkiöittäin lunta. Tällaista talvea ei kuitenkaan enää ole eikä sitä voi oikein lavastaakaan. Talvi kuitenkin jäi ja onhan se oikeastaan paljon dramaattisempi vuodenaika kuin kesä.

Elokuvan tyylistä

Väärät juuret sekoittelee omaperäisellä tavalla arkirealismia fantasiajaksoihin. Eräässä kohtauksessa Mikko esimerkiksi kohtaa kuolleen isänsä, toisessa taas Lumi-tytär näkee valokuvan elävän. Saarela kertoo toden ja tarun yhdistämisestä:

– Fantasiaelementtejä oli alun perin käsikirjoituksessa enemmänkin, mutta niitä muutettiin maltillisemmiksi jotteivät ne söisi liikaa pois itse tarinasta. Halusimme lopulta pitää elokuvassa tietyn määrän hersyvyyttä osoittamassa, ettei tämä ole tuiki vakavaa. Elämä on minusta kuitenkin pohjimmiltaan absurdia.

Ohjaaja on itse opiskellut elokuvaa Pariisissa. Onko tämä vaikuttanut hänen tyyliinsä tehdä elokuvia?

– On se varmaan vaikuttanut sillä tavalla, että koen olevani ennen kaikkea eurooppalainen ohjaaja – siitä huolimatta, että monet vaikutteistani tulevat varmaankin Amerikasta.

Saarela mainitsee inspiraation lähteikseen esimerkiksi ranskalaisen uuden aallon ja Godardin. Perhedraaman saralla häneen on puolestaan vaikuttanut Ang Leen Jäämyrsky, jolla on jännitteidensä ja humaanisuutensa puolesta yhtymäkohtia Vääriin juuriin.

Levittäjä ulkomailta

Väärät juuret on jo saanut näkyvyyttä muun muassa Helsingin kansainvälisillä Rakkautta & anarkiaa -elokuvafestivaalilla. Festivaalikierron jälkeen elokuvalle on tarkoitus etsiä ulkomaista levittäjää. Saarela on itse ollut yhteydessä Ranskaan.

– Tällä hetkellä teen Pariisissa seuraavaa työtä, joka on televisioelokuva Arte-kanavalle. Se on nykypäivän Ranskaan sijoittuva poliittinen jännäri. Olen näyttänyt elokuvaani siellä ja he ovat kovasti pitäneet siitä. Toivottavasti se siis nähdään teatterilevityksessä vielä myös jossain Suomen ulkopuolella.

Kansainvälisesti noteerattujen suomalaisten ohjaajien harvalukuiseen joukkoon kuuluva Jörn Donner, pitkän linjan elokuvamies ja kulttuurivaikuttaja, on tehnyt uuden elokuvan. Kuulustelu perustuu tositarinaan neuvostodesantti Kerttu Nuortevasta, joka jatkosodan aikana pudotettiin Suomen maaperälle vakoilemaan itänaapurin laskuun ja joka pidätettiin oman erehdyksensä perusteella.

Elokuvassa seurataan nimensä mukaisesti päähenkilön pitkällistä kuulustelua sekä niitä ristiriitaisia tunteita, jotka tieto Stalinin hirmuteoista hänessä herättää. Pienellä budjetilla tehty ja pitkälti näyttelijätyön varassa lepäävä teos on monessa suhteessa poikkeava verrattuna tyypilliseen kotimaiseen nykyelokuvaan.

Rahoituksen löytäminen

Donnerin edellisestä teoksesta, televisiolle tehdystä Presidentistä (2000) ehti kulua lähes kymmenen vuotta. Ohjaaja kertoo, että uuden elokuvan toteutuminen oli monen onnekkaan tekijän summa.

– Joskus on hyvin sattumanvaraista, mitä elämässä tapahtuu. Joskus mietin, että on hyvä että on sattumia. Sekä huonoja että hyviä.

Suurin yksittäinen syy pitkään taukoon oli kuitenkin rahoituksen löytäminen ja Donnerin haluttomuus lobata itseään.

– En ole ollut kovin kiinnostunut juoksemaan tuotantorahojen perässä sen takia, että veräjänvartijoita on useita enkä pidä siitä. Onneksi löysin henkilöitä, jotka olivat halukkaita järjestämään rahoituksen, joskin se oli hyvin pientä rahoitusta suhteessa normaaliin kotimaiseen elokuvaan.

Vaikka elokuvan käsikirjoitus oli tehty vakavasti ottaen, Donnerin mukaan vielä vuosi sitten näytti siltä, että hanke jäisi varojen puutteessa toteuttamatta.

Aineistosta elokuvaksi

Käsikirjoitusta edelsi pitkällinen aineiston keruu. Vaikka Nuortevan tapauksesta on kirjoitettu Suomessa paljon, Donner kertoo käyttäneensä työssä ensisijaisia lähteitä – Kansallisarkistossa säilytettäviä Valtiollisen poliisin sodanaikaisia kuulustelupöytäkirjoja. Suurimman työn muodostivat valinnat sen suhteen, mitkä tapahtumista otettaisiin mukaan vajaat kaksi tuntia kestävään elokuvaan.

– Se oli se varsinainen luova prosessi, joka tapahtui vuoden 2008 aikana yhteistyössä käsikirjoittaja Olli Soinin ja minun välilläni.

Nuortevan tarinaan liittyy monia sivujuonteita, kuten desanttia auttaneen Hella Wuolijoen maanpetostuomio. Runsaasta lähdemateriaalista huolimatta Donnerille oli kuitenkin alusta pitäen selvää, mikä tarinassa oli oleellista:

– Minulla oli hyvin selvät käsitykset siitä, mitä tässä piti kertoa. Jossain vaiheessa huomasin, että ei ole tarkoituksenmukaista, että Wuolijoki-osuus tarinasta olisi mukana. Tästä tuli hyvin keskitetty tarina.

Ajaton yksilötragedia

Agenttitarinassa olisi aineistoa toiminnalle ja romantiikallekin. Siitä huolimatta aiheen kuvaus- ja käsittelytapa on trendien vastaisesti hyvin riisuttu. Tämä oli Donnerin mukaan aivan tietoinen valinta.

– En halua romantisoida tarinaa, enkä myöskään halua lähteä valheiden tielle. Tämä on se totuus, minkä me tiedämme ja mihin me uskomme.

