Kulkukauppias ja matkasaarnaaja yhteiskunnallisella asialla

Virpi Suutarin edellisestä pitkästä dokumentista Auf Wiedersehen Finnland on ehtinyt vierähtää kolme vuotta. Suutarin uutuus Hilton! kertoo nuorista ihmisistä, jotka eivät ole olleet vuosikausiin työelämässä – eivätkä välttämättä koulussakaan. Viiden parikymppisen päähenkilön lisäksi elokuvassa seurataan yli nelikymppistä miestä, joka elää samaa tarinaa, vain eri kohdassa aikajanaa. Virpi Suutarin kiinnostus nuorten asioihin ja heidän hyvinvointiinsa juontuu jo 1990-luvun toimittaja-ajoista.

Kolmisen vuotta sitten sain idean tähän elokuvaan, että siinä mielessä tähän meni kolme vuotta. Aktiivisemmin tein tätä kahden vuoden ajan, ja kuvauksiin meni kaksi talvea.

Olen seurannut näitä asioita jo 1990-luvulla ollessani toimittaja. Susanna Helken kanssa ohjasin kainuulaisista alle kaksikymppisistä työttömistä pojista kertovan Joutilaat-nimisen dokumenttielokuvan, joka valmistui 2001. Halusin palata vielä aiheen piiriin ja päivittää asiaa, tuoda sen kaupunkimiljööseen. Joutilaathan tapahtui maaseudulla ja päähenkilöt olivat alle kaksikymppisiä, keskiluokkaisista perheistä. Heille aikuiselämän realiteetit eivät olleet vielä samalla lailla konkretisoituneet kuin Hilton-elokuvan nuorille aikuisille, jotka joutuvat ottamaan itse vastuuta itsestään, myöskin taloudellista, ja selviytymään tässä aikuisen ihmisen elämässä.

Polku Lapin sodasta Helsingin Hiltoniin

Auf Wiedersehen Finnland antoi Virpi Suutarille yllättäen aiheen ja näkökulman uuden elokuvan tekemiseen. Uuden dokumentin pääosiin henkilöt valikoituivat vähitellen molemminpuolisen tutustumisen kautta. Aivan yksinkertaista ei päähenkilöiden löytäminen ollut, sillä osalla nuorista elämänpolku oli jo vienyt niin kaltevalle pinnalle ja sivuraiteille, ettei heitä voinut ajatella elokuvaan. Suunnitelmia jouduttiin tarkistamaan matkan varrella.

Olin Itä-Helsingissä kahvittelemassa yhden Auf Wiedersehen Finnland -elokuvan päähenkilön, liki yhdeksänkymppisen rouvan, luona. Hän oli minulle puhunut omasta lapsenlapsestaan, josta oli huolissaan. Olin kahvilla, kun ovikello soi, ja tämä nuori mies pyyhkäisi sisään. Hän halusi mummilta rahaa. Näin, että sama tilanne oli toistunut jo vähän liian monta kertaa aiemminkin, ja mummi oli kovin suruissaan. Nuorta miestäkin tilanne selvästi hävetti. Tilanteessa oli jotain kiinnostavaa ja koskettavaa, ja minulle tuli tunne, että nyt minulle annetaan polun pää, näytetään jotakin sellaista, joka vie kohti tätä elokuvaa.

Kyseinen nuori mies asui Herttoniemessä sijaitsevassa nuorisosäätiön ylläpitämässä nuorten vuokratalossa, jota sitten opin kutsumaan Hiltoniksi, kuten nuoret itse sarkastisesti tätä aika ankeaa vuokrataloa kutsuvat. Tämä nuori mies tutustutti minut sitten Janneen, joka on yksi Hiltonin keskeisistä henkilöistä, ja sitten hänen kauttaan löytyivät myös muut. Mikään itsestäänselvyys ei tämä porukka aluksi ollut, minulla oli jopa aluksi sellainen idea, että olisin tehnyt Hiltonin asunnoista lyhyitä, pieniä kertomuksia ja välttämättä päähenkilöt eivät olisi tunteneet toisiaan.

