Inception valkokangas

Christopher Nolanin ensimmäinen hitti oli film noir -henkinen trilleri Memento (2000), jota seurasi vuonna 2002 laadukas mutta jenkkityyliin alkuperäistä lällympi versio norjalaisesta Insomniasta (1997). Tämän jälkeen nähtiin uuden Lepakkomiehen synty kahdessa synkän tunnelmallisessa teoksessa, jotka lunastivat paikkansa sarjakuvafilmatisointien kärkikastissa. Näiden välissä valmistui taikurijännäri The Prestige (2006), jonka kiinnostavinta antia on lukuisia takaumia hyväksikäyttävän rakenteen monikerroksisuus.

Ohjaamisen lisäksi Nolan käsikirjoittaa useimmat elokuvansa yksin tai veljensä Jonathanin kanssa. Kyseessä on siis auteur, jonka persoonallinen kädenjälki tekee hänestä yhden aikamme kiinnostavimmista valtavirtaelokuvan tekijöistä.

Inceptionin päähenkilö Dom Cobb (Leonardo DiCaprio) johtaa unissa tapahtuviin varkauksiin erikoistunutta, suuryhtiöille keikkaa heittävää rikollisjoukkiota, joka tunkeutuu syvälle ihmisten uniin ryöstääkseen näiden salaisuudet suoraan alitajunnan leikkikentiltä. Pieleen menneen keikan jälkilöylyissä Cobbille tarjoutuu tilaisuus viimeiseen keikkaan, jonka jälkeen mies voisi vihdoinkin ottaa loparit ja palata kotiin lastensa luokse. Homma ei tietenkään ole mikään läpihuutojuttu, sillä tiimin pitäisi varastamisen sijaan istuttaa kohteen mieleen ajatus.

Sitten kootaan täydellistä ryhmää eri puolilta maailmaa, vältellään vihamieliseksi käyneen suuryhtiön tappajia, suunnitellaan keikkaa, käydään unimaailmassa harjoittelemassa ja kuunnellaan, kuinka traumatisoitunut Cobb avautuu hetki hetkeltä enemmän ikävästi päättyneestä avioliitostaan.

Elokuva noudattaa omaa logiikkaansa, jossa esimerkiksi viiden minuutin unilla voi hillua kokonaisen tunnin unimaailmassa. Sääntö pätee myös unitasolta toiseen siirryttäessä, jolloin seuraavalla tasolla aikaa on käytettävissä moninkertaisesti. Elokuvantekijöiden mielikuvituksen luulisi riehaantuvan mahdollisuudesta käyttää unimaailmaa vauhdikkaan agenttiseikkailun näyttämönä. Nyt fysiikan lakeja rikotaan enimmäkseen turhan hillitysti, eikä erityisen päräyttäviä visioita ole luvassa, ellei sellaiseksi lasketa ajoittain luovaksi intoutuvaa kaupunkisuunnittelua.

Nolan on onnistunut tunkemaan leffaan aivan liikaa puuduttavan tylsää tusinaräiskintää ja takaa-ajoa. Onneksi vastapainona on muutamia lystikkäitä hetkiä, kuten Avaruusseikkailu 2001:n hengessä toteutettu painottomassa tilassa käytävä mittelö. Kubrickin avaruusseikkailusta on tarttunut kuvastoon ripaus muutakin, ja onpa tarinaan lainattu rahtunen myös puolalaisen Stanislaw Lemin Solariksesta, jonka on Tarkovskin lisäksi filmannut myös Steven Soderbergh. Nolanin häpeilemätön fanitus Michael Mannin Heat – ajojahtia kohtaan on ilmiselvää, eikä missään nimessä väärin; viimeisen päälle tyylitietoisia kovan luokan ammattilaisrikollisia on vaikea olla ihailematta.

Roolitus on pääosaa lukuun ottamatta onnistunutta. DiCaprio ei ole huono näyttelijä, mutta häntä nähdään jatkuvasti rooleissa, joihin miehen ulkonäkö ja olemus eivät selvästikään istu. Tästä tuoreena esimerkkinä on Scorsesen Suljettu saari. Myös Inceptionissa kaikki sivuhenkilöt ovat päähenkilöä karismaattisempia ja kaikin puolin kiinnostavampia. Syy DiCaprion palkkaamiseen on toki ilmeinen: miehen naama vetää teattereihin varmasti enemmän väkeä kuin kovinkaan ohjaajanimi.

Lopputuloksena on sekalaisista aineksista täyteen ahdettu, omaksi vahingokseen enemmän vuoristorata-ajelun kuin psykologisen trillerin puolelle kallistuva, eri osiensa kanssa yllättävän hyvin tasapainotteleva, tyylikäs yhdistelmä scifiä ja toiminnallista agenttiseikkailua. Ylenpalttisen rymistelyn ja sykkimisen keskellä tingitään liikaa vainoharhaisen tunnelman hienovaraisemmasta kehittelystä, eikä unimaailman alitajunnasta kumpuavien ulottuvuuksien luotaamisestakaan revitä sen kummempia oivalluksia. Ehkäpä Nolanin olisi kannattanut ottaa mallia parhaista Philip K. Dick -filmatisoinneista.

Käteen jää kuitenkin värikäs ja mukaansatempaava ilotulitus, jota säestää osuvasti Hans Zimmerin kiehtovan hämäriä tunnelmia maalaileva musiikki.