Vaikka elokuvassa sivutaankin poliittisia ja historiallisia kysymyksiä, ohjaajan mukaan ei ole tarkoituksena ottaa kantaa suuntaan eikä toiseen. Sitä vastoin tärkeintä on elokuvan esittämä yksilötragedia.

– Ei tässä sovi mennä kysymään, oliko koko jatkosota turhaa vai ei, sitä elokuva ei käsittele. Olen yrittänyt tehdä inhimillisen draaman, joka mahdollisesti kiinnostaa ihmisiä. Olen tyytyväinen siitä, että ihmiset ovat kiinnostuneita tästä tarinasta. Ja että elokuva seisoo omilla jaloillaan trendeistä riippumatta.

Omaehtoisen elokuvan puolesta

Donner on hiljattain kirjoittanut muistelmateoksen omista Ruotsin-ajoistaan. Niihin liittyy olennaisena osana myös Ingmar Bergman, joka toimi hänelle eri aikoina merkittävänä inspiraation lähteenä. Kuulustelussa Bergmanin vaikutus näkyy ainakin siinä, että se on selvästi tekijänsä persoonallinen elokuva.

– En viitsi puuttua mainstreamiin ja suuriin miljoonaelokuviin. Toivon vain, että olisi tilaa henkilökohtaisille elokuville, sellaisia minä olen aina tehnyt. Jos saan tilaisuuden tehdä lisää, niin minä teen. Mutta jos on kyse jostakin tosi kaupallisesta, en viitsi olla mukana.

Toki Donner on itsekin tehnyt viihteellisiä elokuvia. Häneltä muistetaan esimerkiksi kuusikymmentälukulaiset seksikomediat, kuten Naisenkuvia (1970), joka parodioi osuvasti koko elokuva-alaa. Kaikki teokset eivät kuitenkaan ole jälkikäteen arvioiden yhtä onnistuneita.

– Myönnän, että rahapulassa olen joskus joutunut tekemään sellaisia kompromisseja, joita en tänään tekisi.

Pitkä ura jatkuu

Mittavan uran tehnyt Donner on elokuvien ohjaamisen lisäksi toiminut muun muassa kirjailijana, poliitikkona ja kriitikkona. Fannyn ja Alexanderin (1982) tuottajan ominaisuudessa hän on samalla ainoa suomalainen Oscar-voittaja. Mutta mistä Jörn Donner itse haluaisi itsensä muistettavan?

– Sitä on vaikea sanoa muuten kuin englanniksi, ”he was a doer” – hän teki. Pääasia on toteuttaa asioita.

Seuraavaksi Donner aikoo tehdä viisiosaisen Mannerheim-aiheisen dokumenttisarjan Yleisradiolle. Työ on kuitenkin vasta alussa.

– Teen sen kuitenkin, koska Mannerheimin mysteeri on kiinnostanut minua ja jaksaa kiinnostaa edelleen.

Uuden kotimaisen Kansakunnan olohuone -elokuvan idea on poikkeuksellisen yksinkertainen: paikoillaan pysyvä kamera tallentaa tavallisten suomalaisten elämää kotonaan. Simppeli idea on kuitenkin myös yllättävän toimiva, ja monesti pitkä hiljainen kuva viestii enemmän kuin tuhat sanaa. Helsingin DocPointissa ja Tampereen elokuvajuhlilla kiitosta saanut ja useilla kansainvälisillä festivaaleilla nähty dokumentti tulee nyt myös teatterilevitykseen Suomessa.

Pitkien kuvien merkitys

Ohjaaja Jukka Kärkkäisen filmografiaan sisältyy ennestään jo muun muassa elokuva Tupakkahuone (2006). Miksi huoneet? Ja mistä idea juuri olohuoneessa kuvattavaan elokuvaan?

– Huoneet kiinnostavat. Vielä on ainakin vessa, suihku ja makuuhuone käymättä. Olohuone on tupakkahuonetta enemmän ihmisten oma paikka, sellainen jokaisen kodin turvallinen linnake.

Kansakunnan olohuoneessa siis kuvataan vain yhtä olohuonetta kerrallaan usean minuutin ajan. Kärkkäinen mainitsee omintakeisen tyylinsä vaikutteiksi kaksi teosta, Sergei Loznitsan staattisista muotokuvista koostuneen lyhytelokuvan Portret (2002) sekä Roy Anderssonin Toisen kerroksen lauluja (2000). Näistä hän ammensi jo ensimmäisessä elokuvassaan, Zetor – vappaana syntynyt (2005). Uudessa elokuvassa kohtauksia on vain pidennetty entisestään.

– Kuvasimme Zetoriin yhden kohtauksen kuvia ja ne onnistuivat hyvin. Dokumenttiprojektin Iikka Vehkalahti oli tykästynyt yhteen kuvaan, jossa Tero katsoi formulaa ja söi makkaraa. Kuva ei toiminut Zetorissa niin hyvin, koska se kesti vain kymmenen sekuntia. Se alkoi toimia vasta, kun se oli kestänyt minuutin.

Elokuvan dokumenttiluonteesta

Kärkkäisen mukaan hänen elokuvaansa voi kutsua dokumentiksi, mutta myöntää myös, että kuvausryhmän läsnäololla on toki vaikutuksensa kuvattavaan todellisuuteen. Toisaalta hän muistuttaa:

– Ne aiheet, joista ihmiset puhuvat, ovat kuitenkin totta.

Kuvattavien henkilöiden valinnasta ohjaaja kertoo, että osa heistä, kuten Zetorissa esiintynyt Tero ja Tupakkahuoneessa esiintynyt Jalle, olivat hänelle tuttuja jo hänen edellisistä elokuvistaan. Tämä edesauttoi osaltaan välittömän tunnelman syntymisessä. Lisäksi tutusta henkilöstä oli luontevaa tehdä elokuvaa.

– Tero on jotenkin sellainen karaktääri, että minun on helppo samaistua häneen ja helppo olla hänen kanssaan. Ihmisille tapahtuu erilaisia asioita. Silloin (samoista henkilöistä) voi tehdä useampia elokuvia, koska kerrotaan aina erilainen tarina. Kävi ilmi, että Terosta on tulossa isä ja se oli valmiiksi sellaista tarinaa, jota halusin kertoa.