Tajusin, että minua viedään kohti tätä porukkaa, kun tutustuin Jannen kautta Makeen, joka on eräänlainen isähahmo näille nuorille. Sitten mukaan tulivat Pete, Mira ja Toni. Tajusin, että nämä ihmiset elävät eri ikävaiheissa samaa kertomusta, ja että se on kiinnostavaa. Sillä tavoin päädyin heihin.

Empatiaa, etäisyydenottoa ja kommunikaatiota

Dokumentin tekemisessä ohjaajan ja kuvaajan on usein sukellettava syvälle kohteidensa elämään ja mentävä iholle, ellei jopa pään sisälle. Itse keskiluokkaisen taustan omaavan Suutarin mahdollisuudet ymmärtää ja kuvata syrjäytymisvaarassa olevien nuorten elämää on joskus jopa kyseenalaistettu. Luulisi olevan vaikeaa olla puuttumatta kuvattavien henkilöiden elämään, kun näkee vaikkapa raskaana olevan naisen polttavan kuin korsteeni. Pystyykö ohjaaja pitämään kohteisiin tietyn – ehkä oman turvallisuudenkin kannalta tärkeän – etäisyyden?

Mielenkiintoinen kysymys, johon pitää varmaan vastata, että välillä pystyn, välillä en. Kuitenkin kaksi talvea tuota tehtiin ja elettiin monenlaisia tilanteita yhdessä. Kyllähän siinä välttämättä sotkeutuu kaikenlaisiin elämäntilanteisiin ja ongelmiin, ei siltä voi välttyä. Itseään ja päähenkilöitä täytyy välillä kuvauksissa muistuttaa, että miksi olen siellä. Nuoret voivat vaikkapa projisoida minuun tunteita, jotka voivat liittyä vaikkapa omaan äitiin. Kyllä siinä saa olla tietoinen monenlaisista asioista, ja olla myös vähän varovainen, ja toisaalta taas puhua hirveän rehellisesti ja suorasti kaikenlaisista tunnevirtauksista, mitä välillemme syntyi. Kommunikaatiotahan se on.

Minulle leffantekijänä on hirveän tärkeää, että eläytyy siihen maailmaan, eikä mene minään turistina ihmettelemään syrjäytyneitä nuoria, katsomaan eksoottisin silmin, vaan herkästi, avoimena ja moralisoimatta. Se on oleskelua, kuuntelua, näkemistä, yhteisen ilmanalan hengittämistä. Se on myös minun elämääni sen kaksi vuotta, ja onhan se sen jälkeenkin: kun leffa on valmistunut, olemme me paljonkin tekemisissä edelleen.

En kyllä pelännyt näiden ihmisen taholta, mutta sanotaanko että heidän elämänsä liepeillä liikkui kyllä sellaisia aika vaarallisia ihmisiä. Kyllä minulla oli välillä pelkotiloja, mutta ei liittyen päähenkilöihini vaan ihan muihin. Leffaa tehdessäni tajusin, että joidenkin ihmisten elämä tässä yhteiskunnassa on todella karua. Hiltonissakin joillakin nuorilla menee ihan hyvin, ja sitten on nuoria, joilla menee todella huonosti ja joita en missään nimessä olisi voinut ajatella tähän leffaan päähenkilöiksi. Osittain totuus on paljon karumpi kuin elokuvassa, mutta se olisi jo sietämätöntä katsottavaa.

Matkasaarnaajan hommissa

Halusin, että dokumentin päähenkilöt ovat minulle tasavahvoja vastuksia, että elokuvan teko on yhteistä leikkiä. Olen joskus sanonut, että oma työ on tällaista kulkukauppiaan ja matkasaarnaajan hommaa; tulen näiden ihmisten luo ja sanon, että minulla on tällainen visio, tästä pitäisi tehdä elokuva. Kuten näille nuorille sanoin, tällä elokuvalla voisi olla jotain yleisempää yhteiskunnallista merkitystä. He kyllä ostivat sen ajatuksen, heidänkin mielestään se oli tärkeää.

