Tarina, joka ei jättänyt rauhaan

Yksinhuoltaja Marja (Emmi Parviainen) palvoo seitsemänvuotiasta, juuri koulupolulle astuvaa tytärtään Juliaa (Luna Leinonen Botero). Lehdenjakajana työskentelevän Marjan pääkopassa alkaa keittää, kun lapsen isäehdokkaaksi ilmoittautuu vanha tuttu, bisnesmies Kamaran.

Jan Forsströmin Silmäterä (2013) on maahanmuuttajatematiikallaan ikään kuin vahingossa erittäin ajankohtainen. Kun ohjaaja-käsikirjoittaja ideoi elokuvaa kymmenen vuotta sitten, maahanmuuttajista ei samalla tavalla paasattu joka ainoassa kahvipöydässä.

Ulkomaalainen isä oli aina tarinassa mukana. Hän on altavastaajan asemassa, sillä yhteisö automaattisesti näkee ulkomaalaisen uhkaavan suomalaista.

Alun perin en halunnut edes käsitellä rasismia. Se tuntui kymmenen vuotta sitten hörhöjen jutulta. Se, että Joensuussa oli parikymmentä skiniä, ei ollut vakava yhteiskunnallinen ongelma. Nyt meillä on kansanedustajia, jotka sanovat ääneen niitä samoja asioita kuin mitä nämä hörhöt laukoivat kymmenen vuotta sitten.

Asenneilmastonmuutoksesta huolimatta Forsström ei lähtenyt tekemään rasisminvastaista elokuvaa, vaikka se yhdeksi teemoista nousikin.

Yksinhuoltajaäidin romahduksen juuret löytyvät vuosikymmenen takaisista lehtiartikkeleista. Karut perhetragediat tekivät vaikutuksen. Forsström koki ymmärtävänsä niiden taustoja.

En tiedä ymmärsinkö oikeasti, mutta ajatus jäi kytemään. Kaksi, kolme vuotta sitten aloin aktiivisesti kirjoittamaan.

Ajopuuteorian makua

Jan Forsström on tullut tunnetuksi ennen muuta Zaida Bergrothin elokuvien käsikirjoittajana. He ovat tehneet yhteistyötä niin Hyvän pojan (2011) kuin Skavabölen poikien (2009) parissa.

Silmäterän Forsström halusi kuitenkin ohjata itse.

Käsikirjoitusta tehdessäni ohjasin myös pari lyhäriä. Tuntui luontevalta, että ohjaan myös tämän.

Alun alkaen Forsström istahti ohjaajan pallille melkeinpä vahingossa. Vuosikurssilla oli pulaa kuvausväen pomottajista, ja kun kruunua tarjottiin, Forsström otti sen vastaan.

Forsström ei tituleeraa itseään ohjaajaksi. Hän on käsikirjoittaja ja leikkaaja, joka nyt vain sattui ohjaamaan Silmäterän.

Syypää on tarina, josta kasvoi hiljalleen niin henkilökohtainen, että Forsström ei tahtonut enää päästää siitä irti.

En tiedä olisiko se ketään kiinnostanutkaan. Tämä ei ole high consept -elokuva. Tuli sellainen olo, että jos joku tämän tekee, niin se olen sitten minä.

Forsström ei osaa tyhjentävästi sanoa, miksi juuri Silmäterä tuntuu niin henkilökohtaiselta.

Jonkun terapeutin se on selvitettävä. Pystyn kuitenkin ymmärtämään tilanteen, jossa joku haluaa jollekin toisella vain hyvää, mutta ei näe omia pelkojaan, jotka kääntävät tilanteen ikäväksi.

Älä kunnioita omia sanojasi

Forrström oli ollut eritoten Hyvän pojan purkituksessa aktiivisesti läsnä, joten kuvaustilanteen mekaniikka oli ennestään tuttu.

Eniten Forsströmiä jännitti ryhmätyöskentely. Käsikirjoittajana ja leikkaajana hän oli tottunut puurtamaan yksin tai korkeintaan pienessä ryhmässä.

Elokuva tehtiin kevyellä tiimillä. Keräsin ympärilleni tutun ja turvallisen ryhmän, niin ei tarvinnut murehtia työnjohtajuusaspektista.

Vähän väliä eritoten rapakon takaa kuuluu käsikirjoittajien valitusta siitä, miten heidän nerokas visionsa on tuhottu joko ohjaajan tai leikkaajan toimesta. Forsström hoitaa itse kaikki nämä osa-alueet, joten jos lopputulos ei miellytä, on sormella osoittelu turhaa.

Minulla on leikkaamisen myötä kadonnut kunnioitus käsikirjoituksiani kohtaan. Kuvaustilanteissa pidin käsikirjoitusta vain työpaperina. Tarina oli tarkkaan mietitty, mutta sen raamien sisällä esimerkiksi dialogi sai elää.

Silmäterän vaikein osuus oli lopetus. Se aiheutti päänsärkyä jo käsikirjoitusvaiheessa, eikä kivistys loppunut sen enempää kuvauspaikalla kuin leikkauskopissakaan.

Ongelma tiivistyi kliseiden välttelyyn.

Aloin kirjoittaa vasta, kun loppu napsahti päässäni paikoilleen. En halunnut viedä tarinaa yhtään eksploitaation suuntaan. Elokuvassa on jännärin elementtejä, mutta tahdoin välttää standardi-trillerien tehokeinoja.

Forsström ei halunnut lainata sen enempää loppuun kuin muuhunkaan tarinaan liikaa elementtejä tosielämästä. Marjan ja Julian kujanjuoksun detaljeja ei noukittu otsikoista. Ymmärrys siitä, miten tapahtumat voisivat edetä, sai luvan riittää.

Oikeiden tragedioiden käytöstä olisi tullut moraalinen ongelma. Se olisi tuntunut väärältä.

Lue myös