Hassut hurjat hirviöt valkokangas

Kulttiohjaajan mainetta elokuvillaan, kuten Being John Malkovich (1999), saanut Spike Jonze on ottanut riskin ja filmatisoinut Maurice Sendakin Hassut hurjat hirviöt -teoksen, jota Jonze on rakastanut lapsesta asti. Niin on rakastanut moni muukin lapsi, sillä vuonna 1963 alun perin ilmestynyttä lasten kuvakirjasatua on myyty lähes parikymmentä miljoonaa kappaletta.

Sendakin kirjoittaman ja kuvittaman satukirjan tarina kertoo pienestä Max-pojasta, joka tuhmuuksia tehtyään päätyy huoneestaan hurjien hirviöiden maahan ja sieltä takaisin kotiin, vain huomatakseen, että aikaa ei ole seikkailuista huolimatta juuri kulunut ja äiti on laittanut ruokaa. Tarina itsessään on vain noin 250 sanan mittainen, joten teoksen sovittaminen elokuvaksi on lähtökohtaisestikin varsin haastavaa.

Vuosien mittainen filmatisointiprojekti onkin ollut ohjaajalle varsinainen kiirastuli, jossa taistelu tuottaja- ja rahoittajatuulimyllyjä vastaan on ollut paikoin raastavaa, rahamiesten halutessa pehmentää Jonzen tulkintoja ja tehdä teoksesta särmättömän lastenelokuvan. Jonzen näkemys tarinasta ja sen ytimestä on kuitenkin ollut toisenlainen ja tinkimätön. Alkuperäisen sadun kuvat ja sanat on käytetty tarkkaan hyödyksi Jonzen laajentaessa teoksen maailman, ilmapiirin ja ulottuvuudet vetoavaksi ja monitahoiseksi näkemykseksi lapsuudesta ja sen olemuksesta.

Hassut hurjat hirviöt on ennemminkin elokuva lapsuuden olemuksesta ja lapsen tunne-elämän väkevästä aallokosta kuin perinteinen lastenelokuva. Max-pojan (Max Records) kohtaamat isokokoiset hirviöt, tai sopivamman alkuperäistermin mukaisesti ”villit olennot”, ovat itsekin kuin lapsia isoine päineen ja ohuine raajoineen.

Ne vetoavat perustunteisiin ja edustavat alkuvoimaisen primitiivisiä tunnereaktioita, jotka voivat olla hyvinkin pelottavia kyseisten tunteiden kokijalle. Normaali aikuinen voi analysoida tunteitaan ja sovittaa eri tapahtumat paremmin laajempaan kontekstiin, mutta pienelle lapselle kaikki tapahtuu tässä ja nyt, ja tunneskaalan heittely on erittäin rajua.

Elokuva saa pohtimaan, kuinka vaikeaa voikaan olla erityisesti pienillä lapsilla, jotka elävät ympäristössä, jossa kukaan ei heitä välttämättä kuuntele ja jossa heille ei ole tarpeeksi aikaa tai huomiota. Riehunta sekä tottelemattomuus ovat keinoja yrittää saada viestiä läpi: minäkin olen olemassa. Ja minkälainen villieläinviidakko onkaan nimenomaan pikkupoikien maailma, jossa joka hetki on vaarana kokea fyysistä väkivaltaa tai menettää omaisuuttaan isompien lasten taholta.

Itse hirviöt ovat perinteisen nukke-elokuvan ja -näyttelyn mestarinäytteitä, legendaarisesta Hensonin pajasta, joka on luonut niin Muppetit kuin monet muutkin klassikot. Kasvottoman persoonattomien, zombie-silmäisten CGI-avatarien ja muiden digitaalisella temmellyskentällä on hienoa nähdä, että perinteiset metodit ovat vielä voimissaan. Toki hirviöitäkin on varmasti toiminnallisemmissa kohtauksissa paranneltu digitaalisesti, mutta hahmojen ytimessä ovat aidot nuket, joiden sisällä hikoilevat oikeat ihmiset.

Hirviöistä huolimatta Jonzen elokuva elää tai kuolee pääosanäyttelijänsä myötä, sillä olisi vaikeaa katsella pinnallista, ilmeetöntä tai ylinäyttelevää kauhukakaraa puolitoista tuntia. Max Records on kuitenkin loistavan ilmeikäs pääosanäyttelijä, jonka ilo ja suru ovat riipaisevan aitoja.

Hyvin monisyinen ja monitulkintainen, paikoin traaginenkin ja tunneskaala-vuoristoradassa aidosti myllertävä seikkailudraama on koskettava teos, joka on säilyttänyt alkuperäistarinan ytimen ja saanut myös Maurice Sendakin siunauksen. Temaattisesti ja elokuvallisesti Jonzen ohjaus on mestarillisen ehyt ja toimiva kokonaisuus. Hassut hurjat hirviöt on sekä syvällinen analyysi lasten ajatusmaailmasta että dramaattinen, jännittävä ja rytmikäs kertomus täynnä lasten mielikuvituksellista rikkautta, josta aikuiset yleensä tavoittavat vain himmeän heijastuksen.