Cosmopolis valkokangas

David Cronenbergillä on meneillään tuottelias kausi. Keväällä Suomessa ensi-iltansa saanut A Dangerous Method (2011) on juuri vasta ehtinyt painua takaraivoon, kun uutta jo pukkaa. Siinä missä tekijänsä edellinen oli eheä ja tyylilajina viime aikoina usein tämän käsittelyyn tarttunut, eli realistinen draama, on Don DeLillon samannimiseen romaaniin perustuva Cosmopolis (2012) taas lähempänä Cronenbergille tutun teknologisen ja inhimillisen risteymää.

Eric Packer (Robert Pattinson) on multimiljonääri, joka käytännössä asuu huippuvarustellussa limusiinissaan. Älykkään ja kylmän laskelmoivan liikemiehen auto on täynnä tietokoneennäyttöjä ja erilaisia fasiliteetteja, jotka tekevät tilasta konemaisen pesän. Moni ihminen vierailee Packerin autossa milloin työasioissa tai muuten teoretisoimassa, milloin lihallisten tarpeiden perässä. Koko ajan keskustellaan ja analysoidaan. Packer haluaa hiustenleikkuun ja sitä varten on ajettava läpi kaupungin, vaikka presidentin vierailun ja erilaisten turvatoimien takia se on miltei mahdotonta. Liikemiehen elämä alkaa päivän myötä hajota käsiin, sillä hän on sijoittanut liki koko omaisuutensa riskaabeliin valuuttavetoon.

Packer tapaa päivän mittaan ruokailun ja keskustelun merkeissä useaan otteeseen myös tuoretta vaimoaan Elisea (Sarah Gadon). Koska pariskunnan seksielämä on olematonta, mies harrastaa seksiä monien muiden naisten kanssa. Tämä ei jää Eliseltä huomaamatta. Packer yrittää esittää vaimolleen normeina pitämiään tapoja kommentoimalla tämän ulkonäköä, ja tekee tämän tietoisesti, sillä selvästikin mieheltä puuttuu inhimillisen kanssakäymisen jalo taito. Tunnesidettä ei hahmoilla keskenään ole.

Ei ole kellään muullakaan elokuvassa. Hahmot ovat ihmisen kuoria, ja kuoret elävät konemaisesti maailmassa, joka puolestaan muistuttaa etäisesti oikeaa maailmaamme. Äänieristetystä limusiinista saadaan tarkkailemalla pieniä näytteitä ulkona tapahtuvasta, kapitalismiin kyllästyneiden mellakoista ja arkisestakin elämästä. Muuten ollaan Cronenbergille tyypillisen kliinisessä ympäristössä. Samalla tuo kliinisyys kohtaa räjähtävän ja todella paljaan ruumiillisuuden, kun muistutetaan, että kaikesta välinpitämättömyydesta tai kyynisyydestä huolimatta olemme kuitenkin lihaa, elimiä, verta ja suonia.

Elokuva kommentoi ajan hengen mukaisesti globaalia talouskriisiä ja kapitalismin tuhoisaa luonnetta. Loputtomasti ei voi ihminen edes taloutta manipuloida, ja seurauksena näyttää olevan siirtyminen rottaan valuuttana. Tyhjyys sieluissa on ammottavaa ja loputonta, ja toistuva muistutus siitä, että ihmisten pitää kuitenkin hengissä pysyäkseen syödä, tuntuu absurdilta koneistavassa tavassa elää ja hengittää. Lopulta vasta todellinen kohtaaminen Packeria uhkaavan henkilön kanssa on jonkinlainen dialogi. Oikeuttaako pelkkä vaurauden olemassaolo sen edustajan tuhoamiseen? Ihmiset pääoman liikuttajina ovat vain välikappaleita.

Cosmopolis on haastava elokuva. Osa sen henkilöistä on ehkä tarpeettomia, puhe turhaa ja kronologisuudesta ei väliksikään. Kerronnallinen intensiivisyys ja eteenpäinvievyys miltei puuttuvat. Ehkä elokuvaa pitää tarkastella tietynlaisena antielokuvana, joka ei ala eikä lopu. Siitä saa irti palasia ja yksittäisiä ajatuksia. Se vain lipuu silmiemme ohi kuin Packerin limusiini. Silti, ja juuri siksi, tuntuu, että se pitäisi katsoa uudestaan.