Gran Torino valkokangas

Siinä missä suurin osa Clint Eastwoodin ikätovereista lojuu huumattuina vanhainkodeissa, työstää 78-vuotias ohjaaja tiukkaan tahtiin laadukkaita elokuvia. Eastwoodin uutuus Gran Torino on jo miehen kahdeksas ohjaustyö tällä vuosikymmenellä (aiempina muun muassa erinomaiset Menneisyyden ote ja Kirjeitä Iwo Jimalta) sekä samalla ensimmäinen näyttelijätyö Oscar-palkitun Million Dollar Babyn (2004) jälkeen.

Gran Torinokertoo eläkkeellä olevasta Korean sodan veteraanista, Walt Kowalskista (Clint Eastwood). Fordin autotehtaalla elämäntyönsä tehneen Kowalskin vaimo on juuri kuollut ja välit lapsiin sekä lastenlapsiin ovat kehnot. Seurakunnan parikymppinen pappi (Christopher Carley) kiusaa uskontoon epäluuloisesti suhtautuvaa miestä ripittäytymistoiveilla ja kaiken lisäksi rasistisia heittoja viljelevän Waltin kaupunginosaa ovat valtaamassa maahanmuuttajat, viimeisimpänä viereiseen taloon muuttava aasialaisperhe.

Jääräpäisen ja itsenäisen Waltin päivät kuluvat nurmikkoa hoitaessa ja Daisy-koiran vierellä kuistilla Pabst Blue Ribbon -olutta siemaillessa. Kalleimpana aarteenaan Walt hoivaa vuoden 1972 Gran Torino -mallista Fordia. Miehen loppuaan kohden rahiseva elämä saa käänteen, kun naapurin nuori hmong-poika Thao (Bee Vang) joutuu jengi-initiaationa varastamaan Waltin Fordin. Epäonnistuneesta autovarkaudesta seuraa tapahtumaketju, joka johtaa Waltin ja naapuruston maahanmuuttajien aluksi vastentahtoiseen mutta lopulta vilpittömään ystävyyteen.

Elokuvallisesti hiottuun Changelingiin (2008)tai Million Dollar Babyyn verrattuna Eastwoodin ohjaus on huomattavasti vapaampaa, mutta silti täynnä hienoja yksityiskohtia. Temaattisesti elokuva on niin runsas, että ainoastaan Eastwoodin rautaisella draaman tajulla varustettu ohjaaja voi onnistua pitämään sen kasassa ja vieläpä puristamaan alle kahteen tuntiin. Elämä, ystävyys, tilinteko menneisyyden kanssa ja ennakkoluulojen murtuminen mahtuvat kaikki sulavasti yhteen elokuvaan ilman ainoatakaan turhaa kohtausta. Pohjavireenä kulkee runsas huumori sekä Waltin orastava sairaus ja tilinteko vääjäämättömän edessä.

Rikollisuus, kulttuurien yhteentörmäys ja lopulta periamerikkalainen kulttuurien sulautuminen luovat Gran Torinoon myös vahvan sosiaalisen otteen, jota elokuvan miljöö tukee täydellisesti. Ränsistyvässä, jengien valtaamassa Detroitin lähiössä on paljon samaa autenttisuutta kuin tv-sarja The Wiren (Langalla) Baltimoressa. Lisäksi hmongien traditioita kuvataan paikoin kuin dokumentaarisesti.

Gran Torinon uskottavasti piirtyvistä henkilöistä ainoastaan Waltin hahmo on hieman yliampuva. Pohjimmiltaan Walt on stereotyyppinen "hyvä mies karskissa kuoressa", mutta Eastwoodin karisma tuo hahmoon sen valloittavan lisän, joka saa unohtamaan vaikkapa Waltin hölmöyden rajoilla liikkuvan murahtelun.

Waltia esittäessään Eastwood purkaa samalla kaksi myyttisintä hahmoaan paitsi antisankariksi myös oikeaksi, moniulotteiseksi ihmiseksi. Waltin tupakan sytyttäminen on suoraa perua Eastwoodin westernien "nimettömältä mieheltä" ja tylyn lakoninen aseenkäsittely silkkaa Dirty Harrya. Samoilta hahmoilta on lähtöisin myös Waltin monivivahteinen moraalikäsitys, jota varsinkin oman käden oikeuden ja tappamisen oikeuttamisen kohdalla ruoditaan elokuvassa useaan otteeseen.

Vaikka Gran Torinon koskettava loppu on ehkä arvattava ja muuhun elokuvaan nähden turhan teatraalinen, kasvaa runsaista, moniulotteisista teemoista pieni suuri elokuva, joka sanoo paljon, mutta välttää viimeiseen asti kaikkea alleviivaavaa saarnaamista.