Täynnä Tarmoa on dokumenttielokuva Porvoon Tarmon koripallojoukkueen suurisuuntaisista suunnitelmista nostaa joukkue SM-liigan huipulle kaudella 2006–2007, jolloin ulkomaalaispelaajien kiintiö vapautettiin rajoituksista. Kaikki ei kuitenkaan mennyt suunnitelmien mukaan. Pelaajille luvatut asunnot, autot ja muut sopimukseen sisältyvät asiat olivat retuperällä ja joukkueen budjetti nollilla. Toiminnan surkuhupaisuus kulminoitui organisaation johtoportaan suuriin sanoihin ja pieniin tekoihin sekä keskinäisiin välienselvittelyihin.

Pienten piirien valtakamppailua

Täynnä Tarmoa sai alkunsa Tarmon silloisen managerin ehdottaessa aihetta Oskari Pastilalle, jonka hän oli tavannut yhteisen tuttavan kautta. Pastila sai samalla kuulla seuran tulevaisuudensuunnitelmista sekä johdon keskinäisistä suhteista.

– Seura oli palkannut ensin managerin ja hieman sen jälkeen valmentajan ilman tietoa, että heidän välinsä eivät olleet aiemman yhteistyön jäljiltä kovin hyvät. He olivat toimineet Topon joukkueessa valmentajana ja pelaajana, mutta yhteistyö oli päättynyt molemmin puolin melko katkeriin tunnelmiin.

Pastila kiinnostui projektissa kahden henkilön ongelmallisesta suhteesta, mutta myös ulkomaalaispelaajien määrän rajoituksen poistamisesta. Hän oli keskustellut aiheesta monien lajin parissa työskentelevien henkilöiden kanssa ja tiesi, että ulkomaalaispelaajien määrä tulisi moninkertaistumaan Suomessa.

Pikkukaupungin koripallodynastian rakentamisen absurdius herätti mielenkiintoa ulkopaikkakuntalaisen silmissä. Puoliammattimaisesti hoidetun joukkueen sosiaalisesta yhteisöstä paljastui ohjaajalle kuvausten aikana yllättäviä näköaloja.

– Sosiaalinen yhteisö oli jakautunut seuran sisällä klikkeihin. Jokaisella oli omat kannatusjoukkonsa, mutta osapuolten välillä oli myös neutraaleja sovittelijahahmoja.

– Valmentaja ei ottanut tosissaan yhtään managerin ehdotusta ja manageri taas ei ollut riittävän hyvin selvillä organisaation sisällä tapahtuvista asioista. Oli yllättävää, että toiminta oli pääsarjatasolla noin surkuhupaisaa.

Toiminnan pyörittäminen amatöörien käsissä

Elokuva käsittelee tragikoomisia aineksia huumorin avulla, mutta pohjimmiltaan kyse on vakavasta aiheesta.

– Myöhemmin olen saanut kuulla muun muassa entiseltä TPS:n jalkapalloilijalta, että vastaavanlainen toiminta on Suomessa tuttua myös muissa lajeissa.

Ilmiö ei rajoitu Pastilan mielestä pelkästään urheilun pariin, sillä samanlaiset klikkiytymiset ja valtataistelut ovat ominaisia mille tahansa järjestötoiminnalle. Urheiluseurojen tilanteesta hän toteaa vielä:

– Urheilijat ja valmentajat saattavat olla Suomessa ammattilaisia, mutta taustaorganisaatioiden toiminta rakentuu turhan usein amatöörimäiselle puuhastelulle.

Suuren palkkahaitarin vuoksi pelaajienkin ammattimaisuudessa on silti selviä eroja.

– Eräs Tarmossa kuvausten aikana koeajalla ollut pelaaja tienasi kuussa 400–500 dollaria, jolla hän yritti elättää Amerikassa elävää kolmilapsista perhettään.

– Usein joukkueissa onkin yksi tai kaksi kalliimpaa huippupelaajaa, jotka tienaavat 3000 dollaria kuukaudessa tai enemmän, ja loput ovat heikompitasoisia urheilijoita. Siitä johtuen seurojen pelaajaringissä on mukana monenlaisia toimijoita.

TV-sarjasta dokumentiksi

Alun perin Täynnä Tarmoa suunniteltiin tv-sarjaksi, minkä vuoksi materiaalia kuvattiin yhteensä 250 tuntia. Projektin muuttuessa 74 minuuttiseksi dokumenttielokuvaksi, leikkauspöydässä riitti tekemistä.

– Kuvausvaihe kesti neljä kuukautta, mutta leikkausvaiheeseen meni vielä pidempään.

Leikkausvaihe on Pastilan mielestä antoisaa aikaa, sillä dokumenteissa tarina ja käsikirjoitus syntyvät usein vasta kuvausten jälkeen. Ohjaaja lisää, että häntä kiinnostaa dokumenteissa nimenomaan se, että aihe elää koko ajan ja sisältö saattaa muuttua todella paljon vielä kuvausten aikana.

Elokuvan ilmaisussa Pastila pyrki autenttisiin tilanteisiin, eikä lavastettuihin tilanteisiin.

– Ainoastaan, jos joku ajoi mopolla, saatoimme pyytää häntä tekemään sen uudelleen saadaksemme tapahtuman talteen. Ihmisiä ei kuitenkaan laitettu tekemään mitään ylimääräistä.

Dokumenteissa on ohjaajan mukaan haastavaa, kuinka ihmiset saadaan toimimaan kameran edessä luonnollisesti. Yksi ratkaisu tähän oli kuvata henkilöitä kauempaa, jolloin kamerat eivät olleet koko aikaa heidän ihollaan kiinni.

– Toisaalta neljän kuukauden mittaisen kuvausjakson aikana ihmiset tottuivat olemaan kameroiden edessä melko luonnollisia.

Rikosilmoitus ja televisioensi-illan siirtyminen

Täyttä Tarmoa -elokuva ei ole saanut Porvoossa kovin mairittelevaa palautetta. Sen sijaan muualla Suomessa elokuva on kerännyt positiivisempia kommentteja.

Myös elokuvassa esiintyvien henkilöiden suhtautuminen lopputulokseen on ollut varsin vaihtelevaa.

– Seuran entinen manageri ei ole yrityksistä huolimatta ollut kanssani missään tekemisissä. Sen sijaan entinen päävalmentaja on suhtautunut elokuvaan humoristisella otteella, vaikka hän oli projektin suhteen aluksi melko epäileväinen – olihan aloite kuvauksia kohtaan tullut managerilta.

Dokumentti poiki elokuvassa esiintyvien henkilöiden toimesta rikosilmoituksen juuri ennen television ensi-iltaa. Asiasta ei ole Pastilan mukaan kuulunut mitään helmikuun jälkeen. Elokuvan sisältö on hänen mukaansa tarkastettu jälkeenpäin yhdessä YLE:n kanssa ja todettu, että se ei sisällä mitään kunnianloukkaukseksi luokiteltavaa materiaalia.

– Meidän kannaltamme rikosilmoituksen ajankohta oli oikein sopiva, sillä saimme sitä kautta elokuvalle hyvää näkyvyyttä.

Tulevaisuudennäkymät

Tulevista töistään Pastila paljastaa dokumenttielokuvan, joka käsittelee Huippuvuorilla sijaitsevaa kaivosyhteisöä.

– Kaivoksissa työskentelevät miehet urakoivat ensin kaksi viikkoa töitä, minkä jälkeen he ovat viikon vapaalla tuhlaamassa rahojaan läheisessä pikkukaupungissa. Kaupungista löytyy muun muassa pubi, jossa tarjoillaan maailman parhaita whisky-lajeja.

– Kaivoksissa työskentelee myös kaksi suomalaista, jotka ovat perustaneet sinne maailman pohjoisimman moottoripyöräkerhon.

Postia pappi Jaakobille -elokuvan taustalla ei ole se tavallisin tarina. Klaus Härö oli jo pidempään työstänyt ruotsalaista elokuvaprojektia, joka ei ollut kuitenkaan edennyt hänen toivomalla tavalla, joten siitä oli aika luopua. Flunssan kourissa marraskuussa 2007 Härö tutustui postissa saamaansa amatöörin käsikirjoitukseen. Lähetys oli tullut vailla saatetta, tekstin kansilehdellä oli vain kirjoittajan nimi, J.M. Makkonen, ja puhelinnumero.

Härö saa elokuvantekijänä paljon tekstejä luettavakseen. Moni tarina on tavallaan hyvä, mutta harva tekee sellaista vaikutusta, että ohjaaja olisi valmis työskentelemään sen parissa 2–3 vuotta. Turun Taideakatemian elokuvalinjalta valmistuneen Jaana Makkosen tekstissä Härö kuitenkin näki tämän mahdollisuuden. Käsikirjoitus ei ollut valmis, mutta siinä oli potentiaalia.

– Jaanan tekstistä minulle syntyi tunne, että tiedän miten tämä tehdään: ”Antakaa tämä minulle!” Syntyi innostus ja tunne, että osaisin tehdä tästä hyvän. Jaana oli luonut henkilöt ja perustilanteen, ja viimeistään siinä vaiheessa, kun Leila kertoo lopussa oman tarinansa, olin aivan mykistynyt: ”Miten hän on keksinyt tämän, suorastaan nerokasta, miksi minä en ollut keksinyt tätä!” Syvä inhimillinen sisältö oli löytänyt hyvin elokuvallisen muodon.

Härö ei ollut ainoa, joka innostui Makkosen käsikirjoituksesta. Tuottajat Rimbo Salomaa ja Lasse Saarinen olivat yhtä myytyjä, ja sopimukset Kinottaren kanssa tehtiin yhdeltä istumalta. Postia pappi Jaakobille -tarinasta oli tarkoitus tehdä tv-elokuva.

– Ensimmäinen ajatukseni oli tv-tuntinen eli tehtäisiin Yleisradion Kotikatsomoon mahdollisimman hyvä ja aikaa kestävä televisioelokuva. Näin puhuttiin ja rahoitettiin. Kunnes elokuva oli leikattu. Silloin tuottaja ja levittäjä sanoivat, että tämän elokuvan paikka olisi teattereissa.

Elokuvan televisioesityksen piti olla nyt pääsiäisenä 2009. Sen sijaan elokuva onkin ensi-illassa teattereissa. Härö tunnustaa olevansa asiasta hieman hämillään.

– Olen iloisesti hämilläni. Minulla on tilanteeseen vielä vähän suhtautumisvaikeuksia.

Levitys elokuvan mukaan

On itse asiassa varsin harvinaista, että televisiolle tehty elokuva tuodaankin valkokangaslevitykseen. Kenties elokuvan levityskanavan ei pitäisi olla etukäteen liian lukkoonlyöty.

– Olen kauan puhunut sen puolesta, että Suomessa voitaisiin toimia niin, että elokuva rahoitetaan ja vasta kun elokuva on valmistumaisillaan, otetaan kantaa onko kyse elokuvateatterielokuvasta vai ei. Ainahan näin ei voisi tehdä, mutta keskisuurten ja pienempien budjettien elokuvien kohdalla se voisi toimia.

– Jotkut televisioelokuvat ovat ansiokkaita ja ne ansaitsisivat sen profiilinkohotuksen, jonka ne saisivat valkokankaalla. Toisaalta on hyviä intiimejä draamoja, joiden paikka ei välttämättä ole elokuvateattereissa, koska niiden teho perustuu lähinnä dialogiin ja näyttelijätyöhön. Ne olisivat valtavan hyviä tv-elokuvia, sillä teattereista katsojat eivät niitä välttämättä helposti löydä.

Elokuvan esityspaikka ei Härön mielestä suoranaisesti vaikuta elokuvan tekemiseen, ainakaan Postia pappi Jaakobille -elokuvan kohdalla. Työryhmän päämääränä oli tehdä mahdollisimman hyvä elokuva, jota voitaisiin ehkä esittää jopa joillain festivaaleilla.

– Kuvasuhdehan on elokuvassa cinemascope. Tosin laajakuva tuli ennemminkin sitä kautta, kun tiesimme ettei elokuva ole kovin monikuvainen eikä siinä ole nopeita leikkauksia, niin miten samalla kuvalla saisi kuitenkin kerrottua mahdollisimman paljon. Taisi olla Sydney Pollack, joka sanoi, että kun hän kertoo cinemascope-formaatilla, niin hänellä on enemmän kuvaa, jossa kertoa tarinaa. Näin minäkin koen.

Kuvan puolesta

Klaus Härölle elokuvan estetiikka ja kuvilla kertominen ovat tärkeässä asemassa. Suomalaisessa elokuvassa visuaalisuus ei kuitenkaan aina tunnu kovinkaan arvostetulta.

– En osaa sanoa ihan yleisesti, mutta olen kuullut sellaista, että kollegat ensin puhuvat pitkään sisällöstä ja sitten näyttelijöistä, ja vasta kun kuvaukset lähestyvät, aletaan etsiä kuvauspaikkoja. Silloin yllätyn. Ainakin minulla se menee niin, että ennen kuin elokuvan pääkuvauspaikka on löytynyt, olen aika lukossa. Kun pääkuvauspaikan tietää tekstiä vielä kirjoittaessa, pystyy ottamaan huomion paikan erityisluonteen. Näin toivottavasti sisältö ja visuaalisuus kulkisivat käsikädessä.

– Etenkin tuotantopuolella kuulee sellaista suhtautumista, että jos käsikirjoituksessa lukee puisto, niin onhan tuossa firman vieressä puisto, jossa kuvata, ei tarvitse mennä kaupungin toiselle puolelle. Mutta elokuvassa se ei ole puisto kuin puisto. Elokuvassa jokainen paikka ilmentää jotain. Elokuvan visuaalisen ilmeen täytyy kertoa samaa tarinaa, jota kirjoitettu teksti haluaa tuoda esille.

Suurimpia haasteita Postia pappi Jaakobille -elokuvan teossa olikin oikean pääkuvauspaikan löytäminen, sillä pappilan piti Härön mielestä ilmentää Jaakobia. Suomi on pullollaan pappiloita mutta sopivan ränsistynyttä oli kuulemma vaikea löytää.

– Sitten kun paikka löytyy, niin se on vähän kuin moottori vedettäisiin käyntiin. Sitten se lähtee oikeasti. Ne jossain abstraktina olleet jutut loksahtavat paikoilleen. Pääkuvauspaikan löytyminen on minulle yhtä tärkeää kuin päänäyttelijöiden löytäminen. Kieslowski puhui aikoinaan, että on kolme castingia: päänäyttelijät, pääkuvauspaikat ja ryhmä. Ja nämä kolme ovat yhtä tärkeitä. Siinä vanha herra oli aivan oikeassa.

Yksinkertaisuus palvelee elokuvaa

Postia pappi Jaakobille -elokuvan budjetti oli televisioelokuvalle omainen puoli miljoonaa euroa. Se on vain kolmasosa suomalaisen valkokangaselokuvan budjetista. Herää kysymys, eikö raha olekaan ratkaisevinta onnistuneen elokuvan tekemisessä.

– Kyllä olen edelleen sitä mieltä, että suomalaisten elokuvien budjetit ovat liian pieniä, mikä johtaa yleensä siihen, että ihmisiä miltei riistetään ja lopputulos ei ole toivotun kaltainen. Enkä tarkoita, että suuremmalla budjetilla tehtäisiin hienommat lavasteet ja puvustukset. Ei, puhun siitä, että rahaa olisi käytettävissä esimerkiksi käsikirjoituksen hiomiseen. Ohjaajamme eivät ole niin huonoja kuin elokuvien perusteella voisi ehkä luulla. Pitäisi olla enemmän aikaa ja varaa hioa ja viimeistellä asioita ennen kuvausten alkamista.

– Aikoinaan kun Spede teki elokuvia aika edullisesti, niin alalla oli sanonta ”mutta jos Spede pystyy tekemään tuolla rahalla elokuvan, niin mikset sinä?” Moni ohjaaja tuskastui tähän, sillä eiväthän kaikki elokuvat voi olla Speden elokuvia.

Mutta rahakaan ei ratkaise kaikkea. Tietty yksinkertaisuus ja pienimuotoisuus usein palvelee elokuvaa.

– Kyllä itseänikin puhuttelevat eniten elokuvat, joissa hyvän laulun tavoin on yksinkertaiseen muotoon puettu kompleksinen sisältö. Elokuvan suuruus on siinä, että vähillä elementeillä pystyy sanomaan paljon.

– Koen kotimaisissa elokuvissa usein, että paikkoja, henkilöitä ja sivujuonia on paljon, ja kun elokuva on ohi, niin sitä ei jäänyt oikein mitään jälkeen. Tästä esimerkiksi Kaurismäki on fantastinen poikkeus. Vaikka hänen elokuvansa ovat näennäisesti pieniä, niin niissä ehtii syntyä tunne siitä, että ihmiselämä on arvokasta. Yksinkertainen on elokuvassa joskus hyvin, hyvin kaunista.

Uskon ja inhimillisyyden teemoja

Postia pappi Jaakobille -elokuvan tarina ja tapahtumat on sijoitettu uskonnolliseen viitekehykseen. Uskonnon ja inhimillisyyden teemat ovatkin Härölle paljolti samoja.

– Olen uskova kristitty, enkä ajatellut tekeväni opetuselokuvaa vaan hyvää tarinaa. Kristinusko on tullut minulle pikkuhiljaa tuputtamatta, ja siihen liittyy paljon löytämisen iloa. Katson maailmaa paljolti uskoni ja elämänkatsomukseni kautta, varsinkin kun ajattelen ihmisarvoa ja sitä, kuka ihminen on. Tämänkin elokuvan perimmäinen kysymys on minulle, että mikä ihminen on silloin, kun hän ei enää pysty suoriutumaan niistä tehtävistä, jotka hänelle on annettu. Ja kuka hänestä välittää silloin, kun hän ei pysty enää lunastamaan paikkaansa maailmassa.

Elokuvan maailma viittaa kirkkoon jo papin ammatin kautta, mutta sisällön teemoissa kirkkoa enemmän kysymys on kristillisestä filosofiasta.

– Tässä elokuvassa olen ollut ehkä suoraviivaisemmin tekemisissä uskon kanssa kuin ennen. Tosin olen kyllä aikaisemmissakin elokuvissani ammentanut uskostani sikäli, että miten usko on vaikuttanut ihmiskäsitykseeni ja kuvaan maailmasta.

Joskus vielä nykyaikaan sijoittuva elokuva

Variety-lehti on kehunut Härön uutta elokuvaa ja palaute on muutoinkin ollut pääsääntöisesti positiivista. Menestyksen paineita ohjaaja ei kuitenkaan koe.

– Tämähän on jo jonkinmoinen menestys, että elokuva tulee ensi-iltaan teattereihin, kun olin lähinnä valmistautunut siihen, että elokuva tulee pääsiäisenä televisiosta. Olen positiivisella mielellä, koska nyt ollaan pidemmällä kuin koskaan suunniteltiin. Lähdimme tavoittelemaan elokuvalla jotain ja tuntuu, että matkan aikana mukaan tuli vielä jotain enemmän. Melkein häpeilemättä on sanottava, että olen tyytyväinen. Varsinkin sen takia, että elokuva ei ole yhden ihmisen työ vaan meidän kaikkien työ, ja yhdessä löysimme tähän jotain sellaista, joka on enemmän kuin odotimme.

Seuraavia elokuvaprojekteja Häröllä on jo suunnitteilla eri tuottajien kanssa, mutta vasta aika näyttää, mitkä niistä lopulta toteutuvat. Kiinnostavin kysymys ehkä onkin, näemmekö vielä joskus Klaus Härön elokuvan, joka sijoittuu nykyaikaan.

– Näin itse ainakin kovasti toivoisin. Joka elokuvan kohdalla asetan toiveen, että seuraava olisi nykyaikaan sijoittuva tarina, mutta sitten ne jotka jäävät haavin sijoittuvatkin menneeseen. Mutta tässähän ollaan jo aimo annos, 25 vuotta, tultu ajassa eteenpäin. Ehkä seuraavalla kerralla yhtä paljon, niin ollaan hyvässä jamassa.

Johanna Vuoksenmaan esikoispitkä, Nousukausi (2003), oli Jussi-voittaja ja yleisömenestys. Nokkelan käsikirjoituksen oli kynäillyt Mika Ripatti, jonka kädenjäljen tunnistaa myös tuoreesta Toinen jalka haudasta -komediasta. Ensilukemalta Vuoksenmaa ei tosin innostunut kuolemansairaan miehen tarinasta.

– Olen tehnyt Seppo Vesiluoman ja Mika Ripatin kanssa töitä aiemminkin ja aina he luettavat kärkipäässä juttujaan minulla. Runsaat pari vuotta sitten sain luettavakseni version tästä tarinasta. En syttynyt, ei tuntunut omalta jutulta.

Kirjoiteltuaan käsikirjoitusta puoli vuotta lisää miehet pyysivät Vuoksenmaata lukemaan jutun uudestaan.

– Siinä oli tapahtunut niin radikaaleja hienonnuksia ja muutoksia, että kylvin kyynelissä luettuani tekstin, ja matkalla olin myös nauranut. Tarina vaikutti minuun niin voimakkaasti, että halusin ohjata sen. Jos se edes joillekin katsojille tuottaisi saman kuin minulle.

Tarinan keskiössä on kuolemansairas mies. Vuoksenmaa ei kuitenkaan kokenut aihetta liian raskaaksi tai araksi komedialle.

