Kuvan ja musiikin harkittuja kohtaamisia

Vuoden 2010 Sodankylän elokuvajuhlien yksi päävieras oli 65-vuotias Terence Davies. Suomessa kohtalaisen tuntemattoman Daviesin 1970-luvulla alkanut ura sisältää ainoastaan neljä pitkää näytelmäelokuvaa, kolme lyhytelokuvaa ja yhden dokumentin. Davies uuttaa elokuviinsa ainesta omista muistoistaan. Suoraviivaista kerrontaa rikkovat elokuvat sisältävät paljon musiikkia ja lauluja, jotka tarjoavat henkilöhahmoille tavan pukea tunteensa sanoiksi.

Keskustelimme Hotelli Sodankylän baarissa sydämellisen oloisen britin kanssa muun muassa elokuvantekemisen vaikeudesta, näyttelemisestä ja Joaquin Phoenixin kiehtovasta tavasta polttaa tupakkaa.

Usko vaihtui elokuvaan

Voisitko aluksi kertoa miten olet viihtynyt Sodankylän elokuvafestivaaleilla ja onko tämä ensimmäinen kertasi Suomessa?

Kyllä, tämä on ensimmäinen kertani Suomessa. Täällä on ollut todella mahtavaa, loistava keli. Luulin, että täällä olisi ollut kylmempää. Tämä on todella ollut ilo. Kaikki ovat ystävällisiä, yleisö on lämmin. Yksinkertaisesti upeaa.

Oletko katsonut vielä yhtään elokuvaa?

Olen katsonut ensimmäisen osan Peter von Baghin dokumentista Sodankylä ikuisesti (2010), josta aion katsoa tänään toisen osan. Tänään on luvassa myös Iloinen leski (1925). Teemme paljon lehdistöjuttuja ja muuta, joten on vaikea löytää aikaa elokuville. Enkä tykkää katsoa elokuvia myöhään, sillä se saa minut tuntemaan syyllisyyttä (naurua).

Mitä elokuva merkitsee sinulle?

Se vaihtelee. Menetin katolisen uskoni, kun olin 22 ja elokuvasta tuli silloin elämäni tärkein asia. Mutta kun olen tullut vanhemmaksi elokuvan tekemisestä on tullut vaikeampaa. En työskennellyt kahdeksaan vuoteen. En saanut mitään kasaan. Sellainen laittaa todella miettimään, tulisiko sitä jatkaa. Ja sitten, jostain tulee idea, joka vie mukanaan. Mutta sitä muuttuu ajan myötä. Suhde elokuvaan muuttuu. Jos minusta tuntuu siltä, että en voi tehdä tätä enää, niin lopetan. Ei ole merkitystä tehdä jotain, jos ei ole siinä koko sydämellään mukana.

Onko sinulla mitään elokuvaprojekteja meneillään?

Englantilainen näytelmäkirjailija Terence Rattigan, joka on yksi 1900-luvun alkupuolen tunnetuimpia näytelmäirjailijoita, kirjoitti erittäin hyvän näytelmän nimeltä The Deep Blue Sea vuonna 1952. Se kertoo naisesta, joka hylkää miehensä nuoremman miehen vuoksi, ja tämän jälkeen nuorempi mies hylkää hänet. Minua pyydettiin tekemään näytelmästä adaptaatio ja haluaisin todella tehdä sen, sillä se on erittäin voimakas ja liikuttava tarina. Haluaisin myös tehdä adaptaation loistavasta skotlantilaisesta romaanista nimeltä Sunset Song (1932), koska se on niin hyvä kirja.

Enemmän olemista, vähemmän näyttelyä

Uusin elokuvasi on Liverpool-dokumentti Of Time and the City (2008). Hyödynnät siinä paljon arkistomateriaalia. Minkälaista sen tekeminen oli?

Se oli erittäin vapauttavaa. En halunnut kuvata kovin paljoa uutta materiaalia, joten ajattelin hyödyntää omia muistojani sekä arkistomateriaalia. Se oli jännittävää, sillä meidän täytyi koota yhteen arkistomateriaalia ja valmistella kommenttiraita samanaikaisesti. Päätöksien suhteen täytyi olla määrätietoinen: pois tuo, tuo ei toimi, saisinko jotain tuollaista. Meillä oli todella vähän rahaa ja erittäin vähän aikaa tehdä se. Ei ollut aikaa hengailuun.