Lisäksi kameran edessä esiintyvät niin kaupungilla tavattu katulaulaja kuin ohjaajan omat vanhemmatkin. Loput ihmisistä kerättiin lehti-ilmoituksella eri puolilta Suomea. Samalla idea laajeni lyhytelokuvasta lopulta pitkäksi elokuvaksi.

Suomi-kuvaa rakentamassa

Kuvatusta noin 100 tunnista materiaalia saisi useammankin elokuvan. Kärkkäinen kertoo työstäneensä Teron ja tämän kaverin juhlimisesta 12 minuutin pituisen lyhytelokuvan, joka on televisioesityksen lisäksi tarkoitus saada esitettäväksi eri elokuvafestivaaleille. Kansakunnan olohuone on sitä vastoin ollut esillä jo ulkomaillakin. Tuottaja Sami Jahnukaisen mukaan elokuvaa on kiitelty sen ”suomalaisuudesta”.

– Suomessa asuvat ulkomaalaiset ja toisaalta ulkosuomalaiset ovat huomauttaneet, että elokuvassa on jotain erityisen suomalaista. Ehkä vähän samaa koetaan ulkomaisillakin festivaaleilla.

Kärkkäinen kuitenkin kieltää tekijöiden olleen tarkoituksella luomassa tietynlaista Suomi-kuvaa.

– Minulle henkilökohtaisesti elokuva on tarinoita sellaisista ihmisistä, jotka kiinnostavat minua ja joista pystyn peilaamaan itseäni. Ei se ole mikään kokonainen totuus Suomesta tai suomalaisuudesta, vaan sellainen totuus joka kiinnostaa meitä.

Toisaalta ohjaaja myöntää, että elokuvassa kuvatut ihmisetkin ovat osa suomalaisuutta ja että yleisö voi mahdollisesti jakaa monet heidän piirteistään. Tampereen raadin kehut myös innoittivat tekijöitä lähettämään kopion elokuvasta ulkoministeriöön.

Dokumenttien asema Suomessa

Kansakunnan olohuoneen teatterilevitys on osa uutta Dokumenttiprojekti Goes Cinema -hanketta, jonka tarkoituksena on tuoda julkisuuteen Yle TV 2:n ohjelmistoon valittuja dokumentteja. Jahnukainen mainitsee katsojatavoitteeksi maltilliset 5000 katsojaa. Dokumenttiohjaajan ja dokumenttien asemasta Suomessa osa-aikaisesti ohjaajana työskentelevällä Kärkkäisellä ei ole poikkipuolista sanottavaa.

– Olemme ainakin päässeet tekemään dokumenttia, joten emme voi valittaa. Tämä ala on oma valintamme. Välillä voi tehdä myös jotain muuta. Silloin kun ei ole projekteja, käyn remonttihommissa enon firmassa.

Tekijöiden mielestä tilanne on meillä parempi kuin monissa lähimaissa, sillä Suomessa on Arto Halosen, Pirjo Honkasalon ja muiden viitoittama hyvä dokumenttielokuvaperinne. Toisin kuin muualla, dokumenttiohjaajien on täällä myös mahdollista saada työnsä näkyviin televisiossa.

Kaikkien yhteinen olohuone?

Elokuvan kotisivuihin sisältyy mielenkiintoinen yksityiskohta – sinne on nimittäin mahdollista lähettää omia olohuonekatkelmiaan. Mistä tässä on kyse? Jahnukainen selittää:

– Mietimme jo ennen teatterilevitystä, että olisi kiinnostavaa koostaa eräänlainen kirjasto erilaisesta vuosien varrella kameraan tarttuneesta materiaalista. Idea laajeni julkiseksi ja avoimeksi näkemykseksi siitä, mikä on ”kansakunnan olohuone”.

Vielä sivuille ei ole kuitenkaan ilmaantunut yhtäkään katsojavideota. Tuottajan mukaan kyse ei silti ole hetken markkinointikikasta, vaan sivut tulevat olemaan pystyssä vastaisuudessakin. Arkistoon on tarkoitus jatkossa lisätä myös tekijöiden tuleviin elokuviin sisältyviä olohuonekohtauksia. Ehkäpä lopulta tuloksena on kaivattu demografinen läpileikkaus suomalaisista olohuoneista?

Antti Raivion näytelmään perustuva Skavabölen pojat on lyhytelokuvistaan Lasileuka (2004) ja Heavy Metal (2006) palkitun ohjaajan Zaida Bergrothin ensimmäinen pitkä elokuva. Bergroth näki näytelmän ensi kertaa vuonna 2004 ja vaikuttui näkemästään niin, että otti yhteyttä Raivioon, jonka kanssa alkoi työstää elokuvan käsikirjoitusta. Myöhemmin käsikirjoitustyöhön liittyi mukaan myös Jan Forsström.

Käsikirjoitustyön aloittamisesta valmiin elokuvan ensi-iltaan kului viisi vuotta. Pitkän elokuvan ensikertalaiselta usko projektin onnistumisesta ei kuitenkaan loppunut missään vaiheessa kesken, vaikka vaikeitakin paikkoja riitti.

– Rahoituksen järjestyminen oli epävarmaa, ja esituotantovaiheessa tulikin valvottua muutama yö sen takia. Vasta pari kuukautta ennen kuvausten alkua saimme budjetin kokoon. Paine oli kova, ei pelkästään minun, mutta myös kuvausryhmän ja näyttelijöiden takia. Monet olivat kieltäytyneet muista töistä Skavabölen takia. Ja töitä oltiin tehty jo valtavasti.

Toinen erityisen tiukka paikka oli leikkausvaiheen loppumetreillä. Useiden rahoittajatahojen takia leikkausversioita kommentoitiin paljon ja useat kommentit olivat keskenään ristiriitaisia. Oli raskasta ottaa vastaan valtavasti mielipiteitä ja yrittää hyödyntää niitä, ja samaan aikaan pysyä aikataulupaineista huolimatta tyynenä ja varjella omaa näkemystä.

Tarinan sijoittuminen eri aikatasoille toi elokuvantekoon myös omat erikoispiirteensä, varsinkin näyttelijävalintojen ja kuvauspaikkojen osalta.