– Minusta nauru ei vahingoita ketään. Päinvastoin. Jos oikein ahdistavaa asiaa kaadetaan päälle oikein ahdistavassa paketissa, voi siitä syntyä torjuntaa. Mutta, jos on välillä naurun suomaa hengitystilaa ja viihtymystä, ihminen on vastaanottavaisempi. Kuolemaa on terveellistä joskus ajatellakin, ja tarina tarjosi hyvän välineen kuolevaisuudesta muistuttamiselle ilman, että se ajaa ketään itsemurhaan.

Komedialla on Vuoksenmaan mielestä ehdottomasti terapeuttista merkitystä.

– Se on minun oma suosikki defenssini, ja olen selviytynyt monesta kriisistä itselleni nauramalla.

Komedia ei tunnetusti ole helppo lajityyppi, varsinkaan kun pohjalla on vakavampi vire. Vuoksenmaan mukaan onnistuminen edellyttää, että näyttelijät saa mahtumaan yhtä aikaa tarinan maailmaan.

– Suomessa tehdään niin vähän komediaa elokuvaksi, että näyttelijöilläkin on vähän erilaisia näkemyksiä siitä, mitä pitää tehdä, saa tehdä tai voi tehdä. Ja heidän kalibroimisensa on varmaan se isoin homma.

Kahden sekunnin ero Nousukauteen

Nousukauden menestyksestä Vuoksenmaa ei suostu ottamaan ennakkopaineita uuteen elokuvaansa, sillä jokainen tarina on omansa vaikka tiettyä sukulaisuutta elokuvien välillä onkin.

– Kyllähän nämä selkeästi serkuksia ovat, kun lajityyppi on hyvin samanlainen. Tässä on saanut lätistä hyvinkin terävien toimittajien kanssa, ja joku sanoi, että Nousukaudessa kysymys oli ihmisen pohjan pettämisestä taloudellisesti ja tässä terveydellisesti. Olin, että ”kiitos, saanko käyttää tätä!”

Naurunhenkäyksestään selvittyään Vuoksenmaa jatkaa vakavoituen:

– Kyllä niissä on paljonkin analogioita. Kun toinen kirjoittaja on sama, niin käsiala näkyy. Ja sellainenkin seikka, että lapsoseni kellotti elokuvan katsoessaan sen ja sanoi: ”Arvaa mitä äiti, tiedätkö minkä mittainen tämä on? Täsmälleen samanpituinen kuin Nousukausi, siis tarinaosuus ennen lopputekstejä.” Sanoin, ettei voi olla totta, mihin poika vastasi: ”On niissä kahden sekunnin ero.”

Rakkaudesta elokuvaan

Toinen jalka haudasta on tuotantoyhtiö Dionysos Filmsin ensimmäinen pitkä elokuva, joten taloudellisia paineita on. Elokuva ei täysin saanut hakemaansa rahoitusta, joten se toteutettiin normaalia isommalla omalla riskillä.

– Yleensä minua kiinnostaa enemmän katsojakokemusten kvaliteetti kuin kvantiteetti, mutta tällä kertaa todella toivon kvantiteettia 45 000 katsojaan eli jälkitukirajan yli. Meillä on uusi pienen pieni firma ja olemme lievässä kusessa, jos emme saa jälkitukea.

– Olimme aluksi Filmiteollisuuden tytäryhtiö ja elokuva aloitettiin emoyhtiön suojissa. Meillä oli kuitenkin jo pitempään ollut sellaisia yritysarvoja, toimintaperiaatteita ja idealismia, jota ei isommassa yksikössä ole välttämättä mahdollista toteuttaa. Eli ostimme itsemme ulos kesken kuvausten. Loppupään yhtä kohtausta kun kuvattiin saksalaisessa kirkossa, niin kauppakirjat kirjoitettiin alttarin portailla ruokatunnilla.

– Onhan se. Koetetaan pitää yleiset kulut pieninä. Siivotaan itse ja ajetaan itse. Akateemiset lähetit ajavat pitkin Helsinkiä viemässä paketteja. Sinnikkyydellä yritetään selviytyä.

Vuoksenmaan puheesta kuultaa harvinaisen vilpitön rakkaus elokuvaan ja sen tekemiseen.

– Yksi näistä meidän idealistisista toimintaperiaatteista on, että haluamme tehdä vain juttuja, joita oikeasti haluamme tehdä. Ei haalita duunia rahan tai liikevaihdon takia, vaan intohimosta kertoa juuri ne tarinat.

Mieluummin elokuvaa kuin televisiota

Johanna Vuoksenmaa on tehnyt paljon töitä myös televisiolle. Televisiotöillä tekijät tunnetusti elättävät itseään, vaikka elokuvan tekeminen olisikin lähinnä sydäntä. Vuoksenmaasta elokuvanteossa on palkitsevinta, että tekijä on tietoinen teoksen keskittyneemmästä vastaanottotilanteesta.

– Kun tietää vastaanottotilanteen, että se on ensisijaisesti elokuvateatteri, niin on ihanaa käyttää audiovisuaalista välinettä sillä suuremmalla resoluutiolla. Kun esimerkiksi äänisuunnittelijan kanssa kylvetään jotain herkkua, voi ajatella katsojan oikeasti kuulevan sen, tai kun säveltäjä tekee hienon musiikin, niin se oikeasti tunnahtaa elokuvateatterissa. Ne eivät huku sinne keittiön tv-monitoriin, jota kuunnellaan ilman ääntä sähkövatkaimen käydessä.

Toinen elokuvaa puoltava seikka on resurssit. Joka työvaiheelle on elokuvatuotannossa enemmän aikaa.

– Voi tehdä kaiken minkä osaa. Ei tarvitse jättää mitään siihen kohtaan, että minkä nyt tässä yhteydessä ehtii ja pystyy.

Vuoksenmaan halu tehdä nimenomaan elokuvaa ei jää epäselväksi.

– Ehdottomasti tekisin mieluummin elokuvia. Haluaisin – Domen teemoissa – lisääntyä leffojen suhteen kuin lestadiolainen. Mielellään joka vuosi, mutta edes kerran kahteen vuoteen. Onhan se hieman epäilyttävää, jos lasten ikäero on se kuusikin vuotta kuin minulla. Mutta realistina tiedän, että Suomessa ei ihan joka vuosi pääse leffaa tekemään. Jos joka toinen tai kolmas vuosi, niin olisin onnellinen.

Toisaalta tv-työt tarjoavat ohjaajille myös mahdollisuuksia kokeiluihin ja oppimiseen. Ainakin Vuoksenmaan mielestä.

– Television minisarja Ylikävely oli kuin sellainen korkeanpaikan leiri. Oli hauskaa, kun sen käsikirjoitus oli niin erikoinen, tai subjektiivinen, että pääsi pitkästä aikaa kokeilemaan välineen rajoja ja haastamaan välinettä. Joutui kyseenalaistamaan itselle niitä normaaleja tekemisen tapoja.

Ja television puolella on myös Vuoksenmaan seuraava projekti. Huhtikuun lopussa alkavat Kotikatsomoon tulevan kolmiosaisen minisarjan kuvaukset. Ne vievät parisen kuukautta.

– Sitten leffakäsikirjoituksia on erilaisissa vaiheissa eri kirjoittajilta. Niistä kun ei koskaan tiedä. Katsotaan nyt, mikä niistä seuraavaksi tärppää.

Ohjaaja Markku Pölönen tuumaili aikanaan Koirankynnen leikkaajan valmistuttua, että elokuvat saavat jäädä. Omien sanojensa mukaan hänellä ei ollut enää visiota ja elokuvien tekeminen oli turhan kiireistä perheelliselle.

Kuluneen viiden vuoden aikana Pölönen on kuitenkin ohjannut kaksi elokuvaa ja saattanut päivänvaloon ison kotimaisen tv-sarjan Karjalan kunnailla. Ei se visio siis ollut kokonaan kadonnut.

– Kyllä se silloin ihan aito tunne oli. Ei ollut minkäänlaista ideaa seuraavasta elokuvasta. Olimme silloin myös tehneet päätöksen muuttaa Pohjois-Karjalaan ja lopettaa pitkien elokuvien tekemisen, koska se on niin työlästä ja repivää hommaa. Alkaisimme tehdä tv-sarjoja.

Mutta niinhän se tahtoo olla. Uusi ympäristö, uudet ideat. Pölönen pistää pyörtämisensä naurahtaen ympäristömuutoksen piikkiin.

– Pakko se oli mielipidettä vaihtaa. Olihan se tavallaan hauskaa, kun minä ja veteraanikuvaaja Kari Sohlberg istuimme Koirankynnen leikkaajan kesäjakson päätteeksi jossakin pubissa otsat vastakkain ja molemmat äijät päätimme vakaasti, että nyt loppui elokuvan tekeminen. Ei sen takia, että olisi ollut niin huono kokemus vaan koska oli niin hieno kokemus, johon voisi lopettaa nämä touhut. Ja molemmat ovat pyörtäneet päätöksensä. Sohlbergkin on katselemassa uusia kuvauspaikkoja Pohjois-Karjalasta.

Ja säälihän se olisi ollut, jos parivaljakko ei olisi elokuvan saralla jatkanut.

Silvennoinen osaakin näytellä

Ralliraita on komedia. Pölösen ensimmäinen sellainen. Komedian Pölönen nimenomaan halusikin tehdä ja yhteistyössä Heikki Silvennoisen kanssa.

– Olin nähnyt Silvennoisen Heikin muutamassa tv-jutussa, joissa hän näytteli eri tekniikalla kuin Kummelissa. Ja Heikistä paljastui minulle ihan oikea näyttelijä. Kiinnostuin, että josko puuhaisi Heikin kanssa komedian, jossa hän tekisi ihan oikean roolin.

Ralli hiipi vähän kuin varkain komedian aiheeksi. Kuvauspaikkoja rajan takana tutkaillessaan miehet törmäsivät paikalliseen autourheiluun, jossa oli sopivan humoristista meininkiä. Lisäksi Silvennoinen on itse ajanut F-ryhmän rallia, joten alkoihan se ralli saada miesten jutusteluissa yhä enemmän tilaa.

– Rallista tuli sellainen käenpoika-ilmiö, joka pikkuhiljaa hivautteli kaikki muut ainekset pois ympäriltään. Ja niin olimme sitten rallikomedian kanssa tekemisissä.

Höttökomedia

Pölösen elokuvissa komedialla on ollut aiemminkin sijansa. Omasta tuotannostaan Pölönen nostaa Ralliraidan sukulaiselokuvaksi Emmauksen tiellä -työnsä. Sitä kuitenkin sävytti tietty surumielinen hehkutus ja nyt mies halusi tehdä rehellisen kepeän komedian.

– Teki mieli tehdä tällainen höttökomedia, jossa ei ole mitään syvyyksiä. Ollaan kiinni preesensissä kuin ruoste helmapellissä, kuten sanonta kuuluu.

Helpompaa komedian tekeminen ei kuulemma ole. Raskasta työtä siinä missä elokuvan tekeminen yleensäkin, mutta hauskempaa.

– Kuvaustauoilla ja noin muutenkin oli koko ajan hillitöntä. Vatsalihakset kipeänä noiden äijien kanssa. Ja sitä olisi kiva jatkaa.

Pölösen elokuvissa on usein varsin nimekäs näyttelijäkaarti, joten jotain taikaa elokuvien tekemisessä hänen kanssaan pitää olla.

– Meille on tullut vuosien varrella sellainen tietty tekemisen kulttuuri. Taju siitä, että näyttelijät tekevät parhaansa, kun he kokevat työskentelyn olevan turvallista. Mokaaminen tai epävarmuus ei ole millään tavoin mikään rikos. Kuvauksissa pitää olla familiääri tunnelma ja catering-tyttöjen pitää olla nättejä ja pullaa ja kahvia pitää olla koko ajan. Varmaan pulla ja kahvi on tässä se avainsana!

Ralliraita 3D

Pölönen lupaa Ralliraidalle jatkoa . Kakkososaa ei kuulemma tehdä, koska jatko-osat ovat yleensä huonompia ja vesitetympiä, vaan hypätään suoraan kolmososaan.

– Se olisi Ralliraita 3D. Ensimmäinen Suomessa. Eihän se sikäli olisi kummallista, että tekniikkahan on olemassa. Pitää vain opiskella 3D-kuvaamisen konventiot, että mikä sillä toimii ja mikä ei. Siinä vaiheessa kun tämä tulisi ensi-iltaan, 3D-tettareitakin olisi Suomessa jo aika paljon.

Jos Emmauksen tiellä terapoi aikanaan Pölösen neljänkympin kriisiä, niin Ralliraidassa on kyse viidenkympin villityksestä. Jotain pörinää pitää olla vaikka moottoripyörää ei hankkisikaan.

– Jotkut hankkivat Harrikan, kasvattavat takatukan ja lähtevät teinityttöjä hurmaamaan. Kivahan se on, että elämässä on pärinää. Ihan oikeasti. Ja on tässä paljon nostalgiaakin, omia muistoja autourheilun ensikokemuksista.

Suomalaiset ovat vauhtikansaa ja rallikansaa. Bensankatku ja pärinä ovat pitkälti kaksilahkeisten maailmaa.

– Rallimaailma on suomalaisen macho-kulttuurin viimeisiä sillanpääasemia. Se on avoimesti aika sovinistinen ja seksistinen maailma. Kaikin puolin äijäkulttuurin tihentymä. Hankirallissa on esimerkiksi jotain hyvin omituista arktista hysteriaa, kun metsätaipaleilla on samassa näkymässä toistakymmentä nuotiota, joiden ympärillä suomalaiset miehet laulavat ja mölisevät keuhkojaan pihalle pakkasessa, ja joskus joku ralliauto menee, ttsssuuui ohi, mutta se ei hirveästi haittaa meininkiä.

Tuleeko siis tuleva 3D Ralliraita sijoittumaan juuri talvisiin tunnelmiin?

– Itse asiassa on ollut tällainen idea, että otettaisiin se eksotiikka kokonaan haltuun pöllyävine lumineen ja pakkasineen.

Elokuvan pitää olla aiheensa näköinen

Pölöstä voi nykyisistä suomalaistekijöistä luonnehtia jo veteraaniksi ja pitkän linjan ohjaajaksi – ja jopa auteuriksi, sillä niin tunnistettavia ja tekijänsä näköisiä hänen elokuvansa ovat kautta linjan olleet. Pölösen elokuvista on huokunut myös aina kuvan arvostaminen yhtenä elokuvan ilmaisuvälineenä. Siitä on osaltaan vaikuttanut pitkä yhteistyö kuvaaja Kari Sohlbergin kanssa.

– Jaan Karin näkemyksen, että elokuvan pitää olla aiheensa näköinen. Ei voisi kuvitella, että tällä tavalla luonnosmaisesti, kuten Ralliraita on kuvattu, voisi tehdä mitään harkittua draamaa.

Kuvauspaikka, maisema ja kuvan laatu ovat Pölösen mukaan heille molemmille erittäin tärkeitä. Omista elokuvistaan Pölönen nostaa esimerkiksi Kuningasjätkän.

– Siinä on aivan lumoavan kaunista kuvaa, joka sydänjuuria myöten koskettaa. Eivät elokuvat ole sillä tavalla yhteismitallisia. Olisi ollut ruudin haaskausta tehdä Ralliraitaa 35-millisellä ja nätisti. Mielestäni se olisi saanut olla vieläkin rupisempaa jälkeä.

Fantasiaelokuvia

Karjalan kunnailla sarjan tekeminen jatkuu taas ensi kesänä, jolloin kuvataan ainakin 12 jaksoa. Ja uusia ajatuksia Pölösellä on myös vireillä.

– Jossakin on kytemässä uusi tv-sarjan idea, jossa hyödynnetään aivan upeaa Pielisjokea. Vesielementti on aika harvinainen jopa pitkissä elokuvissa. Mikä on erikoista, koska meillä on jokiliikennettä paljon ja vesielementti on kuvissa todella kaunis.

Tv-sarjat eivät ole kuitenkaan vieneet Pölösen visioissa tilaa elokuvilta. Miehen mielessä pyörivät nyt fantasiaelokuvat.

– Viiden vuoden sisällä jos saisi aikaiseksi jommankumman fantasiaelokuvan ideoistani. Toinen sijoittuu aikaan ennen kristinuskon tuloa Suomeen ja toinen on puhtaasti lasten satuelokuva. Molemmille olennaista on, että niissä ei ole fantasiaelokuvan kliseitä vaan niiden maailma on niin fantastinen, että sen voisi kuvata jopa realismin keinoin.

Äskettäin Jussi-palkinnon Tummien perhosten kodin ohjauksesta saaneen Dome Karukosken uusi elokuva Kielletty Hedelmä kertoo kahden pohjanmaalaisen lestadiolaistytön Raakelin (Marjut Maristo) ja Marian (Amanda Pilke) halusta kokeilla uskonnollisen kasvatuksen rajoja ja matkasta kohti pääkaupunkiseudun houkutuksia.

Elokuva sai alkunsa vuonna 2005, kun Tyttö sinä olet tähti -elokuvassa tuottajana toiminut Aleksi Bardy heitti Karukoskelle tarinaehdotuksen pohjoisessa asuvasta pojasta, joka lähtee opiskelemaan teologiaa Helsinkiin. Vaikka tarinassa ei ollut aineksia pitkään elokuvaan, ohjaaja kiinnostui sen perusideasta.

– Tarinassa minua kiinnosti arvoyhteisöjen kohtaaminen, jossa sekularistinen, liberalistinen ja jopa turmeltunut Helsinki kohtaa pohjoisen kontrolloidun ja konservatiivisen, mutta toisaalta jossain määrin lämpimän ja puhtoisen kyläyhteisön.

Käsikirjoitusvaihe

Ohjaajan tutustuttua tosielämässä pohjoisesta etelään muuttaneeseen uskonnolliseen tyttöön ja tämän vaiheikkaaseen elämäntarinaan elokuva alkoi saada vähitellen muotoaan. Lopullista tulosta ei saavutettu kovin helposti, sillä käsikirjoitusta muokattiin moneen kertaan ja samalla elokuvan työnimi Jumalan lapset täytyi vaihtaa sisällön puolesta sopivammaksi.

– Kuvasimme käsikirjoitusversion numero 13. Ei siinä ole ensimmäisestä versiosta jäljellä oikeastaan mitään muuta kuin Raakelin hahmo.

Karukoski sanoo osallistuvansa aktiivisesti käsikirjoitusten tekemiseen, vaikka hänen nimeään ei näykään tekijätiedoissa.

– En yleensä lähde elokuvaan mukaan, jos siinä on valmis käsikirjoitus. Uskon, että pystyn tekemään parempia elokuvia, jos en toimi pelkästään käsikirjoitusten toteuttajana.

– En ole koskaan jaksanut vängätä, pitäisikö minut mainita kakkoskäsikirjoittajan nimellä, sillä Aleksi tekee kuitenkin suurimman käsikirjoitustyön.

Suomalaisista elokuvista puhuttaessa nousee esille vakiokysymys käsikirjoitusten laadusta. Minkälaisena Karukoski pitää tilannetta?

– Yleensä minulle tarjottavat valmiit käsikirjoitukset ovat todella huonoja. Mikäli teen huonon käsikirjoituksen yhdessä käsikirjoittajan kanssa, niin se on sentään meidän omalla vastuullamme. Jos valitsen valmiiksi huonon käsikirjoituksen, niin se on jo itsetuhoista.

Hyvien elokuvaideoiden löytäminen on ohjaajan mukaan muutenkin vaikeaa.

– Monesti löytää hyviä ideoita viisitoistaminuuttisiin lyhytelokuviin, mutta pitkien 90–120-minuuttisten tarinoiden puute on Suomessa suuri ongelma. Toisaalta se on sitä myös koko maailmassa.

– Hirveästi tulee vastaan elokuvia, joiden pitäisi olla tarinansa puolesta 50-minuuttisia. Toiset taas eivät osaa yksinkertaistaa tarinoitaan, jolloin elokuvista tulee kolmituntisia eepoksia, joita katsoessa ihmiset nukahtavat puolessavälissä.

Elokuvanteon tavoitteet ja haasteet

Kehittyminen on Karukosken mielestä ohjaajalle tärkeä asia. Kielletyssä hedelmässä hän asetti itselleen kolme tavoitetta.

– Yksi niistä on kuvien sommittelu. Halusin kertoa enemmän kuvien avulla kuin sanoilla.

– Toinen juttu liittyi pohjoisen kylän ja Helsingin etabloimiseen, sillä kahden paikan asemien vakiinnuttaminen yhden elokuvan sisällä on yleensä hankala asia.

– Kolmas asia on elokuvan kokonaisrytmin hallinta. Olen hyvin tyytyväinen, että elokuvasta löytyy lyyrisempiä ja hiljaisempia vaiheita ja niiden vastapainoksi nopeampitempoisia kohtauksia.

Karukoski toteaa olevansa enemmän näyttelijä- ja tarinalähtöinen ohjaaja, mutta hän sanoo myös pyrkivänsä kehittämään kuvallista ilmaisuaan elokuvasta toiseen. Kuvien rakentamisprosessia hän kuvailee seuraavasti:

– Suunnittelemme kuvat ja sommittelut kuvaajan kanssa etukäteen, joten elokuvaa filmattaessa yritän antaa kuvaajan hoitaa oman tonttinsa. Minulla on tosin paha tapa, että saatan pistää koko paletin uusiksi edellisenä iltana ja se on sitten kuvaajan pääsärky.

