Kohti uutta valkokangas

Elokuvan Kohti uutta päähenkilöt Burt (John Krasinski) ja Verona (Maya Rudolph) ovat kolmenkympin rajapyykin ohittanut pariskunta, joka odottaa yllätyksellistä mutta toivottua ensimmäistä lastaan. Koska Burtin vanhemmat, eli potentiaaliset lapsenvahdit, muuttavat pois maasta, lähtee myös pääpariskunta etsimään road trip -henkisesti ympäri Pohjois-Amerikkaa mahdollista paikkaa, jonne asettua viljelemään perheonnea.

Pariskunnan määränpäänä on aina kaupunki, jossa elää heidän vanhoja ystäviään tai sukulaisiaan. Burt ja Verona eivät selkeästi etsi vain hyvää asettumispaikkaa vaan myös lapsiperheelle sopivaa elämäntapaa. Kuitenkin jokainen heidän tapaamansa tuttava kärsii jostakin ongelmasta, eivätkä he vaikuta kovin onnellisilta. Osa tapauksista on muuten vain ihan sekaisin. Elokuvan komiikka perustuu pitkälti näiden vuosien varrella muuttuneiden tuttavien tapaamisiin ja heidän väliseen hersyvään dialogiin. Naurua aiheuttavat erityisesti luonnonmukaisuutta ylistävä hippiäiti LN (Maggie Gyllenhaal) ja pirteän rääväsuinen Lily (Allison Janney).

Sam Mendes on tunnettu perhedraamoista, joista American Beauty (1999) toi hänelle myös Oscarin. Ohjaajan viime vuoden tarinassa Revolutionary Road pariskunta taistelee oman paikan löytämisestä, tosin useita vuosikymmeniä Burtia ja Veronaa aikaisemmin. Elokuvan pari tahtoisi olla jotakin erityistä, heittäytyä pois valtavirrasta ja muuttaa Pariisin boheemiin eloon. Burt ja Verona olisi mahdollista nähdä aivan liian tylsinä elokuvamaailmaan kaikessa tavallisuudessaan. Kuitenkin juuri tämä inhimillisyys toimii.

Keskenkasvuisuus on nykyään in ja monien nuorten parien ongelma onkin paikalleen asettuminen samalla kun pitäisi käydä sorvin äärellä, löytää ylimainostettu onnellisuus ja vielä kasvattaa lapsi nostalgisin menetelmin viemällä sunnuntaisin kanoottiretkille lähilätäkköön. Vastuullisuus on kirosana, helpommalla pääsee, kun menee pää edellä. Burt ja Verona ovat tilanteessa, jossa heidän tulisi viimein kasvaa ja löytää sisäinen aikuisensa. Kohti uutta on hieno läpileikkaus kasvutarinasta, joka ei näytä täysin toivottomalta, mutta ei myöskään anna takeita ikuisesta onnesta.

Massiivisen virheen paikka olisikin ollut kuvata pariskunta Hollywood-tapaisesti sokerikuorrutteella. Elokuva ei onneksi myöskään päädy olemaan 2000-luvulle tyypillinen indienörttejä ja hipstereitä vilisevä draama, kuten esimerkiksi Jason Reitmanin Juno (2007). Jopa Burtin ja Veronan siirappisimmatkin onnenhetket vain söpöydessään lämmittävät katsojan mieltä ja saavat toivomaan, että pariskunta edustaa uuden suhdekuvaustavan esitaistelijoita.