– Pienten poikien löytäminen oli haastavaa. Koekuvasimme viitisensataa pikkupoikaa ja ehdimme etsiä pitkään ennen kuin Ilmari Järvenpää ja Onni Tommila löytyivät. Onneksi aloitimme hakemisen hyvissä ajoin. Pojilta vaadittiin paljon – halusin esimerkiksi pitää kiinni Antti Raivion kirjoittamista pitkistä dialogikohtauksista, jotka olivat lapsille hyvinkin haastavia.

Myös kuvauspaikkoja etsittiin pitkään. Kuvauksellisen ja hiljaisen 1970-luvun rivitaloalueen löytäminen oli erityisen vaikeaa. Tässä sama juttu kuin poikien kanssa: onneksi aloitimme etsimisen hyvissä ajoin.

Tie ohjaajaksi

Lukion loppupuolella Zaida Bergroth alkoi kiinnostua elokuvien tekemisestä. Hän koki erityisesti kuvaamisen omaksi jutukseen.

– En tarkkaan tiennyt, mikä elokuvanteon osa-alue kuuluu ohjaajalle, mikä kuvaajalle – tiesin vain, että kuvat ja niiden suunnittelu tuntuivat läheisemmiltä kuin näyttelijöiden kanssa työskentely.

Lukion jälkeen, 19-vuotiaana, Zaida lähti opiskelemaan Prahan elokuva-akatemian FAMU:n järjestämälle vuoden mittaiselle, ulkomaalaisille suunnatulle kurssille perehtyäkseen tarkemmin elokuvanteon saloihin.

– Teimme harjoitustöitä, jotka kirjoitimme, ohjasimme ja leikkasimme itse. Vuoden aikana turha elokuvantekoon ja ohjaamiseen liittyvä mystiikka hälveni. Ymmärsin, että visuaalisen maailman ja kuvien suunnittelu olivat tärkeä osa myös ohjaajan työtä. Näyttelijäohjauskin alkoi kiinnostaa. Huomasin, että minulla oli vahva tarve kertoa omia tarinoitani, eikä kuvaaminen tuntunut vastaavan siihen tarpeeseen.

Prahan vuoden jälkeen Bergroth haki Taideteolliseen korkeakouluun ohjauslinjalle, josta valmistui elokuvaohjaajaksi 2004.

Tunnetason uskottavuus on tärkeintä

Ohjaajana Zaida Bergroth pyrkii mahdollisimman realistiseen ilmaisuun niin näyttelijäntyössä kuin kuvakerronnassa. Eli luomaan katsojalle uskottavan illuusion todellisuuden kuvaamisesta.

– Tarkoitan nimenomaan tuota uskottavuutta, yritystä luoda illuusio todellisuudesta. Toisaalta uskottavuutta ei pidä ymmärtää liian kirjaimellisesti, Skavabölen pojissakin on mukana fantasiaa ja satumaisia elementtejä. Tärkeintä minulle on tunnetason uskottavuus, että elokuvan maailma ja henkilö tuntuvat emotionaalisesti tosilta.

Bergrothin mukaan Skavabölen poikien visuaalinen tyyli on kohotettua realismia. Kaikki on huolellisesti rakennettua ja valaistua, mutta tietysti niin, ettei se paljastu katsojalle. Kuvien suunnittelussa muoto ei saa kuitenkaan karata sisällön edelle.

– Minulle on tärkeää, että muoto taipuu sisällön mukaan. Ei ehkä mikään omaperäisin periaate, mutta tärkeä. Jos en pysty perustelemaan jonkin visuaalisesti vaikuttavan kraanakuvan tai kamera-ajon käyttöä, niin sitten en käytä sitä. Dokumentaarista kuvaustyyliä, ”vapaasti” liikkuvaa, seurailevaa käsivarakuvausta vastaan minulla ei ole mitään – itse asiassa haluaisin ehkä kulkea kuvailmaisussa vähän enemmän siihen suuntaan. Mutta kuvien ja valon pitäisi silti olla tarkkaan suunniteltuja.

Pyrimme kuvaaja Anu Keräsen kanssa siihen, että kankaalla näkyvät ratkaisut ovat nimenomaan valintoja, eivät sattumaa. Kaikki rakentaminen tapahtuu hyvissä ajoin ja huolella: kuva, puvustus, lavastus, valo. Mutta sitten kun kamera vihdoin käy, kaikki mitä sen edessä tapahtuu, on minulle totta.

Ohjaajat painottavat elokuvan osa-alueita hieman eri tavoin. Zaida Bergrothilla järjestys on selvä.

– Tarina, näyttelijäntyö, kuvallinen ilmaisu. Usein tarina lumoaa minut kyllä henkilöidensä kautta. Ihmisten kuvaus on minulle juonta tärkeämpää.

Katsojan koskettaminen

Elokuvillaan Bergroth haluaa koskettaa katsojia. Se ei ole kuitenkaan helppoa, ja tekemisen on lähdettävä itsensä kautta. Muunlaiseen tekemiseen hän ei edes oikein usko.

– Täytyy vain toivoa, että se mikä koskettaa minua, voisi koskettaa myös muita. Katsojia ja elokuvan ”sanomaa” ei saisi ajatella liikaa, vaarana on laskelmointi ja katsojien aliarvioiminen. Minusta tekijälle tärkeintä on vain yrittää olla rehellinen.

Toivon elokuvieni tavoittavan ainakin ne ihmiset, jotka ovat, tai ovat olleet, jollain tavalla samassa tilanteessa kuin elokuvieni henkilöt. Tunnistaminen on toivottavasti helpottavaa, muistutus siitä, ettei ole aivan yksin. Tämä voi toimia myös naurun kautta, huumorin avulla voi saada omaan tilanteeseensa tarvittavaa etäisyyttä.

Haluaisin myös tarjota katsojille mahdollisuuden yrittää ymmärtää ensin ehkä vierailtakin tuntuvia ihmisiä ja heidän ratkaisuja. Juuri tämähän se usein tarinoissa itseäkin kiehtoo, yritys ymmärtää jotain alkuun vaikeasti käsitettävää.

Omaa elokuvamakuaan Bergroth luonnehtii nykyään kaikkiruokaiseksi. Suosikeikseen hän mainitsee Lukas Moodyssonin, Ken Loachin, Mike Leigh’n, Pedro Almodovarin ja David Lynchin. Vahvimmat elämykset kumpuavat kuitenkin lapsuudesta.

