Kohotettua realismia

Antti Raivion näytelmään perustuva Skavabölen pojat on lyhytelokuvistaan Lasileuka (2004) ja Heavy Metal (2006) palkitun ohjaajan Zaida Bergrothin ensimmäinen pitkä elokuva. Bergroth näki näytelmän ensi kertaa vuonna 2004 ja vaikuttui näkemästään niin, että otti yhteyttä Raivioon, jonka kanssa alkoi työstää elokuvan käsikirjoitusta. Myöhemmin käsikirjoitustyöhön liittyi mukaan myös Jan Forsström.

Käsikirjoitustyön aloittamisesta valmiin elokuvan ensi-iltaan kului viisi vuotta. Pitkän elokuvan ensikertalaiselta usko projektin onnistumisesta ei kuitenkaan loppunut missään vaiheessa kesken, vaikka vaikeitakin paikkoja riitti.

– Rahoituksen järjestyminen oli epävarmaa, ja esituotantovaiheessa tulikin valvottua muutama yö sen takia. Vasta pari kuukautta ennen kuvausten alkua saimme budjetin kokoon. Paine oli kova, ei pelkästään minun, mutta myös kuvausryhmän ja näyttelijöiden takia. Monet olivat kieltäytyneet muista töistä Skavabölen takia. Ja töitä oltiin tehty jo valtavasti.

Toinen erityisen tiukka paikka oli leikkausvaiheen loppumetreillä. Useiden rahoittajatahojen takia leikkausversioita kommentoitiin paljon ja useat kommentit olivat keskenään ristiriitaisia. Oli raskasta ottaa vastaan valtavasti mielipiteitä ja yrittää hyödyntää niitä, ja samaan aikaan pysyä aikataulupaineista huolimatta tyynenä ja varjella omaa näkemystä.

Tarinan sijoittuminen eri aikatasoille toi elokuvantekoon myös omat erikoispiirteensä, varsinkin näyttelijävalintojen ja kuvauspaikkojen osalta.

– Pienten poikien löytäminen oli haastavaa. Koekuvasimme viitisensataa pikkupoikaa ja ehdimme etsiä pitkään ennen kuin Ilmari Järvenpää ja Onni Tommila löytyivät. Onneksi aloitimme hakemisen hyvissä ajoin. Pojilta vaadittiin paljon – halusin esimerkiksi pitää kiinni Antti Raivion kirjoittamista pitkistä dialogikohtauksista, jotka olivat lapsille hyvinkin haastavia.

Myös kuvauspaikkoja etsittiin pitkään. Kuvauksellisen ja hiljaisen 1970-luvun rivitaloalueen löytäminen oli erityisen vaikeaa. Tässä sama juttu kuin poikien kanssa: onneksi aloitimme etsimisen hyvissä ajoin.

Tie ohjaajaksi

Lukion loppupuolella Zaida Bergroth alkoi kiinnostua elokuvien tekemisestä. Hän koki erityisesti kuvaamisen omaksi jutukseen.

– En tarkkaan tiennyt, mikä elokuvanteon osa-alue kuuluu ohjaajalle, mikä kuvaajalle – tiesin vain, että kuvat ja niiden suunnittelu tuntuivat läheisemmiltä kuin näyttelijöiden kanssa työskentely.

Lukion jälkeen, 19-vuotiaana, Zaida lähti opiskelemaan Prahan elokuva-akatemian FAMU:n järjestämälle vuoden mittaiselle, ulkomaalaisille suunnatulle kurssille perehtyäkseen tarkemmin elokuvanteon saloihin.

– Teimme harjoitustöitä, jotka kirjoitimme, ohjasimme ja leikkasimme itse. Vuoden aikana turha elokuvantekoon ja ohjaamiseen liittyvä mystiikka hälveni. Ymmärsin, että visuaalisen maailman ja kuvien suunnittelu olivat tärkeä osa myös ohjaajan työtä. Näyttelijäohjauskin alkoi kiinnostaa. Huomasin, että minulla oli vahva tarve kertoa omia tarinoitani, eikä kuvaaminen tuntunut vastaavan siihen tarpeeseen.

Prahan vuoden jälkeen Bergroth haki Taideteolliseen korkeakouluun ohjauslinjalle, josta valmistui elokuvaohjaajaksi 2004.

Tunnetason uskottavuus on tärkeintä

Ohjaajana Zaida Bergroth pyrkii mahdollisimman realistiseen ilmaisuun niin näyttelijäntyössä kuin kuvakerronnassa. Eli luomaan katsojalle uskottavan illuusion todellisuuden kuvaamisesta.

– Tarkoitan nimenomaan tuota uskottavuutta, yritystä luoda illuusio todellisuudesta. Toisaalta uskottavuutta ei pidä ymmärtää liian kirjaimellisesti, Skavabölen pojissakin on mukana fantasiaa ja satumaisia elementtejä. Tärkeintä minulle on tunnetason uskottavuus, että elokuvan maailma ja henkilö tuntuvat emotionaalisesti tosilta.

Bergrothin mukaan Skavabölen poikien visuaalinen tyyli on kohotettua realismia. Kaikki on huolellisesti rakennettua ja valaistua, mutta tietysti niin, ettei se paljastu katsojalle. Kuvien suunnittelussa muoto ei saa kuitenkaan karata sisällön edelle.

