The Social Network valkokangas

Vuonna 2008 käsikirjoittajaguru Aaron Sorkinin uutisoitiin kirjoittavan elokuvaa verkkopalvelu Facebookista. Reaktiot olivat yhtä epäileviä kuin Ridley Scottin Monopoli-elokuvan suhteen – millaisen elokuvan nyt lautapelistä tai nettisaitista saisi aikaan. Vielä oudommaksi projekti paljastui, kun ohjaajaksi valikoitui Se7enistä ja Fight Clubista tunnettu David Fincher.

Fincherin ja Sorkinin yhdistelmä on jo sinällään mieltä kutkuttava. Parhaiten Sorkin tunnetaan televisiosarjastaan West Wing (1999–2006), jossa hänen tavaramerkkinsä, salamannopea ja nokkela dialogi pääsi oikeuksiinsa. Fincher puolestaan on yksityiskohtia vaaliva visualisti, jonka kertomissa tarinoissa ei dialogi ole se olennaisin elementti. Kummatkin ovat armoitettuja tarinankertojia omalla tavallaan, ja The Social Networkin perusteella täydentävät toisiaan sujuvasti.

Kyseessä ei tietystikään ole tarina nettisaitista vaan sen nuoresta perustajasta Mark Zuckerbergistä, joka on vuonna 2004 aloittaneen palvelun tiimoilta joutunut tappelemaan rahasta ja kunniasta lakimiesten välityksellä moneen kertaan. Sorkin on auliisti myöntänyt että hänellä on arvot kohdallaan – hänen uskollisuutensa on tarinaa, ei totuutta kohtaan. Yksityiskohtia ja etenkään kuvausta Zuckerbergistä ihmisenä ei siis kannata ottaa faktapläjäyksenä, vaikka tapahtumat pääpiirteittäin ja osa dialogista on suoraan tosielämästä.

Elokuvassa keskitytään Facebookin syntyyn ja tapahtumat kerrotaan takaumina. Kehyksenä toimii kaksi todistajanlausuntoistuntoa. Toisessa Zuckerbergin entinen paras ystävä ja Facebookin ensimmäinen talousjohtaja Eduardo Saverin kertoo versionsa tapahtumista, toisessa nuorta teknologiagurua vastaan todistaa joukkio, joka syyttää häntä ideavarkaudesta.

Näistä muodostuu kokonaisuus, joka käsittelee menestymistä, pakkomiellettä, sosiaalista hyväksyntää ja ystävyyttä. Saman tarinan voisi kertoa mistä tahansa, mutta aihealueensa vuoksi elokuva sivuaa myös ajan henkeä ja tällä hetkellä tapahtuvia muutoksia, kuten suhtautumista immateriaalioikeuksiin ja ideoihin. Itse elokuvakin on esimerkki nykyajan nopeasta tahdista – kuusi vuotta sitten syntyneen palvelun perustajasta tehdään jo nyt elämäkertaelokuva.

Kerronnaltaan elokuva hipoo täydellistä. The Social Networkissa on saatu Sorkinin rytmi tavoitettua paremmin kuin isolla kankaalla koskaan ja täynnä lumoavaa puhetta oleva elokuva etenee vailla kuolleita hetkiä. Sorkinin käsikirjoitus elokuvaan oli 162-sivuinen, mikä yksi sivu, yksi minuutti -käytännön mukaan tarkoittaisi yli kahta ja puolituntista elokuvaa. Nopeatahtisen dialogin ansiosta elokuvan kesto on tasan kaksi tuntia.

Onko kyseessä enemmän Sorkinin vai Fincherin elokuva, se on mahdoton sanoa. Sorkinin tavaramerkit ovat hyvin esillä ja projekti on hänen käsistään lähtöisin. Tekeepä Fincher sitten oikeutta käsikirjoitukselle tai tulkitsee sitä oman päänsä mukaan, on lopputulos tasapainoinen ja toimiva. The Social Networkissa ei ole turhia kohtauksia, ei sievistelyä, katsojan aliarviointia eikä teemojen alleviivaamista. Ohjaajan tuotannossa elokuva sijottunee lähimmäksi Zodiacia, niin hyvin kuin hidastempoista sarjamurhaajatrilleriä nyt voi verrata nopeasti etenevään nörttidraamaan. Kumpaankin tarinaan Fincher on kuitenkin löytänyt materiaalille täydellisesti sopivan toteutuksen.

Elokuva ei pyri kertomaan edes fiktiivistä totuutta tapahtumista vaan suhtautuu niihin etäisesti, tuo esille monia näkökulmia ja välttää luomasta mustavalkoista hyvä-paha-asetelmaa. Zuckerbergiä (Jesse Eisenberg) kuvataan sosiaalisesti kyvyttömänä ja idealismia vaalivasta nuorukaisena, jonka motivaatiot Facebookin perustamiseen kumpuavat hänen omasta elämästään. On kiehtovaa, miten alle 25-vuotiasta miljardööriä kuvataan läpi elokuvan vähemmän mairittelevasti, ja viimeisen viiden minuutin hänestä saadaan silti tehtyä sympatian kohde ilman muutosta hahmossa itsessään.