– Useat vahvimmista elokuvaelämyksistäni koin lapsuudessa. Bergmanin Fanny ja Alexander oli merkittävä, samoin merkittäviä ovat olleet Billy Wilderin Sunset Boulevard, Kurosawan Seittien linna ja Seitsemän samuraita, Errol Flynn Robin Hoodina, Piukat paikat ja Marilyn-leffat muutenkin kuten myös Hitchcockin koko tuotanto.

Psykon jälkeen elämäni muuttui: minä ja siskoni katsoimme sen yhdessä äitimme kanssa, ja aina kun tuli pelottava paikka, äiti pysäytti kuvan ja pyysi meitä kuvittelemaan kuvausryhmän jäseniä heti rajauksen ulkopuolelle. Silloin tajuntaani jysähti lopullisesti, että joku tai jotkut ovat tosiaan tämän illuusion meille huolellisesti rakentaneet. Se tuntui ihmeelliseltä.

Omaäänisemmän elokuvan puolesta

Nuoremman polven ohjaajana Zaida Bergroth näkee suomalaisen elokuvan tilan melko hyvänä, vaikka omaperäisempää ja rohkeampaa elokuvaa hänkin kaipaisi enemmän.

– Mielestäni kotimainen elokuva voi aika hyvin. Mutta omaäänisempää elokuvaa ehkä kaipaan. Toivon, että elokuvantekijät rohkaisisivat toinen toisiaan, kannustaisivat ottamaan riskejä ja kulkemaan rohkeasti omiin suuntiinsa.

Ehkä tälle nuoremmalle ohjaajasukupolvelle on leimallista, että keskinäinen ilmapiiri on aiempaa avoimempaa ja kannustavampaa. Myös Elokuvasäätiön linja on ollut uusien tekijöiden suhteen rohkaiseva. Tärkeintähän on päästä tekemään.

Seuraava pitkä elokuva on ohjaajalla itselläänkin jo kehitteillä.

– Kirjoitamme Jan Forsströmin kanssa pitkää draamaelokuvaa, työnimeltään Henkivartija. Aion uppoutua siihen täysin nyt, kun Skavabölen pojat on vihdoin saatu ensi-iltaan.

Petri Karra keräsi vuonna 2008 kehuja kotimaisia debyyttiromaaneja arvioineelta raadilta teoksestaan Haarautuvan rakkauden talo. Vaikka kyseessä on miehen ensimmäinen romaani, ei nelikymppistä kirjailijaa voi kuitenkaan pitää varsinaisena untuvikkona sanataiteen parissa. Aikoinaan teoreettista filosofiaa ja oikeustiedettä sekä sivuaineena yleistä kirjallisuustiedettä opiskellut Karra kertoo haaveilleensa kirjoittamisesta ja kirjailijan urasta enemmän tai vähemmän jo kymmenen vuoden ajan. Sinä aikana hän on työstänyt useita elokuvakäsikirjoituksia sekä debyyttiromaaninsa, joka oli samalla myös hänen ensimmäinen romaaniyritelmänsä. Teoksen syntyvaiheista hän toteaa tarkemmin:

– Ajatus romaaniin lähti hyvin abstraktista ideasta, sivistys vastaan luonto, ja sen purkamisesta yksilötasolle. Mikä sen ymmärrettävämpää kuin pariskunta eroaa muka sovussa ja ymmärryksessä, mutta yhtäkkiä kaikki muuttuukin sodaksi ja helvetiksi.

Pariskunnan muodostavat Juhani (Hannu-Pekka Björkman) ja Tuula (Elina Knihtilä), jotka pyrkivät yhteisten sääntöjen avulla elämään sivistyneesti saman katon alla niin kauan, kunnes saavat myytyä yhteisen talonsa. Asiat eivät suju suunnitelmien mukaan, joten tapahtumat saavat arvaamattomia mittasuhteita, joihin sekaantuvat niin ystävät ja sutenööreinä toimivat sukulaiset kuin poliisit ja uteliaat naapuritkin.

Kirjalliset vaikutteet

Haarautuvan rakkauden taloa on verrattu Helsingin Sanomien kirja-arvostelussa muun muassa Coenin veljesten elokuvaan Fargo. Antavatko vertaukset Coenin veljeksiin kirjailijan mielestä romaanista oikean kuvan?

– Pyrin olemaan henkilöille yhtä aikaa julma ja hellä, sillä pyrin totuuteen niiden kautta. Myös Coenin veljeksillä on tämän kaltainen tendenssi, joten siinä mielessä vertaukset pitävät paikkansa. Suurimmat vaikuttajat eivät silti ole suinkaan Coeneissa, vaan keskiaikaisessa kirjallisuudessa, Rabelais´ssa ja Shakespearessa.

Keskiaikaiset kirjailijat tulevat harvoin ensimmäisenä mieleen moderneja romaaneja lukiessa, joten vaikutteiden sovittamisessa yhteen nykypäivän ainesten kanssa luulisi olevan monenlaisia haasteita. Useita vuosia kestänyt työ ei sujunutkaan täysin ilman hankaluuksia.

– Tyylin löytäminen oli vaikeaa, sillä groteskin tekeminen nykyajassa lyö helposti yli.

Kysyttäessä kuinka paljon elokuvilla on ollut vaikutusta Karran kirjalliseen ajatteluun, kirjailija vastaa, että elokuvat ovat olleet yksi selvä inspiraation lähde, mikä näkyy Haarautuvan rakkauden talossa ennen kaikkea sujuvan juonipinnan rakentamisena.

– Halusin viihdyttää lukijoita ihan tietoisesti. Ylevän ja alhaisen naitoksen onnistuminen vaati liukkaan ja vetävän juonipinnan.

Yhteistyö Mika Kaurismäen kanssa

– Otin Mikaan yhteyttä aikoinaan Los Angelesissa kahden englanninkielisen käsikirjoituksen vuoksi. Yritimme saada niitä yhteistyönä tuotantoon, mutta toistaiseksi ne eivät ole kantaneet tulosta.

– Mika palkkasi minut tekemään myös käsikirjoituksen Dostojevskin Karamazovin veljeksistä, joka on 1100-sivuisena teoksena mielenkiintoinen kirja sovittaa elokuvaksi.

Kysyessäni käsikirjoituksesta tarkempia yksityiskohtia paljastuu, että kyseessä on jossain määrin Aki Kaurismäen Rikoksen ja rangaistuksen mieleen tuova tarina, jossa laajemmat linjat voi tunnistaa Dostojevskiksi, mutta yksityiskohdat ovat puhtaasti elokuvantekijöiden kättenjälkien tulosta.

