Odota niin palajan

Forssan mykkäelokuvajuhlat saavuttivat elokuun viimeisenä viikonloppuna kymmenennen vuotensa suotuisissa merkeissä. Ohjelmisto on intiimin pienimuotoisena pysyneessä tapahtumassa edelleen määrällisesti suppea, mutta laatua näiltä Suomen runsaslukuisten elokuvafestivaalien helmiin kuuluvilta juhlilta löytyy senkin eteen.

Myös yleisö tuntuu löytävän vuosi vuodelta mykkäelokuvan luokse aina vain paremmin. Tieto lähinnä lähiseudun asukkaille markkinoidusta erikoislaatuisesta tilaisuudesta nähdä livesäestettyjä mykkäelokuvia siirtyy ilmeisesti vähitellen suusta suuhun elokuvan harrastajien keskuudessa. Paikkana Forssa on otollinen, sillä elokuvien esityspaikkana on viime vuosisadan alun asuun entistetty autenttinen Elävien Kuvien Teatteri, josta matkaa Helsinkiin, Turkuun ja Tampereelle on vain satakunta kilometriä.

Tällä kertaa Forssassa nähtiin ensimmäistä kertaa livesäestetty neuvostoelokuva aloitusnäytännössä perjantaina. Valinta oli onnistuneesti Abram Roomin 1920-luvun Moskovaan sijoittuva Sänky ja sohva (1927). Aikanaan 1920-luvun lopun kiihkeissä kulttuurikiistoissa ristiriitaisen vastaanoton saaneesta elokuvasta on tullut maailmanelokuvan kanonisoitu klassikko viime vuosikymmeninä. Elokuva kertoo hienovaraisen humoristisesti ja illuusiottomasti kolmiodraamasta, jonka saa aikaan asuntopula. Mies ottaa sisällissodan aikaisen armeijakaverinsa asumaan samaan huoneeseen, jossa elää vaimonsa kanssa. Feministisenä emansipaatioelokuvana usein katsottu elokuva kuvastaa alkuaikojen neuvostovaltion radikaalia seksuaalipolitiikkaa ja päättyy ratkaisuun, jossa raskaana oleva vaimo kyllästyy lopulta molempiin miehiin, jotka jäävät keskenään asusteleman huoneeseensa.

Sängyn ja sohvan tekijöistä kannatta mainita Suomessakin 1960-luvulla vierailleen, pitkän mutta epätasaisen uran tehneen Roomin lisäksi käsikirjoittajana toiminut formalisti Viktor Sklovski sekä apulaisohjaajana toiminut neuvostoelokuvan pitkän linjan vaikuttaja Sergei Jutkevitsh, joka aloitti myös uransa formalistien liepeillä. Elokuvan toisessa miespääosassa nähdään ajan suosikkinäyttelijä, tuberkuloosiin kuollut Nikolai Batalov (1899–1937), joka muistetaan sellaisista neuvostoelokuvan klassikoista kuin Aelita (1924), Äiti (1926) ja ensimmäisestä neuvostoliittolaisesta ääninäytelmäelokuvasta Passi elämään (1931).

Sängyn ja sohvan säesti pianolla monilta aiemmilta mykkäelokuvajuhlilta tuttu Hillel Tokazier, joka kertoi olevansa ilahtunut elokuvan säestysmahdollisuudesta myös Valko-Venäjälle vievien sukujuurtensa tähden. Elokuvan ohjannut Room taas oli liettuanjuutalaista syntyperää, joten Tokazierin voisi olettaa ymmärtävän jotain Roomin elokuvan erikoislaadusta. Komediaelokuvia ansiokkaasti Forssassa säestänyt Tokazier tyytyi kuitenkin yllättävästi varioimaan tuttuja Venäjään viittaavia melodioita kuten Kalinkaa ja Uralin pihlajaa, jotka eivät tuntuneet maalaismaisina sopivan elokuvan hyvin urbaaniin miljööseen.