Kaikkia elokuviani yhdistää jonkinlainen poliittisuus. Pohjavire, lähtöajatus on poliittinen ja yhteiskunnallinen, mutta toivoakseni elokuvantekijänä tuon myös muita tasoja ja kuvaan myös jotain näkymätöntä ja pyrin runolliseen kerrontaan fyysillistääkseni näiden ihmisten elämän katsojille. Mutta ehdottomasti haluan, ja päähenkilöt myös, että tämä herättäisi keskustelua ja että mahdollisimman moni päättäjä näkisi elokuvan. Itselläni on sellainen haave, että 8.–9.-luokkalaiset näkisivät tämän leffan, koska luulen, että se voisi antaa ajattelemisen aihetta ja pohjaa keskustelulle, kun ajatellaan oman elämän suunnitelmia ja suuntaviivoja.

Itsereflektiota ja sosiaalipornoa

En yritä pysyä mitenkään erityisen objektiivisena, kyllä elokuvani ovat varmaankin melko subjektiivisia. Ne ovat myös aina elokuvia minusta itsestäni. Tästä työstä ei niin hirveästi palkkaa saa, ja kyllä minä Hiltonia tehdessänikin välillä mietin, miksi aloin tähän. Mutta jokin minua tähän ajaa. Aina nämä ovat henkilökohtaisia, mutta millä tavalla, sitä olen itsekin miettinyt. Omien lasteni kautta elokuvan kysymykset ovat tietenkin akuutteja omassakin elämässäni tällä hetkellä, mutta jollain kummallisella tavalla Hiltonin tapahtumat liittyvät omaan lapsuuteeni. Voimakas alkoholin käyttö on ihan tuttua lapsuuteni ympäristöstä, ja lapsena olin pitkiä aikoja sairaalassa astmani takia, joten irrallisuuden ja ulkopuolisuuden kokemukset ovat minulle tuttuja asioita.

Dokumenttielokuvaan on sisäänrakennettu se asia, että me ohjaajat käytämme toisia ihmisiä itseilmaisumme välineinä, mutta ei se tietenkään tarkoita sitä, että heitä hyväksikäytetään miten sattuu, vaan siinä pitää olla totuus, jonka sinä löydät siitä maailmasta, mahdollisimman rehellisesti kerrottuna.

Rajanvedon sosiaalipornoon voi vielä ratkaista leikkaushuoneessa, ja kannattaakin, ettei hirveästi lähtisi sensuroimaan kuvausvaiheessa. On myös joitakin asioita, joita jätän vain kuvaamatta. Leikkaushuoneessa on vielä pitkä harkinta-aika, elokuvaahan leikataan useampia kuukausia. Tämän leffan kohdalla minulle oli hirveän tärkeää, että nuoret näkivät lopputuloksen jo syksyllä ennen kuin elokuva oli DocPointin avajaisleffana tammikuussa. He saivat sanoa mielipiteensä, ja sieltä myös poistettiin vielä pari juttua heidän toiveestaan. Oli tärkeää, että he allekirjoittavat sen perusväitteen, jonka elokuva antaa heidän elämästään.

Tulevaisuudensuunnitelmissa Suutarilla on dokumentti pariskunnista, jotka hoitavat yhdessä puutarhaa. Kuvaukset on jo tehty ja leikkausvaihe on menossa. Virpi Suutarilla on myös varovaisia haaveita fiktioelokuvan suuntaan, mutta dokumenttielokuvan tekeminen on yhä edelleen ohjaajan leipälaji.

Rakastan niin paljon tätä lajia ja tunnistan itsessäni ne vahvuudet, jotka sopivat juuri dokumenttielokuvaan. Lumoudun aina ihmisistä, kuten näistä Hiltonin päähenkilöistäkin. Siinä tapahtuu aina rakastuminen heihin, herkistyminen. Ehkä se näyttelijöidenkin kanssa tapahtuisi. Fiktiotahan voi tehdä myös niin sanottujen tavallisten ihmisten kanssa. Esimerkiksi Hiltonissa Toni, joka on aika arka ja introvertti, oli aivan loistava kameran edessä. Kyllähän tavallisista ihmisistä saa aivan hirveästi irti fiktion kontekstissa.

Nyt kun saan tuon puutarhaelokuvani valmiiksi, niin tuleekin oikeastaan sellainen hetki, että on mietittävä mihin suuntaan lähtee. Haluaisin kyllä tehdä jotakin ihan uutta, erilaista.

Lue myös