Kielletyn hedelmän musiikinkäytössä oli ohjaajan mukaan haastavinta saada sovitettua yhteen popista, rockista ja jopa espanjalaisista kansanlauluista koostuva maallinen musiikki ja perinteinen elokuvamusiikki.

– Tämä oli yksi asia, josta olin vähän huolissani etukäteen. Esimerkiksi Scorsesen elokuvissa on monesti pelkkä biisipohjainen musiikkivarasto, mutta aika harvoin elokuvissa käytetään sekä elokuvamusiikkia että yksittäisiä biisejä.

– Löysimme onneksi palkintoja voittaneen ruotsalaisen säveltäjän Adam Nordénin, jonka kanssa lähdimme rakentamaan elokuvaan aika minimalistista pohjaa. Jos sekä elokuvamusiikki että biisit olisivat olleet melodisia, vaarana olisi saattanut olla, että elokuvan musiikillinen maailma olisi mennyt tukkoon.

Elokuvan näyttelijävalinnoista Karukoski sanoo, että ensisijaisena tavoitteena oli panostaa henkilökemioihin, mitä haettiin nuorten näyttelijöiden kohdalla yhteisillä koekuvauksilla.

– Marjut Maristo on minulle tuttu näyttelijä jo Tummien perhosten kodista. Amanda Pilkettä puolestaan suositteli ottamaan koekuvauksiin joko Laura Birn tai Elina Knihtilä. Kuvasin mimmit ja pari muuta aiemmin elokuvissani ollutta tyttöä yhdessä, mutta Marjutin ja Amandan yhteiskemia oli ylivertaista.

– Ammattinäyttelijät olivat suureksi osaksi tuttuja, joten osat menivät lähes jakamalla.

Elokuvan sisäistä elokuvaa

Vaikka Karukosken aikaisemmat elokuvat ovat olleet sekä yleisö- että jossain määrin myös arvostelumenestyksiä, eivät elokuvan tekemisen paineet ole ohjaajan mukaan kadonneet minnekään.

– Kulttuurissamme on tapana, että jos joku onnistuu, niin se halutaan lyödä alas. Helposti lähdetään negatiivisen kautta ja todetaan, että ei tämä nyt ollut niin hyvä kuin tuo aikaisempi.

– Se on nastaa, että tuottaja ei enää kyseenalaista tekoprosessiin liittyviä päätöksiä. Suomessa elokuva on ohjaajavaltainen bisnes, joten ohjaajat saavat useimmiten tahtonsa läpi. Nuorena ohjaajana valintoja vain joutuu perustelemaan valtavasti. Tummien perhosten kodissa esimerkiksi otin ensikertalaisen tekemään elokuvan musiikit ja se oli monen viikon todisteluprosessi.

Kielletty hedelmä -elokuvassa eksytään elokuviin ja valkokankaalla nähdään eräs Ingmar Bergmanin vakionäyttelijöistä koostuva elokuva. Karukoski valottaa elokuvavalinnan taustoja:

– Elokuva on Maj Zetterlingin Flickorna. Olisin halunnut Ingmar Bergmanin Hiljaisuuden tai Jean-Luc Godardin Le Mepris’n, joissa molemmissa on vahva naishahmo ja kohtuullisen traaginen tarina. Bergmaniin ei ollut oikeuksia saatavilla, mutta Ruotsista ehdotettiin, että ota Flickorna, sillä siihen saisimme ainakin oikeudet.

– Le Mepris’in oli saatavilla esitysoikeudet, mutta niiden minuuttihinta olisi ollut 20 000 euroa, mikä tarkoittaa yhtä kuvauspäivää. Kun mietin, otanko mukaan jonkun mielileffan vai yhden kuvauspäivän lisää, niin valinta oli helppo tehdä.

– Yritin vähän naamioida sitä Bergmanin elokuvaksi, mutta ehkä se ei mene läpi kokeneelta elokuvakatsojalta.

Kotimaisen elokuvan kentälle on ilmaantunut viimeisen parin kolmen vuoden aikana nuoria lupaavia ohjaajia, jotka ovat laajentaneet käsitystä suomalaisesta elokuvasta. Hyvänä esimerkkinä toimii Jukka-Pekka Valkeapää ja hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa Muukalainen, joka turvautuu nuoren pojan vaiheista kertovassa tarinassa pikemminkin kuvaan ja ääneen kuin sanalliseen ilmaisuun.

Visiitti Pariisiin

Muukalainen sai alkunsa vuonna 2003, kun Valkeapää ja elokuvan toinen käsikirjoittaja Jan Forsström alkoivat ideoida elokuvan tarinaa. Kirjalliseen asuun se puettiin ensimmäistä kertaa seuraavana vuonna, kun Valkeapää haki yhdeksänsivuisen synopsiksen ja kouluaikaisen lyhytelokuvansa, Keinun, voimin Cannesin elokuvajuhlien järjestämään ”Cinéfondation organisation Résidence du Festival” -ohjelmaan. Juryn haastattelujen jälkeen Valkeapää valittiin ohjelmaan viiden muun nuoren elokuvantekijän kanssa.

– Ohjelma tarjosi ensimmäistä ja toista elokuvaansa käsikirjoittaville ohjaajille neljän ja puolen kuukauden tuetun työskentelyjakson Pariisissa. Tärkeintä oli, että pystyin syventymään yhtäjaksoisesti niin pitkän aikaa käsikirjoituksen kirjoittamiseen. Samalla tapasin muita vastaavassa tilanteessa olevia nuoria ohjaajia.

Valkeapää lisää, että Cannesin organisaatio tarjosi osallistujille mahdollisuuden käyttää hyväksi festivaalin suhteita tuotantoyhtiöihin.

Tuotanto ja kuvaukset

Tuotantoporras tuli elokuvaan mukaan vuonna 2005 ensimmäisen valmiin käsikirjoituksen pohjalta.

– Käsikirjoitus oli muodoltaan hyvin pelkistetty. Olimme tavallaan kirjoittaneet tarinan kuviksi. Laajuudeltaan se oli vajaa 60-sivuinen, mikä johtuu melko vähäisestä dialogin määrästä.

Valkeapää kieltää, että dialogin niukkuus olisi ominaista hänen tyylilleen.

– Kyse ei ollut mistään tyylillisestä päähänpinttymästä, vaan dialogin runsaampi mukanaolo tuntui vain tätä elokuvaa ajatellen väärältä tieltä.

Rahoittajia saatiin lopulta melko monesta maasta ja itse elokuvaa päästiin kuvaamaan vuoden 2007 aikana. Viimeiset pari vuotta Valkeapää on elänyt elokuvan mukana ympärivuorokautisesti.

Roolitus

Valkeapää halusi päästä elokuvassa käsiksi nuoren pojan sielunelämään, joten kuvien ja äänen lisäksi oli tärkeää löytää päärooliin sopiva näyttelijä. Koe-esiintymisiä järjestettiin vuoden 2006 aikana kouluissa, lasten ja nuorten teatteriryhmissä sekä erikseen järjestetyissä tilaisuuksissa.

Vitali Bobrov löytyi lopulta Itäkeskuksen alakoulusta Helsingistä ja viiden koekuvauksen jälkeen hänet pestattiin työhön. Eräs ohjaajakollega puolestaan suositteli Emilia Ikäheimoa Valkeapäälle ja kun koekuvaukset Vitalin kanssa sujuivat, oli päätös Emilian mukaan ottamisesta helppo tehdä.

– Vaikka Vitalilla ja Emilialla ei olekaan näyttelijäkoulutusta, molemmat suoriutuivat osistaan ongelmitta. Keskustelimme käsikirjoituksesta perusteellisesti, sillä halusin kuulla näyttelijöiden mielipiteet heidän roolihahmoistaan. Kuvausvaiheessa heidän tulkintojaan ei juuri tarvinnut lähteä sörkkimään, joten saatoin keskittyä täysin tilanteen, kuvien ja rytmin hakemiseen.

– Koska Vitalin roolisuoritus kannattelee elokuvaa, mietin joskus pelokkaasti, miten hän pärjää kuvauksissa. Pelot osoittautuivat kuitenkin turhiksi, sillä Vitali teki tarkkaa työtä ja toisinaan hän saattoi jopa nähdä elokuvan jatkuvuuden minua paremmin. Asiaa myös auttoi, että Vitalin äiti oli kuvauksissa mukana ja piti huolta pojastaan kuvastilanteen ulkopuolella.

J.-P. Valkeapää ja Andrei Tarkovski

Hufvudstadsbladet vertasi Valkeapäätä Muukalaisen johdosta Andrei Tarkovskiin. Itse hän kuittaa moiset vertailut ylipaisutelluksi imarrelluksi, mutta toteaa myös, että on häntä pahemminkin kutsuttu.

– Kyse lienee tyylillisistä seikoista. Tarkovskin perintö taide-elokuvaan on kuitenkin erittäin vahva, minkä vuoksi on ymmärrettävää, että se tulee useimmille ensimmäisenä mieleen. Vaikutteita on kuitenkin saatu lukuisista suunnista. Ilmaisullinen kieli tulee nähdyistä elokuvista ja itse katson niitä lähes laidasta laitaan.

Maata meren alla on Lenka Hellstedtin toinen ohjaustyö. Elokuva kertoo pitkälti komedian keinoin adoptiotyttären ja tämän äidin suhteesta sekä nuoren aikuisen itsenäistymisestä. Hellstedtin esikoisohjaus Minä ja Morrison (2001) oli luonteeltaan toisenlainen ja sen ohjaajaksi häntä aikanaan pyydettiin. Maata meren alla on ollut Hellstedtin oma elokuva alusta lähtien, sillä idea ja käsikirjoitus ovat hänen omaa käsialaansa.

– Etsin Minä ja Morrisonin jälkeen sitä omaa projektia, johon tekisin myös itse käsikirjoituksen. Pitkään haeskelin sopivaa kirjaa pohjaksi. Löysin sitten Riikka Ala-Harjan kirjan ja siinä oli monta teemaa, jotka tuntuivat sellaisilta, että kestäisivät tarkastelua ja joiden kanssa voisi viihtyä muutaman vuoden.

Kirjassa oli useita teemoja, jotka Hellstedt koki tärkeiksi ja halusi nostaa esiin.

– Itsensä voittaminen ja uskaltautuminen. Tekee sen jonkun teon, eikä se iso haave jää vain puheen ja ajatuksen tasolle. Yrittää saada enemmän kuin on saanut jaossa käteen. Ja hakee sitä, että saisi tulla hyväksytyksi semmoisena kun on.

Tietyt teemat puhuttelivat ohjaajaa myös omakohtaisesti.

– Ulkomaille muuttaminen on kiinnostanut itseäni nuorempana. Oli kaikenlaisia suunnitelmia, jotka olivat kuitenkin aina jääneet jostain syystä puheen tasolle. Nyt oli kiva päästä fiktiivisen henkilön kautta elämään sitä prosessia läpi. Ja sitten tietysti tämä äidin ja tyttären tarina. Itse mietin tarinan äitiä siltä kannalta, että hän on vähän kuin oma tulevaisuuden kauhuskenaarioni: jos olen itse sellainen äiti, joka yrittää järjestellä lastensa asioita vielä kun he ovat aikuisia.

Elokuvassa on myös tiettyä arvokommentointia, sillä päähenkilö on etnisiltä juuriltaan perisuomalaisesta poikkeava ja seksuaalivähemmistöt nousevat keskeisesti esiin. Niiden käsittelyä Hellstedt pitää Suomessa edelleenkin tärkeänä.

– Elokuvan pitäisi aina heijastaa sitä maailmaa, jossa elämme. Tuntuu, että kun itse olen ollut koululainen ja nuori, niin maailma ja Suomi olivat aika erilaisia kuin mitä tällä hetkellä. Ja me tekijät olemme vähän liian vähän käsitelleet näitä arvokysymyksiä ja pohdiskeltu sitä, että ketkä ovat suomalaisia, minkälaisia suomalaiset ovat ja minkä värinen suomalainen voi olla, ja mitä se suomalaisuus oikeastaan tarkoittaa. Minua kiinnosti tutkia niitä leimoja, joita lyödään ihmisten otsaan ja mitä niiden takana on – niillä kaikilla erikoisilla ihmisillä on se tavallinen elämä.

Käsikirjoittajasta ohjaajaksi

Elokuvan käsikirjoitusta Lenka Hellstedt teki varsin pitkään, useampia vuosia. Tuotannon ja rahoituksen saaminen olivat myös pitkä prosessi, mutta kulunut aika palveli myös käsikirjoituksen hioutumista.

– Tämä oli kuitenkin ensimmäinen pitkänelokuvan käsikirjoitukseni. Se oli aika iso harppaus lyhytelokuvien kirjoittamisesta. Ajattelin, että kun teen kirjan pohjalta, niin se on piece of cake. Tarinahan on valmiina ja otan sieltä vain kaikki hyvät jutut. Mutta se vaatikin todella paljon tiivistämistä ja karsimista. Kirja oli temaattisesti hyvin rikas, siinä oli paljon symbolisiakin tasoja. Elokuvassa kaiken taas pitäisi liittyä yhteen ja kaiken pitää merkitä jotakin. Jouduin rajaamaan paljon ja joka versiossa karsin lisää teemoja ja aihepiirejä.

Elokuva käsittelee traagisiakin tapahtumia mutta lähinnä komediallisin keinoin. Komediallinen ote ei ollut kuitenkaan tietoisesti suunniteltu vaan syntyi tehtäessä.

– Joku viisas on sanonut, että tyyli syntyy siitä, kun vain tekee tiedostamatta omaa käsialaansa. Ja se tyyli on niin kuin omaa käsialaani, sellaista vain pukkaa, kun kirjoitan. Luulen välillä alkavani tehdä jotain hyvinkin traagista ja poeettista, mutta sitten huomaan tällaisten komediallisten elementtien tulevan pintaan. Kun tekee oman makunsa mukaan, niin se vain muotoutuu tietyn tyyliseksi.

Ohjausvaiheessa Hellstedt ei käsikirjoitusta enää paljoa muutellut, korkeintaan joitain yksityiskohtia.

– On vain luotettava käsikirjoitukseen ja työskenneltävä sen pohjalta. Siinä on aika vaihtaa hattua, hypätä ohjaajaksi. Se siirtymävaihe on vähän kivulias.

Elokuva on tarinankerrontaa

Ohjaajakokemusta Hellstedtillä on paljon myös television puolelta. Koko Maata meren alla -elokuvan kehittelyajan hän työskenteli televisiolle. Elokuvan ja tv-tuotannon välillä ei suorittavan tekemisen tasolla ole paljoakaan eroa, mitä nyt tuotantopuitteet elokuvassa ovat yleensä vähän suuremmat, mutta kuvan tekemistä joutuu valkokangaselokuvan kohdalla miettimään Hellstedtinkin mukaan tarkemmin. Kuvan kertovuudella on elokuvassa suurempi merkitys.

– Televisiossa voi jonkun verran ajatella, että okei tämä ei näy pienessä ruudussa, kun pienet yksityiskohdat eivät ole havaittavissa. Mutta kun valkokankaalle tekee, niin joutuu varmistamaan ja tarkistamaan moneen kertaan, että kuvassa ei ole mitään ylimääräistä, koska kaikelle mitä siellä on luetaan helposti merkityksiä. Kun unohtuu joku vääränlainen taulu tai patsas taustalle, niin siihen jo silmä pysähtyy ison kokoisessa kuvassa ja ihmiset alkavat katsoa kovin tarkasti, että haa, mikäs kuva siellä näkyy, mitä se nyt merkitsee, miten se liittyy henkilöön ja kohtaukseen.

Elokuvan osa-alueista Hellstedt pitää tärkeimpänä tarinaa ja tarinan kertomista.

– Miellän itseni tarinankertojaksi. Se on se tärkein asia. Kyllä minua kiinnostavat henkilövetoiset elokuvat mutta minua ei tyydytä, jos tarina ei vedä mukaansa ja kanna. Koen, että esihistoriallisista ajoista asti ihmiset ovat kertoneet tarinoita toisilleen leirinuotiolla ja minusta elokuva liittyy siihen jatkumoon. En näe elokuvaa osana kuvataidetta vaan tarinankertomisen nykyaikaisena muotona.

Tarinoiden kirjoittamista Hellstedt aikoo jatkaa. Kehitteillä on tarinoita niin televisioon kuin elokuvaankin.

– Kuinka ollakaan huomasin taas kirjoittavani. Siitä ei näköjään pääse eroon. Mutta mitään ei ole vielä sellaisessa vaiheessa, että voisin niistä tarkemmin puhua.

Jos asiaa mitataan katsojien määrällä, niin Aleksi Mäkelän elokuvat tuntuvat osuvan suomalaisen elokuvayleisön makuun. Rikoksia ja viinaksia yhdistelevä Rööperi jatkaa Häjyjen, Pahojen poikien ja Matin myötä tutuksi käynyttä linjaa. Osittain todellisiin tapahtumiin pohjautuva elokuva sai alkunsa useampia vuosia sitten, kun Punavuoren joukkion muistelmista kirjan koonnut toimittaja Harri Nykänen ja kirjan päähenkilö Tom Sjöberg kävivät Solar Filmsissä Markus Selinin juttusilla.

– Nykäseltä ja Sjöbergiltä oli tulossa kirja, joten he kysyivät, olisiko Solar Films kiinnostunut tekemään aiheesta elokuvan.

Mäkelä sai kirjan käsikirjoituksen luettavakseen, mutta koska haastattelukirjassa ei ole minkäänlaista juonta, kirjan kokoaminen elokuvaksi ei ollut aivan yksinkertainen urakka.

– Tarinoita oli viitisenkymmentä ja aiheita varmaan kymmeneen elokuvaan.

– Ihan aluksi minulla oli mielessä, että Samuli Edelmann näyttelisi Sjöbergiä. Kirjasta bongaamaani Krisun rooliin halusin Peter Franzénin. Halusin samojen näyttelijöiden näyttelevän koko ajan, joten aikajanaa täytyi lyhentää viidestäkymmenestä vuodesta noin viiteentoista vuoteen.

Ohjaajan kiinnostus rikollishahmoihin on syntynyt jo nuorena muun muassa James Cagneyn elokuvia katsellessa.

– Ehkä tuollainen maailma kiinnostaa sen takia, että siinä pääsee tirkistelemään rikollismaailmaa ilman, että itse tarvitsee olla ammuttavana.

Viina ja rikokset ovat aina kiinnostaneet suomalaista elokuvayleisöä. Mikä aiheessa sitten kiehtoo vuodesta toiseen?

– Viina liittyy elämänmenoon ja viinapäissä tapahtuu aina kaikkia hurjia juttuja. Ei tässä elokuvassa kuitenkaan läträillä kauheasti viinan kanssa, vaan pojat myyvät pimeätä viinaa, mikä on kuulunut siihen aikaan heidän toimenkuvaansa.

Tuttuja naamoja

– Halusin Samulin ja Peterin päärooleihin, sillä he eivät ole koskaan tehneet elokuvaa yhdessä ja minä taas olin tehnyt paljon töitä molempien kanssa. Loput roolivalinnat tapahtuvat käsikirjoitusta lukiessa, minkä lisäksi aika monta casting-tapahtumaa tapahtuu siviilipuolella saunailloissa, kapakkailloissa ja milloin missäkin.

Mäkelän elokuvissa on aina runsaasti tunnettuja näyttelijöitä. Asia johtuu ohjaajan mukaan siitä, että kokeneiden näyttelijöiden kanssa on nopeampaa työskennellä.

– Usein rooleihin haluaisi jonkun toisen näyttelijän, mutta koska Suomessa tehdään paljon elokuvia etenkin kesällä, monet joutuvat kieltäytymään.

– Jos päähenkilöt ovat kokeneita näyttelijöitä, sekaan ei ota kovin mielellään tuntemattomia naamoja. Elokuvan tekeminen on pari-kolme elokuvaa tehneen näyttelijän kanssa ihan toista kuin sellaisen, joka on ensimmäistä kertaa kameran edessä.

Mäkelä ei kuulu niiden ohjaajien joukkoon, jotka harjoituttavat näyttelijöitä loputtomasti tai jotka ottavat kuvaustilanteessa ottoja toisensa perään.

– Työtapa perustuu siihen, että puhumme hahmoista loputtomasti, minkä lisäksi näyttelijät saavat luettavaksi aikaisempia käsikirjoitusversioita.

– Kuvauspäivän tullessa jokainen tuntee oman hahmonsa. Varsinainen kuvausaika toteutetaan halki-poikki-pinoon -meiningillä, sillä en jaksa ottaa ottoja sen takia, että kuva ja näyttelijöiden tulkinta kehittyisivät uusintaottojen aikana. Jos teknisellä puolella ei tule kommelluksia, käytämme yleensä ensimmäistä tai toista ottoa.

Ohjaajalle on muotoutunut kameran taakse vakiotyöryhmä. Mäkelän mukaan tuttujen kasvojen kanssa on helpompaa toimia, kun kaikki tietävät, mitä tehdä. Samalla aikatauluista pystytään tekemään tarkempia.

– Olen tehnyt kaikki muut paitsi ensimmäisen elokuvani kuvaaja Pini Hellstedtin kanssa. Äänisuunnittelija tuli mukaan vuonna 2000. Musiikintekijöissä on ollut vähän enemmän vaihtuvuutta, mutta se johtuu siitä, että musiikkeja säveltävät henkilöt toimivat myös muissa hommissa, jolloin aikataulut eivät ole aina sopineet yhteen.

Yhteistyö Markus Selinin kanssa

Kahdeksan elokuvan ja lukuisien tv-sarjojen ja -elokuvien myötä ohjaajan ja tuottajan välille on muotoutunut selvät toimintatavat.

