Taistelu saaresta ja sielusta

Oppipojassa jokaista ihmistä ja tapahtumaa pyritään ohjaamaan militantilla tarkkuudella. Majakkamestari Hasselbondin uhmaaminen on rikos ja rangaistus on välitön.

Vuonna 2011 ensimmäisen pitkän elokuvansa Iris ohjannut Ursula Bengts ei sen sijaan törmännyt Oppipojan käsikirjoitukseen aivan sitä muodollisinta väylää.

Olin elokuvafestivaaleilla Malmössä tuottaja Mats Långbackan kanssa ja päädyimme baariin, jossa tapasimme saksalaisen Roland Fauserin. Hän kysyi, tiedämmekö mitään suomalaisista majakoista. Hän kun oli kirjoittanut sellaiselle sijoittuvan käsikirjoituksen.

Bengts ihastui nopeasti tarinaan, sillä se täytti hänen vaatimuksensa laatuelokuvan suhteen. Kertomus kahden pojan kasvusta miehiksi tuntui aidolta. Henkilöhahmot olivat kiinnostavia, eikä ensimmäisten rivien perusteella ollut mahdollista päätellä tarinan lopputulemaa.

Talvisodan kynnykselle, kesään 1939 sijoittuva kasvutarina on valettu trillerin muottiin. Voimakkailla kuvakulmilla ja läpitunkevalla musiikilla pyritään luomaan vahvan läsnäolon tuntu.

Keskustelimme kuvaajan kanssa paljon etukäteen. Koko elokuva päätettiin kuvata käsivaralla, sillä se antaa tietyn energian kerronnalle. Pyrimme luomaan elokuvaan rauhallisen pinnan, jonka alla hengittää toinen kerros.

Elokuvanteon vanha viisaus budjetista riippumatta on, että vedessä tapahtuvat kohtaukset ovat tuskaisia kuvata. Oppipojasta ei tullut poikkeusta sääntöön, sillä hyisessä vedessä tallennetut hetket eivät olleet kenenkään mieleen.

Näyttelijöille dialogi oli kovin hankalaa kylmässä vedessä.

Rajojen etsintää

Ulrika Bengts tekee elokuvia siitä yksinkertaisesta syystä, että hän rakastaa niitä.

Liikkuvan kuvan magiaa Bengts kosketti ensimmäistä kertaa television välityksellä. Ensimmäinen elokuvateatterikokemus oli ikimuistoinen. Hän näki toppatakki päällä kylmässä salissa Elia Kazanin Edenistä itään (1955).

Bengts on käsitellyt molemmissa pitkissä elokuvissaan suljetussa ympäristössä kasvavien nuorten kokemuksia. Ohjaaja ei myönnä asiaa sen suuremmin ajatelleensa, mutta arvelee impulssin tulleen alitajunnasta.

Asuin pienessä metsäkylässä. Etäisyydet naapureihin olivat pitkiä. Olin yksinäinen lapsi. Taiteilijalle lapsuus on aina läsnä ja tärkeä. Silloin kokee niin monta asiaa ensimmäistä kertaa.

Yhdellä tapaa Bengtsin lapsuus päättyi Turkuun, jossa hän alkoi opiskella valtio-oppia. Siinä sivussa hän teki toimittajan töitä. Sydän vei kuitenkin fiktiivisten tarinoiden pariin.

Olin Ruotsissa yksillä messuilla ja huomasin Dramatiska institutettin esitteen. Siinä kysyttiin ”haluatko elokuvaohjaajaksi?” Vastasin ”kyllä, kiitos!” Hain ja pääsin heti ensimmäisellä kerralla sisään.

Suomenruotsalainen Bengts on yksi niitä harvoja kotimaisia ohjaajia, jotka tekevät ruotsinkielisiä elokuvia. Hän pitää sitä luonnollisena valintana.

Kulttuurien välinen kanssakäyminen antaa mahdollisuuden ylittää rajoja niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Tämä elokuva tapahtuu rajamaassa. Maiden välissä, kuten majakalla, ihmiset tulevat monesta ilmansuunnasta.

Majakkamestarin talo on äidin ja majakkatorni isän pesä. Niiden välillä kulkee betonipolku, jota pitkin lapset liikkuvat sotaleiristä toiseen.

Oppipoika kulkee levityksen suhteen ainakin osittain vieraalla maalla. Sittemmin Suomen Oscar-ehdokkaaksi valittu elokuva ei alun perin kelvannut yhdellekään vakiintuneelle levitysyhtiölle.

Ratkaisuksi muodostui elokuvan tuotantoyhtiö, joka päätti ottaa riskin ja levittää leffan itse.

Uskon, että tämä tapa tulee lisääntymään. Ei-kaupallisilta elokuvilta puuttuu Suomessa levittäjiä.

Lue myös