Ihmisen asemasta ihmisen juurille

Tänä kesänä ei Sodankylässä villasukkia kaivattu. Lähes hellelukemiin kivunnut lämpötila loi mahdollisesti Suomen parhaille festivaaleille ihanteellisen ympäristön. Näytösten välissä saattoi nauttia auringosta ja festivaalioluesta sekä esimerkiksi tehdä omaa elokuvaa Tarinateltassa tai vilkaista laadukkaita ilmais- ja lastennäytöksiä auditoriossa. Valinnanvaraa riitti liiaksikin.

Ohjelmistossa nähtiin tietysti niin hittejä kuin hutejakin. Kelly Reichardin indie-pätkä Wendy and Lucy kuuluu ensin mainittuihin, ja on elokuvana varsinainen löytö. Ihanan ja itkettävän pikkuelokuvan koko tunneskaala perustuu tytön ja koiran väliseen suhteeseen sekä elämän ennakoimattomuuden kiroukseen. Aivan toisen äärilaidan nautintoa saattoi elokuvayleisö kokea John Boormanin hysteerisen hauskan camp-klassikon Zardozin parissa. Omituisen ja samaan aikaan monimerkityksellisen elokuvan annista nauttikin yön pimeinä tunteina loppuunmyyty salillinen ihmisiä. Silkan huonouden paras esimerkki oli puolestaan Lauri Timosen karmea rävellys Jeanne D’Arc, jota ohjaaja ei edes sen paremmin alustanut vaikka teos olisi ehdottomasti kaivannut syvempää avaamista.

Enemmän kuin taidemuoto

Festivaalien ehdottomaksi tähdeksi kohosi Fatih Akin, jonka tuotanto Suomessa on vielä häpeällisen tuntematonta. Akinin varhaisen tuotannon näyttäminen oli iso ilo, joskin festarien parhainta antia oli ohjaajan uusimman Taivaan reunalla -elokuvan esittäminen. Paitsi että elokuva sitoo monta tarinaa ja elämää yhteen mitä kauneimmalla tavalla, se huomauttaa kivuliaasti myös Turkin surkeasta sanavapaustilanteesta ja ihmiselämän mitättömyydestä sosiaalisten ongelmien, alkoholismin, väkivallan ja köyhyyden, puristuksessa. Akinin tavaramerkki, monikulttuurisuus ja maahanmuutto, seuraa uskollisesti kertomuksen alakerroksissa.

Taivaan reunalla ei ollut ainut poliittisesti orientoitunut teos Sodankylässä. Iranin hallitsevaa elokuvamuotoa, propagandaa, vastustamaan kasvanut Samira Makhmalbaf näkee jo lähtökohtaisesti elokuvan mahdollisuudet ihmisoikeuksia edistävänä mediana. Isänsä esimerkkiä noudattaen on Makhmalbaf täyttänyt elokuvansa todellisuudesta suoraan filmille siirretyillä, lähes uskomattomilta tuntuvilla yhteiskunnallisilla epäkohdilla. Ohjaajan raju kantaaottavuus näkyi tämän kaikissa festivaalielokuvissa, The Apple, Two-Legged Horse ja Liitutaulut. Keskustelutilaisuudessaan ohjaaja kertoi tunteikkaasti kokemistaan kielloista ja karkotuksista kotimaassaan yrittäessään kuvata haluamiaan aiheita, ja toimia naisohjaajana.

Idän synkät tarinat saivat rinnalleen myös läntisen hyvinvointivaltion vastineen. Steve McQueenin loistava Hunger kommentoi IRA:n erikoisvankien äärimmäisiä keinoja saada itselleen oikeuksia pitkien vankilatuomioidensa aikana, samoin kuin poliisien harjoittamaa sadistista ja tarpeetonta väkivaltaa näitä kohtaan. Elokuvan viimeiset puoli tuntia seurataan intensiivisesti kuinka Bobby Sands nälkälakkoilee itsensä hengiltä. Tämä poliittisten pyrkimysten ja ruumiin groteski yhteinen taisto yleisön silmien eteen heitettynä sai katsojat voimaan välillä niin pahoin, että osa poistui salista kesken näytöksen. Elokuvan raa’at ratkaisut ovat kuitenkin perusteltuja. Elokuva muistuttaa dokumenttia ja perustuukin paljolti kaiken karuunkin näyttämiseen ennemmin kuin sanalliseen antiin.