– Minulle on tärkeää, että muoto taipuu sisällön mukaan. Ei ehkä mikään omaperäisin periaate, mutta tärkeä. Jos en pysty perustelemaan jonkin visuaalisesti vaikuttavan kraanakuvan tai kamera-ajon käyttöä, niin sitten en käytä sitä. Dokumentaarista kuvaustyyliä, ”vapaasti” liikkuvaa, seurailevaa käsivarakuvausta vastaan minulla ei ole mitään – itse asiassa haluaisin ehkä kulkea kuvailmaisussa vähän enemmän siihen suuntaan. Mutta kuvien ja valon pitäisi silti olla tarkkaan suunniteltuja.

Pyrimme kuvaaja Anu Keräsen kanssa siihen, että kankaalla näkyvät ratkaisut ovat nimenomaan valintoja, eivät sattumaa. Kaikki rakentaminen tapahtuu hyvissä ajoin ja huolella: kuva, puvustus, lavastus, valo. Mutta sitten kun kamera vihdoin käy, kaikki mitä sen edessä tapahtuu, on minulle totta.

Ohjaajat painottavat elokuvan osa-alueita hieman eri tavoin. Zaida Bergrothilla järjestys on selvä.

– Tarina, näyttelijäntyö, kuvallinen ilmaisu. Usein tarina lumoaa minut kyllä henkilöidensä kautta. Ihmisten kuvaus on minulle juonta tärkeämpää.

Katsojan koskettaminen

Elokuvillaan Bergroth haluaa koskettaa katsojia. Se ei ole kuitenkaan helppoa, ja tekemisen on lähdettävä itsensä kautta. Muunlaiseen tekemiseen hän ei edes oikein usko.

– Täytyy vain toivoa, että se mikä koskettaa minua, voisi koskettaa myös muita. Katsojia ja elokuvan ”sanomaa” ei saisi ajatella liikaa, vaarana on laskelmointi ja katsojien aliarvioiminen. Minusta tekijälle tärkeintä on vain yrittää olla rehellinen.

Toivon elokuvieni tavoittavan ainakin ne ihmiset, jotka ovat, tai ovat olleet, jollain tavalla samassa tilanteessa kuin elokuvieni henkilöt. Tunnistaminen on toivottavasti helpottavaa, muistutus siitä, ettei ole aivan yksin. Tämä voi toimia myös naurun kautta, huumorin avulla voi saada omaan tilanteeseensa tarvittavaa etäisyyttä.

Haluaisin myös tarjota katsojille mahdollisuuden yrittää ymmärtää ensin ehkä vierailtakin tuntuvia ihmisiä ja heidän ratkaisuja. Juuri tämähän se usein tarinoissa itseäkin kiehtoo, yritys ymmärtää jotain alkuun vaikeasti käsitettävää.

Omaa elokuvamakuaan Bergroth luonnehtii nykyään kaikkiruokaiseksi. Suosikeikseen hän mainitsee Lukas Moodyssonin, Ken Loachin, Mike Leigh’n, Pedro Almodovarin ja David Lynchin. Vahvimmat elämykset kumpuavat kuitenkin lapsuudesta.

– Useat vahvimmista elokuvaelämyksistäni koin lapsuudessa. Bergmanin Fanny ja Alexander oli merkittävä, samoin merkittäviä ovat olleet Billy Wilderin Sunset Boulevard, Kurosawan Seittien linna ja Seitsemän samuraita, Errol Flynn Robin Hoodina, Piukat paikat ja Marilyn-leffat muutenkin kuten myös Hitchcockin koko tuotanto.

Psykon jälkeen elämäni muuttui: minä ja siskoni katsoimme sen yhdessä äitimme kanssa, ja aina kun tuli pelottava paikka, äiti pysäytti kuvan ja pyysi meitä kuvittelemaan kuvausryhmän jäseniä heti rajauksen ulkopuolelle. Silloin tajuntaani jysähti lopullisesti, että joku tai jotkut ovat tosiaan tämän illuusion meille huolellisesti rakentaneet. Se tuntui ihmeelliseltä.

Omaäänisemmän elokuvan puolesta

Nuoremman polven ohjaajana Zaida Bergroth näkee suomalaisen elokuvan tilan melko hyvänä, vaikka omaperäisempää ja rohkeampaa elokuvaa hänkin kaipaisi enemmän.

– Mielestäni kotimainen elokuva voi aika hyvin. Mutta omaäänisempää elokuvaa ehkä kaipaan. Toivon, että elokuvantekijät rohkaisisivat toinen toisiaan, kannustaisivat ottamaan riskejä ja kulkemaan rohkeasti omiin suuntiinsa.

Ehkä tälle nuoremmalle ohjaajasukupolvelle on leimallista, että keskinäinen ilmapiiri on aiempaa avoimempaa ja kannustavampaa. Myös Elokuvasäätiön linja on ollut uusien tekijöiden suhteen rohkaiseva. Tärkeintähän on päästä tekemään.

Seuraava pitkä elokuva on ohjaajalla itselläänkin jo kehitteillä.

– Kirjoitamme Jan Forsströmin kanssa pitkää draamaelokuvaa, työnimeltään Henkivartija. Aion uppoutua siihen täysin nyt, kun Skavabölen pojat on vihdoin saatu ensi-iltaan.

Lue myös