Pahan ilmenemismuodot

Matti Yrjänä Joensuun kirjaan perustuva uusi kotimainen elokuva Harjunpää ja pahan pappi käsittelee pahan teemoja monelta eri kantilta. Elokuva on selkeästi ohjaajansa Olli Saarelan näköinen elokuva. Saarela korostaa itse sitä, että elokuva on populaaritaiteen muoto, viihdettä, eikä hän halua ladata elokuviinsa liikaa piilomerkityksiä. Keskustelimme Saarelan kanssa elokuvan herättämistä ajatuksista, kuten mistä paha kumpuaa, onko sille aina olemassa jokin syy?

Minun tulkintani on, että meissä ihmisissä on paljon energiaa, joka voi purkautua pahan eri muotoina silloin, kun ihminen joutuu äärimmäisiin tilanteisiin, eikä välttämättä ole valmistautunut millään tavalla.

Peter Franzénin esittämä Harjunpää on murharyhmän tutkija, ”väkivallan virkamies”, jonka silmin maailma voi näyttää perin pahalta ja lohduttomalta paikalta. Hahmo perustuu kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin.

Joensuu on ollut 30 vuotta poliisina, ja nähnyt 150 murhaa, kuolemaa tai tappoa per vuosi. Voi laskea minkälainen ihmiskuva siitä vääjäämättä syntyy. Se ei kovin ylevä ainakaan ole. Eli kyllä ihmisessä on itsessään pahaa paljon, mutta ajattelen että olisi aika toivotonta ja surkeaa, jos se olisi aina lopputulema. Eli jos paljon pahaa, niin kyllä myös jotain hyvääkin.

Mutta sitten on tämä irrationaalinen, mielivaltainen paha ja sen ilmenemismuodot, kuten esimerkiksi Harjunpään tyttären raiskaus ja tappo. En halua selittää sitä, vaikka käsikirjoituksessa olisi ollut mahdollisuus käsitellä asiaa enemmän. Elämme henkisessä arvotyhjiössä, turvattomuus ja syrjäytyminen alkaa jo helvetin aikaisessa vaiheessa. Kun ihminen jää yksi, niin se synnyttää pelkoa, ja pelko aiheuttaa vihaa ja aggressiota. Kun ihminen tahtoo jotakin eikä saa sitä, se ottaa sen väkisin.

Ei pelkkä palkkatappaja

Aiemmissa elokuvissaan Saarela on osallistunut myös käsikirjoittamiseen. Vaikka Harjunpäässä käsikirjoitus onkin muiden käsialaa, löytyy Olli Saarelasta aimo annos auteur-henkeä.

Olisi hyvin vaikea kuvitella ainakaan enää tässä vaiheessa, että lähtisin mukaan projektiin, jossa olisin pelkkä palkkatappaja. Jos saan paperin, niin haluan antaa sen toisenlaisena eteenpäin. Käsikirjoitus on se vaihe, jossa luodaan peruskartta siitä, miten elokuva tehdään, jotta sisällölliset ja kerrokselliset asiat sekä teemat tulevat esiin. Elokuvassa ei ole vahinkoja.

Välillä joutuu ventiloimaan paljonkin käsikirjoittajan kanssa, perustelemaan miksi näin ja näin. Minun mielestäni on turha jauhaa loputtomiin, käsikirjoitus on kaiken a ja o, mutta en näe mitään mieltä seurata käsikirjoitusta orjallisesti, koska elokuva on monien muuttujien summa, ja kuvaukset varsinkin. On valtava määrä muuttujia ja tekijöitä. Kutsun käsikirjoitusta kaikella kunnioituksella kartaksi; se ei ole itsenäinen taideteos kuten vaikkapa romaani.

Olli Saarela haluaa tehdä sen näköisiä elokuvia, joita haluaisi itse katsella. Ankarat teemat näkyvät myös visuaalisuudessa.

Halusin että tämä on visuaalisesti moderni, turha informaatio on poissa. Tässä on nähtävissä tiheys, ollaan sitten tilassa kuin tilassa, koska on turha näyttää kulmaa, jos tärkeät asiat ovat keskellä. Elokuvan maailman täytyy olla ehjä. Olen pyrkinyt siihen aikaisemminkin, että jos lupaa katsojalle tietynlaisen elokuvallisen maailman, niin se kestäisi loppuun asti. Se on kielioppia, opetat katsojan katsomaan tietyllä tavalla ja pidät sopimuksen. Tehdään sopimus katsojan kanssa.

Saarela suitsuttaa Joensuun uusinta Rautahuone -kirjaa, jonka filmatisointiin Ilkka Matila on ostanut oikeudet. Omien projektiensa lisäksi Saarela olisi valmis astumaan puikkoihin, mikäli Rautahuone päätetään filmata.

Kysymykseen siitä minkälaisen tarinan Olli Saarela ohjaisi, jos hänellä olisi täysin vapaat kädet, ohjaaja nostaa esiin Arthur Pennin klassikkoelokuvan Bonnie & Clyde (1967).

Kunnon rakkauselokuva kahdesta rikollisesta, se olisi loistavaa. Täytyy olla anarkisti sen verran. Oikeusjärjestelmää täytyy myös pystyä kritikoimaan, mitä juuri Joensuukin tekee. Hän uskaltaa myös näyttää poliisin puutteellisena ja inhimillisenä.

Lue myös