Submarino valkokangas

Reilu vuosikymmen takaperin monet pitivät Thomas Vinterbergiä Tanskan lupaavimpana nuorena elokuvaohjaajana. Vinterberg oli kehitellyt yhdessä Lars von Trierin kanssa Dogma-manifestin, joka pyrki riisumaan elokuvanteon kalliista puitteista ja keskittymään olennaiseen. Alle kolmikymppisen ohjaajan Juhlat (1998) oli mestarillinen perhedynamiikan kuvaus ja kaikkien aikojen ensimmäinen dogma-sääntöjen mukaan tehty elokuva. Se palkittiin lukuisilla kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla.

Juhlavan alun jälkeen Vinterberg ohjasi muutaman englanninkielisen elokuvan, joiden pääosissa nähtiin Joaquin Phoenixin ja Bill Pullmanin kaltaisia tähtiä, mutta jotka kärsivät hengettömyydestä ja tekotaiteellisuudesta. Tanskalaisen elokuvan maine maailmalla lepäsi yhä tiiviimmin von Trierin harteilla. Nyt Vinterberg on kuitenkin tehnyt näyttävän paluun kärkikastiin: Berliinin elokuvajuhlien kilpasarjassa ensi-iltansa saanut Submarino (2010) saattaa hyvinkin olla hienoin pohjoismainen elokuva sitten Lukas Moodyssonin Lilja 4-Everin (2002).

Tanskalaiselokuvissa on viime vuosina pureuduttu keskiluokan tunne-elämän ongelmiin tai pitäydytty kepeissä komedioissa. Huono-osaisuuden ja syrjäytyneisyyden kuvauksia on nähty lähinnä rikoselokuvissa. Jonas T. Bengtssonin romaaniin perustuva Submarino tekee selväksi, että kaikilla ei mene hyvin Tanskassakaan. Elokuva kertoo väkivaltaisen alkoholistiäidin pojista, joita kohtaa elinikäisen trauman jättävä tragedia jo nuorella iällä. Veljekset kasvavat erillään toisistaan, mutta kohtaavat jälleen äitinsä hautajaisissa. Enempää juonesta ei kannata kertoa, sillä elokuva kerii tarinaa auki vaiheittain ja kutsuu katsojansa toivomaan ja pelkäämään päähenkilöiden puolesta.

Näyttelijöistä ainoastaan pääosien esittäjät ovat suurelle yleisölle entuudestaan tuttuja. Isoveljeä näyttelevä Jacob Sedergren tuli tunnetuksi Suomen televisiossakin nähdystä Edderkoppen-minisarjasta (2000), jonka jälkeen hän on esiintynyt niin indieleffoissa kuin Arn –Temppeliritarissakin (2007). Nickin roolissa karismaattisen Sedergrenin kyvyt pääsevät esiin ennennäkemättömällä tavalla. Tuntemattomampi Peter Plaugborg on loistava nuorempana veljenä, samoin kaikilla kuviteltavissa olevilla tavoilla syrjäytynyttä Ivania näyttelevä Morten Rose. Elokuvan monista lapsinäyttelijöistä täydellisimmin onnistuvat nuorta Nickiä esittävä Sebastian Bull Sarning ja pikkuveljen rooliin eläytyvä Mads Broe.

Vinterberg on kertonut tiiminsä tehneen runsaasti taustatyötä päästäkseen sisälle narkomaanien ja muiden laitapuolen kulkijoiden maailmaan. Jacob Sedergren oli hengaillut entisten pikkurikollisten kanssa, ja ohjaaja itse konsultoinut vanhaa luokkatoveriaan, joka oli käyttänyt yli 20 vuotta heroiinia. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat niihin Kööpenhaminan kaupunginosiin, joissa ihmisten pahoinvointi näkyy kaduilla resuisten addiktien hermostuneena liikehdintänä ja tummina silmänalusina. Tanskalainen hygge-mentaliteetti ja lupsakkuus on kaukana Submarinon karusta maailmasta, jossa räntä rihmoo taivaalta ja parempiosaiset ajavat polkupyörillään maassa makaavien ohi.

Submarino on tehty pienellä budjetilla ja lyhyessä ajassa, mutta se on saattanut olla elokuvalle vain hyväksi. Sen tarinassa ja estetiikassa on paljon samaa kuin belgialaisten Dardennen veljesten naturalistisissa elokuvissa, joista Suomessa lienee tunnetuin vuoden 2005 Cannes-voittaja Lapsi. Vinterberg ei ole kuitenkaan aivan yhtä ehdoton ja synkkä kuin belgialaiskaksikko, vaan vetoaa tunteisiin melankolisella pop-musiikilla ja hennoilla huumorin häivähdyksillä. Submarino muistuttaakin myös brittiläisen Michael Winterbottomin 1990-luvun elokuvia sekä kekseliäästi Ken Loachin jalanjäljissä kulkevien Andrea Arnoldin (Fish Tank) ja Lynne Ramsayn (Ratcatcher, Morvern Callar) sosiaalista realismia.

Sukupolvelta seuraavalle siirtyvän kurjuuden mekanismia tarkasteleva Submarino on ehdolla Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinnon saajaksi. Vasta seitsemättä kertaa jaettava palkinto on mennyt jo kolmasti Tanskalle, mutta sen ei soisi estävän Vinterbergin tiimin palkitsemista. Dogman kultakauden jälkeen Tanskassa ei ole tehty toista näin vaikuttavaa elokuvaa.