– Sovituksessa on paljon keksittyjä aineksia, mutta se pitää sisällään myös kirjan psykologisen rikoskuvion. Tämäkään yhteistyö ei tosin ole kantanut vielä tulosta.

Karra toimi Mika Kaurismäen kanssa yhteistyössä jo tämän edellisen elokuvan, Kolme viisasta miestä, yhteydessä. Tällöin oli myös selvää, että yhteistyö tulisi jatkumaan Karran keskeneräisen romaanin filmatisoinnin muodossa. Kaurismäen kiinnostumisesta Haarautuvan rakkauden taloon kirjailija kertoo:

–- Näytin Mikalle ensimmäistä romaanin käsikirjoitusversiota ja jo siinä vaiheessa Mika innostui tarinasta. Sittemmin tarina on kulunut monia kertoja Coronan pöydässä.

Romaanikäsikirjoituksesta elokuvakäsikirjoitukseksi

Haarautuvan rakkauden talossa Karra mainitaan tekijäkrediiteissä elokuvan alkuperäiskäsikirjoituksen tekijäksi. Kirjailija toteaa, ettei osallistunut varsinaisen käsikirjoituksen työstämiseen sen jälkeen, kun hän luovutti 700–800-sivuisen romaanikäsikirjoituksen Kaurismäelle ja toiselle käsikirjoittajalle, Sami Keski-Vähälälle. Hän sanoo kuitenkin käyneensä monia keskusteluja ohjaajan kanssa muun muassa elokuvan näyttelijävalinnoista.

– Esitin aikoinaan toivomuksen näyttelijävalinnoista Hannu-Pekka Björkmanin ja Tommi Erosen suhteen. Mietin jo kirjaa kirjoittaessani, että jos siitä tulisi joskus elokuva, niin H-P sopisi mittasuhteidensa ja habituksensa puolesta hyvin Juhanin rooliin. Olin nähnyt H-P:lta suunnilleen yhden näytelmän, mutta hänen herättämänsä vahvat mielikuvat vaikuttivat roolin rakentumiseen.

Koska elokuvan käsikirjoitusta alettiin työstää keskeneräisestä romaanikäsikirjoituksesta, se eroaa monin paikoin lopullisesta romaanista.

– Monia elokuvassa esiintyviä juonikuvioita, kuten elokuvassa esiintyvä poliisikuvio, on leikattu kirjasta myöhemmin pois. Gummeruksen editori, Mikko Aarne, katsoi, etteivät ne tuo tarinalle lisäarvoa.

Käsikirjoituksen ja romaanin kirjoittamisen eroista Karra toteaa, että käsikirjoitusta tehtäessä ei tarvitse keskittyä niin paljoa taustoihin ja ympäröivään maailmaan kuin romaaneissa. Elokuvaa on tekemässä niin monia ihmisiä, että vastuu jakaantuu väkisin useaan suuntaan. Siitä huolimatta – on kyse sitten romaanista vai elokuvasovituksesta – lopputulos herättää kirjoittajassa aina sekavia tunteita.

– Oman romaanin näkeminen valkokankaalla herättää skitsofreenisia tunteita. Elokuva on kuin oma kirja, siitä on hyvin vaikea sanoa mitään. Tunnistan siinä kuitenkin oman työni.

Petri Karran kirjallinen tulevaisuus

– Kirjoitan uutta romaania, Kohtalo ohjaa, sekä elokuvakäsikirjoitusta, Pakeneva tunne. Romaanissa tutkin determinismiä, syy ja seuraus -suhdetta ja minuutta, kun taas Suomen elokuvasäätiöltä kehittelytukea saanut Pakeneva tunne on tarina neljätoistavuotiaasta pojasta, joka pakenee kuusivuotiaan siskonsa kanssa huostaanottoa ja poliisia. Kyseessä on armoton tragedia vailla komiikan häivää.

Sodankylän elokuvajuhlilla 2009 neitsytesityksensä kokenut Maan muisti on Suomen kenties merkittävimmän dokumentaristikaksikon Markku Lehmuskallion ja Anastasia Lapsuin uusin elokuva.

Maan muisti kertoo maamme pitkän historian maantieteen ja kulttuurien jatkuvan muutoksen kautta. Informatiivisuutta taiteellisuuteen sekoitteleva tekotapa on tiimille ominainen. Idean elokuvaan Lehmuskallio kertoo saaneensa alun alkaen Ylen Ilkka Vehkalahdelta. Tämä ehdotti elokuvaa Huittisten hirvenpäästä, 7000 vuotta vanhasta vuolukiviveistoksesta. Aihetta tutkiessa tekijät huomasivat, että asiaa alkoi riittää enempäänkin.

– Hankalimmaksi osioksi muodostui lopulta sen asiamäärän karsiminen. Pyrimme ottamaan mukaan suuria kulminaatiokohtia, tässä maassa eläneiden ihmisten elämiin vaikuttaneita asioita. Mutta tätä elokuvaa olisi varmaan pitänyt tehdä vielä vuosi, jotta kaikki olisi saatu tavoitettua. Sen olennaisen löytämisen ja ymmärtämisen prosessi on niin mielettömän hidas.

Elokuvassa näkyy pitkä tutkimustyö ja kummankin osapuolen intohimo asiaa kohden. Elokuvanteon prosessi onkin ollut pitkä ja aihe lähti kytemään hyvin henkilökohtaisella tasolla. Lapsui sai oman kipinänsä aiheeseen loukattuaan selkänsä kolmisen vuotta sitten. Kykenemättä juurikaan liikkumaan Lapsui vietti aikaansa nojaillen kirjahyllyyn ja lukien samalla sen sisältöä. Kerran käteen sattui teos luolamaalauksista.

– Katseeni kiinnittyi heti kuviin. Ne ovat mielettömän voimakkaita. Aloin miettiä, että niistä voisi tehdä elokuvan. Vuoden päästä matkustimme katsomaan Ristiinan Astuvansalmen kalliomaalauksia ja ne muuttivat elämäni. Minua alkoivat kiehtoa kuvat ja tarinat niiden takana. Mitä kuvien sisällä on, kuka ne teki, miksi juuri tässä on tämä eläin… Halusin ymmärtää niiden merkityksen. Tuntui kuin olisin lukenut kirjettä 7000 vuoden takaa.

