Vuosihuollon tarpeessa

Vuonna 1955 syntynyt, Suomen tunnetuimman ohjaajaveljesparin vanhempi palanen istahtaa teatterin penkille. Valkokankaalla on juuri pyörinyt Brasilian asukin tuorein filmi, Tie pohjoiseen. Pressikaravaani on Turussa ja huolimatta lukemattomien haastatteluiden tuomasta kokemuksesta, Mika Kaurismäki kuulostaa pohtivalta. Varsin hiljainen puheääni maistelee ja harkitsee jokaista sanaa.

Vannon aina, että tämä oli sitten viimeinen kerta, kun leikkiin ryhdyn. Jatkossa teen kaikki elokuvat studiossa. Mutta aina tien päälle tulee palattua.

Tie-elokuvien viehätyksen kuvailu tuo mieleen viha-rakkaussuhteen. Tuska syntyy teknisestä toteutuksesta, ilo lopputuloksen lennokkuudesta. Kuvaus- ja äänityskalusto vie tolkuttomasti tilaa ja tekniikan sovittaminen autoon ei ole niitä kaikkein mieluisimpia tehtäviä. Vaikka katsojalle välittyy rennon tyylikäs fiilis, on vapauden vangitseminen toisinaan raskasta.

Matka on tärkeämpi kuin määränpää. Kaurismäki kertoo sanoihinsa upoten nauttivansa musiikin värjäämästä öisestä valtatiestä.

Road moviet ovat kuin länkkäreitä mulle. Ollaan liikkeessä ja vastatusten sekä itsensä että luonnon kanssa.

Ikäloppu kone, freesi maalipinta

Avoauton nokkaa ei käännetty kohti käsivartta sattumalta. Pari suvea sitten Vesa-Matti Loiri vakuutti Vesku-dokumentissa pysyvänsä poissa valkokankaalta. Kun oli selvää, että legenda haluaa palata estradille juuri Kaurismäen ohjauksessa, alkoi puhelin soida. Kohtuullisen vähäisestä vakavien roolien määrästä huolimatta houkutus näytellä Loirin kanssa oli oleellinen koukku ainakin Samuli Edelmannille. Ohjaaja tosin huomauttaa, että hänellä ei ole koskaan ole ollut vaikeuksia saada elokuviinsa asiansa osaavia tunteiden tulkkeja.

Loiri mielessä alkoi kokenut koneisto miettiä yllättävään tilanteeseen raamit täyttävää kertomusta. Vaikka Tie pohjoiseen -elokuvaan on upotettu viittauksia niin Loirin aiemmista töistä kuin yksityiselämästä diabetesta myöten, on runko pöytälaatikosta.

Mika KaurismäkiJotakuinkin poikkeuksellisesti kevyehkön draaman cast oli kokonaisuudessaan tiedossa jo ennen kuin juonta alettiin paaluttamaan.

1980-luvulta oli jäänyt vanha Italiaan sijoittuva isä–poika-tarina, jonka pohjana oli myös matka. Isä ja poika olivat vieraantuneet toisistaan, ja tie kulki Roomasta Sisiliaan. Perusasiat jäivät, mutta roolit räätälöitiin näyttelijöille sopiviksi.

Isän ja jälkikasvun matkasuunnitelmaa laati alusta alkaen myös Sami Keski-Vähälä, jonka kanssa Kaurismäki on työskennellyt viime vuosina hyvinkin taajaan. Luotettava työkaveri saa kiitosta eritoten elävästä dialogista.

Se on oikeastaan se syy, miksi teemme yhteistyötä.

Isältä pojalle vai pojalta isälle?

Kaurismäki on viime vuosina käsitellyt avokätisesti isiä ja heidän poikiaan. Parissa hassussa viikossa alusta loppuun improvisoitu Veljekset (2011) esitteli kolme velipuolta, joista kukin tahollaan syytti yhteistä isäänsä elämänsä vastoinkäymisistä. Niin ikään Kolmessa viisaassa miehessä (2008) isyys tuijotti tuopin pohjasta. Ohjaajalla itsellään on sekä nuorempia että varttuneempia lapsia, joiden myötä myös isoisän rooli on tullut tutuksi. Harkittua?

