Antichrist valkokangas

”Kuulin kerran vitsin. Mies menee lääkäriin. Valittaa masennusta, että elämä tuntuu karulta ja julmalta. Että hän tuntee olevansa yksin uhkaavassa maailmassa, edessä vain synkkiä pilviä ja sekasortoa. Tohtori sanoo: ”hoitokeino on helppo. Verraton klovni Pagliacci kaupungissa tänään. Ota itseäsi niskasta kiinni ja mene katsomaan. Se piristää.” Mies pillahtaa itkuun. ”Sanoo: ”mutta, tohtori... minä olen Pagliacci.”

Vartijoiden Rorschachin siteeraama vitsi sopii mainiosti Antichristiin, jos Lars von Trierin mieltää koomikko Pagliacciksi. Andrei Tarkovskille elokuvansa omistanut von Trier on kypsytellyt uutta teostaan syvän masennuksen ja ahdistuksen kourissa. Tästä ahdistuksesta on syntynyt elokuvataidetta, jossa ihmisyyden ydin ja ihmisen seksuaalisuus on musta, makaaberin huumorin kyllästämä vitsi. Ihmiset ovat sitä vasten tahtoaan esittäviä surullisia klovneja karussa ja julmassa maailmassa, eikä vitsi naurata sen esittäjiä.

Antichrist on taide-elokuvan keinoin toteutettu metsäkauhuinen parisuhdetrilleri, joka lainaa muotoaan paitsi kulttuurisista ja biologisista lainalaisuuksista, myös veristen splatter-elokuvien kuvallisista traditioista. Kaiken ytimessä on ihmisen olemus, ihmisen luonto jonka vertauskuvana toimii metsä ja villi luonto.

Von Trierin visioiden toteuttajana on pääkuvaaja Anthony Dod Mantle, jonka kädenjälki on paikoin häikäisevän kaunista, psykedeelistä ja ilmaisukykyistä. Luonto ja sen vihreys hengittää, ja kun ihmisen mieli repeää, myös luonto sen ympärillä repeää.

Mytologisia ja draamallisia vertauskuvia pursuava ja niitä ilman eri selittelyitä hyödyntävä teos on tulkittavissa lukuisilla, osin tiedostamattomillakin tasoilla, joiden yhteisenä nimittäjänä on kuitenkin ihmisen todellinen olemus, peto sivistyksen kuoren alla. Seksuaalisuuden, kivun ja omistushalun noidankehässä ei ole sattumaa, että teoksen pariskunta, nimeämättömät mies (Willem Dafoe) ja nainen (Charlotte Gainsbourg) purkavat halunsa, raivonsa ja tunteensa metsämökissä, jonka nimi on Eden. Paratiisin turmeluksen aiheuttaa ihminen itse.

Elokuvan korostetun yltiötaiteellisessa ja etäännyttävässä prologissa pariskunta rakastelee kiihkeästi. Ei, pariskunta nussii eläimellisesti, sitä termiä penetraatiokuvaa estoitta näyttävä von Trierkin luultavasti haluaisi käyttää sievistelevien termien sijasta. Kesken kliimaksin pariskunnan pieni lapsi kapuaa ikkunalaudalle, tekee benjihypyn ilman köyttä ja pudota mätkähtää kuolemaansa.

Prologin yliampuva taiteellisuus hidastuksineen, oopperamusiikkeineen ja muine kliseineen aiheuttaa sen, että lapsen menetykseen tragediaan ei voi helpolla samaistua tai reagoida. Lapsen tapaturmainen kuolemahan on todellisuudessa kauhea asia, mutta se ei ole tämän elokuvan avainasia vaan alkuasetelma. Tärkeää ei ole pureutua sen tarkemmin henkilöhahmojen historiaan tai taustoihin. Tärkeää on päästä Edenin puutarhaan, jossa päästään Antichristin ytimeen.

Naisen psyyken murtuminen ja läheisriippuvuuden kasvaminen on tapahtunut askel askeleelta, ja lapsen menetys on ollut vain viimeinen askel kuilun reunalta. Lapsen kasvamisesta kumpuaa ahdistus, jota nainen on paikannut estämällä liikkumista. Miehen mahdollisesta lähtemisestä kumpuava mielipuolinen pelkotila purkautuu tavalla, joka on brutaali ja verinen jopa perinteisten kauhuelokuvien mittapuulla. Luonto on todellakin Saatanan kirkko.

Dafoen ja Gainsbourgin roolisuoritukset tehdään kirjaimellisesti vereslihalla ja alastomana niin henkisesti kuin fyysisestikin. Reippaimmissa penetraatiopätkissä on sentään käytetty aitoja pornonäyttelijöitä sijaisina. Viimeisen kolmanneksen verinen seksin, kidutuksen ja niiden yhdistelmän kliimaksi on kuitenkin niin hätkähdyttävä, että väkisinkin miettii onko von Trier tarkoittanut räikeimmät kohtaukset jo makaaberiksi komediaksi tragedian keskelle. Yksityiskohtia paljastamatta eräästä tempauksesta tulee väkisinkin mieleen Cannibal Corpsen vanha kuolonmetallihitti ”I Cum Blood”. Kohtaus on groteskiudessaan niin huvittava, että epäilys von Trierin komediallisista intentioista hiipii jälleen mieleen.

Verisiä kauhuelokuvia tai rehtejä pornoelokuvia nähneille elokuvan visuaalinen kuvasto ei tosin välttämättä ole niin hätkähdyttävä kuin vain perinteisiä eurotaide-elokuvia katsoville, mikä vain todistaa sen tosiasian, että ”roskaviihteen” ilmaisumuodot kumpuavat seksin ja kuoleman perimmäisistä totuuksista. Niitä on mahdollista hyödyntää ja tehdä niistä ristiriitaista, keskustelua herättävää ja tulkinnanvaraisuudessaan paikoin loisteliasta elokuvataidetta.

Antichrist nostaa peilin ihmisyyden eteen ja pakottaa tuijottamaan sen syvyyksiin, sen mustiin ja epämiellyttäviin mutta kiistämättömiin heijastumiin. Ja syvyys tuijottaa takaisin.