Mykkäelokuvan kausi kesti Neuvostoliitossa varsin pitkään. Käänne tuli vuonna 1932, jolloin vielä suurin osa neuvostoliittolaisista elokuvista tehtiin mykkinä ja maan projektoreista valtaosa oli mykkäprojektoreja. Suomessa ääneen siirryttiin pääasiassa vuoden 1931 aikana. Kuten muuallakin, myös Neuvostoliitossa keskustelu mykkä- ja äänielokuvan estetiikan eroista oli voimakasta. Mykkäelokuvan periaatteelliset puolustajat leimattiin helposti formalisteiksi, mistä tuohon mennessä oli tullut jo paha haukkumasana. Yhdysvalloissa ääneen siirtyminen taas tapahtui 1929, ja siellä siirtymisen sai aikaan elokuvan tekninen perusluonne, jossa uusi syrjäyttää vanhan. Varhainen äänielokuva taas on ilmaisultaan niin erilaista kuin mykkäelokuva, että voitaisiin puhua jopa eri mediasta. Myöhemmin erot tasoittuivat jonkin verran.

Mykkäelokuvan historiassa huomiota kiinnittää usein tuntuma siitä, että se näyttäisi aivan kuin savuttaneen ilmaisullisen huippunsa juuri ennen äänen tuloa. Yhden kehityslinjan päätteenä olivat Hollywoodin draamaelokuvan huiput vuosina 1927–29. Näihin kuuluvat myös Forssassa nähdyt Franz Borzagen elokuvat Seitsemännessä taivaassa (1927) ja Päivänsäde (1929). Vuonna 1913 elokuvanäyttelijästä ohjaajaksi siirtynyt Borzage jatkoi uraansa aina 1950-luvun lopulle ja muistetaan etenkin elokuvastaan Jäähyväiset aseille (1932).

Borzagen mykkäelokuvajuhlilla nähdyt elokuvat edustivat mykkäelokuvan helposti saavuttamaa romanttista tyyliä voimakkaine lavastuksineen. Borzage hallitsi myös varsin niukan ilmaisuskaalansa sävyt erittäin hienojakoisesti, tunnelatauksia pehmentävät tarkkanäköisen huumorin pilkahdukset, vaikka esimerkiksi Roomin kaltaiseen psykologiseen realismiin hän ei pyrikään.

Päivänsäde on puhdaspiirteinen melodraama aiheenaan kolmiodraama. Melodraaman lähestymistapa vaikkapa sisäisiä ristiriitoja kuvaavine fyysisine vammoineen tulee elokuvassa käydyksi tarkasti läpi. Elokuva sisältää monta huomiota herättävää kohtausta, joista sodan pyörätuoliin viemän sankarin elokuvan sankarittarelle tekemän sosiaalistamisen näkyväksi saattaminen tukanpesukohtauksessa yltää varmasti elokuvahistorialliseen merkittävyyteen. Erinomainen Kari Mäkiranta Orchestra pääsi jälleen näyttämään esimerkkiä eksoottisine soittimineen siitä, miten mykkäelokuvan katsomiskokemukseen voidaan esitystilanteessa vaikuttaa paljon äänielokuvaa enemmän.

Elokuvaa Seitsemännessä taivaassa luonnehti sen esitellyt mykkäelokuvaharrastaja Kari Glödstaf rakkauselokuvaksi. Luonnehdinta oli tarkka, vaikka selväksi ei tullutkaan, oliko tarkoitus puhua elokuvan lajityypistä. Sinänsä Hollywoodin studiokauden mykkäelokuvan lajityyppijärjestelmä poikkeaa selvästi äänielokuvan vastaavasta, eikä se kehittynyt yhtä selväpiirteiseksi 1920-luvullakaan, jolloin studiojärjestelmä oli jo täysin vakiintunut. Seitsemännessä taivaassa kuuluu joka tapauksessa kohtalonomaisine perusvireineen Hollywoodin mykkäkauden kehityslinjan suuriin elokuvallisiin synteeseihin ja oli siten oiva festivaalin lopetuselokuva loppuunmyydyssä näytöksessä.

Festivaalin kotisivu: www.forssasilentmovie.com