Paha poliisi – Määräsatama New Orleans valkokangas

Yksi elokuvavuoden kummastuttavimmista tapauksista osui heti sen alkuun. Omaleimaisista poikkeusyksilökuvauksistaan (mm. Aguirre, 1972; Kaspar Hauserin tarina, 1974; Fitzcarraldo, 1982) tunnettu ohjaajalegenda Werner Herzog on tehnyt Hollywood-elokuvan, joka nimensä puolesta pohjautuu Abel Ferraran kulttiklassikkoon Paha poliisi (1992). Kyseinen teos muistetaan erityisen rankasta aiheestaan: siinä Harvey Keitelin esittämä velkaantunut, huumekoukussa pyristelevä lainvalvoja käyttää virka-asemaansa sumeilematta hyväkseen rukoillen samalla Jumalalta anteeksiantoa.

Herzogin elokuvan suhde alkuteokseen on monimutkainen, sillä ohjaajan mukaan sen ei ole tarkoitus olla sen enempää Pahan poliisin jatko-osa kuin uusintafilmatisointikaan. Vertailua ei voi kuitenkaan välttää, sillä nimen lisäksi elokuvia yhdistää hyvin samankaltainen juonikuvio ja päähenkilö. Tapahtumapaikka on uutuudessa tosin vaihtunut New Yorkista hirmumyrsky Katrinan runtelemaan New Orleansiin, missä paheisiin sortunut komisario McDonagh (Nicolas Cage) tutkii senegalilaisperheen huumerikollisuuteen liittyvää murhaa. Alkuperäisteoksen kristinuskotematiikka puuttuu Herzogilta sitä vastoin täysin.

Suurin ero kahden elokuvan välillä koskee kuitenkin niiden tyyliä. Siinä missä alkuperäinen Paha poliisi oli todella ravisuttava teos, on uusi versio vieraannuttavuudessaan pelkästään hämmentävä. Herzog käyttää Ferraran alkuteosta vain viitteenomaisesti, hieman samaan tapaan kuin vaikkapa kollega Wim Wenders Patricia Highsmithin romaania Amerikkalaisessa ystävässä (1977). Alkuteoksen lisäksi ohjaaja tuntuu jättäneen tutustumatta myös omaan käsikirjoitukseensa: elokuvan tempossa ja tunnelmassa on jotakin todella häiritsevästi pielessä, ehkäpä aivan tarkoituksella.

Kaksituntisen, paikoillaan junnaavan elokuvan odottamattomissa kohdissa esiintyy toisaalta myös herzogmaisen absurdeja hetkiä, kuten digikameralla taltioituja lähikuvia matelijoista, Stroszekin (1977) musiikkia lainaava huipennus sekä täysin sanattomaksi jättävä loppukohtaus. Lisäksi elokuvan pääosassa loistaa tietysti yksi-ilmeisyydestään tunnettu Nicolas Cage, jonka vertaaminen Keitelin suoritukseen tuntuu huonolta vitsiltä. Unissakävelijän maneerein roolinsa tekevän näyttelijän ylitulkinta tosin toimii osana elokuvan vinksahtanutta kokonaisuutta ilman, että sitä olisi mahdollista määritellä joko tahallisen tai tahattoman koomiseksi.

On vaikea päätellä mitä kummastuttavasta lopputuloksesta pitäisi ajatella, sillä Herzogin intentiot jäävät lopulta mysteeriksi. Onko kyseessä kenties genre-elokuvan tietoinen dekonstruointi vai pelkkä rahastusfilmatisoinnin ilkikurinen sabotointi? Kukin voi itse tehdä asiasta oman arvionsa. Johdonmukaista poliisijännäriä tai edes Ferraran teoksen kaltaista puhuttelevaa sovitustarinaa tältä tärähtäneeltä keitokselta on joka tapauksessa turha odottaa.