Lehmuskallio taas kertoo olleensa kiinnostunut muinaishistoriasta jo kauan ennen elokuvaa. Maan muistia tehdessään parivaljakko kierteli ympäri Suomea katselemassa muinaismuistoja. Niitä löytyikin valtavan paljon, mutta minimaalisen budjetin vuoksi lopputulokseen saatiin mahtumaan vain pieni osa, pienimmästä päästä. Pohdintojenkin tasolla elokuvasta jäi paljon pois, mutta Lehmuskalliota se ei haittaa.

– Toisaalta emme edes halunneet sanoa kaikkea suoraan. Pitää antaa asian jäädä elämään ja antaa sitä katsoville ihmisille oivaltamisen mahdollisuus.

Tiiviisti tiiminä

Parin yhteistyö juontaa juurensa aina vuoteen 1990. Läheltä kuitenkin piti, etteivät nämä kaksi olisi koskaan edes tavanneet. Lehmuskallio kertoo tehneensä noihin aikoihin elokuvaa tundralla asuvista kansoista eri maissa. Venäjälle pyrkiessään Lehmuskallio ei meinannut saada millään viisumia. Viisumi myönnettiin viime hetkellä ja matka Jamalin niemimaalle toteutui. Paikalliseksi oppaaksi määrättiin Lapsui, joka on itse Jamalilta kotoisin. Kuvausten jälkeen hän matkusti puolestaan Suomeen seuraamaan jälkituotantovaihetta.

Paria yhdisti välittömästi kiinnostus alkuperäiskulttuureja kohtaan. Lehmuskallio ihastuikin Jamaliin, johon länsimaalaistuminen ei ole vielä käytännössä lainkaan ulottunut ja joka siksi on ollut läsnä myös monissa parin yhteisissä elokuvissa.

– Siellä tuntui kuin olisi siirtynyt ajassa 150 vuotta taaksepäin. Ei uskoisi, että sellaista on olemassa. Ihmiset elävät paimentolaiselämää. Heillä on kodat ja he muuttavat jatkuvasti paikasta toiseen. Mikään siellä ei ole muuttunut vuosisatoihin. Ajattelin, että tästä täytyy tehdä dokumentti.

– Tehtiin pitkiä matkoja siellä yhdessä, kuukausikaupalla. Anastasia on siis avain, ilman häntä ei olisi tällaisia teoksia saatu aikaan. Anastasia avasi sen kulttuurin minulle. Siihen maailmaan täytyy mennä sisälle elokuvan teon aikana. Kun osallistuu jokapäiväiseen elämään, alkaa ymmärtää kulttuuria aivan eri tavalla. Silloin paikka ei ole vain lokaatio.

Ajoittain heittäytyminen on ollut rajuakin. Tiimi on paimentolaisten kanssa eläessään syönyt paikalliseen tapaan raakaa lihaa ja tehnyt uhritoimituksia kansan kanssa. Lehmuskallio arvosteleekin nykyaikaista elokuvantekoa osittain juuri pintapuolisesta jäljestä, siis siitä, ettei viitsitä mennä pinnan alle. Liika tuotteistaminen johtaa Lehmuskallion mielestä kulttuurista vieraantumiseen. Tämä on syy myös siihen, miksi tiimi tekee kaiken kahden ihmisen voimin, taustatyöstä tekniikkaan.

– Jos näkee elokuvan vain 25-senttisenä makkarapötkönä, ei voi saada aikaan persoonallista elokuvaa. Kun olin kuvaajana, en välillä tiennyt edes minne mitäkin pätkää kuvasin. Sanottiin vain, että mene tuonne ja kuvaa. Ei maan syrjään kannata lähteä ilman, että ymmärtää mitä on tekemässä.

Vaikka elokuvilla on käytännössä kaksi tekijää, toimii prosessi molempien mielestä sujuvasti. Lehmuskallio kuvaa elokuvat, mutta kaikki muu työ tehdään yhdessä. Tekninen leikkaus on Lehmuskallion vastuulla, mutta Lapsui suunnittelee ja ideoi mukana. Lehmuskallio kuvailee Lapsuita ”puhtaina silminä”, jotka katsovat leikattua materiaalia hänelle uudella, luovalla tavalla.

Vaihteeksi fiktiota

Parin seuraavasta elokuvasta on kuvattu jo puolet. Lehmuskallio kertoo, että kyseessä on nyt poikkeuksellisesti näytelmäelokuva, nimeltään Sukunsa viimeinen.

– Se kertoo kulttuurin rapistumisesta ja ihmisen muuttumisesta. Päähenkilö on 10-vuotias alkuperäiskansan jäsen, johon kohdistuu paljon eri toiveita. Tytön äiti tahtoisi lapsensa kouluun, jotta tämä oppisi venäjää ja pärjäisi maailmassa. Isoisä taas haluaisi tytöstä shamaania, ammattinsa jatkajaa. Lopulta tyttö viedään väkisin kouluun ja sopeutuminen on tietysti hankalaa kieli- ja kulttuurierojen vuoksi. Mutta sitten alkaa muutos.

Lehmuskallio selvittää, että tämä yksittäisen ihmisen muutos kuvaa paitsi alkuperäiskulttuurien valitettavaa katoamista, myös kaikissa kulttuureissa tapahtuvaa, jatkuvaa pienemmän tason rapistumista. Länsimaisenkin kulttuurin alkuperäiset ominaisuudet, kuten kieli, ovat jatkuvassa muutoksessa globaalien vaikutteiden vuoksi. Yhteys Maan muistiin nousee jälleen pintaan. Syykin on Lehmuskallion mielestä selvä.

– Tämä teemahan on ikuinen.

Sodankylän elokuvajuhlilla vieraillut ohjaaja-käsikirjoittaja Fatih Akin on ihastuttanut suomalaisiakin voimakkailla elokuvillaan Suoraan seinään ja Taivaan reunalla. Akin kuvaa usein elokuvissaan monikulttuurisuutta ja erityisesti vanhempiensa synnyinmaata, Turkkia, niin hyvässä kuin pahassa. Jo hyvin nuorena elokuvanteosta innostunut ohjaaja tekee nykyisin yhteistyötä saksalaiskuvaaja Rainer Klausmannin kanssa, joka oli läsnä myös Akinin lehdistötilaisuudessa.