Kaikesta karsittu elämä

Festivaalien toinen merkittävä teema oli selvästi primitiivisyyteen palaaminen ja se näkyi hyvin erilaisin tavoin. Tällä alueella festivaalien iloinen yllättäjä oli ehdottomasti JP Valkeapään TAIK-lopputyö Muukalainen, jonka ympäristö on agraari ja kehitystä näkemätön tila takametsineen. Yksinkertaisen tarinan virheettömän kaunis ulkomuoto luo sinänsä hyvin koruttomaan tilaan viehättävän, lähes maagisen tunnelman. Elokuva on rohkea valinta esikoiskokopitkäksi, vieläpä ollessaan näin tyylipuhdas taide-elokuva. Teoksessa ei ole kuitenkaan mitään turhaa. Tunne ja kerronta syntyvät luonnollisen tarkkailun kautta, ei väkisin puskien.

Samaan koruttomuuteen sijoittuivat myös kazakstanilaisen Sergei Dvortsevoin elokuvat. Dokumentit Bread Day ja Paradise tempaisevat pilalle passatun kaupunkilaisen aivan uuteen ulottuvuuteen esitellessään syrjäisiä nyky-yhteisöjä ilman välttämättömyyksiä ylittävää omaisuutta. Bread Day on silkkaa eksotiikkaa. Kaupattomaan, tiettömään, muutaman hassun ihmisen kylään eivät edes junat aja: leipävaunu on työnnettävä perille käsipelillä. Leipä on näillä ihmisillä hirvittävän työn ja tuskan takana – ja mullistaakin koko elämän. Erityisesti Dvortsevoin taitava tilannetaju lasten ja eläinten kuvaamisessa lämmittää ja huvittaa. Komiikkaa revitään kärttyisistä vanhuksista, uneliaista pikkulapsista, itsepintaisista koiranpennuista ja kaikkea poskeensa pistelevistä vuohista.

Dokumentteja aiheesta löytyikin runsaasti. Alkuperäiskulttuurien katoavaisuudesta aikaisemmin elokuvia tehneet Anastasia Lapsui ja Markku Lehmuskallio villitsivät festivaalit upealla ja omintakeisella Maan muistillaan. Elokuva tiivistää luovasti ja informatiivisesti yhteen koko kotimaamme arkeologisen ja kulttuurillisen historian. Aikanaan itseään kalliomaalauksin, keramiikan, runoin ja uhrimenoin ilmaisseet ihmiset ovat elokuvassa läsnä jälleen, ihmettelevien nykysilmiemme alla. Perinteisyys koneistuneisuuden vastapariksi asetettuna herättää väistämättä monenlaisia pohdintoja siitä, kuinka oikeutettu on nykyinen elämäntapamme verrattuna varhaiskantaisempiin kulttuureihin. Tämäkö on eläin- ja luontosuhteemme? Kuinka meidät muistetaan?

Aiheen varsinaisena pioneerina ja festivaalien helmenä mainittakoon lauantain mykkä, Robert J. Flahertyn Nanook of the North. Eskimoperheen elämää luonnon armoilla vajaa sata vuotta sitten kuvannut Flaherty tuntuu saaneen kameransa paljon tuota muinaisempiin maailmoihin. Raakaa lihaa pureksiva, napakettuja käsin pyydystävä eskimo on osoitus sellaisesta maailmasta ja ihmistyypistä, jota ei enää ole. Jokaisen päivän ollessa taistelua on samaistuminen kaukana. Sen sijaan ihmisen peruspiirteet ovat pysyneet samoina kautta aikain. Kuten Dvortsevoin nykydokkareissakin, on Flahertyn teokseen nappaama tilannehuumori hillitöntä. Pisteen iin päälle toi Pekka Kuusiston ja Johanna Juholan henkeäsalpaavan täydellinen livemusiikki, joka tuntui puhaltavan elokuvalle sen koko sielun.

Festivaalien monipuolisuus, kunnianhimo ja tietysti ainutlaatuinen ilmapiiri ovat tuoneet tapahtumalle myös vielä ratkaisemattomia ongelmia. Nähtäväksi jää kauanko Sodankylä enää kestää festivaaliensa jatkuvaa kasvua: yleisömassat tuntuivat jo tänä kesänä todella koettelevan salien kapasiteettia. Jopa aamukeskusteluihin oli satojen metrien jonot, päiviä ennen loppuunmyydyistä mykkäelokuvista puhumattakaan.

Festivaalien kotisivu: www.msfilmfestival.fi.

Lue myös