Katoavan asialla

Sodankylän elokuvajuhlilla 2009 neitsytesityksensä kokenut Maan muisti on Suomen kenties merkittävimmän dokumentaristikaksikon Markku Lehmuskallion ja Anastasia Lapsuin uusin elokuva.

Maan muisti kertoo maamme pitkän historian maantieteen ja kulttuurien jatkuvan muutoksen kautta. Informatiivisuutta taiteellisuuteen sekoitteleva tekotapa on tiimille ominainen. Idean elokuvaan Lehmuskallio kertoo saaneensa alun alkaen Ylen Ilkka Vehkalahdelta. Tämä ehdotti elokuvaa Huittisten hirvenpäästä, 7000 vuotta vanhasta vuolukiviveistoksesta. Aihetta tutkiessa tekijät huomasivat, että asiaa alkoi riittää enempäänkin.

– Hankalimmaksi osioksi muodostui lopulta sen asiamäärän karsiminen. Pyrimme ottamaan mukaan suuria kulminaatiokohtia, tässä maassa eläneiden ihmisten elämiin vaikuttaneita asioita. Mutta tätä elokuvaa olisi varmaan pitänyt tehdä vielä vuosi, jotta kaikki olisi saatu tavoitettua. Sen olennaisen löytämisen ja ymmärtämisen prosessi on niin mielettömän hidas.

Elokuvassa näkyy pitkä tutkimustyö ja kummankin osapuolen intohimo asiaa kohden. Elokuvanteon prosessi onkin ollut pitkä ja aihe lähti kytemään hyvin henkilökohtaisella tasolla. Lapsui sai oman kipinänsä aiheeseen loukattuaan selkänsä kolmisen vuotta sitten. Kykenemättä juurikaan liikkumaan Lapsui vietti aikaansa nojaillen kirjahyllyyn ja lukien samalla sen sisältöä. Kerran käteen sattui teos luolamaalauksista.

– Katseeni kiinnittyi heti kuviin. Ne ovat mielettömän voimakkaita. Aloin miettiä, että niistä voisi tehdä elokuvan. Vuoden päästä matkustimme katsomaan Ristiinan Astuvansalmen kalliomaalauksia ja ne muuttivat elämäni. Minua alkoivat kiehtoa kuvat ja tarinat niiden takana. Mitä kuvien sisällä on, kuka ne teki, miksi juuri tässä on tämä eläin… Halusin ymmärtää niiden merkityksen. Tuntui kuin olisin lukenut kirjettä 7000 vuoden takaa.

Lehmuskallio taas kertoo olleensa kiinnostunut muinaishistoriasta jo kauan ennen elokuvaa. Maan muistia tehdessään parivaljakko kierteli ympäri Suomea katselemassa muinaismuistoja. Niitä löytyikin valtavan paljon, mutta minimaalisen budjetin vuoksi lopputulokseen saatiin mahtumaan vain pieni osa, pienimmästä päästä. Pohdintojenkin tasolla elokuvasta jäi paljon pois, mutta Lehmuskalliota se ei haittaa.

– Toisaalta emme edes halunneet sanoa kaikkea suoraan. Pitää antaa asian jäädä elämään ja antaa sitä katsoville ihmisille oivaltamisen mahdollisuus.

Tiiviisti tiiminä

Parin yhteistyö juontaa juurensa aina vuoteen 1990. Läheltä kuitenkin piti, etteivät nämä kaksi olisi koskaan edes tavanneet. Lehmuskallio kertoo tehneensä noihin aikoihin elokuvaa tundralla asuvista kansoista eri maissa. Venäjälle pyrkiessään Lehmuskallio ei meinannut saada millään viisumia. Viisumi myönnettiin viime hetkellä ja matka Jamalin niemimaalle toteutui. Paikalliseksi oppaaksi määrättiin Lapsui, joka on itse Jamalilta kotoisin. Kuvausten jälkeen hän matkusti puolestaan Suomeen seuraamaan jälkituotantovaihetta.

