Humiseva harju valkokangas

Emily Brontën klassikkoromaaniin Humiseva harju on moni ohjaaja tarttunut. Muun muassa espanjalainen surrealisti Luis Buñuel ohjasi kirjasta oman versionsa 1954. Intohimoista, mutta tuhoon tuomittua Catherinen ja Heathcliffin rakkautta on tulkittu usein melodramaattisin kääntein. Tarinan kehyshän on omiaan romantiikalla ja riutumisella herkutteluun.

Nyt ensi-iltaan tuleva Andrea Arnoldin versio on veret seisauttava tapaus. Humiseva harju (2011) on riisuttu ja karu, ketään mielistelemätön tekijänsä tulkinta. Alkuperäistarinassa on pääpiirteittäin pitäydytty. Catherinen isä tuo mukanaan Liverpoolista orvon, mustaihoisen Heathcliffin kotiinsa asumaan. Catherinen veli Hindley halveksii eriväristä tulokasta, kun taas Catherine ystävystyy nopeasti tämän kanssa. Perheen isän kuoltua Heathcliffin olo talossa vaikeutuu, kun Hindley ottaa isännän paikan.

Elokuvassa käytetään paljon käsivarakuvausta ja luonnonvaloa, ja musiikkina toimivat lähinnä luonnon ja eläinten äänet. Yorkshiren raa'at ja tuuliset olosuhteet ja elämän koruttomuus näyttäytyvät ikään kuin luonto sanelisi täysin ihmisten elinehdot. Eläimet ja ihmiset elävät rinta rinnan, kukin kykyjensä mukaan. Vapauden metafora toistuu Catherinen ja Heathcliffin katsellessa usein lintujen yksinäistä liitoa taivaalla.

Vapaus ja sen riisto ovat tietysti elokuvassa tapetilla. Heathcliffiä on syrjitty koko hänen ikänsä, ja nyt syynä on ihonväri, eikä niinkään yhteiskuntaluokka kuten alkuperäisteoksessa. Heathcliff on oppinut, että tummaihoisia kohdellaan syntymästään asti kuin eläimiä. Vain Catherine yrittää puolustaa suorasanaista ja anteeksipyytelemätöntä ystäväänsä julmaa veljeään ja tilan työläisiä vastaan. Heathcliff menettää kuitenkin puolustajansa, kun Catherine alkaa viettää aikaa lähitilan varakkaiden lasten kanssa. Maalaisperheen tyttären on parempi naida rikkaaseen sukuun kuin ottaa erirotuinen työläispoika.

Elokuvasta miltei sietämättömän tekee hahmojen etäännyttävä järkähtämättömyys. Ollessaan inhimillisiä heitä kavahtaa. Hindley on vain väkivaltainen ja ennakkoluulojensa jäytämä moukka, ja yhtä lailla Heathcliffin katkeruus kaikesta kokemastaan on, vaikkakin oikeutettua, raakaa ja anteeksiantamatonta. Catherinen ja Heathcliffin suhdekin on latautunut aggression ja kiintymyksen sekaisella riippuvuudella, joka on tenhoava kaikessa ristiriitaisuudessaan. Tai juuri siksi.

Elokuva on raskasta katsottavaa ja miltei pursuaa vihaa ihmisyyttä kohtaan. Silti etenkin nuoret Catherine ja Heathcliff ovat tuoreessa kiintymyksessään pirskahtelevia ja säröisiä. Alkukantaisessa olemuksessaan elokuva kasvaa vaikuttavaksi ja armottomaksi kuvaukseksi epätoivoisesta rakkaudesta, ihmisen typeryydestä sekä vihasta ja kateudesta. Se näyttää, miten pahuus opitaan jo lapsena.