Killing Them Softly valkokangas

Chopper (2000) ja etenkin Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta (2007) -elokuvilla maineeseen noussut Andrew Dominik jatkaa uudella Killing Them Softlylla (2012) miehisen rikoksen parissa. Siinä missä Jesse James on klassinen, joskin synkän estetiikan mukainen, maalauksellisen täydellinen western, ja jonka jokainen kohtaus on kuin oma hieno elokuvansa, on tämä viimeisin taas moderni ja vahvasti tämän päivän tulkinta erään rikosvyyhdin tapahtumista.

Markie Trattman (Ray Liotta) ryöstää oman laittoman korttipelinsä. Pikkunilkit Frankie ja Russell pistetään ryöstämään saman miehen peli uudestaan, sillä syyt menevät takuulla Trattmanin harteille. Jackie (Brad Pitt) on ylemmän portaan palkkaama hitman, joka alkaa tutkia isojen rahojen katoamista. Jackie tilaa myös toisen vanhan tekijän Mickeyn (James Gandolfini) listimään pari tiellä olevaa mokailijaa, kun ei mielellään itse hoitele päiviltä ainakaan ketään tuttuja.

Sillä ei lopulta juuri ole väliä kuka listii kenet, vaan nyt kerrotaan siitä, mistä rikoksessa ja rikokseen ryhtymisessä on kyse. Pelin kaikki osapuolet tietävät ennemmin tai myöhemmin, mikä kullekin kuuluu ja mitä on tullakseen.

Jo liiankin tutuksi käynyt rikollisen mielen ristiriitaisuus ja absurdius tuodaan jälleen esille Jackien päivitellessä Mickeyn rappiollista tilaa, alkoholismia ja prostituoitujen kanssa paneskelua. Kun Jackie komentaa kahvilassa hölmöä ja ahnetta alaistaan jättämään dollarin tipin pöydälle, on mielleyhtymä Reservoir Dogsista (1992) väistämätön. Samainen Jackie kuvailee toisaalla, miten on mukavampaa tappaa ihmisiä etäältä ja pehmeästi, etteivät tunteet sotkeudu mukaan. Moraali ja emootio se pyssymiehelläkin olla pitää.

Vahva dialogikeskeisyys ja hetkittäin hiostavan jännitteiset väkivaltakohtaukset vuorottelevat. Äänisuunnittelullisilla nokkeluuksilla koetetaan tehostaa dialogin pointteja, visuaalisilla elementeillä taas estetisoidaan häpeämättömästi tappamisen ja kuolemisen väkivaltaa. Kiinnostavinta elokuvassa on Jackien ja Richard Jenkinsin esittämän pukumiehen keskustelut autossa. Dominik osaa kyllä luoda tunnelmia ja hahmojen välistä tihenevää kemiaa, mutta tekniset ulkokultaisuudet ja sinänsä tylsä ja geneerinen juoni vesittävät kokonaisuuden.

Pitkin elokuvaa taustalla näkyvä ja kuuluva Barack Obaman vaalipuhe ennen presidenttiyttä ja George W. Bushin talouskriisistä kertova ääni jättävät kysymysmerkin. Jackien kyyninen lausahdus siitä, että Amerikka ei ole valtio vaan bisnestä, on ilmeisesti elokuvan teesi. Yhteiskunnallinen pointti, jos sellaista on haettu, jää hataraksi. Kerrotaan toki, että korttipelejä hallinnoivat ylhäältä yhteiskunnan johtoportaassa olevat. Elokuva pohjautuu George V. Higginsin vuoden 1974 romaaniin Cogan's trade, ja Dominik on sovittanut mukaan tämän päivän talouskriisiä. Yhteyden hakemisessa pimeiden korttipelien ja rikoksen maailmasta on irrallisen ratkaisun tuntua, vaikka asioissa totuuspohjaa olisikin. Jokunen syventävä perustelu tai ajatus asiayhteyksistä olisi ollut paikallaan.