Paria yhdisti välittömästi kiinnostus alkuperäiskulttuureja kohtaan. Lehmuskallio ihastuikin Jamaliin, johon länsimaalaistuminen ei ole vielä käytännössä lainkaan ulottunut ja joka siksi on ollut läsnä myös monissa parin yhteisissä elokuvissa.

– Siellä tuntui kuin olisi siirtynyt ajassa 150 vuotta taaksepäin. Ei uskoisi, että sellaista on olemassa. Ihmiset elävät paimentolaiselämää. Heillä on kodat ja he muuttavat jatkuvasti paikasta toiseen. Mikään siellä ei ole muuttunut vuosisatoihin. Ajattelin, että tästä täytyy tehdä dokumentti.

– Tehtiin pitkiä matkoja siellä yhdessä, kuukausikaupalla. Anastasia on siis avain, ilman häntä ei olisi tällaisia teoksia saatu aikaan. Anastasia avasi sen kulttuurin minulle. Siihen maailmaan täytyy mennä sisälle elokuvan teon aikana. Kun osallistuu jokapäiväiseen elämään, alkaa ymmärtää kulttuuria aivan eri tavalla. Silloin paikka ei ole vain lokaatio.

Ajoittain heittäytyminen on ollut rajuakin. Tiimi on paimentolaisten kanssa eläessään syönyt paikalliseen tapaan raakaa lihaa ja tehnyt uhritoimituksia kansan kanssa. Lehmuskallio arvosteleekin nykyaikaista elokuvantekoa osittain juuri pintapuolisesta jäljestä, siis siitä, ettei viitsitä mennä pinnan alle. Liika tuotteistaminen johtaa Lehmuskallion mielestä kulttuurista vieraantumiseen. Tämä on syy myös siihen, miksi tiimi tekee kaiken kahden ihmisen voimin, taustatyöstä tekniikkaan.

– Jos näkee elokuvan vain 25-senttisenä makkarapötkönä, ei voi saada aikaan persoonallista elokuvaa. Kun olin kuvaajana, en välillä tiennyt edes minne mitäkin pätkää kuvasin. Sanottiin vain, että mene tuonne ja kuvaa. Ei maan syrjään kannata lähteä ilman, että ymmärtää mitä on tekemässä.

Vaikka elokuvilla on käytännössä kaksi tekijää, toimii prosessi molempien mielestä sujuvasti. Lehmuskallio kuvaa elokuvat, mutta kaikki muu työ tehdään yhdessä. Tekninen leikkaus on Lehmuskallion vastuulla, mutta Lapsui suunnittelee ja ideoi mukana. Lehmuskallio kuvailee Lapsuita ”puhtaina silminä”, jotka katsovat leikattua materiaalia hänelle uudella, luovalla tavalla.

Vaihteeksi fiktiota

Parin seuraavasta elokuvasta on kuvattu jo puolet. Lehmuskallio kertoo, että kyseessä on nyt poikkeuksellisesti näytelmäelokuva, nimeltään Sukunsa viimeinen.

– Se kertoo kulttuurin rapistumisesta ja ihmisen muuttumisesta. Päähenkilö on 10-vuotias alkuperäiskansan jäsen, johon kohdistuu paljon eri toiveita. Tytön äiti tahtoisi lapsensa kouluun, jotta tämä oppisi venäjää ja pärjäisi maailmassa. Isoisä taas haluaisi tytöstä shamaania, ammattinsa jatkajaa. Lopulta tyttö viedään väkisin kouluun ja sopeutuminen on tietysti hankalaa kieli- ja kulttuurierojen vuoksi. Mutta sitten alkaa muutos.

Lehmuskallio selvittää, että tämä yksittäisen ihmisen muutos kuvaa paitsi alkuperäiskulttuurien valitettavaa katoamista, myös kaikissa kulttuureissa tapahtuvaa, jatkuvaa pienemmän tason rapistumista. Länsimaisenkin kulttuurin alkuperäiset ominaisuudet, kuten kieli, ovat jatkuvassa muutoksessa globaalien vaikutteiden vuoksi. Yhteys Maan muistiin nousee jälleen pintaan. Syykin on Lehmuskallion mielestä selvä.

– Tämä teemahan on ikuinen.

Lue myös