– Ensin etsimme yhdessä aiheen, minkä jälkeen Markus hoitaa sille rahoituksen ja minä teen elokuvan. Leikkausvaiheessa Markus haluaa tuoda esille omia näkemyksiään, miten lopullinen leikkaus tulisi hoitaa, mutta näistäkin on aina selvitty.

JP Siilin edellinen elokuva Ganes kertoi suomalaisen rock-yhtyeen elämäntaipaleesta. Uusi elokuva Blackout on puolestaan saanut runsaasti vaikutteita jännityselokuvien perinteestä.

– Tiedän tarkan ajan, paikan ja hetken, kun elokuvan lähtötilanne pölähti päähän noin kahden sekunnin mittaisena välähdyksenä. Samassa kuvassa oli lääkäri naula päässä, muistinmenetys ja muutama tarinaan liittyvä sisällöllinen elementti.

Ganesin teko ei vaikuttanut Siilin aihevalintaan, sillä ajatus Blackoutin tekemisestä syntyi jo viisi vuotta sitten, jolloin ohjaaja ei tiennyt tekevänsä musiikkiaiheista elokuvaa.

– On kuitenkin mukavaa, että on ollut mahdollista tehdä elokuvia eri aiheista ja genreistä.

Myöskään mediassa esillä olleet terveydenhuoltokeskustelut eivät ole vaikuttaneet elokuvan sisältöön.

– Viidessä vuodessa maailma ennättää muuttua. Terveydenhuollossa tapahtuneet asiat eivät ole niinkään vaikuttaneet elokuvan sisältöön, vaan siihen, miten katsojat suhtautuvat aiheeseen. Ihmiset ovatkin todennäköisesti alttiimpia tämän tyyppiselle elokuvalle nyt kuin muutama vuosi sitten.

Käsikirjoitus ja ohjaus

Siilin mukaan jännityselokuvan tekemiseen liittyi käsikirjoittajana monenlaisia haasteita. Tarinan kertominen olikin haastavaa ennen kaikkea kahdesta syystä.

– Tarinan päähenkilö on lääkäri, vieläpä sydänkirurgi teho-osastolla, jota minä en ole. Jos aikoo kertoa sellaisesta maailmasta vakuuttavasti, täytyy tehdä taustatyötä ja perehtyä, ja se on monisyinen maailma. Työ vaatii aikaa ja asiantuntija-apua.

– Psykologinen trilleri vaatii myös lajityyppinä erityistä huolekkuutta – tietyllä tavalla jopa enemmän kuin draama. Jännärissä annostellaan tietoa, paljastuksia ja salaisuuden sirpaleita. Sirpaleiden järjestyksen määrittäminen ja ajoittaminen sekä yksittäisten paljastusten rakentaminen on sellaista sillihaarukkahommaa. Kun yhtä yksityiskohtaa muuttaa, se säteilee eteen ja taakse, jolloin homma menee usein uusiksi ja elokuvasta tulee erilaisia versioita.

Psykologinen trilleri lajityyppinä asetti elokuvalle tietynlaisia raameja ja mahdollisuuksia.

– Lajityyppiä pyritään tukemaan visuaalisuudella ja kuvakerronnalla. Silti etenkin äänen jälkityövaiheessa musiikki ja muu äänimaisema ovat osa-alueita, joilla odotusjännitystä pyritään luomaan.

Siilille on tärkeää löytää voimakkaita tarinoita. Lähestymistapaan liittyy hänen mukaansa myös riskejä, sillä aiheet herättävät usein sekä inhoa että ihastusta.

– Asian kanssa täytyy oppia elämään. Sisäänrakennettuna on kuitenkin miellyttämisenhalua, jolloin kaikkien toivoisi rakastavan elokuviaan. Näinhän ei voi kuitenkaan olla.

Näyttelijät

– En miettinyt Petteri Summasen tilalle muita näyttelijöitä. Petteri on ominaislaaduiltaan tämäntyyppiselle elokuvalle sopiva henkilö. Hän on jokamies, joka ei herätä kateutta, eikä vääränlaista ihailua. Elokuvalle on tärkeää, että keskushenkilö on sellainen ihminen, jonka puolesta voimme elää tapahtumia läpi.

Naisroolien valitseminen ei ollut yhtä helppo tehtävä. Siili oli päätymässä jo muihin valintoihin, kunnes muisti, että myös ison veden takana olevat naisnäyttelijät olivat käytettävissä.

– Roolivalinnoista tuli mukavaa lisäsävyä, sillä saman oloisina ihmisinä Irina Björklund ja Jenni Banerjee liittyvät sulavasti päähenkilön menneisyyteen ja tulevaisuuteen.

Tulevaisuus

Vuonna 2009 Siili valmistaa yhdessä Juha ja Rike Jokelan kanssa poliisielokuvien sarjan televisioon. Seuraava elokuva tullaan kuvaamaan vuoden 2010 aikana.

– Puukkojunkkareista kertova Härmä-elokuva sijoittuu Pohjanmaalle vuoteen 1847.

Putoavia enkeleitä lähti liikkeelle Heikki Huttu-Hiltusen otettua yhteyttä aiheen tiimoilta Blind Spot Picturesin tuottajaan Pekka Jokirantaan. Lopulta he päätyivät ehdottamaan ohjaajan vakanssia Heikki Kujanpäälle.

– Luin kirjan yhteen menoon meidän laiturilla ja kyllä se kosketti. Vaikka kirja on elämäkerta Lauri Viidasta, sen läpäisee koskettava rakkaustarina. Pääosaparin myrskyisä suhde on kirjan punainen lanka.

– Kaksi herkkää ihmistä haluaa uskoa yhteiseen unelmaan, mutta unelma särkyy. Molemmat kaipaavat toisiaan täydentämään omaa identiteettiään. Sen toivoisi onnistuvan, mutta kun molemmilta puuttuu vakaa identiteetti, siinä ei käy hyvin.

Putoavia enkeleitä -elokuvan matka valkokankaalle ei ole ollut kaikkein suorin ja helppokulkuisin. Projektille etsittiin rahoitusta pidemmän aikaa ja kun sitä ei alkanut kuulua, aihe päätyi Q-teatterin lavalle. Se ei ollut huono ratkaisu, sillä näytelmän suosio sai rahoittajat kiinnostumaan projektista.

– Halusimme tehdä tämän jonnekin ja Q-teatteri tuntui luontevalle paikalle varsinkin, kun siellä oli projektiin sopivia näyttelijöitä.

Vaarana pönäkkä näköispatsaselokuva

Kujanpää ei halunnut elokuvasta kaavamaista elämäkertatarinaa. Tekijätiimin täytyikin miettiä, kuinka todellisen elämän hahmot saataisiin heräämään eloon valkokankaalla. Asiaa helpotti, että alkuperäistekstin kirjoittanut Aila Meriluoto antoi projektille vapaat kädet.

– Oli tärkeää löytää oma tapa kertoa elokuvaa. Näytelmää tehtäessä tarina kasvoi ulos elämäkertateoksesta yleisinhimilliseksi draamaksi ja mitä enemmän projekti venyi, sitä rohkeammin uskalsimme luoda omaa maailmaa.

Suomessa on viime aikoina nähty melko paljon elämäkerta-aiheisia elokuvia ja myös Putoavia enkeleitä voi laskea joiltain osin samaan kategoriaan. Elämäkerrallisista aineksista ei ollut kuitenkaan hyötyä rahoituksen hankkimisessa.

– Jos olisimme tehneet elokuvan Matista tai jostain kuuluisammasta henkilöstä, niin Selin olisi saattanut tarttua siihen. Viitaa ja Meriluotoa ei kuitenkaan tunneta Suomessa kovin hyvin.

– Tarkoituksena olikin tehdä elokuva, jossa tarina on valtti. Elokuvan pitää olla sellainen, että sitä pystytään katsomaan vaikka Ecuadorissa. Katsojan ei tarvitse tietää, keitä runoilijat olivat.

Näyttelijätyö keskiössä

Koska Kujanpää toimi elokuvassa sekä käsikirjoittajana että ohjaajana, hän saattoi muokata tekstiä haluamaansa suuntaan vielä kuvausvaiheen aikana. Mitä ohjaustyöhön tulee, Kujanpää sanoo panostavansa näyttelijätyöhön.

– Kaikki nuoret elokuvafriikit arvostavat elokuvakerronnassa niukkoja ja pelkistettyjä asioita. He ovat Bresson-faneja, joita ei välttämättä kiinnosta näyttelijätyö vaan filosofiset annit ja viittaukset toisiin elokuviin.

Kujanpää sanoo olevansa itsekin kiinnostunut näistä teemoista, mutta korostaa samalla näyttelijätyön merkitystä.

– Suurin kunnianhimoni ohjaajana liittyy näyttelijätyöhön, mistä seuraa, että olen ohjaajana todella vaativa. Yritän olla kuitenkin myös innostava ja laittaa itseni ohjaustilanteessa peliin.

Elokuvan rakenteet

Kujanpään mukaan eri aikatasojen ja sisäisten rakenteiden käyttöön liittyi hienoja haasteita.

– Meillä on päähenkilö, joka haluaa tietää mitä hänen isälleen ja perheelleen tapahtui, mutta koska hän muistaa tapahtumista vain vähän, hän kykenee enimmäkseen vain kuvittelemaan asioiden kulun.

– Menneisyyden takautumajakso muuttuu Helenan päänsisäiseksi asiaksi, jossa on lupa paisutella ja tyylitellä.

Elokuvassa tämä näkyy Kujanpään mukaan ennen kaikkea värimaailmassa, joka muistuttaa enemmän Hitchcockin melodraamojen tricolor-värimaailmaa kuin 1970-lukua. Elokuvan maailmaa ei lähdettykään missään vaiheessa luomaan historiallisten ehtojen mukaan.

– Lähdimme tekemään maailmaa elokuvallisten ratkaisujen ehdoilla. Visuaalinen ilme oli hyvissä ajoin selvillä, sillä teimme paljon työtä kuvaaja Harri Rädyn, lavastaja Tarja Väätäsen ja pukusuunnittelija Riitta Röpelisen kanssa.

Näyttelijävalinnat olivat lopulta helppoja, sillä Elena Leeve ja Elina Knihtilä tuntuivat ohjaajalle itsestään selviltä valinnoilta. Miespääosankaan täyttämisessä ei ollut vaikeuksia.

– Suomalaisessa kulttuurimaailmassa ei kauheasti astele Viidan näköisiä miehiä. Jos puhutaan näyttelijöistä, niin Tommi Korpelalla ei ole kauheasti vakavasti otettavia haastajia.

Mika Kaurismäki on ennättänyt niittää itselleen mainetta elokuvantekijänä jo lähes kolmenkymmenen vuoden ajan. Ranskalaisesta uudesta aallosta voimakkaasti vaikutteita saanutta debyyttipitkä Valehtelijaa (1981) seurasi kymmenen vuoden aikana kahdeksan pitkää fiktioelokuvaa, yksi tv-tuotanto ja suomirockin kulttidokumentti Saimaa-ilmiö (1981). 1990-luvulla Kaurismäki keskittyi kansainvälisiin tuotantoihin ja 2000-luvulla matka on jatkunut pääosin latinalaisen Amerikan tutkimiseen dokumenttielokuvan keinoin. Väsymystä elokuvantekoon ei ole kuitenkaan havaittavissa.

– Elokuvanteko innostaa vieläkin. Valitsen elokuvat oman mielenkiintoni perusteella, joten kyllä niitä jaksaa tehdä.

– Elokuvanteko on minulle eräällä tavalla elämäntapa. En kuitenkaan näe itseäni varsinaisesti elokuvantekijänä vaan antropologina, joka tarkkailee maailmaa kameran kautta, mikä näkyy niin fiktio- kuin dokumenttielokuvissa.

Kolmen viisaan miehen syntyvaiheet

Kolmeen viisaan miehen syntyminen oli sattumusten seurausta, kun Kaurismäki ja elokuvan näyttelijät Kari Heiskanen, Pertti Sveholm ja Timo Torikka tapasivat illanvieton yhteydessä Corona-baarissa.

– Emme olleet nähneet pitkiin aikoihin, joten aloimme puhua elokuvasta, elämästä, avioeroista ja lapsista. Illan päätteeksi päätimme, että teemme yhdessä elokuvan, joka pohjautuu samanlaisiin keskusteluihin.

Elokuvan valmistelutyö oli nopeaa, eikä elokuvaa ehditty jauhaa puhki ennen kuvausvaihetta.

– Tiesin, että elokuva alkaa lapsihommasta ja päättyy lapseen ja että siinä ollaan karaokebaarissa.

– Kolmen viisaan miehen kohdalla mentiin ideasta suoraan tuotantovaiheeseen. Unohdettiin välistä käsikirjoitus- ja rahoitusvaihe. Kuvaukset hoituivat viikossa.

Viisikymppisten näyttelijöiden vaikeus löytää hyviä rooleja

Keskusteluissa ohjaajan ja näyttelijöiden kesken nousi esille useasti elokuvaohjaaja John Cassavetesin (1929-1989) nimi, mikä on seurausta hänen henkilölähtöisestä lähestymistavastaan elokuvaan.

– Kolme viisasta miestä ei pyri matkimaan Cassavetesin elokuvia, mutta se on kunnianosoitus hänelle, mikä on mainittu myös elokuvan lopussa.

– Halusimme tehdä henkilölähtöistä elokuvaa ja päästä eroon standardisoiduista rooleista, jotka vaivaavat etenkin viisikymppisille miehille tarjottuja töitä. Ne ovat usein sivuosia, joissa ei pääse esittelemään koko repertuaariaan. Ajattelimme tehdä sellaisen elokuvan, jossa saa näytellä koko rahan edestä – vaikkei palkkoja maksettukaan.

– Halusimme näyttelijöille vapaan luomisprosessin. Uskon, että jos olisimme kirjoittaneet elokuvaan perinteisen käsikirjoitusversion, se ei olisi toiminut yhtä hyvin. Tällaisella metodilla – joka ei siis ole improvisointia, vaikka siinä on sitäkin mukana – on melko tarkat rajat, joita pitkin toimia.

Kaurismäen metodi muistuttaa jonkun verran brittiohjaaja Mike Leighin menetelmää, jossa näyttelijöille ei kerrota kaikkea elokuvan roolihahmoista eivätkä he tiedä edes sitä, ketä he tulevat esittämään elokuvassa. Kaurismäen kohdalla tilanne ei ole yhtä äärimmäinen, mutta myös hänen kohdallaan ensiksi mainittu asia pitää paikkaansa.

– Kävin kaikkien henkilöiden kanssa läpi heidän taustansa. Näyttelijät tiesivät omat tarinansa, mutta eivät toistensa tarinoita, jolloin kukaan ei voinut lähteä sooloilemaan omaan suuntaansa.

Ohjaajan tehtävä oli ohjata näyttelijöitä haluttuun suuntaan

– Dialogit syntyivät kuvaushetkessä. Kerroin ensin, että nyt puhutaan lapsista, työstä tai naisista. Näyttelijät aloittivat keskustelun ja tuloksena oli pitkiä ottoja. Oton aikana saatoin huudella väliin, että puhukaa nyt siitä ja siitä asiasta, jolloin pystyin ohjailemaan toimintaa haluamaani suuntaan.

– Harjoittelimme kohtauksia ennen kuvaamista, mutta koska halusin säilyttää tuoreuden kuvaushetkeen, emme harjoitelleet kohtauksia niiden lopullisessa muodossa. Harjoittelimme tiettyjä aiheita ja metodia jopa kameran kanssa ennen varsinaisia kuvauksia. Kuvausten alkaessa oli selvää, että metodi oli hallinnassa.

Elokuvassa ei käytetty varsinaista käsikirjoitusta ja krediiteissä käsikirjoittajana mainitun Petri Karran tehtävänä olikin enemmän koota yhteen tuotettua aineistoa.

– Jossain vaiheessa kehittelytyötä pyysin Petri Karraa kirjaamaan ylös syntynyttä materiaalia, jota oli aika paljon. Hänen toimenkuvansa oli olla kirjuri ja aineiston jäsentäjä, jota käytin hyväkseni kuvaustilanteessa.

Emootio on tärkeintä elokuvassa

Dokumentintekijän tausta näkyy elokuvan tekemisessä ennen kaikkea siinä, että Kaurismäki pyrkii tallentamaan hetkessä syntyviä tilanteita ja tunteita.

– Olen tehnyt aika paljon dokumentteja, mikä auttoi varmasti tämänkin elokuvan tekemisessä, joka on eräällä tavalla dokumenttia. Kun varsinaista käsikirjoitusta ei ollut, kameralla ikään kuin kirjoitti sitä hetkeä, jossa dialogit syntyivät. Asiaa helpotti, että näyttelijöillä ja minulla oli suuri luottamus keskenämme.

Elokuvanteossa on tärkeää kertoa jotain ihmisyydestä, jolloin emootiot ovat keskeisessä asemassa.

– Kolmessa viisaassa miehessä emootio saavutettiin osaavien näyttelijöiden kautta, jotka kaivoivat sitä omasta itsestään. Se on yksi metodin osa, että käytetään omia kokemuksia ja omaa elämää työvälineenä, vaikka kyse on fiktiivisestä elokuvasta.

– Näyttelijät olivat itse valinneet hahmonsa, jotka liittyivät tavalla tai toisella heidän omaan elämäänsä. Olen vakuuttunut, että käytetyn metodin takia pääsimme ihmisyyden käsittelyssä tavallista syvemmälle.

Elokuvantekoa minimiresursseilla

Miten elokuvan pieni budjetti, noin 250 000 euroa, vaikutti lopputulokseen?

– Väitän, että elokuva oli pienen budjetin takia parempi kuin mitä se olisi ollut suuremmilla resursseilla. Joskus on jopa luksusta, että ei ole rahaa, jolloin voi keskittyä erilaisiin asioihin.

– Kun ei ollut rahaa, ei ollut mitään ylimääräistä. Tai no, oli meillä maskeeraaja ja punaviiniä.

Elokuvan tekemisen rahanpuute on asia, johon törmää varsin usein suomalaisia elokuvantekijöitä haastateltaessa, niin myös Kaurismäen kohdalla.

– Jos elokuva olisi maksanut normaaliin tapaan miljoonan tai puolitoista ja elokuva olisi lavastettu, puvustettu ja valaistu samalla tavalla kuin perinteiset suomalaiset elokuvat, niin Kolme viisasta miestä olisi alkanut näyttää tyypilliseltä kotimaiselta elokuvalta. Se onkin Suomessa pieni ongelma, että pienten resurssien vuoksi elokuvat muistuttavat toisiaan.

Klassinen elokuva kuolemassa sukupuuttoon

Viimeisen parin vuoden aikana, jolloin Kaurismäki on tehnyt kaksi omaa elokuvaa, hän ei ole ennättänyt katsoa kovin paljoa elokuvia. Se ei estä kuitenkaan määrittelemästä elokuvan nykytilaa.

– Elokuva elää murroskautta. Kun olen kiertänyt maailmalla ja puhunut elokuvaohjaajien kanssa, niin kaikki ovat jokseenkin sitä mieltä, ettei elokuvia katsota enää kovin kauaa isolta kankaalta. Liikkuvaa kuvaa tuotetaan enemmän ja enemmän, mutta sitä katsotaan pienissä ruuduissa ja tietokoneelta, mikä vaikuttaa elokuvakerrontaan. Se on ikävää, kun on itse saanut elää suuren kankaan aikana.

Tulevaisuudessa tulee olemaan entistä vaikeampaa saada elokuvia esitettäväksi valkokankaille, joilla pyöritetään pääasiassa suurten budjettien elokuvia.

– Klassinen elokuva on mielestäni sukupuuttoon kuoleva dinosaurus – se on jo polvillaan! Ainoa keino kamppailla tilannetta vastaan, on tehdä pieniä ja itselleen tärkeitä elokuvia, kuten Kolme viisasta miestä.

AJ Annila elokuvantekijänä

AJ Annila on tämän hetken suomalaisessa elokuvassa varsinainen poikkeushahmo. Ohjaajan kaksi pitkää elokuvaa, Jadesoturi ja Sauna, ovat genre-elokuvia, joita ei muuten löydä Suomesta. Vaikka tuotokset eivät ole sisällöltään aina kovin tasaisia, ovat elokuvat katselukokemuksina vähintäänkin mielenkiintoisia. Miten Annila sitten päätyi tekemään erikoislaatuisia elokuviaan?

Annila: Kävin vuosina 1998-2002 Tampereella Taide- ja viestintäalan oppilaitosta. Aloitin kuvaajana, mutta erikoistuin myöhemmin ohjaamiseen enkä ole kuvannut elämäni aikana metriäkään filmiä. Koulussa tein lyhytelokuvan ja loppuvaiheessa kymmenminuuttisen independent-filmin, joka oli tavallaan Jadesoturin alkusysäys, sillä halusin näyttää, mitä saisin aikaan riittävillä resursseilla. Siitä innostuneena hyppäsin suoraan koulun penkiltä tekemään Jadesoturia.

Saunan alkutaival

Jadesoturin tekemiseen kului aikaa kuusi vuotta, mutta sitä seurannut Sauna valmistui huomattavasti nopeammassa aikataulussa, mistä on osin kiittäminen elokuvan tuottajia Jesse Fryckmania ja Tero Kaukomaata.

