A Dangerous Method valkokangas

Kanadalainen David Cronenberg on tullut tunnetuksi väkivaltaisilla, ihmisen perversioilla ja orgaanisen ja ei-orgaanisen rajapinnoilla leikittelevillä ja usein vastenmielisilläkin kuvauksilla. Videodrome (1983), Kärpänen (1986), Erottamattomat (1988), Alaston lounas (1991) ja Crash (1996) edustavat näitä teemoja. Viime vuosien History of Violence (2005) ja Eastern Promises (2007) ovat osa Cronenbergin kylmemmän realistisempaa maailmaa.

Viimeksi mainituilla ja A Dangerous Methodilla (2011) on realismin lisäksi yhteistä myös Viggo Mortensen, joka näyttelee nyt psykoanalyysin kehittäjää Sigmund Freudia. Aikanaan ja edelleen laajasti kritisoitu ja läpi möyhitty Freudin teoria on kritiikistään huolimatta kiistatta yksi länsimaisen psykologian kulmakiviä. Elokuvassa sveitsiläinen Carl Jung (Michael Fassbender) alkaa toteuttaa esikuvansa teoriaa ensimmäisenä käytännössä venäläiseen Sabina Spielreiniin (Keira Knightley), joka tuodaan Jungin hoitoon. Huippuälykkääksi paljastuva, lapsuuden neurooseista ja traumoista kärsivä Spielrein hämmästyy, kun Jung ehdottaa hoitomuodoksi yksinomaan puheterapiaa.

On tietynlainen ympyrän sulkeuma, kun Cronenberg, tutkittuaan elokuvissaan ihmisen seksuaaliviettejä ja tiedostamattomiakin taipumuksia, tekee Jungin, Freudin ja Spielreinin kirjeenvaihtoon perustuvan toteavan katsauksen tämän kolmikon vaiheista ensimmäisen maailmansodan aattona. Elokuva perustuu myös samanaiheiseen kirjaan ja näytelmään. Kaikki tuntevat Freudin ja Jungin, mutta harvemmin samassa yhteydessä mainitaan Spielreinia, josta tuli terapiansa akuuttien vaiheiden jälkeen yksi ensimmäisistä naispsykoanalyytikoista. Juutalainen Spielrein kuoli tyttäriensä kanssa natsien käsiin toisessa maailmansodassa.

Elokuvassa kerrotaan aikansa toisinajattelijoiden keskinäisistä suhteista vuosikymmenen ajan juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa. Näkökulma on ensin nuoren ja epäröivän Jungin, joka etsii omaa tietään oppi-isänsä Freudin ja potilaansa ja myöhemmin kollegansa ja rakastajattarensa Spielreinin ideologioden ja filosofioiden välimaastossa. Jung haastaa Freudin kyynisenkin toteamuksen siitä, että potilaita ei voi koskaan todella parantaa. Freud puolestaan ylenkatsoo Jungin taipumusta muuhun kuin tiukkaan rationalismiin. Samalla Jung käy sisäistä moraalista taistelua varsin yleisen aikalaistavan suhteen siitä, ryhtyäkö romanttisiin suhteisiin potilaansa kanssa. Tavatonta sen sijaan on Spielreinin ja ylipäätään naisen aloitteellisuus suhteeseen.

Elokuvassa ollaan Wienissä ja Zürichissä, ja se perustuu lähestulkoon pelkkään dialogiin, joka käydään joko kirjeitse tai kasvotusten kahden henkilöhahmon kesken. Freudin ja Jungin ensi- ja myöhemmät tapaamiset sekä vallattoman Spielreinin ja muodollisen ja porvarisminsa kanssa taistelevan Jungin intellektuelli ja toisaalta fyysinen suhde ovat äärimmäisen kiinnostavaa ja intensiivistä seurattavaa. Jung joka on nainut asemaansa nähden onnekkaasti varakkaan naisen, pohtii, voisiko tai haluaisiko irtautua turvatusta elämästään ollakseen elämänintoa uhkuvan Spielreinin kanssa. Samalla lapsensynnyttäjän kohtaloonsa alistuva Jungin vaimo kantaa murhetta siitä, milloin jälkeläiseksi vihdoin siunaantuisi poika.

Luokkaerot nostetaan kiinnostavasti esiin myös Freudin ja Jungin suhteessa. Hierarkkisesti ylempänä olevan Freudin kateus nuorempaa kollegaansa kohtaan ilmenee pienin ja hämmentynein elein. Vaikka Spielreinin hahmossa ei voida välttyä venäläisen intohimon stereotyypittelyltä, ja vaikka elokuvan alkupuolella Knigthleyn maneerista vääntelyä on vaivaannuttavaa katsoa, eivät nämä seikat elokuvan ansioita himmennä. Myös kysymykset juutalaisuudesta ja arjalaisuudesta tuodaan mukaan, mikä asettaa omat kolkot enteensä siitä, mitä vain hetken päästä ihmiskunnan synkässä historiassa tulee tapahtumaan.

Cronenbergin tunnistettavaksi piirteeksi noussut, tietty kliininen toteavuus ilman sentimentaalisuutta, on tässäkin elokuvassa vieraannuttavaa mutta jälleen kerran tavattoman vangitsevaa. Michael Fassbenderin säntillinen ja halujensa ja moraalinsa kanssa painiva Jung sekä oivalliset Mortensen ja Knightley toimivat traagisenakin kolmikkona mainiosti. Muutamilla elementeillä ja puolessatoista tunnissa voidaan sanoa kerrassaan paljon.