Waltz with Bashir valkokangas

Sodan kauhujen käsittelyssä muistoilla on keskeinen, joskin äärimmäisen ongelmallinen rooli. Ne värittyvät ja pirstaloituvat muuttuessaan työkaluiksi, joiden avulla traumaattisesta kokemuksesta pyritään selviytymään. Toisinaan myös muistamatta jättäminen saattaa olla ainut tapa pysyä järjissään. Näitä teemoja avaa oivaltavasti Ari Folmanin ohjaama omaelämäkerrallinen animaatio Waltz with Bashir. Elokuvassa ohjaajan itsekseen nimeämä ja itsensä esittämä päähenkilö yrittää taistelutovereitaan haastattelemalla löytää lähes tyystin mielestään pyyhkiytyneet kokemukset palveluksestaan Israelin armeijassa 1980-luvulla.

Folman kuljettaa teostaan dokumentaarisesti, käyttäen useampaa kertojaääntä. Animaatio kerrontamuotona yhdessä psykedeelisten unijaksojen kanssa kuitenkin alleviivaa sitä, että elokuva tuntuu ennen kaikkea henkilökohtaiselta pohdiskelulta, eikä niinkään yritä esittää jonkinlaista objektiivista totuutta Lähi-idän tilanteesta. Vaikka Israelin toimet näyttäytyvät elokuvassa epäsuotuisassa valossa, on kritiikin terävin kärki kohdistettu konfliktin mielettömyyteen itsessään. Folmanin tarkoituksena näyttää olevan enemminkin pyrkimys tuoda esille yleismaailmallisempia asioita sodasta yksilön näkökulmasta, kuin syyllistää jotakin yksittäistä tahoa.

Myös elokuvateknisesti Waltz with Bashir on hieno suoritus. Piirrosjälki taiteilee sillä häilyvällä rajalla, jossa realismi kohtaa kokeellisemman ilmaisun. Tätä kaksijakoisuutta korostaa myös elokuvan soundtrack, jossa vaihtelevat onnistuneesti pauhaavat koneellisemmat rytmit sekä mieleenpainuvat jousimelodiat. Samoin elokuvan hahmot näyttävät tasapainoilevan unen ja valvetilan välimaastossa katsojan päästessä ahdistavankin lähelle sotilaiden sisäisiä kokemuksia. Lähestymistavassa on silti myös ongelmansa. Ero muun elokuvan kliinisyyden ja lopun sentimentaalisesti latautuneiden kuvien välillä on niin suuri, että katsoja ajautuu helposti tekemään juuri senkaltaisia alleviivaavia tulkintoja, joita Folman haluaa teoksessaan välttää.

Waltz with Bashir on osoitus siitä, miten elokuvan muoto voi onnistuneesti tukea sen sisältöä. Ohjaajan alter egon ollessa itse moraalisesti askarruttavien tapahtumien keskiössä nousee lopulta myös syyllisyys kokonaisuuden kannalta keskeiseksi teemaksi. Animaatio toimii näin etäännyttämiskeinona, joka elokuvassa hajotetaan mielen suojamuurien vihdoin pettäessä.