Fryckman: Olimme reilut puolitoista vuotta sitten tuottaja Tero Kaukomaan kanssa Berliinin elokuvafestivaaleilla, missä pallottelimme viikon ajan erilaisia ideoita. Tero oli tuottanut juuri AJ Annilan Jadesoturia kuusi vuotta ja päivittelimme, miten kukaan jaksaa laittaa niin pitkän ajan elämästään yhteen hankkeeseen.

F: Halusimme tehdä jonkun pienemmän projektin ja siinä vaiheessa elokuvalle tuli nimeksi Sauna ja genreksi kauhu. Alkuperäisessä ideassa oli viisi nuorta juhannuspäivänä mökillä, josta löytyy joku ihmeellinen rakennus ja toisaalta taas kiuas. Juhannusyönä osat yhdistetään toisiinsa, minkä jälkeen hullunmylly lähtee pyörimään.

F: Soitimme saman tien asiasta AJ:lle ja hän inhosi koko ideaa. Tarjosimme AJ:lle tilaisuuden tehdä itseään miellyttävän version ja kahden viikon päästä sieltä tuli lopullisen elokuvan tyyppinen ehdotus – ja onneksi näin.

Ohjaaja AJ Annila kommentoi elokuvan alkuvaiheita ja alkuperäisideaa seuraavasti:

Annila: Eräänä aamuna puhelimeni soi ja tuottajat Tero Kaukomaa ja Jesse Fryckman houkuttelivat minua oluelle. Tapaamisessa he pyysivät minua tekemään heille kauhuelokuvan nimeltään Sauna. Luin tarinan ja vaikka se oli ihan ehjä juttu, niin sanoin etten tee Saunaa, koska se kuulostaa niin hirvittävän huonolta idealta.

A: Tuottajat olivat kuitenkin sen verran tosissaan, että he antoivat aikaa elokuvan tekoon vuoden ja jos en pitänyt alkuperäisestä ideasta, niin voisin tehdä tilalle itseäni miellyttävän tarinan. Olin aina halunnut tehdä elokuvan pahoista teoista ja katumuksesta ja sitä kautta anteeksiannosta. Saunan historia, jota he olivat tutkineet, sopi ideaan hyvin ja lopputuloksena oli kauhuelokuva.

>Elokuvan nopeaa aikataulua ei nähty missään vaiheessa negatiivisena asiana, vaan pikemminkin haasteena, joka pakotti tekijät aktiivisen elokuvantekoon.

F: Nopea aikataulu ei ollut oikeastaan huono asia. Ratkaisuja täytyi tehdä nopeasti ja jokaiseen osa-alueeseen paneuduttiin suuremmalla energialla. Paras puoli nopeassa aikataulussa olikin se, että ideaan tartuttiin heti kun polte oli suurimmillaan, jolloin siitä saatiin paras irti ilman kyllästymistä aiheeseen.

Annilan mukaan elokuvaa olisi tosin tehty samalla tavalla, vaikka sen valmistumiseen olisi käytetty tuplasti aikaa.

A: Vaikka elokuvaa olisi tehty kolme vuotta, niin se olisi toteutunut samalla tavalla suunnittelematta ja luottamalla siihen, mitä kuvaushetkellä syntyy.

Elokuvaa kuvattiin lopulta yhdeksän päivää Torronsuolla ja sen lähimetsissä, minkä jälkeen tuotanto siirtyi Prahassa sijaitsevaan kylään ja sen lähimetsiin, joissa kuvauksia jatkettiin neljäntoista päivän ajan.

Millä tavalla Saunan tekeminen sitten erosi esikoiselokuvan tekemisestä?

A: Jadesoturi oli esikoisohjaajan elokuva, joka piti tehdä vaikka väkisin. Sen kohdalla jokainen asia oli suunniteltu varmaan kahteen tai kolmeen kertaan, jotta minulla olisi takaportti, jos asiat näyttäisivät menevän pieleen. Saunaa tehtäessä itseluottamus on kasvanut. Uskallan tehdä elokuvaa enemmän hetkessä. Näyttelijät toki tiesivät mistä he tulivat ja mihin olivat menossa, mutta muuten teimme kohtaukset ilman suurempia suunnitelmia ja mielestäni lopputulos on tällä tavalla parempi.

Kauhuelokuvaa suomalaisittain

Minkälaista oli lähteä tekemään genre-elokuvaa maassa, jossa ei ole juurikaan tehty kauhuelokuvia?

A: Elokuvaa on mukava lähteä tekemään tyhjältä kentältä, kun on vähemmän alttiina vaikutteille. Ihanne olisi, että elokuvia pystyisi tekemään odotuksista ja vaikutuksista vapaana, mutta nyky-yhteiskunnassa se on lähes mahdotonta, ellei ole asunut keskellä metsää ilman televisiota.

Genre-elokuvan puuttumiselle ei pidä kuitenkaan antaa liian suurta painoarvoa.

A: Prosessi olisi kuitenkin suurin piirtein sama, vaikka Suomessa olisi tehty kolmesataa kauhuelokuvaa.

Mitä ovat sitten AJ Annilan kauhuelokuvan esikuvat?

A: Vaikutteet tulevat aina alitajunnasta. Neil Gaiman on sanonut, että kauhu jättää aina pysyvimmät jäljet, ja minun kohdallani se näkyy kaikkina niinä elokuvina, jotka näin lapsena liian nuorena. Eniten minuun on kuitenkin vaikuttanut psykologinen kauhu.

Näyttelijävalinnat

Saunan näyttelijäkaartiin kuuluu Tommi Erosen kaltaisia tuttuja nimiä Annilan esikoiselokuvasta Jadesoturi, mutta mukana on myös paljon uusia kasvoja, kuten Ville Virtanen, Viktor Klimenko ja Kati Outinen.

A: Ennen kuin tiesin mitään tästä produktiosta näin Ville Virtasen teatterilavalla pitkästä aikaa ja kuiskasin vaimolle, että mitä tahansa teenkin seuraavaksi, niin tuo jätkä on siinä. Kun tiesin, minkälainen rooli tähän oli kehittymässä, soitin Villelle ja kysyin olisiko hän kiinnostunut näyttelemään elokuvassa. Ville hyppäsi mukaan kuultuaan, että käsikirjoittajana on Iiro Küttner ja ohjaajana AJ Annila.

Viktor Klimenko on näytellyt elokuvissa viimeksi neljäkymmentä vuotta sitten Komisario Palmu -elokuvien sarjan viimeisessä osassa Vodkaa, komisario Palmu. Kuinka Klimenko saatiin lähtemään mukaan elokuvaan?

A: Viktor Klimenkon mukanaolo tuli esille ensimmäistä kertaa käsikirjoittajan ehdottaessa häntä Semenskin rooliin. En ottanut sitä kuitenkaan tosissani, sillä Viktorista omaksumani käsitys oli otettu äitini lp-levyjen kannesta. Ajattelin vain, että mitä sä horiset, Viktor Klimenko?

A: Ville Virtanen nosti asian uudestaan esille ja kun sama ajatus oli tullut kahdeltafiksulta ihmiseltä, niin soitin Viktorille ja tavatessani hänet tajusin heti ensimmäisen minuutin aikana, että minun on pakko saada hänet tähän rooliin.

Suostuttelu ei ollut kuitenkaan helppoa.

A: Kolmen tai neljän monen tunnin session jälkeen minun oli pakko tivata häneltä vastausta. Annoin hänelle vaihtoehdot, että tuletko elokuvaan vai et ja älä sano ei. Ja lopulta hän lähti mukaan.

Sauna historiallisena elokuvana

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Suomen ja Ruotsin väliseen rajanvetoon Täyssinän rauhan jälkimainingeissa vuonna 1595. Vaikka Sauna ei pyrikään historialliseen pikkutarkkuuteen, sen tapahtumat sijoittuvat todellisiin puitteisiin maailmanhistoriassa.

F: Käsikirjoittaja Iiro Küttner oli tarkka siitä, että historiasta otetaan oikeita palasia, mistä esimerkkinä käyvät elokuvan päähenkilöt, Sporen veljekset, jotka ovat olleet aitoja henkilöitä, joiden sukupuu on katkennut selittämättömästä syystä – kunnes se nyt paljastetaan tässä elokuvassa.

Heti alusta asti oli kuitenkin selvää, ettei elokuva tule olemaan yksityiskohtaiseen faktatietoon pohjautuvaa historiankirjoitusta.

F: Elokuvassa on tehty valintoja sekä sisällöllisesti että visuaalisesti historia-aspektin suhteen, jolloin olemme joissakin kohdin oikaisseet hieman mutkia suoriksi. Toisaalta kyse on myös sellaisesta historian vaiheesta, josta tiedämme aika vähän.

Annila määrittelee asian omasta näkökulmastaan käsin.

A: Vaikka elokuva sijoittuu historiaan, niin halusimme tehdä selvän pesäeron vuoden 1595 ulkoasuun. Ensimmäisissä puvustuspalavereissa tutustuimme 1500-luvun pukeutumistyyliin ja katsoimme kuvia pussihihoista, pussihousuista ja sulkahatuista, ja päätimme olla käyttämättä niitä, koska elokuva kertoo pahoista teoista ja katumuksesta. Halusimme tehdä ajattoman elokuvan universaaleine aiheineen, jolloin historialliset epätarkkuudet eivät häiritse minua.

Pienet budjetit ja kuvanlaatu

Sauna ei ole mikään suuren budjetin elokuva, mutta elokuvan kuvallinen anti on siitä huolimatta varsin siistiä jälkeä. Mitä mieltä Annila on siitä seikasta, että jotkut suomalaiset elokuvantekijät vetoavat taloudellisiin tekijöihin puhuttaessa suomalaisten elokuvien kuvallisesta köyhyydestä, vaikka heidän tulisi ehkä katsoa enemmän oman napansa suuntaan?

A: Rahan puute näkyy siinä, että meillä ei ole tarpeeksi aikaa tehdä kuvia. Saunassa ja suomalaisessa elokuvassa on se ongelma, että kun on leikkauspöydän ääressä ja kuva ei tunnu toimivan, niin meillä ei ole toista kuvaa mihin leikata, koska jouduimme vetämään kohtauksen läpi kahdella ja jotkut kohtaukset jopa yhdellä otolla. Useiden muiden maiden elokuvissa leikkauspöydässä pystyy pelastamaan monia asioita, sillä uusintakuvaukset ovat niissä pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

A: Jos rahaa olisi enemmän, kuvia otettaisiin enemmän. Suomalaisessa elokuvassa se näkyisi pienten sudenkuoppien, kuten paikallaan polkemisen ja yhtäkkisen kiireen välttämisenä. Elokuvat saataisiin etenemään sulavammin kohtauksesta toiseen.

Annila määrittelee vielä, kuinka tämä näkyy hänen elokuvissaan.

A: Jadesoturissa ja Saunassa on molemmissa kolmen minuutin välein kuvia, jotka vaihtaisin toisiin, jos sellainen mahdollisuus olisi olemassa. En ole elokuvantekijänä koskaan tyytyväinen, vaan haluaisin aina kokeilla jotain muuta ja tehdä asioita vähän eri tavalla. Niitä kohtia on Jadesoturissa tuhat ja Saunassa tuhat ja niin tulee varmaan aina olemaankin.

A: Rahan puutteen ei pitäisi kuitenkaan näkyä siinä, minkälaisia kuvia me teemme. Älkää tehkö sellaisia elokuvia, joissa rahat eivät riitä kuvan esillepanoon.

Annila jatkaa humoristiseen tyyliin talouden puimista.

A: Inhoan elokuvanteossa sitä, että rahaa kuluu muuhunkin kuin kuvaan. En pidä siitä, että ryhmälle pitää tarjota ruokaa ja perustelen sen itselleni sillä, että seuraavasta kuvasta tulee parempi, koska ihmiset on ruokittu. Kaikki resurssit pitää kuitenkin keskittää kuvaan, sillä se on loputon työväline. Totta kai on tärkeää, että on oikeat näyttelijät ja niin edelleen, mutta kuva on aina loputon, eikä yksikään kuva ole koskaan valmis.

Rahanjako Suomessa

Sauna saa rahoituksensa hieman eri tavalla kuin suomalaiset elokuvat yleensä, jotka ovat usein sidotumpia elokuvasäätiön tukeen.

Fryckman: Elokuvan budjetti on hieman suomalaisen keskiarvon alapuolella, kun kokonaisbudjetti on 1,2 miljoonaa. Rahoituksen hankkiminen ei ollut mitenkään helppo juttu, koska teimme elokuvan niin nopealla aikataululla. Perusmallissa on mukana elokuvasäätiö, levittäjä ja tv-kanavat, mutta meillä on myös aika paljon yhteistyökumppaneita sekä aika iso oma riski.

Miten elokuvasäätiön suunnalta tapahtuva rahanjako toimii Suomessa elokuvantekijöiden mielestä?

Annila: Rahanjako tapahtuu hyvältä ja terveeltä pohjalta. Minun kokemukseni perusteella se toimii tarinaperusteisesti, mikä on mielestäni ehdoton edellytys sille.

Fryckman lisää vielä, että Suomessa tulisi ehkä suuntautua enemmän yksityisen rahan suuntaan.

F: Suomalainen malli on hyvä, sillä meillä tehdään sen verran vähän elokuvia. Mielestäni voitaisiin kuitenkin aktivoitua enemmän yksityisen rahan puolelle, sillä elokuvan ympärillä voi tehdä jopa ihan järkevää liiketoimintaa. Silloin ei tarvitsisi huolehtia elokuvasäätiön raja-aidoista, jolloin ei tarvitsisi tehdä ainoastaan niitä elokuvia, joita tuetaan virallisilta tahoilta.

Kysyn syitä Saunan saamaan suhteellisen pieneen elokuvasäätiön tukeen, sillä epäilen elokuvan edustaman genren herättäneen hylkimisreaktiota säätiön suunnalla. Fryckman kumoaa kuitenkin tämän ja toteaa:

F: Elokuvan nopea aikataulu johti siihen, että elokuvasäätiö oli ehkä hieman liian iso ratas reagoimaan tällaiseen äkkinäiseen hankkeeseen.

Elokuvan levitys ja festivaalit

Ulkomainen huomio ei ole itsestään selvä asia suomalaiselle elokuvalle. Jadesoturin menestys auttoi kuitenkin myös Saunan levityksessä.

F: Jadesoturin leviäminen ulkomaille pitkälle yli kuuteenkymmeneen maahan auttoi Saunan leviämisessä. Molemmat elokuvat ovat lisäksi genre-elokuvia, joihin on helppo tarttua. Kun AJ Annila lähtee tekemään kauhua, niin yritimme ottaa siitä irti kaiken muuallakin kuin Suomessa.

Saunaa on esitetty paljon ulkomaalaisilla festivaaleilla ja elokuvan Pohjois-Amerikan levitysoikeudet myytiin äskettäin IFC Entertainmentille.

F: IFC on firma, jolla on kaapelissa oma osta ja katso -tyylinen palvelu, joka tavoittaa heidän sanojensa mukaan 40-50 miljoonaa taloutta. Elokuva pyörii siellä oman aikansa ja siirtyy sen jälkeen dvd:lle. Ulkomainen näkyvyys ei kuitenkaan tarkoita mitään lottopottia, sillä tässä on mukana aikamoiset taloudelliset riskit, jotka pienenevät vasta kotimaisen katsojakunnan käydessä elokuvissa. Tunnustuksena se on kuitenkin hienoa.

A: Ei kansainvälisillä markkinoilla tehdä välttämättä rahaa, vaikka elokuvan oikeudet myytäisiinkin kuuteenkymmeneen tai sataan maahan. Elokuvan täytyy kuitenkin breikata siellä läpi ja se on harvinaista. Elokuvantekijänä haluan kuitenkin, että elokuvan pystyisi näkemään mahdollisimman moni katsoja ympäri maailmaa.

A: Elokuvan saama kansainvälinen näkyvyys tuntuu totta kai hyvältä, mutta se tapahtuu oikeastaan kahdella tavalla. Toinen on suhdetoimintaa, mitä tuottajat pitävät ahkerasti yllä, ja toinen on elokuvan lyömistä itseään läpi, minkä jälkeen se jatkaa omaa elämäänsä. Suhdetoiminta on sellaista, että haluamme Toronton valitsijat katsomaan demonauhat, jotta he ovat tietoisia, että tähtäämme heidän festivaaleilleen. Elokuva ei tule kuitenkaan valituksi sinne, jos se ei ole hyvä.

Saunan kohdalla kansainväliset markkinat olivat tähtäimessä alusta alkaen, mutta Annilan mukaan myös kansallisella elokuvalla voi pärjätä ulkomailla yhtä hyvin.

A: Elokuvaa tehtäessä meillä oli mielessä myös kansainväliset markkinat. Jaottelu kansalliseen ja kansainväliseen elokuvaan on kuitenkin hankalaa, sillä jos elokuvassa, jonka päähenkilö on kansallinen merkkihenkilö, on jotain universaalia sanottavaa, sillä ei ole mitään esteitä lyödä itseään läpi kansainvälisesti.

Tulevaisuus

Miltä AJ Annilan tulevaisuus näyttää?

A: Kehitteillä on monia mielenkiintoisia projekteja. Se, mikä niistä pääsee tuotantoon asti, on lottopeliä, mutta jos unelmista tulee totta, niin seuraava elokuva on ninjamusikaali.

Elokuvan ideointi- ja käsikirjoitusvaihe

Animaatioelokuvana Niko – lentäjän poika on poikkeus kotimaisen näytelmäelokuvan kentässä. Elokuvan saama näkyvyys maailmalla on myös omaa luokkaansa, animaation levitysoikeudet kun on myyty yli sataan maahan. Lopputulosta ei ole kuitenkaan saavutettu yhdessä yössä, sillä elokuva on ollut lähes viisivuotinen prosessi.

Tuottajakollegani Petteri Pasanen Anima Vitae -studiolta soitti ja ehdotti, että tehdäänpä pitkä animaatioelokuva. Olin aluksi vähän skeptinen, sillä Suomessa ei ole juurikaan tehty pitkiä tietokoneanimaatioita. Ajattelin käydä puhumassa Petterille järkeä päähän, mutta hämmästyin kun näin, minkälaisia töitä ja mainoksia Animassa oli tehty.

Elokuvan ainekset nojaavat suomalaisuuteen, sillä esillä ovat niin Lapin lumiset maisemat revontulineen kuin joulupukin lentävät porot Korvatunturilla.

Ihan alussa haimme elokuvalle identiteettiä. Päätimme, että Niko on perhe-elokuva. Halusimme elokuvasta mahdollisimman suomalaisen ja sijoitimme sen Lappiin, mikä tarjosi meille kilpailuvaltin markkinoilla.

Ideaa ei tarvinnut hakea muutenkaan kovin kaukaa.

Tarina itsessään on tuttu jo entuudestaan. Olen kertonut samaa tarinaa jo kohta kahdeksantoista vuotta: lapsen kasvu nuoreksi, nuoren kasvu aikuiseksi, itsenäistyminen ja itsensä ja oman paikkansa löytäminen yhteiskunnassa.

Tuomaisen rooli ei jäänyt pelkästään ideoinnin tasolle, sillä hän on myös elokuvan käsikirjoittaja.

Tein viisi ensimmäistä käsikirjoitusversiota yksin. Sen jälkeen mukaan tuli kirjoituskumppaniksi irlantilainen Marteinn Thorisson.

Päätimme Petterin kanssa, että haluamme elokuvaan mukaan anglosaksisen kirjoittajan, koska tiedän kokemuksesta, että jossain vaiheessa omat jutut ja vitsit loppuvat kesken ja toisaalta joskus on hyödyllistä kirjoittaa kimpassa, jolloin ideointi onnistuu vapaammin.

Työnjako tuottajien välillä

Animaatiostudiota johtavalla Petterillä on enemmän kokemusta varsinaisesta animaation teosta, budjetoinnista, suunnittelusta ja sen sellaisista asioista. Petteri on myös ennakkoluuloton kaveri, joka lähtee esittelemään studion osaamista minne tahansa. Hän on opiskellut markkinointia, joten projektin loppuvaiheessa hän katseli vähän sen perään.

Minulla taas on taustalla aika paljon yhteistuotantoja. Olen tuottanut sellaisia elokuvia kuin Poika ja ilves ja Menolippu Mombasaan. Poika ja ilves oli aikoinaan Suomen kallein elokuva. Olin hankkinut siihen paljon ulkomaalaista rahoitusta ja kokemuksestani oli hyötyä tämänkin elokuvan rahoituksen hankinnassa. Käsikirjoittajana taas olen pitänyt sisältöpuolta linjassa animointiin nähden.

Kuinka animaatioelokuva sitten eroaa perinteisestä fiktioelokuvasta?

Animaatio on minulle elokuvaa sinänsä. Käsikirjoittaessa en ajattele, että nyt täytyy kirjoittaa animaatiota, vaan tarina, joka kerrotaan animaation keinoin. Pelkästään näytelmäelokuvia tehneelle henkilölle animaatiossa on ollut hurmaavaa käsikirjoittajan mielikuvituksen vapaus, jolloin olen voinut laittaa kohtauksiin vapaasti vaikka lumivyöryjä.

Vapauteen liittyi koko elokuvan universumin luominen. Loimme näyttelijät, kuvauspaikat, valot ja tunnelmat. Se on vielä suurempaa käsityötä kuin tavallinen elokuva.

Animaatioelokuvat ovat samaan aikaan elokuvia lapsille ja aikuisille, mikä tarjoaa elokuvantekijöille monenlaisia mahdollisuuksia.