Käytät paljon lauluja ja musiikkia elokuvissasi. Mikä on niiden merkitys?

Kun olin nuori ihmiset lauloivat kaiken aikaa. Äidilläni, kahdella vanhemmalla siskollani ja veljelläni oli kaikilla todella hyvät äänet. He eivät olleet saaneet minkäälaista koulutusta. Se, mitä en tajunnut kun olin lapsi ja vain kuuntelin heidän lauluaan, ja minkä tajusin vasta kun kasvoin vanhemmaksi oli se, että he itseasiassa lauloivat siitä mitä he tunsivat, mutta he eivät itse tienneet sitä. Ja tämä tekee siitä liikuttavaa. He lauloivat lauluja yksinkertaisesti koska he pitivät niistä, mutta samalla he kertoivat niiden kautta omat tunteensa.

Sinulla on elokuvissasi paljon henkilökohtaisia muistoja ja toisaalta laulut ovat osa yhteistä kulttuuria. Ajatteletko, että laulut ovat jonkinlainen piste tai kohta, jossa yksityinen ja yleinen kohtaavat ja joiden kautta ihmiset voivat helpommin tunnistaa kyseiset tunteet?

Tuo on erittäin suuri kohteliaisuus (naurua).

Käytätkö mieluummin näyttelijöitä vai amatöörejä elokuvissasi ja kuinka ohjaat heitä?

Yleensä kaikki aikuiset ovat näyttelijöitä. Näyttelijöiden kanssa ongelma on se, että he kaikki haluavat näytellä. Sanon heille, että älkää näytelkö, olkaa vain. Mutta oleminen on vähemmän tyydyttävää näyttelijöille, koska he ajattelevat, että he eivät tee mitään jos he eivät näyttele. Näytteleminen on hyvin hienovaraista, pelkkä katse riittää. Tämän vuoksi amerikkalaiset näyttelijät ovat hyviä. Jopa huonoimmat tietävät kuinka käyttää silmiä. Englannissa näyttelijät usein vain tuijottavat. Se on todella tylsää. En tiedä, kuinka he pystyvät tekemään niin tunteja.

Haastattelen aina näyttelijöitä ennen roolitusta. Nykyään yhä useammat näyttelijät eivät tietyn pisteen saavutettuaan enää suostu haastatteluihin, sillä he ajattelevat olevansa niiden yläpuolella. Mielestäni se on typerää. Jos näyttelijä ei koelue minulle, miksi antaisin hänelle roolin? Mitä teen sitten, jos hän ei pystykään tekemään sitä? Minun täytyy tietää pystyykö hän siihen vai ei. Ohjatessani määrittelen aluksi aina kameran paikat, jonka jälkeen kerron ne näyttelijöille. Teemme vain muutaman harjoituksen ja yritän pitää ottojen lukumäärän aina alle seitsemässä. Seitsemän jälkeen näyttelijät kyllästyvät.

Kuinka iso päätösvalta sinulla on elokuviesi suhteen? Teetkö ohjauksen lisäksi myös leikkauksen, käsikirjoituksen, roolituksen jne.?

Kirjoitan, ohjaan ja roolitan elokuvani itse. Käyn kuvaajien kanssa pitkiä keskusteluja, sillä elokuvalla täytyy olla tyyli. Englannissa käsikirjoitus on annettava eteenpäin, jos aikoo saada elokuvalleen rahoituksen. Tuottajat voivat pakottaa muutoksia käsikirjoitukseen, mutta minulle ei ole koskaan käynyt niin. Lopullista leikkausta en saa koskaan tehdä itse. Täytyy olla todella iso nimi saadakseen vastata lopullisesta leikkauksesta. Joten asia täytyy aina jotenkin keskustella läpi. On tiettyjä juttuja, joita en anna elokuvistani leikata. Olen kirjaimellisesti sanonut, että jos leikkaat tuon kohdan pois niin tapan sinut. Ja tarkoitin sitä todella.

Onko sinulla vakiintunut porukka, jonka kanssa työskentelet?