Akin kertoo kiinnostuksen monikulttuurisuuteen lähteneen luontaisesti hänen omasta kodistaan. Saksassa asuvien turkkilaisten lapsena hän kertoo eläneensä tavallaan täysin turkkilaisessa kulttuurissa hyvin erilaisen kotimaansa sisällä.

– Monikulttuurisuus on luonnostaan iso osa minua ja näkyy siksi myös elokuvissani. Kotini kieli erosi kotimaani kielestä. Sitten oli vielä kolmas kieli, jotakin näiden kahden väliltä. Uskon, että jokainen ihmisen puhuma kieli vaikuttaa hänen persoonallisuuteensa ja luovuuteensa jollain tavalla. Minulle turkki ei ole tunteiden kieli, vaan jotakin muuta.

– Katsoimme paljon turkkilaisia elokuvia, kun olin pieni. Se oli yleistä saksanturkkilaisessa yhteisössä. En pitänyt niistä, vaan halusin mieluummin nähdä esimerkiksi E.T.:n tai Indiana Jonesin tyylisiä Hollywood-filmejä. Toki niitä pääsin näkemäänkin. Voin sanoa, että ehkä tästä syystä Hollywood on vaikuttanut myös omaan tyyliini suuresti.

– Nykyisin katson kaikenlaista elokuvaa. Se on hyvä keino oppia kulttuureista. Tutkimme Rainerin kanssa erilaisia tapoja tehdä elokuvaa eri maissa.

Ohjaaja kertoo suhteensa elokuvantekoon muuttuneen paitsi henkisen kasvun myös Klausmannin mukaantulon myötä. Monia kuvaajia käyttänyt Akin päätyi ottamaan Klausmannin vakiokuvaajakseen siltä istumalta, kun pääsi tekemään töitä tämän kanssa.

– Halusin elokuvantekijäksi 8-vuotiaasta saakka. Kun aloin ohjata, oli pyrkimykseni vain kertoa tarinoita. Näin elokuvan puhtaasti viihteen välineenä. Yhteistyö Rainerin kanssa on opettanut minua kiinnittämään enemmän huomiota myös elokuvan visuaalisuuteen.

Klausmann toteaa puolestaan, että Akinin kanssa on helppo työskennellä. Hän kehuu tämän taitoa tehdä toimivia käsikirjoituksia.

– Käsikirjoitukset ovat hyviä ja siksi niitä on helppo lähteä työstämään elokuvaksi. Tiedän aina alusta alkaen mihin visuaalisuuteen kussakin elokuvassa pyrin.

Akinin ja Klausmannin välinen lämmin ymmärrys huokuu miesten välisestä keskustelusta. Miehet käyttävät termejä, kuten ”iranilainen tyyli” hyvin luontevasti jättäen ulkopuolisen miettimään niiden syvempää merkitystä. Akinin ja Klausmannin yhteistyö onkin tiivis ja pitää sisällään koko elokuvan suunnittelun ja tekemisen pitkällisen prosessin, johon kuuluu paljon kaksin työstämistä.

– Yhteistyömme toimii kuin hyvä avioliitto. Meillä on yhteinen kieli, jota vain me kaksi ymmärrämme, Akin selventää asiaa.

Ei Hollywood-uralle

Kysyttäessä Hollywoodiin siirtymisestä Akin ei innostu. Vaikka ohjaaja ei peittele ihastustaan Hollywood-elokuvaan, hän ei koe oman paikkansa olevan paparazzien ja punaisten mattojen seassa. Akin koki kysymyksen jopa hieman huvittavana.

– Inhoan sitä systeemiä. Olisin luultavasti Hollywoodissa hyvin tyly. Haluan tehdä asiat omalla tavallani. Pidän kyllä monista Hollywoodissa työskentelevistä näyttelijöistä, kuten Gael García Bernalista tai Penélope Cruzista. Minulle Hollywood sopii kuitenkin huonosti. Haluan kontrolloida täysin omaa työtäni ja käyttää amatöörinäyttelijöitä. Haluan elokuviini sellaisen näyttelijäkaartin, joka tuntuu minusta hyvältä.

– Ehkä 10 vuoden päästä, kun aiheet loppuvat, siirryn ohjaamaan Hollywoodiin. Mutta toistaiseksi haluan tehdä työtä omassa maassani.

Akinin elokuvissa on nähtävissä selkeä poliittinen ote. Esimerkiksi Taivaan reunalla käsittelee ihmisen toimintamahdollisuuksia niin Saksassa kuin Turkissakin. Suuressa osassa on Turkin huono ihmisoikeustilanne. Onkin helppo nähdä Akinin elokuvat poliittisesti kommentoivina teoksina. Mies kuitenkin kieltää, että pyrkisi suoranaisesti tekemään poliittista elokuvaa.

– Kaikki elokuvathan ovat tavallaan poliittisia. Suoraan poliittisimpia lienevät sotaelokuvat, jotka saavat tukea Pentagonilta. Ja sitten on typeriä elokuvia, joiden tarkoitus on pitää ihmiset typerinä. Itse en ole kovinkaan poliittinen ihminen mitä puolueisiin tai äänestämiseen tulee. Haluan vain seurata ja kommentoida, mitä parhaillaan tapahtuu. Minulla ei ole elokuvissani suoraa yksittäistä viestiä.

– Haluan tulla muistetuksi vain hyvänä elokuvantekijänä.

Tiimin seuraava elokuva on jo työn alla, mutta valmistumisessa kestää Akinin mukaan vielä useampi vuosi. Projektina Soul Kitchen tuntuu olevan ohjaajalleen jo nyt kovin rakas. Myös tämä elokuva tehdään yhteistyössä Klausmannin kanssa. Akin kommentoi ravintolamaailmaan ja monikulttuuriseen lähiöön sijoittuvaa elokuvaa enemmänkin henkilökohtaiseksi teokseksi.

– Se ei tule saamaan ylistäviä arvioita tai palkintoja, mutta minä olen ylpeä siitä. Oli todella tärkeää saada tehdä tähän väliin komediaa kaikkien raskaampien elokuvieni jälkeen. Tarkoituksenani on saada elokuva levitykseen jo 2012 ja kuvaukseen vuotta ennen. Mutta mikäli se valmistuu vasta vuotta myöhemmin, on se lahjani Mayoille.