Se että elokuvaa tehdään samaan aikaan lapsille ja aikuisille on ehdottomasti positiivinen haaste. Minulla on itselläni kaksi lasta ja olemme käyneet katsomassa paljon lasten elokuvia ja animaatiota. Huomaan pitäväni sellaisista lasten elokuvista, joissa on jonkinlaista aikuistasoa eli asioiden, tilanteiden ja ihmissuhteiden käsittely ei ole aivan yksioikoista.

Elokuvan rahoitus ja levitys

Halusimme mukaan eurooppalaisia tuotantoyhtiöitä. Oli tärkeää kerätä rahaa elokuvantekoon niin paljon kuin mahdollista, jotta saatoimme näyttää osaamistamme ja kilpailla eurooppalaisen animaation kanssa. Euroopassa animaatioelokuvien budjettien keskitasot ovat noin kuuden miljoonan euron paikkeilla eli pääsimme rahamäärässä mitattuna samalle viivalle.

Oman linjan tulee olla selkeä, jolloin jokaisen rahoittajan mielihaluja ei voi lähteä seuraamaan erikseen. Rahoittajat on kuitenkin pidettävä selkeästi ajan tasalla sisällön ja aikataulujen suhteen.

Rahankeruuvaihe kesti noin puolitoista vuotta ja se oli suoraan sanottuna haastava vaihe. Rahoittajia tulee paljon ja heidät kaikki on pidettävä ajan tasalla. Tässäkin elokuvassa on kaksikymmentäkaksi rahoittajaa, joten siihen liittyy paljon paperityötä.

Elokuvan saama huomio on myös Tuomaisen mieleen.

On hieno asia, että elokuvaa levitetään näin laajalle alueelle. Jotkut ovat sanoneet, että Niko leviää suomalaiseksi elokuvaksi hyvin, mutta elokuva leviää missä tahansa maailman mittapuussa hyvin. Nikon levitysoikeudet myytiin ennakolta yli sataan maahan ennen kuin elokuva oli lopullisesti valmis, mikä on ennenkuulumatonta.

Animoinnin ja äänityöskentelyn työnjako

Lähes kaikki animaatiosuunnittelu on suomalaista käsialaa. Käsikirjoitus, tuotanto, visuaalinen suunnittelu ja ohjauksen suunnittelu ovat Suomesta lähtöisin.

Työnjako sujui yleisen käytännön mukaisesti eli rahat, jotka löytyvät tietystä maasta, käytettiin pääsääntöisesti myös siinä maassa.

Meillä oli animaatiostudiot Saksassa ja Tanskassa, kun taas äänisuunnittelua ja musiikkia tehtiin Irlannissa. Kuva on tavallaan tehty kolmessa maassa ja äänityöt neljännessä osatuottajamaassa.

Vaikka Niko – lentäjän poika on tuotannollisesti kansainvälinen elokuva, on kyse lopulta varsin suomalaisesta elokuvasta.

Otimme hemmetinmoisena haasteena vastaan sen, ettei Suomessa ole tehty vastaavanlaista elokuvaa. Meillä on kuitenkin kokenutta, osaavaa ja innostunutta väkeä työtä varten. Suomi on päätuottajamaa ja vaikka osatuottajia on Saksasta ja Irlannista, niin kyllä kaikki katsovat tätä suomalaisena elokuvana.

Hannu Kahakorven elokuva Päätalo tarttuu Kalle Päätalon elämänvaiheisiin ja kuvaa, kuinka kirjailijanurasta haaveillut rakennustyömies saavuttaa unelmansa kovan työn ansiosta.

– Elokuva ei ole virallinen tutkintapöytäkirja Kalle Päätalon vaiheista, vaan tarina selviytymisestä, intohimoista ja haaveista, joiden toteuttaminen on viedä miehen hengen. Päätalo onnistui toteuttamaan haaveensa ja loi loistavan uran täysin toisissa hommissa kuin missä hän siihen asti oli ollut.

– Olen iloinen, että saatoimme kertoa tarinan, joka näyttää, että ihmiselämässä on toivoa. Kalle Päätalo edustaa esimerkkiä, että täytyy vaan yrittää jaksaa taistella huonoissakin tilanteissa.

Päätalo kuvaa samalla, millaista elämä oli sodanjälkeisessä Suomessa, kun koteja ja ihmissuhteita täytyi rakentaa tyhjästä.

– Olen iloinen myös siitä, että Suomessa on kiinnitetty huomiota suomalainen mies sodassa -teemaan, mistä esimerkkinä ovat useat teatteriversiot Tuntemattomasta sotilaasta. Päätalossa lähdimme näyttämään aikakautta eteenpäin ja esitimme kysymyksen, mihin miehet menivät, kun he lähtivät sodasta. Tarkoituksena oli kuvata sitä prosessia, kun koteja täytyi rakentaa tyhjästä ja ihmissuhteet solmia uudelleen kuntoon. Tähän asiaan ei ole mielestäni kiinnitetty Suomessa juurikaan huomiota.

Iijoki-sarja typistyi Päätalosta kertovaksi elokuvaksi

– Ohjaajan mukanaolo käsikirjoitusvaiheessa ei ole aina välttämätöntä. Tämän elokuvan kohdalla se kuitenkin oli sitä, sillä tarina ei olisi muuten tullut kerrotuksi.

Kahakorpi olisi halunnut tehdä laajemman Iijoki-sarjan, mutta rahoituksen puutteen vuoksi projekti muuttui Kalle Päätalon yhdestä elämänvaiheesta kertovaksi elokuvaksi.

– Alkuperäinen tarkoitus oli kuvata laajemman Iijoki-sarjan kautta itsenäisen ajan Suomen historiaa ja tulla henkilökuvan kautta lähemmäksi nykypäivää. Kun projekti ei ottanut tuulta alleen, minua jäi kaivelemaan, etten pääse toteuttamaan menneen maailman kuvaamista.

– Ajattelin että en luovuta, joten otin tarinan ytimen ja päätin toteuttaa elokuvan metsätyömiehestä, jonka haaveena on ollut lapsesta asti tulla kirjailijaksi. Tämä meni rahoittajille läpi.

Rahoituksen selvittyä käynnistyi varsinainen käsikirjoitusvaihe, johon osallistuivat Miisa Linden ja Elina Halttunen.

– Miisa Linden oli tekemässä ensimmäistä versiota ja kun selvisi, että Matila Röhr Productions ottaa elokuvan tuotantoonsa, teki Elina Halttunen lopullisen silauksen käsikirjoitukseen. Tuottajilla oli omia painotuksia elokuvan suhteen, mutta muuten Elina sai työskennellä käsikirjoituksen kanssa varsin itsenäisesti.

Näyttelijä ohjaajana

– Henkilökuvat kiinnostavat minua. Olen itse näyttelijä ja minua kiinnostaa näyttelijätyö ja roolien elävyys, joiden kautta tarinaa voi kertoa mahdollisimman rikkaasti.

Miten oma näyttelijätausta näkyy sitten näyttelijöiden ohjaamisessa?

– Annan näyttelijöille ehkä enemmän liikkumatilaa. Tiedän miltä heistä tuntuu ja mitä elementtejä työssä vaaditaan. Annan työhön vaadittavan rauhan, jolloin he voivat näyttää mitä he osaavat. Olen eräänlaisessa stand by -tilassa valmiina auttamaan heitä. Mikäli tulee tulkintaeroja, niin silloin on vain puututtava tilanteeseen.

Kai Lehtisen valinta Kalle Päätalon rooliin ei ollut itsestään selvä asia. Lopulta asiat loksahtivat kuitenkin paikoilleen yllättävän vaivattomasti.

– Kai Lehtisen valinta Kalle Päätalon rooliin oli ahaa-elämys. Epävarman prosessin aikana en ollut tarkoituksella miettinyt roolitusta, mutta tuotantopäätöksen tultua julki projekti lähti nopeasti liikkeelle.

– Tuottaja Asko Apajalahti on tehnyt paljon työtä Kai Lehtisen kanssa ja tunnen hänet hyvin myös itse. Emme hakeneet näköispatsasta, mutta lopulta saimme kaverin joka on mennyt Päätalon nahkoihin.

Elokuvallisuus

Hannu Kahakorpi on tehnyt pitkän ja monipuolisen uran television puolella, niin kameran edessä kuin takanakin. Parhaiten hänet tunnettaneen Kotikadusta, jota Kahakorpi on tuottanut ja myös itse sarjassa näytellyt. Valkokangaselokuva oli ohjaaja-Kahakorvelle uusi aluevaltaus.

– Minusta oli hauska nähdä, että elokuva on elokuvaa ja tv-juttu tv-juttua. Elokuva esitetään valkokankaalla, mikä vaatii erilaisia toimenpiteitä määrätyissä asioissa. Perusasiat ovat tietenkin samoja eli tarina täytyy pystyä kertomaan mahdollisimman hyvin, mutta elokuvan 100 minuuttia on pitkä aika tarinan kertomiseen.

Koska Päätalo on ohjaaja Kahakorven ensimmäinen pitkä elokuva, aiheutti asia ylimääräistä huulenheittoa tuotantoportaassa.

– Sain lempeää palautetta ensimmäisen elokuvan tiimoilta. Odotin mielenkiinnolla, kun ensimmäiset materiaalit lähtivät Taivalkoskelta Helsinkiin, että mitä tuottajat sanovat kuvanlaadusta. Kyllä se kuulemma ihan elokuvalta näytti!

Näytelmästä elokuvaksi

Uusin Kummeli-elokuva Alivuokralainen on turvallista jatkoa ryhmän aiemmille elokuville. Vaikka elokuvien välillä on tapahtunut muutoksia, tekee Kummeli-ryhmä edelleen huumoria, joka on tuttua sen varhaiselta taipaleelta. Tällä kertaa elokuvaa lähdettiin kuitenkin tekemään hieman erilaisista lähtökohdista, sillä Alivuokralainen perustuu Tampereen Teatterille kirjoitettuun näytelmään.

– Elokuva pohjautuu teatterinäytelmään, jonka ovat käsikirjoittaneet Heikki Vihinen ja Timo Kahilainen. Itse astuin projektiin mukaan siinä vaiheessa, kun päätös näytelmän tekemisestä elokuvaksi oli lausuttu ääneen.

Näytelmä ei taipunut suoraan elokuvaksi ja sen vuoksi tarinaa jouduttiin muokkaamaan elokuvallisemmaksi. Muutokset toivat elokuvaan monipuolisuutta ja runsautta.

– Näytelmä on vuorovaikutuksellinen teatteriesitys, jossa yleisö elää voimakkaasti tapahtumien mukana. Elokuvassa se ei ole kuitenkaan mahdollista.

– Juoni on sama, mutta perustarina on laajempi. Elokuvassa on uusia henkilöitä ja juonenkäänteitä ja ehkä se on muutenkin vähän rikkaampi ja monitahoisempi kuin teatteriversio.

Seitsemäntoista vuotta Kummeleita

– Olemme tehneet Kummeleita seitsemäntoista vuoden ajan. Teemme myös kaikenlaisia muita projekteja, jotka eivät ole välttämättä Kummeli-nimikkeen alla. Välillä on taukoja, mutta pidämme säännöllisesti yhteyttä toisiimme.

Elokuvienteosta ryhmällä on jo sen verran kokemusta, että jokainen tietää, kuinka niihin tulee suhtautua.

– Tätä elokuvaa oli helppoa lähteä tekemään, kun kaverit olivat tuttuja ja työskentelytavatkin jo hioutuneet aiemmin yhteen. Kun saimme rahoituksen kuntoon, kaikki tiesivät mitä tuleman pitää.

Ryhmän keskinäinen tuttuus auttaa keskittymään olennaisiin asioihin. Jokaisella on omat roolinsa ja kuvausvaiheessa ohjaaja on se, joka tekee lopulliset päätökset.

– Elokuvanteko on tarkkaan suunniteltua työtä, jossa on taloudelliset ja aikataululliset paineet niskassa. Ymmärrämme että jokaisella on oltava silloin oma työrauha. Jos kuvausvaiheessa on jotain sanottavaa, se tullaan sanomaan, mutta lopulta ohjaaja on se, joka sanoo viimeisen sanan. Meidän keskinäiset suhteet ovat kuitenkin jo niin tuttuja, että tiedämme oikeastaan jo elekielestä, mitä jokainen tarkoittaa.

Kummeli-ryhmän ulkopuoliset näyttelijät

– Mikko Kivinen ei ole meille uusi tuttavuus, sillä hän juonsi viimeisen Kummeli-sarjan ja hän on ollut mukana muissakin meidän jutuissa. Kummeli-elokuvissa hän ei ole kuitenkaan ollut eikä hän ole näytellyt elokuvissa juuri muutenkaan. Mikko on kuitenkin ammattimies ja hän ymmärtää meidän huumoria. Näytteleminen Kummeli-elokuvassa onkin enemmän luonnekysymys, sillä on oltava vähän Kummeli-henkinen ihminen, jos aikoo työskennellä siinä näin isossa roolissa.

Myös sivuosanäyttelijät ovat Kummeli-ryhmälle ennestään tuttuja ihmisiä.

– Oiva Lohtander ja Mari Turunen ovat olleet elokuvissa aiemminkin mukana. Sen sijaan vähän pienemmässä roolissa ollut Auvo Vihro on mukana ensimmäistä kertaa. Uudet nimet ovat kuitenkin tavalla tai toisella ennestään tuttuja.

Kuvausvaihe käynnistyi alkusyksystä 2007. Kuvaukset tehtiin pääosin Helsingissä Hernesaaren studiolla ja ulkokuvaukset Helsingin ympäristössä. Yksi mutka tehtiin kuitenkin myös Kilimandjaro-vuorelle Afrikkaan.

– Se oli hektinen vaihe, kun aloitimme kuvaukset viime vuoden elokuussa. Painoimme pitkiä päiviä viiden viikon ajan. Sen jälkeen teimme vielä muutamia kuvauspäiviä, jolloin kuvauspäiviä tuli kaikkiaan kolmisenkymmentä.

– Kuvausvaihe sujui pääosin Helsingissä Hernesaaren studiolla, minkä lisäksi teimme yhden loikan Afrikkaan Kilimandjarolle.

Komedia taiteenlajina

– Komedia on taiteenlaji siinä missä muutkin. Siinä mielessä se on kuitenkin hankalaa, että farssin tai komedian pitäisi aina naurattaa. Me taas ajattelemme, että Kummeli on mielenlaatu ja oma maailmansa. Jos Kummeli naurattaa, niin kyllä tämäkin naurattaa.

– Kummeli on persoonallinen ilmiö suomalaisessa viihdekulttuurissa ja persoonallisuuksiahan tarvitaan aina. Sen takia Kummeli onkin elänyt nämä vuodet. Muutoksia on tapahtunut ajan mittaan, mutta sama henki on säilynyt.

Erottamattomat on elokuva kahden sisaren välisestä ihmissuhdekonfliktista, jossa monimutkaiset perhesuhteet menneisyyden haamuineen uhkaavat jokapäiväistä perhe-elämää. Erottamattomat on samalla ohjaaja Hanna Maylettin ensimmäinen pitkä fiktioelokuva.

– Mietiskelin viisi vuotta sitten, mitä tekisin ensimmäiseksi pitkäksi elokuvakseni. Halusin tehdä elokuvan, jossa naiset ovat pääosassa ja tarinaa kerrotaan heidän kauttaan.

Elokuvan aihetta ja tematiikkaa ei tarvinnut lopulta etsiä kovinkaan kaukaa.

– Olin itse uusperheessä äitipuolena, joten tematiikka kiinnosti minua. Kysymykset, kuten mikä on biologisen äidin ja kasvattiäidin suhde lapseen ja onko niissä jotain eroa ja mikä on lapsen oikeus vanhempiin, puhuttelivat minua. Elokuvan tekoaikana sain myös kaksi omaa lasta, millä oli selkeästi vaikutusta leffaan.

– Kaikki roolit, joita elokuvassa on naisilla, olivat minulle tavalla tai toisella tuttuja. Olen sisar, äiti ja tytär, joten lähdin liikkeelle omista tunnekuohuistani.

Käsikirjoitusvaihe ja näyttelijät

– Käsikirjoittaja Tarja Kylmä tuli mukaan melko varhaisessa vaiheessa ja aloimme yhdessä kehitellä tarinaa ja sen eri elementtejä. Käsikirjoitusprosessi eli pitkään ja elokuva muuttui alkuperäisideasta paljon. Rahoittajien hyväksymä lopullinen käsikirjoitus vastaa pitkälti lopullista elokuvaa. Kohtausten sisällä on tietenkin pieniä muutoksia, mutta periaatteessa koko runko ihmissuhdeumpisolmusta, jossa naiset ovat keskiössä, vastaa oikeastaan alkuperäistä ideaa. Se oli aluksi kuitenkin niin abstrakti hahmotelma, että muoto tuli vasta jälkeenpäin.

– Minulla oli selvä visio kokonaisuudesta, mutta Tarja kirjoitti ja muokkasi sen. En ole kirjoittanut käsikseen kirjaintakaan, mutta puhuimme kohtausten sisällöistä ja tarinan kaaresta aivan mielettömästi.

Näyttelijöiden merkitys tuli esille jo varhaisessa vaiheessa.

– Jo käsisvaiheessa oli selvää, että elokuva elää vain ja ainoastaan näyttelijöiden kautta. Jos se puoli ei onnistu, niin elokuvan teon voi jättää saman tien kesken.

– Roolit olivat todella vaativia. Niitä ei kirjoitettu ketään tiettyä näyttelijää silmällä pitäen, vaan käsikirjoitusprosessi hoidettiin ensin loppuun. Sen jälkeen lähdin etsimään näyttelijöitä, jotka olisivat uskottavasti tasavahvoja ja dynaamisia sisaria. Tiesin haluavani näyttelijät, jotka laittavat minutkin koville eivätkä ainoastaan toteuta käsikirjoitusta orjallisesti. En ollut työskennellyt kummankaan, Minnan tai Tiinan, kanssa, mutta he olivat lopulta mahtavia.

Ohjaajan tärkeimmäksi tehtäväksi työskenneltäessä näyttelijöiden kanssa Maylett näkee avoimen keskinäisen vuorovaikutuksen.

– Pidän tärkeänä, että kuuntelen näyttelijöitä ja minua voi lähestyä. Arvostan myös suoruutta, jolloin kommunikaatio on aitoa ja dialogista.

Mitkä ovat sitten näyttelijän tärkeimpiä ominaisuuksia?

– Pidän näyttelijän työssä tärkeimpänä emotionaalista uskottavuutta. Antennit heilahtavat nopeasti, jos näytteleminen ei ole aitoa. Silloin näyttelijöiden kanssa täytyy funtsia, mitä täytyisi tehdä toisin.

Kokemus ja haasteet

– Olen tehnyt neljätoista vuotta näitä hommia, neljä leffaa ja yhden tv-sarjan, joten on siinä aikamoinen ammattitaito tullut. Työprosessina Erottamattomissa ei ollut minulle mitään mitä en olisi jo aiemmin kokenut. Mittakaava ja budjetti olivat vähän isompia ja kuvauspäiviä oli enemmän, minkä lisäksi kuvasuunnittelullekin jäi vähän enemmän aikaa.

Debyyttielokuvan tekoa sanotaan usein kaoottiseksi ja epävarmaksi kokemukseksi. Kun ensimmäistä pitkää elokuvaa tehtäessä on kuitenkin kokemusta jo reilusti, mitkä ovat kokeneen elokuvantekijän haasteet?

– Haasteet liittyivät ennen kaikkea tarinankerrontaan. Sen kanssa täytyi ottaa aikamoisia riskejä, kun tarina on monen keskeisen henkilön kautta polveileva ja monivaiheinen, jolloin tasapainon löytäminen oli erityisen tärkeää.

– Kolmekymmentä kuvauspäivää täytyi käyttää harkiten. Myös hevoset ja Pohjanmaalla kuvaaminen tuottivat omat haasteensa. Syy, miksei hevostiloja ja hevosia ole elokuvissa, on se, että on silkkaa hulluutta kuvata elokuvaa hevosten kanssa. Hevonen on visuaalinen eläin ja se sopi Tarun tematiikkaan. Olen iloinen, että kaikki onnistui hyvin, mutta jos on olemassa vaihtoehtoja tehdä elokuvaa ilman eläimiä, niin suosittelen pohtimaan sitä vakavasti.

Minkälaisia ajatuksia valmis työ sitten herättää ohjaajassa?

– Tulipa tehtyä vakava työ. Olen kuitenkin tyytyväinen lopputulokseen, sillä onnistuimme saavuttamaan sen mitä lähdimme tavoittelemaan.

Elokuvan syntyvaiheet

Leena Landerin vuonna 2003 julkaistu ja samana vuonna Finlandia-ehdokkaana ollut romaani Käsky, on sisällissodan loppuvaiheisiin sijoittuva tarina valkoisesta jääkäristä Aaro Harjulasta, punakaartilaisesta naisvangista Miina Malinista sekä kenttäoikeuden tuomarista Emil Hallenbergista. Rakkautta ja uhrauksia sisältävä romaani osoittautui heti elokuvalliseksi teokseksi.

– Leena Lander kertoi minulle aikoinaan aikovansa kirjoittaa sisällissota-aiheisen romaanin.

– Kirjan tarina osoittautui niin vahvaksi, yllätykselliseksi ja elokuvalliseksi, että ajattelin heti, että tästä syntyy hyvä elokuva. Tarinassa minua kiinnostavat uhraukset, joita joudutaan tekemään rakkauden eteen.