Työskentelen kahden kuvaajan, Michael Coulterin ja Remi Adefarasinin, kanssa koska he ovat todella lahjakkaita. Käytän todella harvoin samaa näyttelijää kahdesti. Pidemmässä yhteistyössä luovuus katoaa helposti. Puvustajien kohdalla joudun jatkuvasti työskentelemään uusien ihmisten kanssa. On vaikeaa löytää ihmisiä, joilla on sama näkemys kuin itsellä. Mutta silloin kun tämä näkemys löytyy, asiat sujuvat erinomaisesti.

Sadepisaroiden lähtemätön vaikutus

Miltä sinusta tuntuu katsoa omia elokuviasi uudestaan vuosien jälkeen?

En katso niitä (naurua).

Etkö koskaan?

Kun elokuvia leikkaa, niitä katsoo uudestaan ja uudestaan niin monta kertaa, että voin vieläkin pyörittää niitä mielessäni. Mutta en voi istua niitä läpi.

Ovatko ne liian henkilökohtaisia?

Olen vain nähnyt ne niin monta kertaa leikkausvaiheessa. Kun lopullisen version näkee ensimmäisen kerran ja lopputekstit rullaavat, sitä toteaa, että luojan kiitos en joudu katsomaan tätä enää ikinä uudestaan (naurua).

Mitkä ovat suosikkielokuvasi?

Näin Laulavat sadepisarat (1952) kun olin seitsemän ja se on edelleen yksi suosikeistani. Robert Hamerin Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (1949) on yksi. The Happiest Days of Your Life (1950), joka on englantilainen komedia ja erittäin hauska. Sunnuntaisin sataa aina (1948). Kaksi elokuvaa Ozulta. Kaksi Kurosawalta. Kourallinen Bergmanilta. Fanny ja Alexander (1982) on mielestäni mestariteos. Rakastan elokuvaa Kuiskauksia ja huutoja (1972). Hetki sitten löysin Dreyerin, joka on loistava. Kunnioita vaimoasi (1925), Sana (1954) ja Gertrud (1964) ovat suorastaan hypnoottisia. Se tapa, jolla elokuvat seuraavat tavallisia ihmisiä – en saa silmiäni irti kankaasta!

Pidätkö nykyelokuvasta?

En juurikaan. Se mistä en nykyelokuvassa pidä on väkivaltaisuus. Isäni oli hyvin väkivaltainen enkä halua nähdä väkivaltaa. Myös se, että elokuvissa kiroillaan koko ajan, on tylsistyttävää. Elokuvat näyttävät yhä enemmän ja enemmän samalta kuin televisio, vaikka television ja elokuvan välillä on perustavanlaatuinen ero. Ja tunnetut nimet, jotka ovat lähinnä amerikkalaisia – en voi katsoa heitä! Se on niin pitkästyttävää. Sitä tulee miettineeksi mitä esimerkiksi Gary Grant, Bette Davis tai Joan Fontaine olisi saanut aikaan sillä materiaalilla.

Joitain poikkeuksia myös on. Esimerkiksi Joaquin Phoenix oli erittäin lahjakas näyttelijä. Hänellä oli sivuosarooli elokuvassa 8mm (1999), joka ei ole häävi elokuva, mutta joka kerta kun hän astuu kuvaan hän polttaa tupakkaa, ja hän polttaa sitä joka kerta eri tavalla. En saa silmiäni irti hänestä! Hänen kaltaisensa ihmiset ovat nykyään harvassa ja hänkin vaikuttaa menettäneen otteensa. Hänestä on tullut hyvin omituinen. Mutta sitä elämä Hollywoodissa tekee ihmiselle (naurua).

Mikä elokuvassa koskettaa sinua eniten? Kokonaisuus vaiko jokin pieni yksityiskohta?

Se riippuu mitä katsoo. Esimerkiksi Yasujiro Ozun elokuvissa paino on pienissä asioissa, jotka resonoivat voimakkaasti keskenään. Toiset elokuvat ovat skaalaltaan laajempia. Eniten pidän siitä, kun musiikkia on käytetty asianmukaisesti yhdessä kuvan kanssa, se on erittäin kiehtovaa. Valitettavan usein musiikki ei saa kuvan kanssa minkäänlaista vaikutusta aikaan. Se on huonoa musiikkia ja sitä on käytetty huonosti. Mutta kun musiikkia on käytetty oikein, se on mahtavaa. Oikean kuvan ja oikean musiikin yhdistelmää ei unohda koskaan.