Sattumaa. Varmaan tosin vaikuttaa, että olen tietyssä iässä ja kokenut sen verran näitä asioita. Niiden käsittely on luonnollista. Parikymppisenä en olisi uskaltanut, enkä osannut tehdään mitään tämän tyyppistä.

Mika KaurismäkiNiin Suomessa kuin maailmalla esikoisohjaajien tilaisuudet sen kuin tuntuvat lisääntyvän vuosi vuodelta. Neljän Jussin voittaja harmitteleekin osin vihaisena, osin hymyillen kuinka elämänkokemuksesta on tullut tahra ansioluettelossa. Hollywoodin tuotantokoneistossa lukemattomat kokeneet tekijät on ennenaikaisesti hyllytetty. Nuoret nippa nappa koulusta valmistuneet jepet saavat töitä, vaikka…

…eivät tiedä teknologiaa lukuun ottamatta mistään mitään.

Ikä tuo paitsi uurteita kasvoihin, niin myös perspektiiviä. Jälkimmäisen positiivisesta vaikutuksesta Kaurismäki käyttää esimerkkinä itseään. Erityisesti esille nousevat dokumentit, joita Veskun lisäksi on 2000-luvulla syntynyt peräti neljä. Ilman haastatteluihin ja arkistomateriaaliin pohjautuvia tosikertomuksia ei improvisaation varassa eläviä tai kuolevia fiktioita olisi uskaltanut tehdä. Dokumenteissa ohjaajan rooli on viedä kameralla tarinaa eteenpäin. Tämä selkärangasta tuleva hienosäätö on perustavanlaatuisessa osassa myös nopeatempoisesti luotavassa fiktiossa.

Vaihtelua reittivalintoihin

Tie pohjoiseen tuotettiin aika lailla perinteiseen tapaan. Paljolti Loirin ailahtelevasta terveydentilasta johtuen asiat haluttiin pitää yksinkertaisina, tehokkaina ja ennen muuta nopeina. Suomen läpi ajettiin kuukaudessa. Parin dokumentin ja Veljeksien jälkeen Helsingistä liikkeelle lähtevän kimppakyydin kuvaaminen oli kaikesta päätellen piristävän suoraviivaista.

Käsikirjoituksesta ei paljon poikettu. Ulkoa ei opeteltu, mutta roolit oli sisäistetty.

Kaurismäen viime vuosien tuotteliaisuutta selitettäessä vaihtelu on avainasemassa. Vuodesta 2008 lukien jokaista painotuoretta kalenteria kohden on ulos tullut vähintään yksi elokuva, joskus kaksikin. Tekotapa on valittu kulloisenkin mielenalan ja materiaalin mukaan. Syyskuussa ensi-iltaan tuleva Kuningas Litmanenkin olisi pitänyt ohjata, mutta siihen ei sentään aika riittänyt. Tuottajan ja käsikirjoittajan tittelit olivat tarpeeksi.

Kone ei ole pysähtynyt moneen vuoteen ja dokumentit inspiroivat fiktion tekemiseen.

Tie pohjoiseenTiukasti rajatusta aitauksesta karkaaminen on keskeisessä roolissa myös Loirin ja Edelmannin hahmojen kärhämöinnissä. Kaurismäki on männä vuosina lapioinut lokaa suuryritysten takapihalle ja vaikka poliittisesta manifestista ollaan kaukana, ei pieniä piikkejä ole unohdettu. Bensat varastetaan ja Applen puhelimen uusi osoite löytyy laiturin vierestä. Uraputken ja renttuilun välistä etsitään sitä kuuluisaa kultaista keskitietä.

Seuraavaksi lautasella retkottaa neljälle vuosikymmenelle ulottuvan uran mahdollisesti kallein ja mittavin projekti. Ruotsin valtakuntaa 1600-luvulla 30 vuotta hallinnut kuningatar Kristiina ratsastaa valkokankaalle lähivuosien aikana. Kameralle kertyy kilometrejä, sillä kuvauksista valta-osa tehdään Ruotsissa ja Saksassa. Myös Italiassa piipahdetaan. Pukudraaman tekemisen suhteen on käymässä vähän samalla tavalla kuin sille viimeiselle road movielle.

Vannoin aikanaan, että en tee historiallista elokuvaa, mutta näköjään tehdään sitten semmoinenkin.

Lue myös