Romaanin purkaminen ja uudelleenjärjestäminen käsikirjoitukseksi vaati yhteistyötä sekä kirjailija Leena Landerin että käsikirjoittaja Jari Olavi Rantalan kanssa.

– Päätettyämme tehdä Käskystä elokuvan purimme Leenan kanssa romaanin kronologiseen muotoon ja mietimme mitä elementtejä haluamme ottaa siitä elokuvaan. Sen jälkeen palkkasimme käsikirjoittaja Jari Olavi Rantalan, joka rakensi elokuvakäsikirjoituksen romaanin perustarinaa kunnioittaen. Jari oli myös Pahan maan alkuperäinen käsikirjoittaja ja häneltä itse asiassa julkaistaan juuri ensimmäinen novellikokoelma Varasuunnitelma.

– Halusin tuoda romaanista mukaan ennen kaikkea yksilön näkökulman ja irrottautua samalla poliittisista vastakkainasetteluista. Romaani on aina niin laaja tapaus, että kaikkea ei voi ottaa mukaan. Ihmisten taustat ja takautumat jäävät usein pois ainakin tämän tyyppisellä rakenteella.

Punainen vai valkoinen Käsky?

Sisällissotatutkija Eero Salminen on sijoittanut Landerin romaanin Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -trilogian aloittamaan, punaisten näkökulmasta kirjoitetun historian jatkumoon. Kysyttäessä, voiko Käskyä sitten pitää punaisena elokuvana ja onko se vailla poliittista painolastia, Louhimies vastaa:

– Ajattelen tietysti ensisijaisesti niin, että on tärkeää päästä eroon aikaisempien tulkintojen puoluepoliittisista painolasteista. Omasta suvustani löytyy niin suojeluskuntalaisia kuin punakaartilaisia, joten uskon sen mahdollistavan monisuuntaisen tarkastelun. Käsky ei anna koko kuvaa Suomen sisällissodasta, mutta se on yksi tarina siitä.

– Minua kiinnostaa yksilön näkökulma. Elokuva sijoittuu aikaan, jolloin kahakka on pääsääntöisesti ohi ja punaiset ovat jo hävinneet. Mukana on siis vankeja ja vangitsijoita, voittajia ja häviäjiä, mutta lähtökohtaisesti tämä on valkoisen jääkärin ja punaisen naissotilaan rakkaustarina.

Louhimies ei pidä elokuvaa oikeana foorumina sodan osapuolten oikeuksien ja vääryyksien korjaamiselle.

– En usko elokuvantekoon, joka pyrkii oikeuden tekemiseen elokuvan kautta. On tärkeää kertoa tarina ennen kaikkea päähenkilöiden kautta, jolloin katsoja kokee vääryyttä ja hyvyyttä heidän kauttaan. Silloin voi jättää pois sellaiset asiat kuin että kuinka monta ihmistä miltäkin puolelta ammuttiin ja ovatko kaikki ihmiset elokuvan henkilöiden kaltaisia. – Eivät tietenkään. Tässä on yksi jääkäri, yksi punakaartilainen ja yksi kenttäoikeuden tuomari. Se on inhimillinen tarina, eikä väitä kuvaavansa koko sisällissotaa edes symbolisella tasolla.

Näyttelijävalinnat

Jääkäri Harjulaa esittävä Samuli Vauramo ja punakaartilaisvanki Miina Malinia näyttelevä Pihla Viitala ovat suurelle yleisölle melko tuntemattomia nimiä. Kysyttäessä valintaperusteita Louhimies toteaa:

– Minulla on ollut etuoikeus saada parhaat näyttelijät kaikkiin juttuihin, joita olen tehnyt. Minulle he eivät toki olleet millään tavalla tuntemattomia näyttelijöitä. Tärkeää oli tietysti se, että jääkäri on oikean ikäinen, koska suuri osa Saksaan lähteneistä miehistä oli parikymppisiä ja sama koski myös punakaartin naisia.

– He ovat hyviä ja rooleihinsa paneutuneita näyttelijöitä. Joku kysyi, onko Eero Aho valittu sotatuomari Emil Hallenbergiksi, koska hän näyttää Mannerheimilta. – Ei ole. Hänet on valittu tähän, koska hän on mielestäni loistava näyttelijä. Samuli Vauramossa on puolestaan pandan tyyneyttä ja rooliin paneutumista. Se tapa, jolla näyttelijät asuivat teltassa, hakkasivat halkoja ja uivat meressä valmistautuakseen elokuvaan, menee metodinäyttelemisen puolelle.

Ihmisen luonnetta ja sen eläimellisiä piirteitä Louhimies kuvaa seuraavasti:

– Vitsi, mä ajattelin, että Eero Aho on kuin albiino gorilla. Hänestä löytyy tyyneyden alta tarvittaessa kaikenlaista voimaa. Uskoisin, että ihmisestä löytyy monenlaisia puolia, kun olosuhteet antavat vaan siihen mahdollisuuden.

Kuvaus ja ohjaus

Historiallinen aihe tuo mukanaan omat haasteensa elokuvantekoon.

– Vaikka tarina on moderni ihmisten välinen juttu, niin kuvauspaikkojen löytäminen, näyttelijöiden ratsastamaan ja ampumaan oppiminen sekä uiminen useampaan kertaan neljäasteisessa merivedessä oli haasteellista.

Elokuvan karusta ja varsin kauniista visuaalisesta annista Louhimies toteaa:

– Kyllä meillä Rauno Ronkaisen kanssa oli heti mielessä, miltä elokuvan tulee suurin piirtein näyttää. Siihen piti saada kevään lumoa ja yötöntä yötä. Mutta totta kai kuvallinen puolikin muotoutui elokuvan teon aikana.

Mitä asioita Louhimies sitten pitää ohjaajalle tärkeinä, jotta lopputuloksesta tulee paras mahdollinen?

– Minulle on tietysti tärkeää, että tarina on hyvä, se on tärkeää kertoa ja ympärillä on hienoja ihmisiä. Ohjaaja ei tee todellakaan työtään yksin, vaan kaikki se mitä osaan, on kiinni työryhmässä ja niissä ihmisissä, joita on elämässäni.

Monilla ohjaajilla on tapana pitää ympärillään vakiotyöryhmää. Niin on myös asianlaita Louhimiehen kohdalla.

– Mitenkäs jalkapallossa sanotaan. Ei voittavaa joukkuetta kannata vaihtaa.

Kiti Luostarisen Palnan tyttäret syntyi monen sattuman kautta

Kokeneen dokumenttiohjaaja Kiti Luostarisen uusin dokumentti Palnan tyttäret on yhden perheen tarina niistä iloista, suruista ja odotuksista, joita liittyy uuden perheenjäsenen adoptoimiseen intialaisesta Palnan lastenkodista. Kuusivuotiaan Devin ja tämän uuden sisaren adoption kuvaaminen elokuvana ei kuitenkaan ollut alun perin itsestään selvä tehtävä.

– Aihe hiipi vähitellen elämääni. Asuin aluksi samalla kadulla pääosaperheen kanssa ja sitä kautta olin myöhemmin tallentamassa perhearkistoa varten sen hetken, kun Devi tuli Suomeen. Seurasin Devin elämää ja pikku hiljaa ystävystyin hänen kanssaan. Minua kiehtoi Devin tarina ja se, miten hän saattoi muistaa menneestä elämästään niin paljon.

– Vasta siinä vaiheessa, kun kuulin, että perhe adoptoi toisen lapsen samasta lastenkodista, minulle kirkastui, että tämähän olisi hieno mahdollisuus kertoa Devin tarina. Toisen lapsen kautta prosessin saattoi nähdä uudestaan vähän toisella tasolla.

Devi elokuvan keskipisteenä

– Devi on erityinen henkilö ja hänen historiansa on liikuttava ja kiinnostava. Muutenkin hän on lapseksi harvinaisella tavalla ilmaisukykyinen ja analyyttinen. Kuvaustilanteessakin hän osasi käyttäytyä todella mallikelpoisesti. Kun yleensä ohjaajan painajaiseksi sanotaan, että kuvauksissa on eläimiä tai lapsia, ei Devin kanssa ollut minkäänlaisia vaikeuksia. Päinvastoin, hän yllätti positiivisesti ja oli itse aina aktiivinen ja kun kuvausten kanssa venyi, hän saattoi soittaa, että nyt täytyisi varmaan kutsua pojat töihin ja kuvatakin vähän.

– Muutenkin, jos Devillä oli jotain ajatuksia tai ongelmia mielessä, hän saattoi soittaa minulle – mitä hän tekee edelleenkin – mikä teki tilanteen seuraamisesta helpompaa. Sitä kautta tämä oli poikkeuksellisen helppo elokuva toteuttaa. Työskentelyä vanhempien ja Devin kanssa helpotti muutenkin aikaisempi tuttavuus, sillä yleensä tilanteiden rentouttamiseksi joutuu tekemään enemmän työtä.

Tiiviin yhteistyön ja aikaisemman tuttavuuden myötä ohjaaja sulautui osaksi perhettä.

– Nauroin, että he eivät adoptoineet ainoastaan pientä lasta Intiasta vaan myös aikuisen täältä Suomesta. Olen ollut siinä sen verran kauan aikaa läsnä, muun muassa Magin ja Devin kanssa Delhissä Laxxmia odottamassa ja hoitamassa, että minusta tuli ikään kuin varaäiti. Se suhde tulee säilymään lopun ikää. Monista ongelmista selvittiin ja sehän on ystävyyden koetinkivi.

Rakkaus kantavana teemana

– Minusta rakkaus maailmassa on ainoa tärkeä asia ja tässä elokuvassa se tulee hirveän selvästi esille, kun näkee, minkälainen Devi on silloin, kun häntä haetaan lastenkodista, ja miten hän hirveän nopeassa tempossa alkaa kukoistaa niin mahtavalla tavalla. Samoin on uuden lapsen kohdalla.

Rakkauden voima ei ole Luostarisen mielestä vain sanahelinää.

– Kun lapsi tulee nähdyksi ainutlaatuisena yksilönä, rakastetuksi ja saa sellaisen sylin, joka on nimenomaan häntä varten, voi nähdä, miten valtava, vallankumouksellinen ja mullistava voima se on ihmiselle. Ja sama koskee minusta myös aikuisia.

Dokumenttielokuvassa käsikirjoitus?

Käsikirjoituksen olemassaolo on dokumenttien tekijälle kimurantti asia sen fiktiivisen luonteen takia. Esimerkiksi Palnan tyttärien käsikirjoituksesta löytyy kohtaus Devin mustasukkaisuudesta, vaikka alun perin ei ollut ollenkaan itsestään selvää, että sellaista esiintyisi todellisuudessa.

– Olin kirjoittanut käsikirjoitukseen, että yritän tallentaa mustasukkaisuutta tavalla tai toisella. Onkin huvittavaa, että dokumenteissa tehdään käsikirjoitus, jotta voi anoa rahaa, vaikka käytännössä sehän on puhdasta fiktiota.

– Kun mustasukkaisuuskohtaus sitten iski Deville Delhissä ja vielä kun hän meni tuubiin karjumaan, minä hykertelin ohjaajana käsiäni. Toisaalta minua suretti hänen puolestaan, kun kuitenkin näin hänen ahdistustilansa syvyyden. Kyllä se on välillä aika skitsofreenista työtä.

Raakamateriaalin suhteen ei ollut ongelmaa, sillä kerrankin filmiä oli riittävästi.

– Minulla ei ole ollut milloinkaan niin paljon materiaalia kuin nyt. Pitkän odotusajan takia sitä kuvattiin ja kuvattiin, minkä lisäksi minulla oli käytössä Devin hakumatkasta perheen arkistot. Myös valokuvaajana toimivan perheen äidin vaikuttavat valokuva-arkistot olisivat olleet käytössäni, mutta ne jätettiin viime kädessä pois muun materiaalin monimuotoisuuden takia.

Kokemuksen mukanaan tuoma hyöty

– Kokemuksen vaikutusta on aika vaikea määritellä itse. Ehkä elokuvan tekeminen on kuitenkin nykyään helpompaa kuin aiemmin, jolloin eri vaiheissa epäili, tuleeko tästä mitään. Epävarmuutta on silti vieläkin, sillä aikataulut venyvät ja välillä tulee mieleen, tekeekö lopputulos oikeutta kuvattaville ihmisille. Kokemuksen myötä olen tullut kuitenkin kärsivällisemmäksi ja joustavammaksi, jolloin ajattelen, että asiat ratkeavat tavalla tai toisella.

Dokumenttien teko on ikuista tasapainottelua kompromissittomuuden ja ihmiselle oikeutta tekevän kuvaamisen välillä, jolloin dokumentintekijä kaipaa fiktiota ja fiktiontekijä todellisen maailman henkilöitä.

– Välillä haaveilen, että olisi ihanaa tehdä fiktiota, kun voisi laittaa ihmiset tekemään mitä vaan. Fiktioihmisethän aina sanovat, miten helppoa teillä on, kun ihmiset ja tarinat tulevat valmiina. Sen kun laittaa vaan kameran käyntiin. Vaikeaa se tuntuu olevan molemmin päin.

Fiktiolla on kuitenkin hauska leikitellä omaksi iloksi.

– Kirjoittelen omaksi terapiakseni käsikirjoituksia pöytälaatikkoon, mutta en tiedä, tartunko niihin koskaan. Ainakaan nyt siihen ei ole hinkua, mutta ajatuksella voi aina leikitellä.

Valmis työ ja palaute

Kun työ on valmis, se siirtyy julkiseksi omaisuudeksi.

– Katson valmiin työn ensi-illassa yleisön kanssa, mutta sen jälkeen en katso sitä kymmeneen vuoteen. En lue arvosteluitakaan aktiivisesti. Tavallaan annan elokuvan pois julkiseksi työksi, josta kaikki saavat sanoa mielipiteensä. Kiva jos se menee johonkin ja saa hyvää palautetta varsinkin niiden ihmisten kannalta, jotka ovat elokuvassa.

Adoptio aiheena on herättänyt paljon huomiota ja kiinnostusta.

– Olen saanut valtavasti palautetta ja minusta tuntuu, että kohta kaikki Suomen adoptioperheet ovat nähneet elokuvan, sillä näytöksiä ja keskustelutilaisuuksia on ollut niin paljon. Lisäksi on tullut valtava määrä postia lapsilta ja aikuisilta minulle ja etenkin pääosaperheelle.

Keskustelun herättäminen ja tärkeän aiheen esille nostaminen onkin tekijälle kenties parasta palautetta.

– Itselle keskustelun herättäminen on positiivista palautetta. Ainahan dokumenteissa on myös se pelko, että henkilöitä aletaan riepotella julkisuudessa, jolloin tunnen olevani ohjaajana heistä vastuussa.

Kaisa Rastimon ohjaaman Myrsky-elokuvan takana on Marko Rauhala, joka löysi idean tarinaan WSOY:n Suuresta koirakirjasta. Kaukasianpaimenkoirat toimivat Berliinin muurin vartijoina ja muurin murtuessa vuonna 1989 koiria oli seitsemisen tuhatta. Aikuiset koirat lopetettiin ja pentuja päätyi ties minne.

– Marko alkoi miettiä, jos kertoisi tarinan pennusta, joka annetaan kenelle tahansa, että mitä sille tapahtuu. Sen ottaa hyväsydäminen suomalaismies ja vie sen lemmikiksi perheelleen tietämättä, mikä koira on kyseessä. Marko ajatteli, etten olisi kiinnostunut, mutta minä olin, tämähän on mieletön tarina. Minulle tuli elokuvaohjaajana mieleen, että nyt minäkin saan ohjata suuren tarinan, joka on jokaisen elokuvaohjaajan unelma.

Rastimon mukaan moni muukin ohjaaja oli innostunut tarinasta samoin kuin rahoittajatahot. Kaupalliset motiivit eivät kuitenkaan olleet niitä, jotka houkuttelivat elokuvan tekemiseen:

– Syyni ei ollut tehdä tätä leffaa sen takia, että siinä on lapsi ja eläin, ja se on kaupallinen. Totta kai näin kaupalliset ja viihteelliset ulottuvuudet, mikä minua viehätti, mutta näin myös että kerrankin olisi mahdollisuus tehdä hyvä viihteen ja taiteen liitto. Miten saada tällaiseen tavalliseen kokoperheen elokuvaan sisällytettyä tarinan historiallinen tausta sekä eri tasoja ja sisältöä. Ohjaajana en halua tehdä mitään tyhjänpäiväistä.

Historiaa koiranpennun kautta

Kokoperheen elokuvaan ei ole helppo kirjoittaa tasoja, jotka toimivat eri ikäisille katsojille. Miten esimerkiksi avata Berliinin muurin tapahtumia lapsikatsojille, joille asia on aivan vieras? Rastimo piti tätä käsikirjoituksen yhtenä suurimpana haasteena.

– Meidän ikäisemme katsojat tietävät, mikä Berliinin muuri oli, mutta lapsikatsojat eivät. Miten tuoda esimerkiksi joku kynttilävallankumous niin esiin, että lapsikatsoja käsittää sen. Kyllä varmaan vuoden mietin sitä. Lopulta sitten keksin, että se pitää kertoa koiranpennun kautta, jotta lapsikatsoja ottaa sen vastaan.

Ennakkonäytöksissä Myrsky on Rastimon mukaan saanut lapsikatsojilta erittäin hyvää palautetta. Vaikka elokuva Rastimon omin sanoin on aika raju ja jotkut lapset ehkä pelkäisivätkin sitä, niin näin ei ole ollut.

– Päinvastoin, varsinkin pikkupojat ovat olleet riemuissaan, että onpa raju ja hurja koira. Mutta eniten olen hämmästynyt siitä, että lapsetkin ovat löytäneet elokuvasta sen suuren tarinan. Kun käsikirjoitin ja ohjasin elokuvaa, ajattelin, että lapsille eläin on vain sitä hömpänpömppää ja semmoista eläinhauskuutta, ja sitten aikuisille on se suuri tarina, mutta lapset ovat myös hoksanneet sen suuren tarinan! Ovat hyvin tarkkaan katsoneet elokuvan. Se on minusta käsittämätöntä. Tämä on varmasti elokuva, josta perheissä jälkikäteen keskustellaan paljon.

Koiraa ei inhimillistetä

Koirista kertovat elokuvat nostattavat silloin tällöin pieniä buumeja joitakin koirarotuja kohtaan. Rastimo myöntää, että varsinkin koirapiireissä tätä pelättiin myös Myrskyn kohdalla. Kaukasianpaimenkoira kun ei välttämättä ole sopivin lapsiperheen koira.

– Olen kyllä sitä mieltä, että tämän elokuvan tarina opettaa, että eläintä ei pidä ottaa noin vain, eikä kaukasianpaimenkoira ole joka kodin lemmikki. Ja kaukasianpaimenkoirien omistajat, jotka ovat elokuvan nähneet, ovat sanoneet, että elokuva antaa todenmukaisen kuvan koirasta, eivätkä ole uskoneet, että jos ihminen näkee elokuvan niin ottaisi sen perusteella koiran. Mutta enhän minä voi olla vastuussa kaikista hulluista.

Elokuvan antama kuva koiranpidosta ei ole ehkä se kaikkein vastuullisin. Aikuiskatsoja oivaltaa tarinan opetuksen, mutta miten on lapsikatsojan laita? Rastimokaan ei tarkkaan osaa sanoa.

– En osaa sanoa. Voi olla, että aikuinen tajuaa sen aika hyvin. Lapselle voi olla vähän pettymyskin, kun Muru joutuu luopumaan koirastaan. Se olisi ollut niin ihana, miksi siitä kasvaa niin iso. Saattaa tosiaan jollekin pienelle tytölle olla, että ’voi voi’. En kyllä ole kuullut lapsilta sellaisia kommentteja. Onhan siinä onnellinen loppu. Koira saa hyvä kodin ja Muru ja koira ovat edelleen ystäviä. Käsikirjoitusvaiheessa Murun hahmoa pohdin paljon, ja se oli suuri oivallus, että lapsi itse tekee sen päätöksen luopua koirasta.

Rastimolle oli jo lähtökohtana, että koiraa ei elokuvassa inhimillistetä vaan koira käyttäytyy juuri niin kuin koira käyttäytyy.

– Se on eläin. Yksinkertaisesti. Itse en pidä sellaisista elokuvista, joissa eläin inhimillistetään, paitsi ehkä animaatioissa

Intohimoprojekti

Kaisa Rastimon edellisestä elokuvasta Heinähattu ja Vilttitossu on kulut kuusi vuotta. Koko tämän ajan Myrsky on ollut Rastimolla työn alla.

– Rankka ja pitkä prosessi, enemmän tai vähemmän. Viimeiset kaksi vuotta päivät ovat olleet kaksitoistatuntisia ja viikonloputkin töissä.

Myrskyn jälkeen Rastimolla ei seuraavaa projektia ole vielä kiikarissa.

– Tämä on ollut intohimoprojekti. Hienoa ollut päästä ohjaamaan tällainen tarina, joten nyt ei ole oikein motiivia mihinkään uuteen. Mistä löytyisi vastaava uudestaan? Minulle ohjaajana ei ole mikään itseisarvo, että on kiva ohjata. Siksi ohjaankin harvakseltaan. Itse asiassa minusta ohjaaminen on kauheaa. Mutta jos on joku hieno juttu, jonka haluaa tehdä, niin sen eteen. Elokuvan tekeminen vaatii minulta sen motiivin, on hyvä juttu, on jokin sisältö. Jotain maagista leffassa pitää olla, jotta sitä ohjaajana haluaa tehdä.

