Revolutionary Road valkokangas

Sam Mendes muistetaan amerikkalaisen keskiluokkaisen lähiöelämän pirullisesta kuvauksesta American Beauty -satiirissa (1999). Siinä sukkuloitiin ironisesti cheerleadereiden, perheenisien ja -äitien sekä valkoisten aitojen pikkuporvarillisen naapuruston kollektiivisessa ahdistuksessa. Sittemmin Mendes ohjasi synkän Tie Perditioniin.

Mendes jatkaa valkoisen keskiluokan pahoinvoinnin tarkkailua Richard Yatesin palkittuun kirjaan perustuvassa, 1950-luvulle sijoittuvassa elokuvassa Revolutionary Road. Kate Winslet ja Leonardo DiCaprio esittävät April ja Frank Wheeleriä, jotka muuttavat lapsineen mukavaan ja turvalliseen connecticutilaiseen lähiöön. On nurmikko ja piha, soma talo idylliselle ydinperheelle. Frank on toimistorotta, April kotiäiti. April on aikoinaan opiskellut näyttelemistä, ja tympäännyttyään lähiöelämään hän saa idean ehdottaa miehelleen koko perheen muuttoa Pariisiin. Frank empii ensin mutta innostuu, ja pari alkaa suunnitella innoissaan tulevaa.

Se, päätyykö Wheelerin perhe lopulta Pariisiin, ei ole tärkeää. Mendesin ohjauksessa olennaista on se, miten henkilöt kommunikoivat keskenään, miten he priorisoivat asioita sisällään, miten he perustelevat valintojaan. Frank ja April pitävät itseään erikoisempana kuin tavallisena lähiöperheenä, ja niin pitävät ihmiset heidän lähelläänkin. Naapuruston puuhatäti Helen (Kathy Bates) ja naapuripariskunta ovat sitä hymyilevää ja ystävällistä amerikkalaisen 1950-luvun utopistista käymisvoimaa, jotka ovat hykerryksissään, kun saavat Wheelerit lähelleen.

Etenkin April on lopen kyllästynyt vaimoiluun ja kodinhengettären osaan. Hän rohkaistuu ja innostuu Pariisin-ajatuksesta ja on valmis jättämään kaiken kultakuorisen taakseen. Frank on enemmän sidoksissa työhönsä ja turvalliseen elämään, vaikka kärsii sisällään tyhjyyden tunteesta lähes yhtä paljon kuin vaimonsa. On raadollista katsella, kun tämä epätoivoisesti onnea janoava, kuin kieroon ja yleisten odotusten tasolla yhteenkasvanut pari kamppailee toivon ja kipinän ylläpitämisestä, jonkin paremman saavuttamisesta. Se tuntuu olevan vain viimeinen, turha hätähuuto.

Sodan jälkeisen nuhteettoman ulkokuoren säilyttäminen ja sovinnaisten elämäntapojen noudattaminen näkyy kaikkialla jopa irvokkaan symmetrisenä ja seesteisenä. Tähän valheellisuuteen kuristuvat April ja Frank tahoillaan. Ajan sovinnaisuudesta kertoo se, miten pökertyneinä Wheelereiden tuttavat vastaanottavat uutisen Pariisiin lähdöstä. Kukaan ei voi ymmärtää miksi, "teillähän on kaikki niin hyvin." Miten joku voisi haluta mitään enempää?

Ainoa, joka suostuu näkemään totuuden valheellisesta perheidyllistä ja sanomaan sen ääneen, on John (Michael Shannon), Helenin mielisairaalassa toipuva poika, entinen matemaatikko. Lopulta isänsä kohtaloa tylsänä toimistotyöntekijänä pelännyt Frank osoittautuu alistuvaksi konservatiiviksi, toisin kuin henkeään haukkova April, joka ei suostu eikä pysty sopeutumaan kotirouvan rooliin.

Revolutionary Road on keskusteleva parisuhde-elokuva. Se keskittyy Aprilin ja Frankin dialogiin. Se on heijastuma ydinperhekulta-ajan ei niin hohdokkaasta puolesta ja siitä, miten vähän itsenäisyyttä yksilöllä, etenkään naisella tuolloin oli. Pinnan alla on hätäistä, merkityksetöntä seksiä, turhautumista, miehisen uran ja ajattelun gloriaa. Tulee mieleen Laura Brownin tarina Tunnit-kirjasta ja siitä tehdystä elokuvasta.

Winslet ja DiCaprio näyttelevät hyvin ja Winslet sai Golden Globe -palkinnon suorituksestaan. Mutta siinä missä Mendesin American Beauty meni perhehelvetin kuvauksessa groteskin ja rohkean puolelle, kertoo Revolutionary Road kaunistelematta mutta hieman odotetunlaisesti nurkkaan ahdistetuista aikansa sopeutumattomista. Kyllä tämä draamana on kelvollinen, mutta ei sentään klassikkoainesta.