Sauna valkokangas

Tämä vuosi edustaa aikamoista tilastollista poikkeamaa kotimaisten kauhuelokuvien suhteen. Maassamme aiemmin tehdyt kauhuleffat voi laskea kahden käden sormilla. Keväällä ensi-iltaan tuli Lordilla ratsastanut Dark Floors, ja nyt vuorossa on perisuomalaisesta asiasta ideansa ottava Sauna. Loppuvuodesta on lisäksi tulossa Stone's War, ellei sen ensi-iltaa siirretä jälleen kerran.

Dark Floorsin voi jättää mätänemään alelaareihin, mutta Sauna on jo lähtökohtaisestikin kiinnostavampi tapaus suomalaisen kauhun saralla. Luontomaisemiin sijoittuva, suomeksi ja venäjäksi puhuttu ja vuoden 1595 Täyssinän rauhan aikaan tapahtuva elokuva on jo ulkoisilta puitteiltaan suomalaisempi kuin tuo Lordin kliseinen kiiltokuvavideo. Sisällöltään Sauna on paljon mielenkiintoisempi sekä onnistuneempi teos.

Ohjaaja AJ Annilan edellinen elokuva oli Kalevalaa ja kungfua yhdistellyt Jadesoturi (2006), ja uutukaista voi pitää yhtä kunnianhimoisena kuin sitä. Annilan tyyli on pysynyt verkkaisena. Halvasta ja helposta säikyttelykauhusta ollaan siis enimmäkseen erossa, kiitos siitä. Pahin sudenkuoppa on kuitenkin sama kuin Annilan ja käsikirjoittaja Iiro Küttnerin edellisessä projektissa. Saunassakaan ei kokonaisuus pysy hallussa, vaan hajoaa pahasti loppua kohden. Mutta alkupuolisko sekä yksittäiset kohtaukset myös loppupuolella ovat tehokkaita.

Elokuva sijoittuu siis vuoteen 1595, jolloin vedettiin rajoja Ruotsi-Suomen ja Venäjän välille. Sporen veljekset Eerik ja Knut (Ville Virtanen ja Tommi Eronen) johtavat yhtä rajakomissiota. Pikkuveli Knut on akateemisemmin suuntautunut, Eerik puolestaan on omistanut elämänsä sodankäynnille ja on nyt sodan loputtua eksyksissä. Tarinan alussa Eerik tekee murhan, jonka seurausten ympärillä koko elokuva pyörii. Komissio päätyy suon keskellä sijaitsevaan kylään, jossa sijaitsee ikivanha, omituinen sauna. Tämä synnit pois pesevä sauna on äärimmäisen nerokas ja ytimekäs idea kauhuelokuvaksi, mutta sen jättäminen valmiiseen elokuvaan tuntuu riippakiveltä.

Alkupuolella elokuva toimii. Tarina etenee sutjakkaasti ja tuhkanharmaat korpimetsä- ja suomaisemat tarjoavat kauniin ja kylmän taustan Knutin, Eerikin ja muun ryhmän välien kehittymiselle. Jossain vaiheessa kaikki kuitenkin hajoaa. Tarkoituksena on luultavasti ollut kuvata veljesten syyllisyydentunnon ja hulluuden kasvamista todellisuuden ja kuvitelman sekoittumisen kautta. Onnistuneita esimerkkejä tämänkaltaisesta voi hakea vaikkapa Roman Polanskin varhaisemmasta tuotannosta.

Mutta toisin kuin noissa elokuvissa, Saunasta ei jää sellaista tunnetta, että jotain on jäänyt huomaamatta, että täysi ymmärrys on aivan käden ulottuvilla ja seuraava katselukerta tuo valaistuksen. Mitään ei ole pinnan alla, eikä synnin ja syyllisyyden teemojen käsittelyä viedä tarpeeksi pitkälle. Lopputulos muistuttaa pikemminkin palapeliä, jonka palat eivät sovi toisiinsa. Yksi noista sopimattomista palasista on tuo aiemmin mainittu sauna, jonka osa valmiissa elokuvassa tuntuu hätäiseltä ja ontuvalta.

Paljon pahempi vaihtoehto olisi silti ollut kaiken selittäminen ja liika tukeutuminen genrekliseisiin. Nyt kliseitä käydään läpi lähinnä lopussa, kun japanilaisen kauhuelokuvan muutamia maneereja sovitetaan suomaisemiin. Tätä lukuun ottamatta ei Saunaa voi genrekauhuksi sanoa. Tehokkaimmat kohtaukset eivät liitykään säikyttelyyn tai verenvuodatukseen vaan hahmojen sisäiseen kamppailuun.

Kritiikistä huolimatta Saunan kaltaisia projekteja toivoisi tehtävän lisää Suomessa. Parempi yrittää uutta kuin kulkea puhkikuljettuja polkuja pitkin. Eikä Sauna huono ole. Kuten sanottu, alkupuolisko toimii. Loppupuolellakin on monia hienoja kohtauksia, joko visuaalisesti tai näyttelytyöltään, mutta tällöin ne ovat enemmänkin yksittäisiä helmiä mutaisessa kokonaisuudessa. Kirkkain helmi kautta elokuvan on kuitenkin Ville Virtanen, joka näyttelee syntiensä alla hajoavaa miestä väkevästi.