Saduissa ja mielikuvitusmaailmassa elävistä lapsista kasvaa onnellisempia aikuisia, miettii Mari Rantasila

Mari Rantasila on ohjannut joitakin lyhyempiä elokuvia jo vuodesta 1999 alkaen, mutta Risto Räppääjä on ensimmäinen pitkä teatterielokuvaohjaus.

– Aina voi oppia jotain uutta, minähän olen vasta alussa urallani. Ohjaus koostuu niin monesta eri alueesta. Ohjaajan pitää tietää aika monesta asiasta aika paljon. Meillä oli ihan mahtava työryhmä. Yhteinen keksimisen ilo oli kokemuksena hieno.

Rantasilalla on monipuolinen tausta laulajana ja näyttelijänä. Hän harjoitutti lasten lauluosuudet itse, jolloin musiikkikokemus nousi arvoonsa.

– Elokuva olisi aivan toinen, jos minulla ei olisi näyttelijä- ja muusikkotaustaa. Vahvin alueeni on näyttelijäohjaus. Kun lasten kanssa työskennellään, niin ohjaaja joutuu tekemään heille roolin kaaren. Ilmapiirin luominen on tärkeää, jotta lapset pystyvät olemaan avoimia ja aitoja.

Risto Räppääjä (Niilo Sipilä) ja Nelli Nuudelipää (Mimmi Lounela) ovat elokuvan pääpari.

– Riston rooliin halusin pojan joka laulaa itse elokuvassa olevat laulut, joita on paljon. Tiesin, että täytyy löytää poika joka osaa laulaa, ja myös playbackata rummutusta. Niilo löytyi helsinkiläisestä musiikkiluokasta koekuvausten kautta.

Mimmi oli vaikeampi löytää. Elokuvan koekuvausten videokuvaaja kertoi, että oli aikoinaan hoitanut lasta, joka oli ihan kuin Nelli Nuudelipää. Mimmi Lounela tuotiin paikalle, ja hänestä Rantasila sai Nellin.

Peppi ja Eemeli ovat tärkeitä vaikuttajia

Risto Räppääjää varten tutkittiin ranskalaisia ja ruotsalaisia lastenelokuvia ja nuorisomusikaaleja.

Tärkein lastensarja Rantasilalle on ollut Peppi Pitkätossu.

– Niiden lasten luonnollisuus ja iloisuus ja valo mikä heistä tulee, on ollut itselle kovin rakas. Pepeissä ja Eemeleissä on se päähenkilöiden oleminen lähellä sitä mihin pyrin Ristossa ja Nellissä. Että he ovat lapsia, eikä nuorisoa.

Rantasila painottaa, että lapsen pitää saada olla lapsi ja lapsuutta pitää arvostaa.

– Hirveän usein lapsia tupataan nuorisomuottiin tosi nopeasti, tarkoittaen, että he aikuistuvat myös tosi nopeasti. Lasten pitää saada olla lapsia tarpeeksi pitkään ja elää saduissa ja mielikuvitusmaailmassa, jotta heistä tulisi onnellisempia aikuisia.

Elokuvan tematiikkaan kuuluu myös tyttöjen ja poikien kaveruuden korostaminen, ettei toisesta sukupuolesta tehtäisi mystistä kummajaista. Samalla Rantasila halusi tehdä elokuvaan myös aikuisille hauskoja kohtia.

– Helsingin pressissä tehtiin koe: yläkertaan laitettiin kaikki aikuiset ja alakertaan lapset. Oli hauska huomata, että yläkerta nauroi ihan eri asioille kuin alakerta.

Rantasila ei osallistu käsikirjoittamiseen, jolloin hänelle jää aikaa tehdä muuta sillä välin kun Risto Räppääjän jatko-osaa valmistellaan. Seuraavaa Räppääjää tehdään vuonna 2009.

– Seija Jaakkola palaa Kotikadulle nyt keväällä. Siinä näyttelen. Tapio Piirainen tekee tv-elokuvan, joka perustuu Harri Mannerin kirjaan Suuri performanssi. Sitten on yksi musiikkiprojekti mitä on kahden vuoden ajan pyöritelty, erään suomalaisen lauluntekijän coverbiisejä.

Euroviisumenestyksen jälkimainingeissa alulle laitettu Lordi-elokuva Dark Floors on nyt valmis. Ohjaaja Pete Riskillä on paljon kokemusta musiikki- ja mainosvideoista. Esimerkiksi kaikki Lordin musiikkivideot ovat hänen ohjaamiaan. Pitkän elokuvan ohjaamisesta hänellä ei kuitenkaan ole aiempaa kokemusta.

– Kokemus oli varsin erikoinen. Jos ajatellaan sitä, että yleensä pisin kuvausrupeama on ollut neljä päivää ja nyt kuvattiin 44 päivää, niin tuntuihan se jo kropassakin, että nyt tehdään pitkää leffaa.

Haastavinta oli itse kuvausrupeama ja aikataulussa pysyminen.

– Meillä oli hyvin paljon efektikuvia, joiden tekeminen vaati aikaa. Ja meillä oli iso setti, jota piti koko ajan kuvausten edetessä muutella.

Elokuvalla on yli neljän miljoonan euron budjetti, mikä on paljon suomalaiselle tuotannolle.

– Vaikka se kuulostaa suurelta, niin meillä oli tiukat raamit, mitä voidaan tehdä ja mitä ei voida. Ehkä isoin osa budjetista meni lavasteisiin. Tarkoitus oli, että viedään tapahtumapaikka hyvin kauas reaalimaailmasta. Käytiin katsomassa ulkomailla ja Suomessakin hyvin useita tyhjiä rakennuksia ja sairaaloita, mutta kaikki näytti vähän liikaa reaalimaailmalta. Haluttiin tehdä tämä kokonaan setissä. Sillä tavoin pystyttiin myös vauhdittamaan kuvauksia, ettei tarvinnut lokaatioissa pyöriä.

– Suomen mittapuulla meillä on aika paljon efektejä, vaikka lähtökohtana oli myös se, ettei tulla kilpailemaan Hollywoodin efektispektaakkelien kanssa.

Osaava työryhmä

Genre-elokuvia ei Suomessa paljoa tehdä, mutta tarvittava tietotaito löytyi silti kotimaasta.

– Kyllä sitä löytyy, uskottiin että tästä maasta löytyy ihan varmaan kaikki mitä ulkomailtakin. Se mikä ehkä tästä maasta puuttuu on live-efektien tekeminen. Post-osaamista löytyy hyvin paljon. Se ehkä vähän hidasti kuvaamista. Tietenkin rahalla saa, mutta meillä ei ole ihan samanlaisia paukkuja budjetissa kuten esimerkiksi Yhdysvalloissa.

Näyttelijöiden etsiminen tehtiin kokonaan Lontoossa. Alkukäsitys oli, että hankalinta olisi pikkutytön löytäminen, mutta Skye Bennett löytyikin heti ensimmäisissä koekuvauksissa.

– Hän on yksi parhaimmista koko leffassa. En ole ikinä tavannut vastaavanlaista ammattilaista. Ikää oli 11 vuotta, mutta hän teki kyllä aivan niin kuin pyydettiin. Usein meni vain yksi otto, ja hän kutsuikin itseään one take wonderiksi.

Haastavinta oli löytää pääosassa oleva isä, jonka rooliin kokeiltiin todella paljon näyttelijöitä.

– Kaikki tuntuivat vievän elokuvaa liian realistiseen maailmaan, ja olivat liian arkipäiväisen näköisiä. Piti kuitenkin olla hyvin sankarilliset piirteet, sellaista mitä näkyy sarjakuvissa. Piti olla karaktääriä. Sitten löytyi Noah Huntley viisi päivää ennen kuvauksia, ja hän istuu tuohon rooliin erittäin hyvin.

Esikuvista ja ikärajoista

Suoria esikuvia ei Riski elokuvalle löydä.

– Hankalampi kysymys. Meillä oli vähän nurinkurinen tapa tehdä tuo elokuva, jos ajatellaan että meillä oli elokuvan hirviöt ensin ja tehdään sitten tarina siihen ympärille. Se oli ensimmäinen haaste. Sen perusteella miltä hirviöt näyttävät – muumio, kummitus, kaikennäköistä kaveria siellä – haluttiin viedä leffa hyvinkin sarjakuvamaiseen maailmaan.

– Jollain tavalla voisin nähdä tuossa hieman samaa kuin X-Menissä, mutta genrehän ei ole sitä yhtä. Ok, maailma on sarjakuvamainen ja henkilöhahmot ovat hyvin stereotyyppisiä. Toisaalta esikuvia tarinan puolesta voisi olla vaikka Alien, suljetun paikan kammo, tai The Thing. Eräänlainen sekoitus tätä kaikkea. Jollain tavalla se on myös hyvin perinteinen kauhuelokuva 80-luvulta, jossa on oikeasti kauhuelokuvahirviöitä.

K15-ikärajaa Riski pitää sopivana.

– Kyllä se aika sopiva on, tuohon aika lailla tähdättiin. Toisaalta jos multa kysytään, niin minähän olen pienestä pojasta asti katsonut kauhuleffoja suttuisilta videonauhoilta, joten minun mielestäni se voisi olla vaikka K13.

Käytetystä kielestä ja kansainvälisestä ilmeestä huolimatta Riski mieltää Dark Floorsin ennen kaikkea suomalaiseksi elokuvaksi.

– Kyllähän se on ennen kaikkea kotimainen elokuva. Ainoastaan näyttelijäkaarti on Englannista ja työryhmässä taisi olla pari kaveria Norjasta ja Islannista. Muuten työryhmä, käsikirjoittaja, kaikki avainhenkilöt ovat suomalaisia, joten kyllä näen sen suomalaisena elokuvana.

Tulevaisuuden suunnitelmat

Elokuvaa on tarkoitus levittää ulkomaillekin, ja suunnitelmat tarkentuvat lähitulevaisuudessa.

– Muutama maa on varmistunut, mutta vielä viime maanantaina tehtiin viimeisiä korjauksia elokuvaan. Meillä on tosi paljon kiinnostuneita ihmisiä ollut ulkomailta, Yhdysvalloistakin pari isoa firma,a jotka ovat trailerin perusteella kiinnostuneet. Oikeastaan ensi viikonloppuna Berliinin elokuvafestivaaleilla on tarkoitus myydä sitä vähän tarkemmin. Kun on valmis elokuva, voidaan sanoa että tässä on, ostakaa pois.

Seuraavista projekteista ei Riskillä vielä ole suunnitelmia.

– Täytyy rehellisesti sanoa, että kun tuo elokuva vasta valmistui niin nyt on pakko vetää henkeä välillä ja katsoa päivä kerrallaan. Katsotaan mitä tapahtuu.

Ympäristön havainnoiminen toimi alkusysäyksenä uudelle elokuvalle

Peter Lindholm käynnisti Kolmistaan-elokuvan ideoimis- ja käsikirjoittamisvaiheen Leijat Helsingin yllä valmistumisen jälkeen.

– Elokuva lähti liikkeelle faktoista, että avioeroprosentit ovat korkeita, minkä lisäksi samaan aikaan tapahtui traagisia avioeroja, joihin liittyi ihmishenkien menetyksiä. Tämän seurauksena aloin miettiä, voisivatko asiat olla toisin.

Myös tutut ihmiset vaikuttivat elokuvan syntyyn.

– Jossain vaiheessa kiinnitin huomiota erääseen puolituttuuni, minkälaista elämää hän elää ja kuinka se käytännössä toimii.

Itse käsikirjoitusvaihe lähti etenemään alkuidean jälkeen hiljalleen eteenpäin ja lopulta sitä hiottiin myös apulaisvoimin.

– Kirjoitusprosessi lähti kehittymään siitä eteenpäin. Itse kirjoitusvaihe kesti useita vuosia. Lopulta kävin Kööpenhaminassa dramaturgina toimivan tanskalaisen Kirsten Bonnén Raskin luona, jonka kanssa valmistimme ensimmäisen tuotannollisen käsisversion. Sen jälkeen käsikirjoitus on muuttunut vähän, mutta käytännössä se on ollut valmiina odottamassa rahoituksen varmistumista.

Useat näkökulmat kolmiodraamaan

– Elokuvassa on kolme kolmiodraamaa, jolloin aiheeseen tuodaan erilaisia näkökulmia. Päätarina on tietenkin poikkeuksellinen ja siinä on poikkeuksellisia henkilöitä, joiden kautta halusin antaa katselijalle mahdollisuuden miettiä omaa elämäänsä.

Elokuvan tarinaa ja henkilöitä ajatellen Lindholm näkee avainsanoina rehellisyyden ja luottamuksen, mutta varsinkin rohkeuden ja pelon, jolloin punnitaan uskaltaako ihminen elää vai pelkääkö hän, jolloin riskinä on henkinen kuolema.

Näyttelijät olivatkin tärkeässä osassa näiden tuntojen esille tuonnissa. Rooleja lähdettiin täyttämään koekuvausten kautta kolme vuotta sitten.

– Olin valinnut joitakin mahdollisia henkilöitä, joita kuvasin sekä erikseen että pareittain ja sitä kautta roolit loksahtivat pääosin paikoilleen.

Kolminaisuus: käsikirjoittaminen, ohjaaminen ja tuottaminen

Tarkasteltaessa käsikirjoittamiseen ja ohjaukseen liittyviä piirteitä Lindholm toteaa:

– Kolmistaan-elokuvan käsikirjoitus- ja ohjausvaihe ovat kulkeneet omalla painollaan, kun taas jossain toisessa prokkiksessa saattaa keskittyä ohjaamaan nimenomaan käsikirjoitusta. Tämän elokuvan kohdalla kyse on kuitenkin saman henkilön kahdesta eri puolesta, jolloin työ on sujunut luontevasti. Tuottajan rooli puolestaan vaatii vähän eri asioita. Ohjaaminen ja käsikirjoittaminen menevät saman päivän aikana vaivattomasti, mutta tuottajan tai yhtiön vetäjän tavallisen toimistotyöpäivän jälkeen on vaikea alkaa kirjoittamaan ja vaatii jonkun aikaa, että pystyn vaihtamaan roolin toiseen.

Päätökseen toimia tuottajana Lindholm näki syyksi kaikkien lankojen käsissä pitämisen. Omasta ohjaustyylistään hän puolestaan toteaa:

– Ohjaajana olen hyvin määrätietoinen, mutta avoin keskusteluille. Myös elokuvan avainsanoissa esiintynyt rehellisyys pätee ohjaukseen. Ohjaajan tärkein tehtävä on, että ohjaaja ei näyttele vaan ohjaaja on se mikä on.

Tulevaisuus

Tulevaisuudensuunnitelmistaan Lindholm nostaa esille kaksi melko varmalta näyttävää projektia.

– Yksi on tv-sarja ja toinen pitkä elokuva, josta tietoa julkaistaan varmaan kuukauden sisällä. Kyseessä on erään legendaarisen elokuvan uudelleenfilmatisointi.

Perttu Lepän uuden elokuvan idut löytyvät jo hänen edellisistä töistään

Aiemmin elokuvilla Pitkä kuuma kesä ja Helmiä ja sikoja tutuksi tulleen ohjaaja-käsikirjoittaja Perttu Lepän uusin elokuva 8 päivää ensi-iltaan sijoittuu teatterimaailmaan Romeon ja Julian klassisen tarinan ympärille. Uusi elokuva sai valmiin muotonsa pitkällisen kehittelytyön jälkeen, vaikka peruselementit ovatkin melko samoja aikaisempien elokuvien kanssa.

– Peruselementtinä on toiminut Helmiä ja sikoja ja Pitkä kuuma kesä -elokuvien tyyliin brittityyppinen komedia, jossa kerrotaan hieman Housut pois -elokuvan tyyliin ryhmästä ihmisiä tekemässä jotain samaa asiaa. Siinä mielessä 8 päivää ensi-iltaan ei olekaan amerikkalaistyylinen romanttinen komedia, joissa usein keskitytään vain yhteen pääpariin.

Lepän tuotannossa on jatkumoa, jolloin seuraavan elokuvan aihio on olemassa jossain muodossa jo edellisessä elokuvassa.

– Elokuvassa Helmiä ja sikoja oli jo olemassa Laura Birnin ja Mikko Leppilammen orastava rakkaustarina. Sitä tehdessä tuli sellainen olo, että näiden ihmisten kanssa olisi hauska tehdä romanttinen komedia.

8 päivää ensi-iltaan tekemiseen liittyi myös muita kiinnostavia puolia.

– Kun olin kuitenkin tehnyt kaksi juttua, jotka keskittyivät aika tiiviisti jätkämaailmaan, niin oli kiinnostavaa lähteä tekemään naisesta päähenkilöä.

Käsikirjoitusvaihe

– On mahdotonta kirjoittaa mitään, mikä ei itseäni kiinnosta ja usein lähdenkin kehittelemään ajatusta, että mitä jos tapahtuisi näin. Samalla huomaan hakevani asioista niiden koomisia puolia. Onkin vain parasta mennä siihen suuntaan, mikä tuntuu hyvältä.

Käsikirjoitusvaiheesta Leppä toteaa vielä:

– Käsikirjoitusvaihe on sellainen työvaihe, josta tykkään ihan älyttömästi. Vaikka kirjoittaminen kestää aina oman aikansa ja välillä toivoisi näkevänsä tuloksia nopeammin, niin silloin kun elokuvaan luotu maailma herää elämään, siitä pitää todella paljon. Vastaavasti käsikirjoittaminen on aivan erilainen vaihe, kuin ohjaukseen liittyvä sosiaalinen vaihe, jossa näyttelijät lopulta muuttavat kirjoitetut roolihahmot lihaksi.

Toimiessaan käsikirjoittajana ja ohjaajana Lepällä on itsellään mahdollisuus muokata käsikirjoitusta.

– Niin kauan kuin minulla on rahoittajien luottamus, voin muuttaa käsikirjoitusta mihin suuntaan tahansa. Tässä tapauksessa käsikirjoitus muuttui kuitenkin aika vähän. Dialogit pysyivät pitkälle alkuperäisinä, ja kun on tehnyt töitä samojen näyttelijöiden kanssa, dialogi tulee automaattisesti valmiimmaksi. Tässäkään elokuvassa ei ole kuin yksi poistettu kohtaus.

Kaksi avainsanaa: ryhmä ja harjoitus

Leppä korostaa elokuvan teossa harjoitusvaiheen tärkeyttä.

– Harjoitusvaihe kesti kuukauden verran. Siinä vaiheessa löytyvät aksentit ja homma alkaa lopullisesti elämään. Jos näin hölmösti voi sanoa, niin harjoitusvaihe on ehkä jopa tärkeämpi kuin kuvausvaihe, koska silloin elokuva alkaa elämään, siihen tulee uusia elementtejä ja samalla syntyy kontakti näyttelijöiden välille.

Komedian ohjaamiseen liittyy myös haasteita.

– Itse asiassa komedian tekemisestähän sanotaan, että se on vaikein elokuvan lajeista ja tietyllä tapaahan se on, sillä jos se ei hymyilytä tai naurata ihmisiä, niin silloin se ei ole onnistunut perinteisessä mielessä kovin hyvin.

Lepän mielestä ryhmän ja näyttelijöiden merkitystä voi korostaa onnistuneissa komedioissa.

– Kuten tv:n puolella on nähty, komediat toimivat usein parhaiten silloin, kun tekijäporukka on jollain tavalla ryhmä. Esimerkkeinä tulevat mieleen Lapinlahden linnut, Kummeli, Ryhmäteatterin Tabu. Sen vuoksi pyrinkin keskittymään näyttelijöihin. Tietenkin ennen kuvauksia suunnittelemme lavastajan, kuvaajan ja muiden työryhmien kanssa asioita valmiiksi, mutta kuvaustilanteessa huomioni kiinnittyy pelkästään näyttelijöihin. Ja hyvä niin, sillä kun ihmiset menevät elokuviin, he menevät katsomaan näyttelijöiden kautta kerrottua tarinaa. Silloin mun työsarkaani on kuvausten aikana auttaa näyttelijöitä menemään omassa työssään mahdollisimman pitkälle.

Kuvausten jälkeen

Lepän työ jatkuu vielä kuvausvaiheen jälkeenkin.

– Olen koko ajan mukana leikkaamossa leikkaajan kanssa. Vastaavasti valitsen myös musiikit, joita hoidin yhdessä Pauli Hanhiniemen ja studion omistajan kanssa.

Elokuvan läpikäyminen mielessä, harjoituksissa ja kuvauksissa tekee oman työn hahmottamisesta vaikeaa.

– On vaikea enää edes ymmärtää, mitä oikein näkee, kun elokuvan on käynyt päässään läpi niin moneen kertaan, että tuntuu kuin se olisi pikselöitynyt osiin. Varmaan vasta vuosia myöhemmin elokuvaa katsoessa tajuaa, että siinä oli tarinakin mukana ja että kaikki osa-alueet muodostavat yhden kokonaisuuden.

Tulevaisuudensuunnitelmista Lepällä ei ole vielä tarkkaa kuvaa.

– Tällä hetkellä päässä on useampiakin aika eri tyyppisiä ajatuksia, joita voisi lähteä kehittelemään eteenpäin, mutta vielä en ole selvillä, mikä juttu se olisi. Kun joku idea tuntuu siltä, että tämä täytyy tehdä kiireimmin pois alta, niin sitten on pakko ruveta taas hommiin.